Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Alkuperäisteos Stilla dagar i Mejlans

Suomennos Liisa Ryömä

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.   

Claes Andersson (1937) valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi 1969. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1973.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että omaelämäkerrallinen Oton elämää saa jatkoa. Luettuani kirjan ajattelinkin, että vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, niin Otto on ikään kuin kirjailijan alter ego. Hän on Anderssonin oloinen niin ammatiltaan kuin ajatuksiltaan. Teos on fragmentaarinen, hetkiä on talletettu sieltä täältä muistoina ja kokemuksina.

Rakastetun ihmisen menettäminen voi tuntua niin tuskalliselta että se torjutaan kokonaan. Suru koteloituu, se kielletään ja työnnetään pois, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jonkin ajan kuluttua, parin kuukauden, ehkä parin vuoden, suru vaatii että sitä kunnioitetaan ja että se myönnetään.

Otto kirjoittaa työhuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Andersson ottaa kantaa maailman tapahtumiin, kun Venäjä miehittää Krimin ja Putin tahtoo palauttaa Venäjän mahdin ja hän huomioi Ruandan kansanmurhat sekä Balkanin puhdistukset. Politiikan kentän sivaltaminen menee minulta ohi, koska vähempää jokin aihealue ei minua voi kiinnostaa. Etenkin nykyinen meno saa antipatiat, kun koulutuksella ei ole mitään merkitystä. Ketä sodan läsnäolo ei kauhistuta, kenestä se on tarpeeksi etäällä ja onko edes tuollaista näkökulmaa?

Otto käy vanhainkodeissa puhumassa kuolemasta ja vanhenemisesta. Omat vanhemmat ovat antaneet oman painolastinsa Oton elämään, etenkin suhde isään. Ottoa ikääntyminen ja kuoleminen ajatuttavat. Myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, terveydenhuollon hoitoon pääsy tulevat esiin. Eletty elämä katsoo peilistä, sillä ajan kerrostumat näkyvät. Aivoverenvuoto ja sydäninfarkti ovat aikalaisten vaatimaton tapa tehdä hiljainen vallankumous. Pelot, unet ja viha tuovat iloon väristyksiä ja synkkyyttä. Muistot tulvivat mieleen, myös ne salatuimmat.

”Ei se mitään”, sanoi seniorikerhon puheenjohtaja, valkotukkainen rouva, jonka ikää Otto ei tohtinut edes arvailla, ”meillä on aikaa vaikka millä mitalla, ainoa mistä emme voi jäädä pois on omat hautajaisemme”, ja hän nauroi suu levällään ja kovaäänisesti niin että hampaiden kruunut kimalsivat.

Otto avaa joitakin elämänsä episodeja, mutta ei paljasta niitä loppuun. Otto matkaa nuoruudessaan ystävänsä kanssa Sveitsiin. Garbriel haluaa tavata kuuluisan taiteilijan Henri Cartier-Bressonin, mutta tapaamiselle ei ole varattu tapaamisaikaa etukäteen.  Skootterin etupyörä irtoaa ja molemmat sinkoutuvat rotkoon ja  Gabriel katoaa.  Joitakin ihmisiä Otto tallettaa tekstiinsä, mutta olisin kaivannut nykyisen kumppanin läsnäoloa kirjassa muutaman maininnan lisäksi, edes varjona. Otto ei ole sylkenyt lasiin, jonka osoittaa tapaaminen Andersin ja Anitan häissä.

Olen hyvin harvoin tuntenut samanlaista läheisyyttä kirjailijoihin tai heidän teoksiin, mitä joku mainitsee teoksissaan. Sivulla 158 Andersson nimeää koskettavimpia lukemiaan romaaneja. Mainitaan tässä nyt mm. Ingeborg Bachmann, Willy Kyrklund, Bo Carpelan ja Simone de Beauvoir.

Pidän Anderssonin kuulemisesta, siitä rauhallisesta ja viisaasta ihmisestä.  Odotan myös hänen koulutusalaltaan vastaavaa osaamista. En pidä siitä, että puhuja selvittää käsillään puheen tai haastattelun.

Erlend Loe: Niin loppuu maailma ja Johanna Elomaa Säästä ajatuksesi eläviä varten

Erlend Loe Niin loppuu maailma – sellaisena kuin me sen tunnemme

Alkuperäisteos: Slutten på verden slik vi kjenner den (2015)

Suomentaja: Outi Menna.

