keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Ann Radcliffe Udolpho




Luin Udolphoa hiljalleen pienissä paloissa. Lukiessa tein hieman muutoksia myös lukumaratonin suhteen eli valitsen siihen ohuempia kirjoja. Alunperin minulla oli aikomuksena ujuttaa siihen yksi todellinen tiiliskivi, mutta päätin toisin. En ole saanut viime päivinä kirjabloggauksia ulos lukiessani Udolphoa, joten päätin ryhdistäytyä. Lukemistani hidasti myös se, että viihdyin Virginia Woolfin parissa, sillä Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää esseen Kauhuromantiikasta, jossa Mrs. Radcliffe nousee esiin.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli englantilainen romantiikan proosan ja goottilaisen kirjallisuuden varhainen edustaja. Udolpho on mielikuvituksellinen ja sentimentaalinen kertomus, joka sijoittuu Ranskan ja Italian maisemiin, joiden kautta nuoren naisen monivaiheinen seikkailu kulkee.

Udolpho (The mysteries of Udolpho) ilmestyi vuonna 1794 ja Savukeidas julkaisi sen vuonna 2013 suomeksi. Se on goottikauhuromaani, jonka juonen kulku on viipyilevää ja hidastempoista. Kirja on järkälemäinen, fontti melko pientä, sivuja 746. Radcliffen kirja on oman aikakautensa ikoni ja sen lukeminen on mahdollisuus ja velvollisuus. Poe, Stoker ja Shelley ovat Radcliffen kaltaisia nimiä, jotka otetaan esiin kauhukirjallisuuden ikoneina. Myös Austen tunsi Udolphon kirjoittaessaan teostaan Northanger Abbey, Neito vanhassa linnassa. Ville-Juhani Sutisen käännös avaa kirjan myös meille tämän ajan lukijalle.

Goottikauhun elementit ovat kartanoissa, salaisuuksissa, kauhu on käsin koskematonta, yliluonnollista eli sen tuntee, mutta ei näe kasautuvana verenä, mätäneväksi luullut ruumiit paljastuvat vahanukeiksi. Goottikauhuun mahtuu rauhaa saamattomia aaveita, kuolleista nousseita sieluja, kaupantekoa paholaisen kanssa, painajaisia ja kostoa rajan takaan.

Väsyin lukiessani luonnon kuvaamiseen, mikä on harvinaista. Kielen runollisuus on ylitsevuotavaista. Radcliffe maalaa maisemat ja luonnon pikkutarkasti. Hän latoo adjektiivejä peräkkäin ja kuvaa. Lopputuloksena maisema ei välity kuitenkaan silmien eteen. Udolpho vaatii lukijaltaan keskittymistä ja jaksamista. Radcliffe ei niinkään leikittele vaikeaselkoisuudella, mutta hänen sanavirtansa väsyttävät. Tekstin lomaan sisältyy sivujenmittaisia runoja.

Monsieur St. Aubertista oli ihastuttavaa, vaellella vaimonsa ja tyttärensä kanssa Garonnen partailla ja kuunnella sen laineilla vellovaa musiikkia. Hän oli nähnyt muitakin puolia elämästä kuin luonnonidyllin yksinkertaisuuden puuhailtuaan suuren maailman kirjavilla ja kiireisillä turuilla, ja se imarteleva kuva ihmiskunnasta, jonka hänen sydämensä oli hahmotellut varhaisina nuoruusvuosina, oli murheellisesti tullut korjatuksi hänen kokemustensa myötä.

Udolphon tarina alkaa Gascognen maakunnassa, jossa sijaitsi vuonna 1584 monsieur St. Aubertin kartano, jossa monsieur St. Aubert asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tarina kertoo kartanon tyttären Emily St. Aubertin kamppailuista pahuuden, roistomaisuuden ja salaisuuksien verkostossa. Emily menettää rakkaan äitinsä. Ennen seuraavaa menetystä Emily ja isä tekevät matkan rannikolle, jossa Emily tapaa Valancourt -nimisen aatelismiehen, ja tuo kohtaaminen sinetöi Emilyn tunteet. Emily menettää isänsä myös ja jää orvoksi.


Itse asiassa minun on tässä kohtaa tehtävä valinta, että spoilaan tai en. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, joten en lähde juonen selittelyyn. Joka tapauksessa salaisuuksien syövereissä on valoa, mutta keskiössä tulee olemaan tyrannimainen kartanonherra ja ahdistettu neito.

