Hanna Hauru Jääkansi

Hanna Hauru Jääkansi

Like 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Hanna Hauru (s. 1978) on oululainen kirjailija.  Luin äskettäin hänen teoksensa Utopia, joka  on viides hänen kaunokirjallinen pienoisromaani.  Se on niin runollinen kuin ronskikin kieleltään, mutta ennen kaikkea hyvin minimalistinen kerronnaltaan. Ihastuin Haurun pienoisromaaniin Tyhjien sielujen saari, jonka luin blogiaikana. Sijoitin mielessäni tarinan Seilin saarelle, johon sainkin vahvistusta kirjan miljöönä eräästä haastattelusta. Biologina tunnen Seilin saaren historian hyvinkin. Tyhjin sielujen saari on vaikuttava teos, se ei anna toivoa selviytymisestä. Eli sinne vietiin ihmiset, joilla ei ollut enää toivoa.

 Sen sijaan äskettäin lukemani Utopia eli erään kylän tarinan tapahtumamiljöönä on lähes autioitunut maaseudun kylä Pohjois-Suomessa, jonne aikoinaan unohtui viisi asukasta. Näiden viiden kohtaloa lukija seurailee.  Teos ei ole surullinen, sillä nämä jääneet ihmiset ovat sopeutuneet vallitsevaan pysähtyneeseen oloon.  Myös teokset Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka punainen marja ja Muuttoliike ovat mielenkiintoisia. 

Liittäisin Haurun tuotannon likelle Rosa Liksomia ja Maria Peuraa. Haurun teokset ovat lyhyitä, mutta mieleenjääviä. Eniten olen pitänyt ehkä Tyhjien sielujen saaresta.

Haurun uusin pienoisromaani  Jääkansi sijoittuu sotien jälkeiseen  elämään pohjoisen pitäjässä, etenkin 1950-luvun taitteeseen ajoittuvaa kertomusta tytöstä. Kieli on paikoin inhorealistista, sillä sanoja ja ilmaisuja ei kaunistella. Hänen elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Köyhyys on osa jokapäiväistä arkea, samoin häpeä muiden edessä.

Kun isän ruumis alkoi sulaa, hautasimme sen köyhien hautausmaahan. Samana päivänä vietettiin Bettin ja Pahan kihlajaisia. Sen kunniaksi Paha kustansi koko kylälle komeat juhlat ja isä unohtui. Kun Bettistä ja Pahasta otettiin kihlakuva, minut asetettiin kuvaan niin, että peitin Bettin turpean vauvamahan.

 Tytön isä ei palaa kuin arkussa rintamalta. Pahasta äiti ottaa uuden miehen itselleen, johon sota on jättänyt arpia. Tai ei äitiä kutsuta äidiksi, vaan hän on Betti ja uusi isä Paha. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin.

Haudalle jäi vain tikkuinen puuristi ja kumpu vailla yhtäkään kukkaa. Hautajaisvieraat tulivat kutsusta pirttiin ainoastaan siksi, koska Bettillä oli säästössä kahvia ja hän oli leiponut koko yön.

Lopulta tyttö pakenee kotioloja työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta.

Lupasin pohtia ajatusta huomenna, kun palaisin työpaikalle, vaikka tiesin jo, ettei minulla olisi mitään muuta vaihtoehtoa. Vääjäämättä hän joutuisi palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta ei ehkä pääsisi enää ikinä irti.

Hanna Hauru Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru Utopia eli erään kylän tarina

Like 2008. Kotikirjasto.

Hanna Haurun (s. 1978) pienoisromaani Utopia on viides hänen kaunokirjallinen teos. Se on niin runollinen ja  ronskikin  kieleltään, mutta ennen kaikkea hyvin minimalistinen kerronnaltaan. Siinä taistelee kaksi vaihtoehtoa eli laulu lähtemisen ja jäämisen vaikeudesta.  Ihastuin Haurun pienoisromaaniin  Tyhjien sielujen saari, jonka luin blogiaikana. Sijoitin tarinan Seilin saarellle, johon sainkin vahvistusta siitä kirjan miljöönä eräästä haastattelusta. Olen lukenut myös hänen teoksensa Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka punainen marja ja Muuttoliike. Liittäisin Haurun tuotannon likelle Rosa Liksomia ja Maria Peuraa.