Johnny Kniga 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kieltämättä liikun aika vaaralliselle alueelle tarttuessani Loen kirjaan. Onhan modernia sanoa kokeilevansa rajojaan ja suorastaan trendikästä siirtyä pois omalta mukavuusalueelta.  En ole saanut kovinkaan kepeää mieltä Mielensäpahoittajista, sillä minusta naurut huomispäivän vanhukselle voivat olla vähissä. Lapset ja lapsenlapset voivat etsiä muualta huvituksensa, kun vanhus hallitsee englannin siinä missä lapsi. Ei kumminkaan huolta, sillä Loe vain kaappasi minut mukaansa ja viihdyin tarinan mukana.

Erlend Loen romaani Doppler ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Sen päähenkilö Andreas Doppler kyllästyi ihmisiin, heidän tapaansa toimia, puhua ja olla. Doppler pakeni metsiin ja ryhtyi piileksimään. Loelta on suomennettu myös muita kirjoja, mutta kirjahyllyssäni on vain Supernaiivi (1998).

Nyt kirjan alussa kolmen vuoden jälkeen Andreas Doppler hyvästelee ystävänsä Bongo-hirven ja päättää palata ihmisten ilmoille. Hän vakuuttaa palaavansa ja jättää Bongon hoitovastuun hirvieläinharrastajalle. Koti on muuttanut väriään, vaimo on ottanut uuden kumppanin ja lapset kasvaneet. Doppler tarkkailee entisen perheensä kokonaiskuvaa lähipuussa asuen. Männyssä vietettyjen kuukausien aikana mies ehti ajatella kaikessa rauhassa, sillä toiminnan aika on myöhemmin. Hän aikoo häätää vieraan miehen kodistaan. Itse asiassa tähän Egil Hegelin häätöön asti tarina etenee napakasti, mutta sitten tarina hieman lässähtää suvannossa, mutta sitten taas tarina kulkee.

Doppler kertoi Solveigille, ettei hän kurssinvetäjän mielestä ollut vielä valmis palaamaan työelämään. Hänen pitäisi malttaa vielä vähän, niin hänelle oli sanottu, Doppler kertoi. Ja edetä askel kerrallaan. Kiirehtimättä, välittämättä siitä kauanko aikaa siihen menisi. Solveigin kokemus oli että kurssinvetäjät tiesivät mistä puhuivat, hän kunnioitti heitä ja jätti siksi Dopplerin rauhaan.

Doppler ei ole tyhjänpäiväinen taivaanrannan maalari, sillä hän on huolissaan maailman menosta. Droppler näki maailmanlopun enteitä kaikkialla. Pikkulintujen määrä vähenee, hän luki. Sammakkoeläimet katoavat, mehiläiset kuolevat, tuhansia ihmisiä menehtyy päivittäin ravinnon ja veden puutteeseen, antibiootit lakkaavat tehoamasta, tuberkuloosi palaa, on tynnyripommeja ja miehittämättömiä ilma-aluksia, lajeja jotka häviävät tuhat tai jopa kymmenentuhatta kertaa nopeammin kuin ne olisivat hävinneet maailmasta ilman ihmisiä. Perhe ei sopeudu Dropplerin nykyiseen elämäntapaan. Solveig ehdottaa jossain vaiheessa, että mies muuttaisi pois tai etsisi paikkaansa kaikessa rauhassa kanin kanssa kellarissa.   

Doppler päätyy töihin Kööpenhaminan elokuvapiirien cateringfirmaan. Hän tienaa hyvin ja asuu Bongon kanssa. He muuttavat jopa vanhaan kerrostaloon.  Droppler teetättää huonekalut, jotka sopivat niin ihmiselle kuin toiselta puolelta hirvelle. Eräs venäläinen aikuisviihdeohjaaja huomaa sankarissamme käyttökelpoisen fyysisen ominaisuuden. Dopplerista tulee taiteellisen aikuisviihteen supertähti, oikea panokuningas. 

Droppler ja Bongo seisoivat rinnakkain tanskanlaivan kannella ja katselivat lähestyvää pimeää Osloa. Elettiin keskitalvea, ja lämpötila oli reilusti pakkasen puolella. Hyytävän kylmä tuuli sai hytisemään kaikki ne, jotka olivat uskaltautuneet ulos ilman villaista aluskerrastoa. Dopplerin silmät kostuivat kyynelistä.

Tarinan kieli on suorasukaista, sillä eritteistä puhutaan kainostelematta. Niiden avulla Droppler onnistuu häätämään jopa Egilin.  Loelaiseen tyyliin arvioiduksi tulevat niin tyhjänpäiväinen työnteko ja kaiken maailman turhuus. Toisin sanoen Loe hauskuuttaa lukijaa ajattelemaan ja kyseenalaistamaan arkeaan. Tarinan yhteiskuntakriittinen viesti on selkeä. Niin loppuu maailma on humoristinen, vaikka paikoin absurdi. Kaikesta huolimatta tarinassa viihtyy, sillä se on surullisen tarkka analyysi nykymenosta. 