Luvussa 7 kuolemaisillaan oleva isä vannottaa Emiliaa:
 ”Kun palaat kotiin, kultaseni, mene huoneeni komeroon ja katso mainitsemani laudan alle. Sieltä löytyy nippu papereita, joissa on kirjoitusta. Kuuntele minua nyt tarkoin, Emily, sillä antamani lupaus koskee erityisesti tätä asiaa. Sinun on poltettava kaikki ne paperit – poltettava, ja sinun on luvattava juhlallisesti, että teet niin lukematta niitä.” Myöhemmin kun Emily on toteuttamassa isänsä toivetta. Hän löytää kolikkopussin pohjalta norsunluisen rasian, joka kätkee miniatyyrikuvan mielettömän kauniista naisesta. Tämän osalle isä ei ollut antanut mitään toivetta.


Vanhempiensa menetyksen jälkeen Emilyn huoltajaksi tulee hänen tätinsä madame Cheron, joka avioituu epämääräisen Signor Montonin kanssa, jolloin tästä tulee Emilyn setä. Tässä seikkailussa Emily kohtaa Udolphon linnan ja täällä myös Emilyn täti menehtyy Emilyn jäädessä vangiksi linnaan. Montonin ystävä kreivi Morano painostaa häntä naimisiin kanssaan.


Signor Montonin vaimon ennenaikainen kuolemaa aiheuttaa ongelmia:
Kun Montonille tiedotettiin hänen vaimonsa kuolemasta, ja hän ymmärsi, että madame oli menehtynyt ennen kuin oli antanut signoren suunnitelmien osalta niin tärkeää allekirjoitusta, mitkään säädyllisyyskäsitykset eivät rajoittaneet hänen vihan purkaustaan. Emily oli levoton ja koetti vältellä Montonin seuraa.

 Emily ymmärsi setänsä käytöksestä heti, millaiset vaikeudet häntä odottaisivat. Vaikka mikään ei voinut pakottaa häntä hylkäämään Valancourtia Moranon vuoksi, hänen rohkeutensa petti, kun hän sai vastaansa Quesnelin turmiolliset tunteet.

Emily joutuu ratkomaan monia menneisyyden kätkemiä outoja asioita: Se herätti Emilyssä sekä kauhua että suurta ihmetystä, eivätkä nunnan antamat vihjeet markiisitar de Villeroin avioliitosta ja tiedustelut Emilyn syntyperästä aiheuttaneet yhtään sen vähempää uteliaisuutta, vaikka se olikin luonteeltaan toisenlaista.

Abbedissa oli pitkään tiennyt Emilyn perheen salaisuuden. Hän oli kuitenkin noudattanut St. Aubertin vilpitöntä pyyntöä, jonka tämä oli esittänyt kuolinvuoteellaan seurassaan olleelle munkille, ettei hänen tyttärensä saisi tietää hänen yhteydestään markiisittareen.


Udolpho on hieno suomennos ja goottikauhun tärkeä kirja. Lukiessa tulee miettineeksi, että tarina on naisen kirjoittama 1700-luvulla. Kirja on raskaslukuinen seikkailu, mutta antoisa lukukokemus. Lukeminen venyi, kun kirjaa ei pystynyt raahaamaan mukana, eikä muutamien sivujen lukeminen edistänyt lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin palkitseva. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt merkittävän käännöstyön. Udolpho on TBR:n kaltaisten listojen täysivaltainen jäsen.


Ann Radcliffe Udolpho
Savukeidas 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kirjabingon takut

 Le Masque Rougen Kirjabingo on hieman vaiheessa. Se vaikutti aluksi helpommalle kuin onkaan.


 
Vahvimmalle näyttää tuo Kannen perusteella-Tositarina-Kannen eläinkuva - Dekkari luettu. Rivistä puuttuu Palkittu kirja avoin. Mistähän keksin tuon palkitun?
 Järkäleitä minulla on kyllä kasattuna pinoon.
Sen sijaan Sarjakuvaa, E-kirjaa ei ole tulossa ja TBR-listan kasaus kesken.
 
Tässä kesän pinoa, jota pitäisi saada luettua. Joitakin nielee 19.6 kirjamaraton. Ja eikö niitäkin ole toinen heinäkuussa?  Eksyin tänään Suomalaisen aleen ja napsin pokkareita ja kirppikselle. Zivagon ostin, kun oli niin hyväkuntoinen, olen lukenut sen kauan sitten ja leffankin nähnyt. Pitää olla lukemattomia vaihtoehtoja kesään. Tämä on niin uskomaton kaupunki, että kirjasto on kesälauantaisin kiinni ja perjantaisin ovet sulkeutuvat aina jo 17.00 ja arkisin 19.00. Ei tuohon ole koskaan tottunut, kun on itse työskennellyt kirjastoissa lauantaisin ja iltaisin kirjastot sulkeutuneet 20.00 arkisin.


torstai 12. kesäkuuta 2014

Vuosi kuvina kesäkuu


Ihailin Lumiomenan kuvia ja päätin ryhtyä urakkaan. Aloitan nyt kesäkuussa. Tällainen on kotitieni siis bussipysäkiltä, jos siitä nyt joskus kulkisi bussi. Tien pientareella kasvaa ketoneilikkaa, peurankelloa, päivänkakkaraa, metsäruusua ja upeita katajia. Sanonko turhaan asuvani maalla?
Eihän tässä olisi hämmästelyä, mutta jos luet esittelyni, niin minulle tässä riittää ihmettä ja kummaa. Asumme Bjurbölen kylässä ja kuvissa pilkistää Bjurviken.