Utopian tapahtumamiljöönä on lähes autioitunut  maaseudun kylä Pohjois-Suomessa, jonne aikoinaan  on unohtunut viisi asukasta. Näiden viiden kohtaloa lukija seurailee. Kylää asuttavat enää nelihenkinen perhe, nimettömäksi jäävä tyttö, hänen vanhapoikaveli Esko, hänen äiti ja isä ja naapurin juoppo Birgitta.  Viina tuntuu maistuvan muille tyttöä lukuun ottamatta.

Me ollaan unohdettu itsemme tähän kylään, jonka talojen ikkunat on aikaa sitten laudoitettu,  Entiset asukkaat eivät käy täällä edes kesäisin. Talot eivät mene kaupaksi eikä tänne Jumalan selän taakse kyllä kukaan täysipäinen enää muuttaisikaan. Loppuilta me istutaan meidän portailla. Tapetaan sääskiä ja  kuunnellaan kun isä soittaa epävireistä banjoa. Unissa salaperäinen poro toistaa itsepintaisesti kutsuaan lähteä suureen maailmaan. 

Haurun myyttinen kirja ei ole synkkä tai epätoivoinen, sillä sen ihmiset ovat onnellisia valitsemassaan luontaistaloudessa. Elämä ei ole välttämättä helppoa, sillä ruoka on hankittava itse. Luonto osaa olla antelias, mutta se vaatii osaamista ja viitseliäisyyttä.

Tyhjien sielujen saari oli paljon  julmempi, sillä toivoa selviämisestä ei ollut. Saari oli koetteleva ja eristävä ja loppuun johtava. Utopiassa henkilöt osaavat sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.  Kertojien puheista aukeaa näkökulmia kylän entiseen vilkkaaseen elämään. Viimeisen sanan romaanissa saa talovanhus, joka saa haastaa elämästään ja tapahtumista. Historiassa kiteytyy kylän elämä sekä  kokonaisten sukupolvien elämien monimuotoisuus, niin henkilöiden elämien ja taustojen kautta. Luonnolla ja luontosuhteella on merkittävä osuus Haurun kirjoissa.

Vuosia sitten täällä oli vielä kauppa, asukkaita ja posti. Sitten kaikki lähti menemään päin helvettiä ja kaikki paitsi me ja Birgitta muuttivat pois läheiseen kaupunkiin. Jotkut uskaltautuivat jopa Helsinkiin ja ties minne, ulkomaille.

Blogeissa toisaalla: Kirjapolkuni ja Kartanon kruunaamaton lukija,   Kirjanurkkaus

Antti Tuomainen Mies joka kuoli

Antti Tuomainen Mies joka kuoli

Like. 2016. Marraskuun uutuusostos.

Antti Tuomainen (1971)  on kirjoittanut  viisi romaania: Tappaja, toivoakseni (2006), Veljeni vartija (2009), Parantaja (2010), Synkkä niin kuin sydämeni (2013) ja Kaivos (2015). Tuomaisen teoksia on julkaistu 28 maassa. Vuonna 2011 hän sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

Mies joka  kuoli on ensitutustumiseni kirjailijaan. Muutama viikko sitten hankin Suomalaisesta kirjakaupasta  Kaivoksen ja Parantajan. Satuin lukemaan muutaman  houkuttelevan esittelyn tästä uutuudesta ymmärtäen, että minunkin on pakko lukea tämä kirja. Mietin tovin, että kehtaanko kirjoittaa tästä kirjasta, siis sen aihepiirin takia. Kotimaiset dekkarit eivät ole myöskään ominta aluettani, sillä Christian Rönnbacka lienee ainoa kotimainen dekkaristi, jonka teosten ilmestymisen seuraan (selityksenä olkoon tapahtumien miljöö).  No nyt mennään ja sukelletaan kansainväliseen sienibisnekseen rikosromaaniin suojissa.