Blogeissa toisaalla: Krista

Johanna Elomaa Säästä ajatuksesi eläviä varten

Kosmos 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Säästä ajatuksesi eläviä varten on koskettava tositarina läheisen menettämisestä ja käänteentekevästä matkasta. Johanna Elomaa saa eräänä aamuna suru-uutisen, että hänen pikkuveljensä Antti on menehtynyt. Veljen poismeno ei ollut täydellinen yllätys, sillä veljen huumekierre oli pitkä. Antti ja Elina elivät Vietnamissa etäällä kotimaasta. Elina, veljen vaimo, väsyi ensin ja liiti alas 7. kerroksen parvekkeelta. Veli lähti perässä viisi päivää 30-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Elomaan kirja tuo mieleen Dan Simmonsin Kalin laulun, Katy Gardnerin Estherin ja Gemman sekä Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä.

Pidän Elomaan kertomasta tarinasta ja omaelämäkerrallisesta tekstistä. Itse en kestäisi Intian hajuja ja värejä vastaavassa tilanteessa, vaan haluaisin hiljaisuuteen tarpomaan vaikka Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitille tai sitten Brittilään ihmisten keskelle ja hakeutuen sieltä luontoon. Ayurvedaa tunnen jonkin verran ja joogasinkin vuosia, mutta miten hyvin ne sopivat länsimaisen ihmisen elämänohjeeksi?  En ole kovinkaan kiinnostunut huuhaasta tai new age-kulttuurista, joten suhtautumiseni on hieman varauksellinen, kun lähestytään uskomushoitoja. Tässä lukemassani kirjassa ei ole mitään tuollaista.

Kunpa olisit hävennyt vuosien varrella vähän vähemmän, kertonut ja luottanut vähän enemmän. Tunnustanut, että tarvitsitkin meitä. Ja jos en olisikaan osannut auttaa, olisin voinut vakuuttaa myöhemmin itselleni, että minulla oli ollut mahdollisuus. Että olin tehnyt kaikkeni. Mutta narkomaanit ovat näyttämötaiteen mestareita. Minä uskoin koko selityskirjon, eikä perhe ympärillä nähnyt rikkaakaan.

Elomaa tekee kirjassaan surutyötä, etsii syyllistä itsestään ja hakee itseään. Mitä hän olisi voinut tehdä veljensä eteen? Turvaverkon on kuitenkin mahdoton auttaa, jos autettavalla ei ole omaa motivaatiota. Hektinen työtahti mediatalossa on uuvuttavaa, joten Elomaa lähtee vuorotteluvapaalle ja pitkälle reissulle selvittämään, kuka hän oikeastaan on ja mitä hän elämältä haluaa.

Silti kaikki toimi pääsääntöisesti hyvin. Lehmillä on etuajo-oikeus. Riksat, skootterit, rekat, autot, linja-autot ja polkupyörät ajavat siellä missä mahtuu. Ne väistävät, kun joku on tulossa päälle, ja antavat käännöksissä tietä. Kun tielle sattuu pään päällä risukasaa kantava perheenäiti, lapsilauma tai ajotiellä hämmentyneenä pyörivä turisti, ne tekevät täydellisen väistöliikkeen.

Himalajan portilla

Kirja jakautuu tapahtumaympäristöjen mukaan kolmeen minäkerrontaiseen osioon. Lisäksi veljen tarina kulkee rinnalla sen eri vaiheissa. Lisäksi Johnny kulkee tarinassa alusta loppuun mukana, mutta himmentyen. Säästä ajatuksesi eläviä varten vie lukijan mukanaan ensimmäiseksi Intiaan  Himalajan portille pyhään kaupunkiin. Elomaa jättää työpaikkansa vuodeksi istuakseen lootusasennossa ashramin kylmällä lattialla. Olosuhteet ovat hyvin askeettiset tuollaisessa joogaretriitissa, jossa meditoidaan ja keskitytään hetkeen.

Ganges on intialaisille enemmän kuin pelkkä maan läpi virtaava joki. Se on elämän lähde, joka antaa elämää ja pesee pois huonon energian. Gangesissa kastetaan päälaki, jotta pyhällä vedellä viilennetty kruunuchakra ottaisi paremmin vastaan hyvän energian. Virtaavassa vedessä nähdään jumala, äiti, joka on läsnä jokaisessa elämän hetkessä.

