Ingrid Holmberg ja Pelle Holmberg HERKKUJA SIENISTÄ

Uudenlaisia, herkullisia sieniruokia – metsän makuantimet arkeen ja juhlaan






Sienikirjoja riittää, mutta sieniruokakirjojen tarjonta on niukempi. Usein sienikirjat toistavat samoja vanhoja ohjeita, joita tehtiin jo isoäidin aikaan. Yleensä en pidä mattapinnasta kasvi- tai sienikirjojen kuvissa, mutta aiempi suosikkini on matta tämän Holmbergien kirjan tavoin. Tämä on ihastuttava kirja, jonka ohjeet ovat alaotsikon mukaisesti uudenlaisia, päivitettyjä niin raaka-aineiden kuin ruokalajien osalta.

Sieniruoat eivät tarvitse valtavaa osaamista ja lajivalikoimaa. Holmbergit käyttävät ohjeissaan mm. kevätkaunolakkeja, sillihaperoita, kultarouskua, suppilovahveroita, kuusenleppärouskuja, tuoksuvalmuskoja, ukonsieniä, herkkutatteja, kehnäsieniä, kosteikkovahveroita, vaaleaorakkaita, lampaankääpää, kangastatteja, talvijuurekkaita, huhtasieniä, mustatorvisieniä, herkkusieniä, mantelihaperoita, kangasrouskuja, haaparouskuja, keltavahveroita, limanuljaskoja, koivunpunikkitatteja, männynsuomuorakkaita, kurttusientä, mustavahakkaita, nurminahikkaita ja osterivinokkaita. Ei tuohon listaan ole lisättävää. Sienilajisto on kattava ja meille sopiva.

Monissa ohjeissa on vain maininta sekasieniä, tatteja ja haperoita. En taida itse sienestää noinkaan monipuolisesti, kun kuljemme pääosin saariston mäntykankaita. Herkkutatit, isohapero ja keltavahvero täyttävät korit, satunnaisesti männynrouskua, mustatorvisieniä ja kartanon lehdosta kultarouskua. Ikinä en ole männynsuomuorakasta maistanut. Mantelihaperon voi korvata paltero-, kangas-tai sillihaperolla tai satoisalla isohaperolla, jotka tunnistaa helpommin.

Käännöksessä puhutaan männyntuoksuvalmuskasta, mutta nimistötoimikunnan suositus on tuoksuvalmuska. Osa lajeista on eteläisiä- ja lounaispainotteisia.

Ilokseni mukana on sieniliemiohje, sillä olemme pakastaneet jo joitakin vuosia sienilientä sieniliemikuutioina. Yhtä tärkeää on oppia sienijauheen monipuolinen käyttö. Ruokaohjeissa maistuvat yrtit, basilika, korianteri, persilja, timjami, rosmariinia, karhunlaukka, ruoholaukka ja tilliä. Pitäisikö minun verottaa edes maistiaisiksi karhunlaukkaa, sillä kasvusto alkaa olla edustava. Kiitos Pirkko ja Mikko. Ruokiin käytetään Västerbåtten-juustoa, parmesaania, kapriksia, chilitahnaa ja pinjansiemeniä. Luonnonyrteistä hyödynnetään mm. nokkosta, jauhosavikkaa, litulaukkaa ja vuohenputkea. Annoskoot on mitoitettu neljälle, kylläkin neljälle erittäin nälkäiselle syöjälle.

Kirjan ohjeet ovat todella houkuttelevia, jotka on testattava. Gongonzola-suppilovahverokeitto, blinit, herkkutattipasta, herkkutattifocaccia, sienitäytteiset quesadillat ja sienipesto on kokeiltava. Herkkuja sienistä ohjeissa on mm. keittoja, kasvisruokia, leipiä, marinadeja, piirakoita, kala-, kana- ja liharuokia. Sienestämistä arvostetaan tänä päivänä ja syksyn viikonloput omistetaan metsässä kulkemiselle. Ingrid ja Pelle Holmberg tuntevat sienet ja niiden käytön. Herkkuja sienistä on viehättävä kirja, sopivankokoinen, sivumäärä on 135. Kuvat ovat houkuttelevat. Kirja on hyvin lantliv-tyylinen. Ruotsalaiselle keittiölle ominaisesti kalaruokien osuus on runsas. Reseptien lisäksi kirja sisältää keräysohjeita, käsittelyä ja säilöntää. Suosittelen tätä kirjaa!