Paitsi, että tehdään pikaluotaus aiheeseen.  Kirjailija on laittanut alkuun huomautuksen:  Tekijä on ottanut suuria taiteellisia vapauksia maantieteellisten, lääketieteellisten, luonnontieteellisten ja ajallisten tosiseikkojen suhteen. Muilta osin tarina pitää täysin paikkansa. Tuo onkin paikallaan kirjailijan ottamien vapauksien takia. Tarinan juonena on lyhyesti se, että nyt liikutaan kansainvälisessä sienibisneksessä. Kovin välkky tuo Tuomaisen bisnesmies ei ole, sillä matsutake-bisnes ei ihan lyö leiville Haminassa. Olen asunut Porvoossa vuodesta 1997 lähtien ja löytänyt yhden matsutaken. Bisnestä etsisin pohjoisen metsistä. Mutta ei Antti ole tyhjästä temmannut tuota sientä tarinaansa. Entisen Vehkalahden ja nykyisen Haminan alueella sijaitsee Pyhältö, josta on kerätty neljä näytettä matsutakesta. Olen itsekin etsinyt ja kivunnut rinnettä paikantaessani tuota metsää, sillä aikoinaan tuon nimisestä paikasta on talletettu merkittävissä määrin hienoja löytöjä. Haminan tuntemukseni on heikonlainen, mutta Pappilansaaria ja Vilniemeä olen kulkenut ja vielä enemmän läheistä painolastisaarta Kotkassa. Käytän tekstissäni sienestä nimeä matsutake, koska suomeksi se olisi tuoksuvalmuska ilman mäntyä. Nimistötoimikunta säätää meillä käytettävän nimen. Jostain syystä ihmiset rakastavat mänty-etuliitettä aivan samalla tavalla kuin, että kantarelliin on pakko lykätä kaksi t-kirjainta.

Lääkäri istuu pöytänsä takana. Hän istuu siinä tänään ja vielä huomennakin ja ensi viikolla. Ajatus on voimakas ja hetkeä myöhemmin tiedän miksi se on tullut mieleeni. – Kuinka…, aloitan. Tällaisia asioita kysytään vain kerran elämässä, tajuan senkin. – Miten… Montako… Onko minulla… Kuinka paljon aikaa minulla on?

Kuolemantanssi kutsuu sienibisnesmiestä

 Tuomaisen kirjan tapahtumien miljöönä on Hamina. Tarinan päähenkilö on flunssaa poteva 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa, joka hakeutuu lääkärin vastaanotolle. Testeissä paljastuu kummallisuuksia, sillä bisnesmiehemme onkin vakavasti sairas, kuolemansairas. Mies pyörittää sieniyritystä vaimonsa Tainan kanssa. Vaimo pettää miestään firman autokuskin kanssa. Tarinan keskiössä on myös tuoksuvalmuska, japanilaisten rakastama matsutake.  Myös elämä on kaiken keskiössä, sillä aiheestaan huolimatta tarina on hyvin elämänmyönteinen. Osa-aikaisella ja lojaalilla  työntekijällä Suvilla on merkittävä rooli.

Kuolema tulee vain kerran elämässä

Lääkäri kertoo, että miehellä on elinaikaa niukasti jäljellä,  päiviä, enintään viikkoja. Moni kuoleva tekisi viimeisen ajan niitä juttuja, jotka ovat jääneet liian vähälle. Sieniyrittäjämme toimii toisin, sillä hän paneutuu yritykseensä, selvittää myrkyttäjänsä, ahdistaa kilpailevaa sieniyritystä.  Miehemme on vältellyt kuolemaa aiheena. Nyt hän ymmärtää kuinka suuria kysymyksiä siihen liittyy. 

Kuka miehen myrkytti?

Miehemme ei piehtaroi epätoivossa, riudu tuskissaan, vaan hän on täynnä elämää ja vitaalinen voimissaan, jopa hurja kestävyydessään. Vainajiakin syntyy, jopa tahattoman helposti.  Tarina on juonivetoinen, mutta yllätyksellinen. Pidän tarinan etenemisestä ja juonikuvioista.  Lukijana toivoin miehemme selviävän, sillä myötätuntoni on hänen puolellaan.

Kuoleman hyviin puoliin voi laskea sen, että moni ennen tärkeä asia menettää merkityksensä. Se ei kuitenkaan tapahdu sillä tavoin kuin luulisi, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan: että läheisistä tulee tärkeitä, että raha menettää merkityksensä, että ihmiseen syttyy jumalan (tai Jumalan) liekki ja ymmärrys ikuisuudesta.

Pidän kirjan mustasta, hirtehisestä huumorista ja sen absurdin dynaamisesta menosta. Koukutuin tarinan vietäväksi heti ja luin … myöhään. Haluan lukea myös aiemmin ilmestyneet Tuomaisen kirjat. Pidin myös tarinan täydellisestä lopusta. Wau, mikä löytö!

PS. Tarina on ajankohtainen sienibisneksen osalta, sillä pari vuosikymmentä sitten aihe olisi edustanut dystopiaa. Kiitos herkkutattien viennin, että sieniä kohtaan tunnetaan mielenkiintoa. Niiden parantavat vaikutukset tahkoavat vielä paikallaan.

Blogeissa toisaalla:  Tuijata, Lumi, Kirja hyllyssä, 

Osallistun tällä kirjalla Tuijatan järjestämään Marrasjännityksen teemaviikkoon.