Shivan yö on kahdestatoista vuotuisesta Shivaratri-festivaalista pyhin, Shivan ja Parvati-jumalattaren hääpäivä. Silloin naimisissa olevat naiset rukoilevat perheelleen terveyttä, naimattomat Shivan kaltaista aviomiestä. Juhlapäivä on intialaisille vuoden otollisin aika haalia lisää henkistä energiapääomaa, ja jotta energia kohdistuisi Shivan yönä ruoansulatusta tärkeimpiin toimintoihin, jokainen itseään kunnioittava hindu paastoaa.

Borneon viidakossa
Seuraavaksi Elomaa rientää vapaaehtoistyöhön Borneon viidakkoon orankien kuntoutuskeskukseen, jossa autetaan orpoja orankeja takaisin vapauteen.  Olin rakastunut ihmisapinoihin viisitoista vuotta sitten. Olin seisonut lumoutuneena roomalaisen eläintarhan gorillahäkin edessä ja vannonut, että tulisimme kohtaamaan vielä viidakon kuninkaiden kotikulmilla.

Balin rauhassa
Lopuksi Elomaa suuntaa keskelle Balin riisipeltoja, jossa hän työstää kirjaansa. Ehkä hän viimein malttaa myöntää, että rikottua ei saa ehjäksi, sillä se on lähtijän läksy oven suljennassa.  Sen oivalettuaan pystyy hengittämään ja vapauttamaan itsensä menneisyyden kuplasta. Kirjan tärkeitä teemoja ovat itsensä etsintä, narkomaaniveljen sisarena oleminen, huumeriippuvaisen läheisen taistelun seuraaminen sekä vanhasta suhteesta irtautuminen.   
Elomaan kerronta soljuu vaivatta, hän ei piehtaroi surussa, vaan käsittelee surun ja menetyksen omalla tavallaan.

Vastaavasti elämässä on hetkiä, jotka säilyvät särkymättöminä ainoastaan, jos ne pitää itsellään. Ne hetket, kaikista kalleimmat, tulee ottaa esiin, kun tietää olevansa yksin pimeässä, eikä kukaan katso tai kuule.

Blogeissa toisaalla: Aina jokukesken, Kirjaluotsi

PS. Olen tekemässä neljän kirjan blogitekstiä. (muut erikseen) Omalla tavallaan nämä täydentävät toisiaan ja omalla tavallaan teemat yhdistävät näitä. Kaikissa näissä neljässä kirjassa ihminen joko etsii itseään tai suhtautuu kriittisesti nykymenoon.

Mia Couto Plumeriaveranta

Mia Couto Plumeriaveranta

Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004

Suomentanut: Sanna Pernu

Like, 2006. Kotikirjasto.

Mia Couto (s. 1955) on mosambikilainen mieskirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä kirjailijana. Nyt lukemani Plumeriaverannan lisäksi Coutolta on suomennettu Flamingon viimeinen lento, joka ilmestyi vuonna 2000. Laitoin kirjailijan sukupuolen, sillä itse haksahdin nimestä. Couto on opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt toimittajana. Hän vaihtoi alansa biologiaan ja on työskennellyt ympäristöbiologina Limpopon kansallispuistossa.  Hänelle myönnettiin Camões-palkinto 2013 ja Neustadt-palkinto 2014.

Kirjan kummallinen nimi tarkoittaa trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla kasvavaa puuta. Se on oleanterikasvien heimoon kuuluva temppelipuu, frangipani. Tarinassa esiintyvä muurahaiskäpy on puolestaan uhanalainen, hampaaton nisäkäs. Siitä on tullut salakuljetuksen tuote uskomushoitojen lääkkeenä, mutta sitä käytetään myös ravinnoksi maukkaan lihan takia.

Kuolleet eivät uneksi, tulkoon se tässä selväksi. Paitsi sadeöinä. Muina aikoina heistä uneksitaan. Minua ei jäänyt kaipaamaan kukaan, joten kuka minusta uneksisi? No puu. Plumeripuu on ainut, joka uhraa minulle öisiä ajatuksiaan.

Plumeriaveranta on todella mielenkiintoinen tarina. Toivon, etten karkota ketään kertomalla, että tarina on maagista realismia.  Kirjan kertoja on nimeltään Ermelindo Mucanga. Hän kertoo tarinan veijarimaisesti puhekielen vivahtein. Miehessä ei olisi mitään ihmeellistä muuten kuin, että hän on vainaa ja vielä xipoco, paikasta toiseen hortoileva sielu. Hän on ollut vainaja jo kaksikymmentä vuotta. Hänen leposijansa on plumeriapuun juurella, siirtomaavallanaikaisen linnoituksen verannan vieressä. Tarinan miljöönä on Mosambikin linnoituksessa sijaitseva vanhainkoti ja ajankuvana tarkastellaan siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aika.