Ingrid Holmberg ja Pelle Holmberg HERKKUJA SIENISTÄ
Uudenlaisia, herkullisia sieniruokia – metsän makuantimet arkeen ja juhlaan Karisto 2013 Arvostelukappale.

Ali Shaw Tyttö joka muuttui lasiksi

Sinä talvena St. Hauda’s Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita – ja Ida Maclaird muuttui hiljalleen lasiksi.

Takakannen kuvaus.

Valokuvausta harrastava nuori Midas Crook elää syrjäisellä St. Hauda’s Landin saariryhmällä, joka on ihmeitä täynnä ja koukuttaa lukijan mukaansa. Eräänä joulukuisena iltapäivänä päivän hämärtyessä iltaa kohden erakkomainen Midas kulkee valonsäteen kannoilla. Valon taianomaisuus muuttaa ankean maan eläväksi. Valonsäde kirkastaa nähdyn muuttaen koiranruusun marjat räikeänpunaisiksi ja lehdet myrkynvihreiksi. Midas yritti tavoittaa valonsäteen ja vangita sen kameralla. Hänelle valokuvaaminen ei ole työ tai harrastus, vaan keino selviytyä. Valonsäteen jahdissa hän kohtaa laakealla kivellä istuvan kauniin  tytön, jonka sylissä on keppi.  

Ida Maclair on vastikään saarelle palannut muukalainen. Hän nousee vaivalloisesti jaloilleen ja  etenee hankalasti. Vähitellen Midakselle selviää tytön salaisuus, että tämä on alkanut muuttua lasiksi. Varpaankärjistä alkanut lasittumisen etenee vähitellen jalkateristä ylöspäin.  Ida on palannut St Hauda’s Landille kohdatakseen kesällä tapaamansa Henry Fuwan tämän jättämän muistijäljen takia. Henry on erakko yökkössiipisen karjansa kanssa, jonka olemassaolon hän on paljastanut vain kerran ulkopuoliselle.

Ensitapaamisella Henry kysyi Idalta:

”Uskotko, että metsässä on eläin, joka muuttaa kaiken, mihin se katsoo, lumivalkoiseksi?"

Ida huokasi. "En. En usko."
Henry nojasi taaksepäin partaansa raapien. Sitten hän nojautui uudelleen eteenpäin. "Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?"

Henry oli vaihtanut sosiaalisen kanssakäymisen  siihen yksinkertaiseen elämään, jonka hän oli suurella vaivalla itselleen tänne rakentanut - hyönteistutkijan elämään. Idan täytyy löytää erakko tästä erakoiden erämaasta. Metsän keskellä Ida kuitenkin kohtaa Henryn uudelleen. Jälleen tapaamisella Idan ja Henryn keskustelu  on johdatus rajallisuuden hyväksymiseen.

"Ettei vastauksia ole - miksi tai miten. Asiat tapahtuvat, ja meidän on elettävä niiden kanssa".

Tarkoitatko, että minun on elettävä lasisen ruumiin kanssa? Ei onnistu. En kerta kaikkiaan suostu siihen."
"Ei sillä ole väliä, suostutko sinä siihen vai et", Henry sanoi hiljaa. "Lasi on ja pysyy sinussa."

Kauniit kielikuvat ja luonnonkuvaus juoksuttavat kertomusta:
Henryn antaman vihjeen muistijälki oli kuin tippuva vesihana sydänyöllä. Yö kokosi voimiaan metsässä. Puolikuu näytti olevan sulamaisillaan pilviin. Suomuratti riippui sillan kiveyksestä kuin teatterin esirippu. Pyökit seisoivat tyrmistyneinä varisseiden lehtien lammikoissa. Hopeapoppelit olivat kuin kuunsäteitä. Vielä monta päivää retken jälkeen hän heräsi aamuisin suon hengitys huulillaan, hyttysenpuremien kutina kaikkialla ihollaan.

Ettinsfordin miljöökuvaus valaanpyytäjien hylkäämästä autioituvasta kaupungista kirkkoineen kuvaa verkkaista elämänmenoa ja yhteisön penseää ja pidättyväistä suhtautumista muukalaisiin.  Tapahtumapaikka lienee fiktiivinen. Yritän olla nokkela ja saada itseäni kartalle liittäen ajatuksia valaanpyyntiin, sarvivalaaseen, punarintaan, koiranruusuun, nokkoseen, kirkkoon (kalkittu tönö), piikkipaatsamaan (orjanlaakeri), osmankäämiin, suomurattiin (olisi tarkistettava alkuperäistekstistä), rupikonnaan, kyykäärmeeseen, lepakoihin jne. Eräässä kohdassa viitataan, että näin kaukana pohjoisessa aurinko laski kesällä vasta myöhään illalla, valo ei kaikonnut auringon laskettuakaan kokonaan.