 
 



 
 

 


 

 
Laitetaan vielä yksi kuva, jotta saat itsesi kartalle eli tuolla jossain kaukana on keskusta.
 
 

11 ASIAA

Kello viiden jälkeen haastoi minut

11 Faktaa tässä:
1. Katselen ulos ja puiden välistä siintää meri.
2. Kuljen elävän kulttuuriperinnön perässä.
3. Emil ja Aki ovat sykähdyttäneet minua tänä kesänä.(Cypripedium)
4. Olen kulkenut uhanalaisten kasvien perässä Ahvenanmaalta Kilpisjärvelle ja etenkin Lapin kolmiossa.
5. Asun kissojen ja yhden koiran kanssa.
6. En laskisi toimittajaa kotiini tai pihaani, vaikka lähtisin metsään oppaaksi.
7. Tunnen lintuja huonosti, vaikka olen suorittanut metsäkanalintujen erikoiskurssin ja osallistunut öiseen lintukurssiin pakollisena.
8. Olisin halunnut tehdä graduni ilveksistä.
9. Uskon ihmeisiin.
10. Olen yöpynyt teltassa villissä luonnossa Afrikassa.
11. Minulla on älypuhelin, käytän sitä vähiten puhelimena, vastaan siihen jos koskaan ellei siihen ilmesty kuvaa. Soittoääneni on Ain't No Sunshine.


11 Kysymyksen vastaukset

1. Miltä kesäsi maistuu eli mikä maku kuvaa kesääsi parhaiten?
Kesän marjat.

2. Mikä tuoksu kuuluu kesään?
Olen tylsä, tylsä ja tylsä ja vastaan Off. Se on parfyymini kesän ja pitkälle syksyyn. Tosin testaan tuoksutonta uutuutta. Mutta tuo jyrää kaikkien tuoksujen ohi - ehkä enemmän pakosta.

3. Vietätkö kesän ennemmin maalla vai kaupungissa?
Maalla. Asun maalla.

4. Kuuluuko kesääsi jokin kohde, jossa vierailua ei voi ohittaa?
Puutarhamyymälät.

5. Menetkö mieluummin kesäfestareille vai -teatteriin?
Kesäteatteri.

6. Oletko elämänvaiheessa, jolloin kesäjuhlat ovat pääsääntöisesti häitä, rippijuhlia, kastejuhlia vai hautajaisia?
Heh heh valitaan nyt hautajaiset, olen näemmä vahvojen naisten ympäröimä, jotka eivät tarvitse miehekettä saati muuta. Ja on ollut stabiili tila. Mutta en heitä kuoppaa, että ...sukulaisia.

7. Mikä kappale tai artisti soisi kesääsi kuvaavalla soundtrackilla?
Huuda.

8. Mikä on mieluisin uimapaikka sinulle; maauimala, järvi vai meri?
Meri.

9. Pitääkö kesälomalla matkustaa Suomen rajojen ulkopuolelle?
Ei, silloin elämä on työtä.

10. Jos saisit ylimääräisen tuhat euroa kesälomakassaasi, mitä tekisit sillä?
Tuhannella hakisin birman.

11. Mitä odotat eniten kesältä 2014?
Yhdessäoloa, hyviä reissuja, ihania lukuhetkiä ja pienten tassujen kirmailua.


Haasteen ohjeet ovat tässä:

1. Jokaisen haastajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata saamiinsa 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Postauksessa tulee kertoa, ketkä on haastettu.
6. Ei takaisin haastamista



Rantakasvi

Kaisa-Reetta

Yöpöydällä

Kirjaneidon tornihuone

Ja minun 11. kysymystä


1. Minkä kirjan luet kesällä?

2. Mikä on sinun pohjoisin paikkakuntasi Suomessa, jossa olet käynyt kesällä?

3. Mitä eväitä varaisit kirjamaratoniin? (lukisit vuorokauden yhteen menoon)

4. Mikä on kesäruokasi?

5. Minkälaisin kukkaimpun laitat juhannuspöytään?

6. Kuuluuko sieniretki syksyysi? Jos kuuluu, niin mitä keräät mieluiten?

7. Kissa vai koira vai ei mitään?

8. Milloin luet?

9. Miten aktiivinen olet somessa ja missä niissä olet mukana?

10. Oletko facebookissa?

11. Missä olet hyvä?


Blogistanian kesälukumaraton III



Blogistanian kesälukumaraton järjestetään kolmannen kerran 19.6.2014.

