maanantai 17. helmikuuta 2014

Katja Kaukonen Odelma


 Odelma johdattaa myyttiseen maailmaan.  Runollinen teksti ei päästä lukijaa kaikin paikoin helpolla. Joen maisema, sen vievä ja tuova virta nivoo tarinaa yhdessä olemisesta ja vieraudesta.

Joki on kuljettanut naista pitkään, hän makaa joen törmällä kuin kivi, jalat ja kädet vatsansa alle kätkettynä, pää taipuneena rintakehään.  Lumen sulanta ja maaliskuinen maisema näyttämönä. Nainen oli vedestä noussut ja hedelmällinen. Kauanko hän ollut poissa? Nainen kulki käsien ja polvien varassa, eteneminen oli hidasta, mutta pystyasentoa hän ei uskaltanut edes ottaa, sillä siitä oli kauan. Talon elämä tungeksi naisen mieleen mummon, tytön ja ketun kera. Hän palaa taloon, jossa oli ennen ollut.

Hän miettii olemassaoloa ilman nimeämistä. Nainen yritti miettiä, miltä tuntui, kun häntä kutsuttiin nimellä. Kuka häntä puhuttelisi?  Hän näkee matkan päässä pallon, joka muuttaa muotoaan hahmottuessaan kerälle käpertyneeksi ketun pojaksi. Kettu naukaisee naiselle nimen: O-del-ma ja juoksee pois. Nainen oli saanut nimen. Nainen asettuu taloksi.

Odelma tarkkaili kyläläisiä, jotka kummastelivat, kun pelto ei ole saanut vielä vihreää. Hän huomaa veneen ja miehet ja tekeytyy kiveksi. Miehet jättävät kasan törmälle. Vene lipuu pois. Kasa oli nostettu hänen luo, kasan kivet sulautuvat yhteen kokonaiseksi mieheksi. Mies kysyy, missä hän on?  Nainen vastaa miehen olevan perillä, mutta kieltää jäämisen. Mummon opetuksen mukaan oli vain kahdenlaisia miehiä. Heitä, jotka tulivat eivätkä koskaan lähteneet. Ja heitä, jotka lähtivät eivätkä koskaan tulleet takaisin.

Näin Odelma ja Freydman kohtaavat.  Odelma tapaa miehen, jolle avaa talonsa ovet.

Kertoiko Freydman, kuka hän oli? Hän kertoi, että osasi rakentaa, saattaa asioita ennalleen omin käsin, tarvittaessa parantaakin. Sitten Freydman vaikeni. Hänellä oli raskas mieli, salaisuuksia, josta vaieta.
...
Odelma oli muuttunut vaativaksi. Penkoi ja pöyhi. Freydman pelkäsi hänen kysymyksiään. Oli asioita, joista Freydman ei halunnut muistaa, ja asioita joista hän ei vielä tiennyt. Miksi Odelma venytti aikaa eteen ja taakse, kiskoi eikä päästänyt irti?

Odelma on kaunis tarina, kieli kätkevää, ehkä jopa liian merkityksellistä. Kielikuvia, myyttisiä eläinhahmoja, kansanperinteen läsnäoloa. Toisaalta tästä ei voi sanoa liikaa, ettei  samalla avaa tarinaa liikaa. Pidin lopusta. Pidin tarinasta. Lopussa on hyväksyntä kyläläisten silmien edessä, osallisuus. En edes oleta kirjan auenneen kokonaan. Palaan siihen ja olen avoin uuteen yritelmään.

Katja Kaukonen Odelma
WSOY 2011 Kotikirjasto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta minua kommentilla!