Tarina vilisee allegoriaa ja symboleja, ylitsevuotavaisesti kiemuraisia ihmissuhteita, olleita ja menneitä henkilöitä, kuten Midaksen eristäytyneen äidin Evalinen ja Henryn menneisyys, Midaksen edesmenneen isän tempoilu. Menneisyyden solmuja ei ole selvitetty ja avattu. Kohtaamiset on jätetty kohtaamatta, vaikka tarjolla olisi ollut toinen ihminen tai kohdattu liian myöhään. Ida majoittuu äitinsä ystävän talossa. Carl Maulsen näkee Freyan tyttäressä rakastettunsa nuoruuden ilmentymän. Väsyin hetkittäin takaumiin ja repaleisiin ihmissuhteisiin. Joitakin sivujuonteita oli sivuutettava tarinan kasassa pitämiseksi.

Kirjan suomenkielinen nimi valmistaa lukijan haikeaan loppuun. Joidenkin englanninkielisten laitosten kannet valkoisine eläimineen viehättävät minua jopa enemmän kuin kovakantisen suomennoksen. Tyttö joka muuttui lasiksi edustaa maagista realismia, aikuisten satua, rakkauskertomusta ja kasvukertomusta. Haikeus ja maaginen tunnelma kuljettavat kohti luopumista ja vääjäämättömästi etenevää sairautta. Pidän fantasiasta tiettyyn pisteeseen asti. En lue Ajanpyörän tiiliskiviä tai lähde Salvatoren seikkailuihin, mutta vastaan Rowlingin ja Eddingsin kutsuun.  Lukukokemuksena Tyttö joka muuttui lasiksi ei ollut helpoimpia. Kielen kauneus lumosi minut.

Ali Shaw:  Tyttö joka muuttui lasiksi
Atena, 2011 Kirjasto

Katja Kaukonen Odelma

 Odelma johdattaa myyttiseen maailmaan.  Runollinen teksti ei päästä lukijaa kaikin paikoin helpolla. Joen maisema, sen vievä ja tuova virta nivoo tarinaa yhdessä olemisesta ja vieraudesta.

Joki on kuljettanut naista pitkään, hän makaa joen törmällä kuin kivi, jalat ja kädet vatsansa alle kätkettynä, pää taipuneena rintakehään.  Lumen sulanta ja maaliskuinen maisema näyttämönä. Nainen oli vedestä noussut ja hedelmällinen. Kauanko hän ollut poissa? Nainen kulki käsien ja polvien varassa, eteneminen oli hidasta, mutta pystyasentoa hän ei uskaltanut edes ottaa, sillä siitä oli kauan. Talon elämä tungeksi naisen mieleen mummon, tytön ja ketun kera. Hän palaa taloon, jossa oli ennen ollut.

Hän miettii olemassaoloa ilman nimeämistä. Nainen yritti miettiä, miltä tuntui, kun häntä kutsuttiin nimellä. Kuka häntä puhuttelisi?  Hän näkee matkan päässä pallon, joka muuttaa muotoaan hahmottuessaan kerälle käpertyneeksi ketun pojaksi. Kettu naukaisee naiselle nimen: O-del-ma ja juoksee pois. Nainen oli saanut nimen. Nainen asettuu taloksi.

Odelma tarkkaili kyläläisiä, jotka kummastelivat, kun pelto ei ole saanut vielä vihreää. Hän huomaa veneen ja miehet ja tekeytyy kiveksi. Miehet jättävät kasan törmälle. Vene lipuu pois. Kasa oli nostettu hänen luo, kasan kivet sulautuvat yhteen kokonaiseksi mieheksi. Mies kysyy, missä hän on?  Nainen vastaa miehen olevan perillä, mutta kieltää jäämisen. Mummon opetuksen mukaan oli vain kahdenlaisia miehiä. Heitä, jotka tulivat eivätkä koskaan lähteneet. Ja heitä, jotka lähtivät eivätkä koskaan tulleet takaisin.

Näin Odelma ja Freydman kohtaavat.  Odelma tapaa miehen, jolle avaa talonsa ovet.