Säännöt (joustavat sellaiset!):

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 19.6. klo 18.00 -> lopetus 20.6. klo 18.00.) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 18.6., kunhan osa maratonista luetaan 19. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton.

Lukuiloa!

Anna minun lukea enemmän blogista löydät tarkemmat tiedot.

Kirjaan tähän lukemani kirjat ja suunnitelmani. En ole koskaan osallistunut mihinkään vastaavaan, joten tätä on pakko kokeilla.
Viime viikonloppuna luin kolme kirjaa, sillä sain olla omassa rauhassani. Valmentauduin Kirjablogistien maratoninpäivään 19.6. En ole ikinä osallistunut vastaavaan. Luin Gabrielle Zevinin Sumuisen saaren kirjakauppiaan, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan sekä Kate Mortonin Paluun Rivertoniin (The House at Riverton). Yritin valita kolme täysin erilaista kirjaa luettavakseni.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kate Morton Paluu Rivertoniin



Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo aaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Viikonloppuna luin kolme kirjaa, sillä sain olla omassa rauhassani. Valmentauduin Kirjablogistien maratoninpäivään 19.6. En ole ikinä osallistunut vastaavaan. Luin Gabrielle Zevinin Sumuisen saaren kirjakauppiaan, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan sekä Kate Mortonin Paluun Rivertoniin (The House at Riverton). Yritin valita kolme täysin erilaista kirjaa luettavakseni. Ainakin huomasin, että sain niskaparkani jumiin. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.

Paluu Rivertoniin tuo mieleen Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa. Tarinan kertoo palvelijan poika, tohtori Faraday. Hänestä varttuu  aikanaan lääkäri ja joka näin kohoaa yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Kate Mortonin tarinan kertoo palvelijatar, joka hänkin etenee arkeologiksi. Myös Gracen äiti oli ollut palvelija Rivertonissa. Kummankin kirjan kertoja on ulkopuolinen, jotka lumoutuvat kartanomiljööstä. Toisin kuin Vieras kartanossa, niin Paluu Rivertoniin tarinan rakenne ei ole suosikkini. Mieluiten luen kirja, joka etenee alusta loppuun kronologisesti. Olen mieltynyt vähemmän Mortonin ratkaisuun, että tarina alkaa lopusta, ja etenee sitten takaumien avulla. Tämä rakenne ei viehätä minua edes dekkareissa. Silti edellisellä ei ole merkitystä arvioidessani kirjaa kokonaisuutena. Hyvin kerrottu tarina saa minut pauloihinsa ihan kummalla tavalla vaan.

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin  kertojana on hoitokodissa asuva 98-vuotias kartanon entinen palvelijatar. Grace Bradley suostuu tapaamaan nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Robbie Hunterin tapauksesta. Grace palaa takaisin menneisyyteen ja  Rivertoniin kolmannen kerran. Lukijalle selviää hyvin pian, kuinka paljon salaisuuksia Grace oli padonnut  itseensä pitkän elämänsä aikana. Lukijan ei tarvitse keskittyä salaisuuksien ilmituloon, sillä vihjeet ovat helposti avautuvia tienviittoja.

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuisi.

Paluu Rivertoniin vie  lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomiljööseen ja 1990-luvun Lontooseen. Kirja  on tarina rakastamisesta, murhasta, valheista, vaikenemisesta ja salaisuuksista sekä kertomus Hartfordien ja Luxtonien  perheistä. Se on murtuvan luokkayhteiskunnan kuvaus, peribrittiläisen yhteiskunnan ajankuva uuden ja vanhan ajan rajapinnassa. Siitä huokuu Evelyn Waughin Mennyt maailma ja Mary S. Lovellin  Mitfordin tytöt.  Grace kuvaa Rivertonin kartanon elämää ja palvelijoiden arkea ja etenkin kartanon tytärten Emmelinen ja Hannahin elämänkulkua.

Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa on juhlat, joissa on hetkensä.