Kun eivät vaivautuneet pitämään minulle kunnon hautajaisia, minusta tuli xipoco, sielu joka hortoilee paikasta toiseen. Siinä jäi siis säällisten seremonioitten puutteessa oma kuolema vähän kuin väliin. Minä en ylene koskaan xicuemboksi, virallisen aseman saavuttaneeksi vainajaksi, sellaiseksi jota elävät voivat rakastaa ja kutsua avukseen.

Muurahaiskäpy ilmoittaa Ermelindolle, että tämän on palattava jonkun elävän ruumiiseen voidakseen kuolla uudestaan ja saadakseen kunnolliset hautajaiset. Niinpä Ermelindo asettuu rikoskomisario Izidine Naítaan, joka tulee selvittämään tyrannimaisen vanhainkodin johtajan murhaa.  Muurahaiskävyn ennusteen mukaan Naíta kuolee kuuden päivän kuluttua.

Minusta tuli toisin sanoen ”yövelho”, joka matkustaisi jonkun toisen näköisenä. Jos menisin takaisin omaan ruumiiseeni, näkyisin vain etupuolelta. Takapuolelta olisin pelkkää kuoppaa. Tulisin kuitenkin asustamaan toisessa ihmisessä. Siirtyisin haudan vankilasta ihmisruumiin vankilaan. En saisi koskea elämään enkä tuntea tuulenvirettä suoraan omilla kasvoilla.

Izidine Naíta on hieman ulkopuolinen, hän oli opiskellut Euroopassa ja palannut Mosambikiin vuosia itsenäistymisen jälkeen. Hän oli ollut poissa niin pitkään, että hänellä oli hyvin vajavaiset tiedot kulttuurista, kielistä ja kaikista niistä pienistä asioista, jotka kuvasivat kansan sielua. Mosambikissa hän oli mennyt heti ministeriön palvelukseen. Hänen päivittäinen elämänsä rajoittui pieneen osaan Maputoa. Maaseudulla hän oli muukalainen. Izidine Naíta käy läpi asukkaiden elämäntarinoita. Naítan urakka on varsin helppo. Hän haastattelee kutakin vanhusta yksin ja kuulustelu sujuukin ilman ongelmia. Hieman hankalampi asia on siltä osin, että jokainen kuulusteltu tunnustaa murhan. Mucanga on osa Naítaa muuttumatta kuitenkaan toiseksi, vaikka kertoileekin tarinaa.

Kuljin hänen kanssaan, kuljin hänessä, kuljin hänenä. Puhuin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän puhui. Himoitsin sitä ihmistä, jota hän himoitsi. Haaveilin siitä ihmisestä, josta hän haaveili.

Tarinassa on runsaasti afrikkalaisia uskomuksia, luonnon, kasvien ja eläinten allegoriaa ja kansanperinnettä. Tarinassa on dekkarimainen elementti mukana, mutta syyllisen löytäminen ei ole kuitenkaan tarinan kannalta oleellista, vaan Mosambikin kohtalo, kansan kohtalo. Tarinan edetessä kieli muuttuu, sillä alun puhekielimäinen sananparsi saa runollisuuden. Korostaisin lainauksiani, sillä alusta lähtien ne puhuttelevat lukijaa.

Maailma on ruumis, joka on elossa oman sairautensa ansioista. Se elää rikoksista, ravitsee itseään moraalittomuudella. Etkö sinä esimerkiksi mieti siellä poliisissa, kuinka kauan kestää ennen kuin sinuun tarttuu lahjonnan tauti?

Plumeriaveranta ottaa lukijan vaivattomasti mukaansa. Afrikkalainen kirjallisuus on minulle melko vierasta, sillä se on pitkälti Brinkin, Gordimerin ja Lessingin lukemisen varassa. Plumeriaveranta on kaunis ja kiehtova kirja. Kirja on sivumääräänsä (170) huomattavasti laajempi, eikä edes nopealukuinen. Kirjan kieli ja kerrontatekniikka ottavat aikansa. Lisäksi kirjan aiheissa on teemoja, jotka kiinnostivat tietenkin minua.

Blogeissa toisaalla: Tahaton lueskelija, Satu, Savannilla

Osallistun kirjalla omaan lukuhaasteeseeni:


New To You Reading Challenge