Kertoiko Freydman, kuka hän oli? Hän kertoi, että osasi rakentaa, saattaa asioita ennalleen omin käsin, tarvittaessa parantaakin. Sitten Freydman vaikeni. Hänellä oli raskas mieli, salaisuuksia, josta vaieta.

...

Odelma oli muuttunut vaativaksi. Penkoi ja pöyhi. Freydman pelkäsi hänen kysymyksiään. Oli asioita, joista Freydman ei halunnut muistaa, ja asioita joista hän ei vielä tiennyt. Miksi Odelma venytti aikaa eteen ja taakse, kiskoi eikä päästänyt irti?

Odelma on kaunis tarina, kieli kätkevää, ehkä jopa liian merkityksellistä. Kielikuvia, myyttisiä eläinhahmoja, kansanperinteen läsnäoloa. Toisaalta tästä ei voi sanoa liikaa, ettei  samalla avaa tarinaa liikaa. Pidin lopusta. Pidin tarinasta. Lopussa on hyväksyntä kyläläisten silmien edessä, osallisuus. En edes oleta kirjan auenneen kokonaan. Palaan siihen ja olen avoin uuteen yritelmään.

Katja Kaukonen Odelma
WSOY 2011 Kotikirjasto

Audrey Niffenegger Hänen varjonsa tarina

Parikymppiset amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. He kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta tämän testamentin yhteydessä.  He ovat perineet Elspeth Noblinin  kodin Lontoon Highgaten hautausmaan liepeiltä. Testamentti sisältää oudon ehdon,  sillä  Elspethin sisar Edwina tai tämän aviomies Jack eivät saa hyötyä tästä mitenkään, itse asiassa vanhemmilla ei ole oikeutta astua sisään asuntoon tai tutkia sen sisältöä. Vastaanottaminen sisältää vielä vaatimuksen, että kaksosten on asuttava asunnossa yksi vuosi ennen sen myymistä.

Julia ja Valentina tarttuvat tilaisuuteen innoissaan täytettyään 21 vuotta. Täti kertoo testamentissaan, että Robert Fanshaw auttaa kaksosia perintöön liittyvissä asioissa. Robert tekee väitöskirjaa ja hänen tutkimuksensa painottuu yhä enemmän Highgaten hautausmaahan haudattuihin. Hän pitää hautausmaan esittelykierroksia. Robert  asuu tyttöjen perimän huoneiston alapuolella.  

Hetkeä ennen kuolemaansa Elspeth  muisteli päivää edelliseltä keväältä. Hän käveli Robertin kanssa mutaisella polulla  Kew Gardenissa Thamesin rannalla. Ilmassa leijui mädäntyneiden lehtien tuoksu. Oli satanut. Robert sanoi: "Harmi, ettei meillä ole lapsia". Elspeth vastasi: "Älä höpötä."

...

Elspeth lähtee kun Robert on juoma-automaatilla. Palattuaan Elspeth on poissa. Robert riisuu kengät ja paneutuu viereen.

...

Sairaanhoitaja löysi heidät tuosta tuntia myöhemmin. Hän jäi seisomaan hiljaa ovelle ja katseli pitkää nuorehkoa miestä, joka syleili siron keski-ikäisen naisen kuollutta ruumista. Sitten hän lähti hakemaan lähihoitajia.

Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy itsenäistymään ja etsimään omaa identiteettiään. Julia paneutuu yläkerrassa asuvan pakko-oireista kärsivän miehen avuksi. Martin on 53-vuotias filosofian tohtori, joka pystyy sulkemaan  ulkopuolisen maailman ulottuviltaan puhelimen ja netin avulla. Hän ei pysty poistumaan kotoaan. Marijke ja Martin Wells osallistuvat yhdessä Elspethin hautajaisiin. Aamulla Marijke vilkaisee makuuhuonetta, jossa hän on nukkunut 23 vuotta miehensä kanssa. Hän kuuntelee suihkusta kantautuvia ääniä ja poistuu muutaman sanan sanottuaan jättäen kirjeen miehensä löydettäväksi.  Marijken on päästävä pois pakkoneuroosien valtaamasta kumppanista, jonka kotiin ei koita edes aamunkoi peitettyjen ikkunoiden takaa.  Marijke on huolehtinut ruokaakin alun tarpeisiin. Virtuaalimaailma palveli Martinia, sillä kaiken sai maksusta kotiovelle. Robert huolehtisi posteista ja roskista. Aiemmin Martin työskenteli British Museumissa kääntäen muinaisia ja klassisia kieliä, mutta teki nyt kotoa käsin etätöitä. Martin tuo mieleen Botho Straussin Omistuksen, joka kertoo kirjakauppias Richard Schroubekista, joka on sulkeutunut asuntoonsa kirjoittamaan hylätyksi tultuaan. Itse asiassa Martin on mielenkiintoinen henkilö, pidän hänestä enemmän kuin monesta muusta kirjan henkilöstä.