Uskomatonta: olemme keskikesän juhlissa. Hannahin kiinalaiset lyhdyt välkehtivät pimeässä. Orkesteri soittaa jazzia, klarinetti kiljahtelee. Iloiset ihmiset tanssivat charlestonia...
 Grace katsoo valmista elokuvaa ja havahtuu kovaan pamaukseen, kun kahden kuvankauniin sisaren silmien edessä sodasta palannut runoilija Robbie Hunter ampuu itsensä filmin lopussa Rivertonin järvellä.  Grace ei huolestu nukahtamisestaan, ja vaikka elokuvan loppu lipui häneltä ohi, niin hän tietää, ettei se mennyt noin. Myös Gracen äidin hautajaisissa oli läsnä sivullinen. Grace puhuu tarinansa tyttären pojalleen, sillä Marcus on perheen kirjailija. En voi mitään ajatukselle, että sivustaseuraajan oma tarina oli ollut jopa mielenkiintoisempi.

Paluuta  Rivertoniin on luettu blogeissa ahkeraan, sillä se on ilmestynyt jo 2011.  Siksi en liitä tähän linkkejä. Kate Mortonin Paluu Rivertonin on viehättävä lukukokemus, joka maistuu kesällä. Siinä on goottikirjallisuudet elementit: kartano, sukusalaisuudet, syntyperät ja menneisyys. Paluu Rivertoniin on kiehtova matka menneisyyteen. Ihastuin kirjan kanteen, mutta tarina oli enemmän kepeähkö kuin sen enempää. Odotan seuraavan Mortonin lukemista innokkaana. Bazar on minulle kustantajan vieraampi, mutta mieluinen yllätys.

Kate Morton  Paluu Rivertonin
Bazar Kustannus 2011.  Kotikirjasto

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Gabrielle Zevin Tuulisen saaren kirjakauppias












Miltei ohitin tämän kirjan Tuulisen saaren kirjakauppias. Kirjakaupassa myytiin "ei oota", joten turvauduin kustantajaan. Halusin lukea kirjan pian ilman jonotuksia. Kirjan takateksti vangitsi ja kirjan nimi lumosi. Asunhan veden äärellä, saaristotien ja lauttarantaan vievän tien varrella. Täällä on hyvä olla maalla, metsän keskellä, poissa keskustan kiireestä. Kirjan on suomentanut Tero Valkonen.

Tuulisen saaren kirjakauppias on A. J. Fikry, joka on melkein nelikymmenvuotias leskimies. Hänen vaimonsa kuoli kolarissa. Yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonosti. Harvinainen E. A. Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos katoaa.


Tarinan alussa Pterodactylin Pressin myyntiedustaja, Amelia Loman saapuu yhteysaluksella Alice Islandille. Lautalta poistuessaan hän saa puhelun: Hän ei tunnista numeroa - kukaan hänen ystävistään ei enää käytä puhelinta puhelimena. Hän kuitenkin ilahtuu, eikä halua muuttua henkilöksi, joka uskoo, että hyviä uutisia voi kuulla vain odotetuista puheluista ja tutuilta soittajilta. Soittaja on kuitenkin vain tylsä deitti.


Miksihän minä tunsin ruusunpiikin tuossa, että älypuhelin vaimentuu nopsaan ylösalaisin käännettynä?

Amelia löytää etsimänsä paikan:
Purppuranvärisen harjakattoisen omakotitalon kuistin yläpuolelle ripustettu kyltti on haalistunut, ja hän on vähällä kävellä koko paikan ohi. Island books. Alice Islandin tasokkain laatukirjallisuuden tarjoaja vuodesta 1999. Yksikään ihminen ei ole saari; jokainen kirja on maailma.

Amelian pitäisi markkinoida talviluettelon kirjoja Fikrylle, joka osoittautuu kuitenkin kovaksi luuksi. Jos pidät itseäsi kranttuna niin voit tuntea tässä kohtaa itsesi hyvin avarakatseiseksi kirjallisuuden harrastajaksi. Paikoin Fikryn sanat ovat hykerryttävän hauskoja.

Fikryllä tuntuu olevan selkeä näkemys mistä pitää ja ei pidä kirjallisuudessa:

En pidä postmodernista, maailmanlopun visioista, kuolleista kertojista tai maagisesta realismista. Pidän vain harvoin mukamas näppäristä tyylikeinoista, monista tarpeettomista kuvista - lyhyesti ilmaistuna siis minkään lajin tempuista. Juutalaisen kansanmurhaa tai mitään suurta tragediaa käsittelevä kertomakirjallisuus on minusta mautonta - niistä aiheista vain tietokirjoja, kiitos. ... En pidä kirjoista, joissa on yli 400 sivua tai alle 150 sivua. ... Minua kuvottavat tosi-TV:n tähtien nimiin merkityt haamukirjoitetut romaanit, julkkiskuvakirjat, urheilijamuistelmat, elokuvapainokset, pelkät koriste-esineet ja - tarvitseeko sanoakaan - vampyyrit.

Tuulisen saaren kirjakauppias nostaa mieleen väkisin, miksi tässä minun asuttamassa keskiaikaisperäisessä kylässä ei ole yhtä Island Booksia, josta saisi edes uusimman ruotsinkielisen puutarhakirjan (täysijärkisenä en edes unelmoi suomenkielisestä) tai Sarah Watersin jonkin kirjan. Mutta ei, on vain TOP-kamat seinillä. Olisi paikka, jonka hyllyjen välissä voisi vaeltaa, jossa tuoksuisi kirjoille, ei muoville, leluille ja krääsälle. Ahh jos vanhan kaupungin kujilla olisi tällainen pieni kirjapuoti.

Nolointa lukijalle on huomata, että Fikryn ajatukset eivät ole kovinkaan kieroutuneita ja hykertelet tekstin kanssa kilpaa. Miettien, mitä mahtaa olla korkeakirjallinen dekkari tai korkeakirjallinen fantasia.

Eräänä päivänä kirjakaupan hyllystä ei katoa mitään, mutta sinne ilmaantuukin pieni tyttö saatekirjeen kera. Tämä tapahtuma muuttaa Fikryn elämän suunnan. Hän saa avukseen viidennellä kuulla raskaana olevan kälynsä Ismayan. Mayan myötä ihmiset tulvivat Fikryn elämään. Hän on valmis järjestämään jopa kirjailijatapahtumia. Fikryn elämässä tapahtuu erilaisia asioita vuosien kuluessa.

Hän poimii lapsen syliinsä. Vaippa on likainen. A.J. ei ole koskaan vaihtanut vaippaa, mutta hän osaa paketoida kirjan ihan asiallisesti. ... Pikkulapset liikkuvat enemmän kuin kirjat eivätkä ole yhtä kätevän muotoisia.

Kirjassa on monia viehättäviä kohtia julkisuudesta, jotka koskettavat niin kirjailijaa kuin koko kustannusmaailmaa. Työhön kuuluu julkisuus. Fikrylle esillä olo ei maistu.


"Niin, aivan". Lambiase ei ole koskaan ollut kirjan julkaisujuhlassa.
"Minä inhoan julkaisujuhlia", A.J sanoo.
"Mutta sinähän pidät kirjakauppaa", Lambiase sanoo.
"Se on ongelma", A.J myöntää.
Hän on lukenut kylliksi tietääkseen, ettei ole kokoelmia, joissa jokainen tarina on täydellinen. Jotkin ovat hyviä. Jotkin eivät. Jos onni käy, jokin on erityisen hyvä. Lopulta ihmiset muistavat joka tapauksessa vain erityisen hyvät eivätkä niitäkään kovin pitkään.
Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo muutoksesta, kirjoista, lukemisesta, elämän löytämisestä, rakastamisesta sen eri tasoilla sekä luopumisesta ja luovuttamisesta. Koin kirjan hyvin henkilökohtaisena, sillä itsekin olen palannut juurilleni. Vuosiin en tohtinut koskea kirjoihin, jonkun lomadekkarin ahmin lentokoneessa, matkalla ja perillä. Sallitut kirjat olivat vain tietynlaisia paksuja tai ohuita mutta rajatun aihealueen kirjoja. Olin kateellinen puolisolleni, joka luki kahvipöydässä, bussissa, metrossa, matkalla eli aina missä oli pienikin tauko. Aloin elää blogini mukaan, mä kirjan kans matkaa teen. Vimmaisesti kuron lukematonta aikaa kiinni. Hyvin rakennutulle perustalle oli kohonnut huojuva torni, jota vahvistan.


Tuulisen saaren kirjakauppias on kepeä, nopealukuinen lukuromaani, jonka lukee pihakeinussa nautiskellen. Lempipaikkani on terassin portaat, jonne siintää vesi, ja johon auringon lasku maalaa vaihtuvat maisemat. A. J. Fikry on riemukas kesäkaveri rentoon oloon. Miten sinä luokittelit, mistä pidät ja mistä et?


Gabrielle ZevinTuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus 2014. Kustantajalta.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Alice Hoffman Punainen puutarha











Luin äskettäin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset. Aloitin lukemisen ilman, että ymmärsin kokonaisuutta. Olin ohittanut Punaisen puutarhan täydellisesti. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että minulla on Alice Hoffmanin aiemmat kirjat kirjahyllyssä. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.

Aavikon kyyhkyset sai uuden aspektin oivallukseni myötä, sillä osasin suhteuttaa lukemani kirjailijan aiempaan tuotantoon. Aavikon kyyhkystä on paikoin vaikea lukea, mutta en tarkoita tuolla ymmärtämistä. Olen suorittanut uskontotieteen kursseja, joten tarinan karu ajankuva oli minulle tuttu. Aavikon kyyhkyset on historiallinen romaani. Se ei ole paras mahdollinen avaus kirjailijan tuotantoon. Se on erinomainen kirja, mutta se on niin erilainen. Kokonaisuuden hahmottuessa minulle avautui myös Aavikon kyyhkysten Širan rooli.