Vähitellen  Julia ja Valentina huomaavat,  että Elspeth on läsnä, ainakin tädin haamu on jäänyt asunnon vangiksi ja seuraa heidän elämää. Läsnä ja tuntevana. Valentinan ja Robertin lähentyminen tuottaa mustasukkaisuutta.

Elspeth Noblin oli ollut vainaja jo melkein vuoden eikä vieläkään ollut tajunnut pelin henkeä. Aluksi hän vain leijaili asunnossaan. Hänellä ei ollut voimia, ja hän kykeni ainoastaan tuijottelemaan entistä omaisuuttaan.

 Niffenegger lataa kirjan jännitteet verkalleen. Kirjaa lukee varoen ja toivoen, että tarina ei lässähtäisi loppua kohden. Tarinassa on niin fantasian kuin kummitustarinan elementtejä, tarinassa kuljetaan tuonpuoleisessa ja olevassa todellisuudessa. Kaksosuuden paradigma repii sisaruksia - olla lähellä ja yhdessä ja olla erillään ja erillisenä. Viktoriaanisen kulttuurin muistomerkkinä Highgaten hautausmaa on likellä ja kiehtovana historiansa kanssa. Olisin voinut lähteä kierrokselle heti mukaan, vaikka yöllä. Lontoo on läsnä ja tuttuna.

Audrey Niffenegger  Hänen varjonsa tarina
Gummerus 2010

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin Pikkupöllö

Löysin tämän viehättävän kirjan Leena Lumen blogista.  Sen luminen kansi on lumoava. Minun oli pakko saada se lainaan ja sitten omaksi.

Pikkupöllö kertoo tarinan, miksi jokainen meistä on hyvä juuri sellaisena kuin on.  Siinä on varmasti hyvä opetus meille kaikille.

 Pikkupöllö ja sen sisaret tutustuvat pesäkolon ulkopuoliseen maailmaan. Kun äitipöllö saa aamulla katraansa nukkumaan yöllisen temmellyksen jälkeen, niin pikkupöllö epäröi. Pikkupöllön minäkuva ja identiteetti on haussa. Hän näkee alhaalla maassa aikaisen lumikellon,  hän ihastelee valkoista,  pitkäkorvaista maapöllöä. Tuollainen olisi kiva olla. Hän laskeutuu varovasti maahaan. Siellä näyttää kummalliselle. Puut näyttävät korkeammille. Hän puhuttaa jänistä, mutta ei saa kannustusta pitkäkorvaiseksi maapöllöksi. Jänis ottaa loikan, kun pikkupöllö uppoaa lumeen. Hänestä ei taida olla pitkäkorvaiseksi maapöllöksi. Eikä jäniksen tarjoamat oksan silmutkaan olleet maistuvia.

Metsässä se kohtaa seuraavaksi jättimäisen karvaseinän. Nyt hän halusi karvakynsipöllöksi. Talviunilta herännyt karhu oli äreä pienelle maassa pomppivalle piipittäjälle. Pikkupöllö kehui kynsiään, mutta masentui karhun kynsien ollessa lähes pikkupöllön kokoiset. Karhun tassun jälkeen se mahtui seisomaan. Äreä karhu antoi tassulla ilmalennon, jolloin pikkulento mätkähti maahan. Hänestä oli hölmö ajatuskin, että tuhlaisi talven nukkumiseen. 

Seuraavaksi sen huomio kiinnittyi ylhäältä männyn oksistosta kuuluvaan ääneen.  Pikkupöllö näki ruskeanharmaan otuksen, jolla oli upea, pörröinen häntä. Nyt pikkupöllö halusikin hyppiväksi häntäpöllöksi. Pikkupöllö kiipesi oravan luo ja katseli, kuinka ketterästi orava taiteli oksalta toiselle. Pikkupöllö päätyi, että siitä ei olisi tuoksikaan.