Punaisen puutarhan luokittelu on vaikea, onko se romaani, novellikokoelma, 14 kertomuksen kertomuskokoelma vai mikä? En haluaisi korostaa kertomuksellisuutta, sillä kirjan tarinat muodostavat kokonaisuuden, kertomukset sitoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Ne sitoutuvat eri tavoin eli kronologisella aikajanalla, sukupolvien välisellä jatkumolla tai kertomusvälitteisenä legendana. Punainen puutarha edustaa maagista realismia. En pidä tuosta termistä. Se on jokatytön ja jokapojan termi tänä päivänä, mutta ei tuo termi ollut kaikkien huulilla, silloin kun Kettumäki, Noitasisaret, Lyhtyjen yö tai Päivän korento ilmestyivät. Hoffmanin tekstissä on fantasian elementtejä, taianomaisia kohtauksia ja arkipäivän outoja sattumuksia. Hoffmanin tekstiä kuvaa enemmän termi shape shifting kuin metamorfoosi, voimaeläin kuin myytit jne. Kirjasta välittyy Villin Pohjolan ja Twin Peaksin tunnelmat. Tarinaa ei voi irrottaa luonnon ja ympäristön kontekstista tai ihmisen luontosuhteesta.


Punaisen puutarhan miljöönä on Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusettsissa. Alunperin nimi oli ollut Bearsville, mikä ei ollut omiaan houkuttelemaan uudisasukkaita. Moniääninen historiallinen romaani alkaa Blackwellin yhteisön uudisasukkaista vuonna 1786 ja päättyy nykypäivään. Tarina kuljettaa lukijaa yli 200 vuoden ajan. Tietyt asiat toistuvat, tiettyihin henkilöihin viitataan sukujatkumona, tiettyjä ihmisiä muistetaan. Myös luonto elää mukana, sillä Eel Riverin virtaa yhä ja Elämänpuu kasvaa. Ikuinen onni ja rakkaus ei juhli usein. Yksinäisyys taitaa olla hellempi kumppani kuin mies.


Ihmiset sanoivat, Bradyn talollla oli unohdettu historia, aivan kuten he sanoivat, että itse Johnny Appleseed oli istuttanut kieroonkasvaneen omenapuun, joka tuotti Blackwell Look-No-Furtherina tunnettua paikallista, erinomaisesti piirakoihin ja siiderin valmistukseen soveltuvaa lajiketta. Vanhoina aikoina kaupunkilaiset olivat nimenneet puun Elämän puuksi, ja he väittivät kivenkovaan, että Blackwell säilyisi yhtä kauan kuin se. Joka puolella kaupunkia oli yhä useita siitä otettuja pistokkaita, joista oli jo kasvanut isoja puita.





Kenen tarina tämä on? Uudisasukkaiden vai Blackwellin, yhden amerikkalaisen kaupungin tarinan tarina? Punainen puutarha nostattaa tunteet esiin, sillä Hoffman kuvaa voimakkaita naisia, lapsia, kuolemaa, luontoa, mustakarhuja, rakkautta ja uskollisuutta. Kaupungin koirat ovat collieita, mutta ihastuttava mopsi valtaa omistajansa. Omistautumisen periaatteissa opimme Topsyn myötä, että uskollisuutta ei voida siirtää, testamentata. Kyllä tuossa uskollisuudessa kuivasi silmäkulmiaan. Topsy ei ole fiktiivinen, meidän maailmassa elää Topsyja. En tiedä, mitä nuo ihmiset tekevät saadakseen tai ansaitakseen tuon lopullisen kiintymyksen osoituksen.


Punaisessa puutarhassa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä. Tuonne Urhea Hallie Brady päätyy aviomiehensä kanssa. He päättävät perustaa kotinsa ankeriaita tulvillaan olevan joen rantaan. Näin syntyy Blackwellin kylä. Ensin mustakarhuja on lähes yhtä paljon kuin mäntyjä ja joessa enemmän ankeriaita kuin penkereillä saniaisenversoja, mutta vähitellen kylä kasvaa, ja seuraavat sukupolvet syntyvät jo paljon suurempaan kaupunkiin. Hallie Bradyn jälkeläiset rakastavat, vihaavat, perustavat perheitä, jäävät yksin, jättävät kaupungin taakseen, palaavat taas takaisin ja kulkurit poikkeavat lähteäkseen. Vanhat tarinat elävät kaupunkilaisten mielessä. Loppujen lopuksi moni asia säilyy muuttumattomana vuosisatojen kuluessa, kuten ihmisten ajatukset rakkaudesta ja menetyksestä, vaikka ajankehyksissä ympärille kasvaa kokonainen kaupunki.

Lillian asui korkealla mäellä ympärillään joukko eläimiä, jotka hän oli pelastanut. Hänellä oli pesukarhu joka istui tuolilla ja joi teetä mukista, kaksi ajokoiraa jotka olivat eräänä päivänä ilmestyneet metsästä, kesy varis sekä ilves, joka näytti vain isokokoiselta, harmaanruskealta kotikissalta, kunnes Ben kumartui siirtämään sitä ja se paljasti hampaansa.

Jotkut kirjan tarinoista ovat voimakkaampia kuin toiset. Voimakkaimmin esiin kohoaa muun muassa: Kalastajan vaimo, Punainen puutarha, Karhun talo, Totuus äidistäni, Omistautumisen periaatteet. Kertomuksessa Punaisessa puutarhassa on Louise. Hän oli kaupungin perustajien lähin verisukulainen, koska oli äitinsä puolelta sukua Hallie Bradylle ja isänsä puolelta Partridgeille. Lähistöllä asui yhä paljon Partridgeja. Louisen isä oli joidenkin muiden lailla aikoinaan lähtenyt Kaliforniaan, luultavasti kevään ensi viikkojen aikana, koska ei ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi kaikkien ympärillä kuhisevien mäkäräisten takia, eivätkä Blackwellin Partridget olleet pitkään aikaan tienneet hänestä mitään.

Karhun talossa syntyy Hallien legenda. Kaupungin perustajan tarina. Harry oli lopen väsynyt ja kylmissään. Hän oli nukahtanut Hallien olkapäätä vasten. Onnekseen. Hän ei nähnyt luolassa olevaa isoa karhua. Hallie seisahtui. Hänen hengityksensä kävi kiivaana. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: palata ulos kinoksiin ja kuolla yhdessä Harryn kanssa tai paneutua maaten nukkuvan karhun viereen, jotta se lämmittäisi heidän puoliksi jäätyneitä ruumiitaan. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.


Kalastajan vaimo on mystinen ja hiljainen nainen. Vaimon musta tukka oli niin pitkä, että hän olisi astunut sen päälle, ellei olisi kiinnittänyt sitä pinneillä päälaelleen. Hän ei puhunut kenenkään kaupunkilaisen kanssa eikä edes nostanut katsettaan, jos häntä tervehdittiin. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, saati mistä hän oli kotoisin. Siihen aikaan ei kyselty sellaisia.



Kalastaja Horace on valmis tekemään vaihtokaupan newyorkilaisen Ben Levyn kanssa, joka kerää kansantarinoita ja rakastuu kalastajan vaimoon. Horace on valmis vaihtamaan juuttisäkin Benin kenkiin. Ben matkaa aukealle, jossa kohtasi Susanin ensi kerran, laskeutuu rantaveteen ja avaa juuttisäkin suun. Rantavedessä vartosi odottamassa toinen, valtava musta ankerias.

Kertomuksessa Punainen puutarha:
Louise taistelee viljelystensä kanssa ja raivostuu taimitarhan osaamattomuuteen. Ruusut olivat auenneet. Kukat olivat tummanpunaiset. Louise tiesi varmasti, että lapuissa oli lukenut Sunburst, ja sen lajikkeen olisi pitänyt tehdä keltaisia kukkia, joissa oli kuparinvärinen keskusta. Lehtisalaatti, jota hän oli ostanut, näytti saavan rubiininpunaisia sävyjä. Itse multa näytti tummanpunaiselta. Hän otti sitä kourallisen ja hankasi sormien välissä. Kun hän päästi mullan putoamaan maahan, hänen kätensä olivat tahrautuneet verenpunaisiksi. Toisessa kämmenessä oli pieni luu.
Nykyisin kirjoissa on kuvia ja koristeita sisäkansissa ja etulehdillä. Tämä kirja olisi ansainnut kartan ja jonkinlaisen sukupuun. Kirjan kansi kaunis yhtä elävä kuin sen tarjoamat tarinatkin. Punainen puutarha on erinomainen kirja. Ehkä tämä kirja vaatii fantasiageenin ja luovuuden sillan, joilla ylittää takaisin satujen ja taian maailmaan. Muuten lukijaa jää ulkopuolisen kulkurin rooliin, jollaisia Blackwellin kaupunkiin silloin tällöin sujahtaa. Nämä ehjät kertomukset rakentavat ehjän kokonaisuuden eikä irrallista tai epätasaista kertomuskokoelmaa.


Alice Hoffman Punainen puutarha

Gummerus 2012. Kustantajalta