Mietteissään pikkupöllö havahtui tummaan ja hiljaiseen metsään. Äitipöllö saapui viereen lohduttamaan surullista pikkupöllöä, josta ei ollut jäniksen loikkiin, talven nukkuvaksi karhuksi tai oravaksi ilman upeaa häntä.  Kultaseni sinulla on siivet.  Pöllöt osaavat lentää. Äitipöllö levitti upeat siipensä. Pikkupöllö kokeili siipiään ja ymmärsi olevansa tavallinen pöllö, eikä sen pitänytkään olla muuta.  Tuon ymmärtäminen tekisi elämästä monesti paljon helpomman.

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin Pikkupöllö  Minerva 2013

 Leena Lumi kirjoittaa tästä kirjasta.

Lisa Genova Puolinainen

Olen lukenut aiemmin Lisa Genovan esikoisromaanin Edelleen Alice, joka kertoi alzheimerintaudista. Vaikutuin tuosta kirjasta kovasti. Genova kirjoittaa vakuuttavasti, mutta tällaisilla aihealueilla liikuttaessa on hyvä tietää, että kirjailija on Harvardin yliopiston neurotieteiden tohtori.

Luin kirjasta kustantajan esittelyn, jossa kerrotaan seuraava.

Nyt on jo kiire, ei ehdi selittää pojalle Maan vetovoimaa, murot mahaan ennen kuin ne pehmenevät, vauhdilla töihin, mittari näyttää toistasataa, vain yksi soitto kännykällä… sitten hirvittävä rysähdys – ja arjen sekuntipeli pysähtyy.

Sarah saa auto-onnettomuudessa aivovamman. Kirjan nimi Puolinainen viittaa vammaan. Kirjan englanninkielinen nimi Left Neglected on  täsmentävämpi kertoen, että Sarahin osana on vasemmanpuolen neurologinen oireyhtymä, vasemmanpuolen huomiotta jättäminen.  Hän ei tiedosta vasenta puoltaan, vasen käsi ja jalka eivät ole käskytettävissä. Näkökentän vasenta puolta ei havaita, sen informaatio ei välity. Eli henkilö saattaa syödä vain osan ruoasta, mutta lautasen vasenpuoli jää koskematta.  
Yritin itse puhua ystävälleni, menin hänen viereensä. En saanut minkäänlaista huomiota osakseni. Huhuu, hämmästelin. Kiersin ruokapöydän toiselle puolelle. Hän ilostui. Missä sinä olet ollut?

Pysäytys tulee tilanteessa, jossa Sarah ja Bob elävät työholisteina, tekevät tunteja aina vain enemmän, suorittavat yhä enemmän.  Kahdeksantoistatuntinen työpäivä on normaali. Tähän he sovittavat kolme lasta. Sarahin elämä pysähtyy, se pysähtyy kunnolla. Nyt hänellä on aikaa. Hän voi aloittaa alusta, se vaan, että on opeteltava syömään, pukemaan, seisomaan ja kävelemään. Niin ei pidä unohtaa tätäkään pikku juttua eli käymään vessassa. Kirjassa välittyy tilannekomiikka, pirullisia tilanteita, hermojen kiristymistä ja raastavaa turhautumista. Joku voi kokea edellä mainitut kuvaukset pitkästyttävinä, ihan sen takia, että lukija ei ymmärrä, kuinka alusta ihminen alkaa rakentaa elämäänsä. Vessareissu tai pukeminen saa hien yhtä hyvin pintaan kuin kunnon kokonainen salitreeni! Rintsikat, napit, farkkujen vetoketju, ravintolan tavallinen wc vaativat jo akrobatiaa.
Jo pelkkä fysioterapeutin näkeminen saa oksentamaan, sillä hän on viimeinen ihminen, jonka  Sarah haluaisi tavata. Vähitellen hän tajuaa pelin jujun.
Sarahille vie aikaa ymmärtää, kuinka totaalinen pysäytys on, että mennyt työrumba ei palaa. Kukaan toinen tai ulkopuolinen ei tiedä, mitä on aloittaa alusta. Kirjassa on huumoria, sillä sen avulla selätetään vaikeita asioita. Sarah ja Bob joutuvat laittamaan arvot uuteen järjestykseen.

Puolinainen oli lukukokemuksena laimeampi kuin Edelleen Alice, johon ihastuin.  Lukukokemus oli kepeä ja helppo, kun Edelleen Alice jäi ajatuksiin pitkäksi aikaa. Genovan asiantuntemus olisi antanut mahdollisuuksia syvällisempäänkin pohdintaan. Sarah jää etäiseksi ja pinnalliseksi ja silti tarina liian Sarahin kannalta kerrotuksi. Puolinainen on pinnallinen kirja, joka kalpenisi tosikertomuksen rinnalla. Esimerkiksi Pystytkö sanomaan perkele?  (Schildts & Söderströms) kertoo paljon todellisemman tarinan.

Lisa Genova Puolinainen
WSOY 2012 Kotikirjasto

Anneli Kanto Pala palalta pois Kertomuksia Alzheimerin taudista

 Anneli Kanto kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen perusteella teoksen siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Hän kertoo  kaunistelematta  raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. 

Luin kirjan hieman huonoon aikaan, sillä olin äskettäin lukenut Lisa Genovan kirjan Edelleen Alice (2010)  ja  John Bayleyn kirjan Elegia Irikselle (2001).  Alicen ja Iriksen maailma on tutumpi, he elävät ja toimivat, kunnes katoavat pala palalta. Heidän elämänkulkunsa  ymmärtää paljon paremmin, kun hoitokodin ja vanhainkodin vuodeosastot ovat vieraammat.

Ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti  kirjailija eläytyy oman äitinsä, Ailan,  monologiin itsensä kautta.

Tytär sen kanssa puhuu kuin vanhalle tutulle. Kai se jotakin on käynyt lääkärin  kanssa etukäteen juonittelemassa, ennen kuin minua tänne kyörättiin. Lääkärikin on olevinaan niin tuttua kanssani. Sentään teitittelee ja kutsuu rouvaksi. Nykyään ne joka paikassa huutelevat etunimeltä ja sanovat sinä, vaikkei ole sinunkauppoja tehty.


Toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta kirjailija kuvaa vertaiskertojien tarinanpätkiä ja  Alzheimer-faktaa.

 Käsikoukkua kulkeva pariskunta tulee Emmiä vastaan. Hän ei pysty väistämään heitä hermostuttaa jo etukäteen, vaikka tietääkin, mitä on tulossa. Pariskunta pysähtyy Emmin eteen ja tukkii kulun.

- Suoka anteeksi, rouva sanoo sivistyneellä äänellä. Voitteko ehkä neuvoa, missä täällä on info?

...

Vastauksen saatuaan rouva puristaa miehensä käsivartta. Mies on heistä hiljaisempi ja puhuu harvoin. Nyt hän avaa suunsa.

- Tämä on pitkä risteily.

Kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko  Anneli Kanto kertoo oman tarinansa Alzheimer-äidin tyttärenä. Hän purkaa itseensä kertyneen väsymyksen, epäuskon ja on valmis luovuttamaan roolistaan, päästämään irti.

Hän kertoo kirjeestä, jossa kaupunki ilmoittaa , että "saadakseen näkökulmaa vanhustyöhön"  se on kilpailuttanut vanhusten kotipalvelun, ja työ siirretään yksityiselle yritykselle.

Kun kirjailija huomauttaa äitinsä likaisuudesta, hän saa kuulla, että puhtaaltahan hän näyttää, naureskelee vanhempi hoitaja.

Että kotihoito soittaa minulle puoli yhdeksän uutisten aikaan ja sanoo: Äidiltäsi on tullut kakat lattialle. Tule siivoamaan."
Ohjeissa kerrotaan, ettei kotihoito  laita vessaan uutta paperirullaa, kun edellinen on loppu.

Saan äidille laitospaikan. Luonto hoitaa, ajattelen. Hän on viimeiset ajat laitoksessa ja kuolema korjaa, ennen kuin sairaus vie. Kestän kyllä.

Kului kaksi vuotta. Kuolema ei korjaa. Äiti lakkaa puhumasta.

Kannon parodia kotihoidosta  saa minut kikattamaan. Hänen tekstiään lukiessaan ymmärtää, että hän ei pystyisi tähän kirjaan ilman kokemuksiaan. Emme ole valmiita uskomaan, miten pahassa paikassa elämme. Ulkoistamalla kunta pystyy palkkaamaan ihmisiä, joilla ei ole edes alinta lähihoitajan tutkintoa. En ole koskaan nähnyt kotihoitajaa, joka ymmärtäisi tulleensa toisen kotiin.

En pysty samaistumaan Kannon ajatuksiin, että tunteet katoavat ensimmäisenä. Itse näin lähiomaisen kadottavan kaiken muun, mutta tunteet jäivät lähes loppuun. Lähes loppuun asti hän valitsi tutun numeron. Tuska ja huoli ei kuollut koskaan, vaikka viisaus ja tieto katosi.  Tunteet eivät kuolleet häpeään,  yöllisiin vaippojen repimisiin. Tunteet eivät kuolleet turhautumisiin, että täältä ei pääse kunniallisesti pois. Olen lukenut epikriisejä liikaa ja olisin ollut minä hetkenä tahansa valmis tunkemaan ne kirjoittajan nielusta alas. Niissä revitään ihmisen palasiksi, viedään  viimeinenkin itsekunnioitus. Vihasin Alzheimerin kasvoja, tyhmää ja tyhjää hymyä, joka kuoli ennen kohteen saavuttamista. Ihminen oli edessä olematta läsnä.

En voi sanoa pitäneeni Kannon kirjasta. Voiko siitä edes pitää? Sen sijaan ymmärsin kirjan. En edes tiedä sen tarpeellisuudesta.  Tai paremminkin mietin, miksi sen pitää olla niin tarpeellinen? Lisääkö se omaishoitajien ja läheisten tuskaa? Toimiiko se vertaistukena ja ainoana lohtuna, että joku toinenkin on kulkenut saman tyhjän tien?  Ehkä se piti kirjoittaa, jos se saa yhdenkin terveydenhuollon ammattilaisen kohtaamaan potilaassa ihmisen.  Vanhukset ja vammaiset pidetään ulkoistettujen palveluiden avulla kotona helveteissä, joiden verhoa kukaan ei raota julki. Kukaan ei puutu henkiseen väkivaltaan, ei tähän kouluttamattomien terrakotta-armeijaan.  Kannon kirja kuvaa hyvin todellisuuden. Pelkään vain, että moni pistää pääkin pensaaseen, en mä uskalla lukea. Kuulin juuri yhdeltä omaishoitajalta vitsin, kun hän pyysi talvikumeja pyörätuoliin. Teillähän on kaksi pyörätuolia, vaihtakaa toisesta.

Anneli Kanto Pala palalta pois
Kertomuksia Alzheimerin taudista

.

Salla Simukka Punainen kuin veri

 Tartuin kirjaan pienin varauksin. Varaus syntyi siitä, että kirja kertoo lukiolaistytöstä. Kyseessä on dekkaritrilogian avaus, nuorten trilleri,  mutta kyllä sen lukee vanhempikin. Olihan se kiva sukeltaa lukiolaisen maailmaan. Kirja on helppolukuinen, konstailematon dekkari. Kirjassa on visuaalista niin nimissä kuin muotoilussa. Koska kirjan nimi on Punainen kuin veri, niin sivujen reunat ovat punaiset. Toinen osa eli Valkea kuin lumi  sijoittuu Prahaan ja odotan sen lukemista, koska kaupunki on tuttu.  Musta kuin eebenpuu ilmestyy keväällä 2014

Päähenkilönä seikkailee 17-vuotias Lumikki Andersson. Miljöönä on Tampere ja vuodenaikana talvi, joten luin kirjan oikeaan aikaan. Luminen ja kylmä viima seuranani on mitä sopivin näyttämö tähän kirjaan.

Tarina lähtee etenemään, kun pimiöön on ripustettu kuivumaan pestyjä viidensadan euron seteleitä. Ilmassa leijuu vanhan veren haju. Lumikki Anderssonin periaatteena on olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, mutta seteleiden löytäminen johdattaa hänet keskelle kansainvälistä huumebisnestä. Alati kiihtyvä tapahtumien pyörre heittää Lumikin hengenvaarallisiin tilanteisiin, pakenemaan kylmäverisiä rikollisia ja lopulta salaisiin Jääkarhun juhliin.

En koe huumebisnestä kovin kiinnostavaksi, mutta lukioaika ei ole muuttunut omistani. Kyllä tuo ongelma oli omanakin lukioaikana voimissaan, kuka sen sitten myönsikin ja näkikin. Simukka pitää lukijan otteessaan. Kirjan salamyhkäinen ilmapiiri, Lumikin takaumat menneeseen viestivät lukijalle, että päähenkilön  menneisyys on opettanut ja kasvattanut häntä. Lumikki on erakkomainen selviytyjä, joka ajautuu tapahtumien keskiöön tahtomattaan. Dekkarigenressä kirja on minulle liian toiminnallinen.

Kaipaan Anna Janssonin Gotlantia, kansanuskoa, luontoa ja ajatuksia. Tässä kirjassa  tietynlainen lapsellisuus häiritsi ja ruokki lähinnä ajanvietettä.

Salla Simukka Punainen kuin veri

Tammi 2013  Kirjasto