S. K. Tremayne Jääkaksoset

S. K. Tremayne Jääkaksoset
Alkuperäisteos: The Ice Twins

Suomentaja: Oona Nyström

Otava 2016. Oma ostos.

Olin lukenut joitakin blogiesittelyjä ja tiesin haluavani lukea tämän kirjan. Jääkaksosia mainostetaan huimaksi trilleriksi. Minä sen sijaan mietin muutamankin kerran, että luenko yksinäni pimenevässä illassa tämän kehutun trillerin.

S. K. Tremayne ei sano minulle mitään, mutta oletan kirjailijanimen olevan pseudonyymi. En vertaa häntä Gillian Flynniin vaan enemmänkin S. J. Watsoniin, sillä kirjailija lienee mies. 

Jääkaksoset on hyvin kirjoitettu ja pitää otteessaan loppuun asti. Erakkomainen majakkasaari tarjoaa upean miljöön trillerille. Syksyinen Eilean Torran, Ukkosten saari, ei jätä lukijaa kylmäksi.

Majakanvartijan mökki on, valitettavaa kyllä, jätetty täysin luonnon armoille. Kukaan ei ole käynyt siellä vuosikausiin. Mutta se on suojeltu, joten sitä ei myöskään voi vain purkaa ja rakentaa  uutta tilalle.

Sarah ja Angus Moorcroft ovat Lontoossa asuva pariskunta. Elämä on koetellut heitä julmasti, sillä vuosi sitten he kokivat surullisen tragedian.  He menettivät perheen identtisistä kaksostytöistä toisen. Surusta toipuminen ja taloushuolista selviäminen ovat nujertaneet paria. Tarinaa kerrotaan äidin näkökulmasta minämuotoisena, mutta Anguksen näkökulma avautuu myös. Sarah yrittää selviytyä surusta, mutta Angus hakee helpotusta viinasta.  

“Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia.”

Jäljelle jäänyt Kristie järkyttää väittämällä olevansa Lydia. Vanhemmat välttävät asiasta keskustelua. Sarah ja Angus haluavat jättää menneen taakseen ja pakenevat majakkasaarelle Skotlantiin Anguksen isoäidin jättämään taloon.

Ensimmäistä kertaa muuttomme jälkeen minut valtaa vahva kuuluvuuden tunne. Kurjuudesta ja karuudesta huolimatta olen rakastumassa uuden kotimme tavattoman aitoon kauneuteen: rakastumassa Salmadairin ohi etelään kuohuvien vesien mahtiin, haltioitumassa merenlahtien välissä kohoavan Knoydartin arvokkaasta yksinäisyydestä. Kauneus tekee kipeää: se sattuu samalla tavalla kuin haavat, jotka alkavat parantua.

En halua ikinä palata Lontooseen. Haluan jäädä tänne.

Lydia polttohaudattiin, joten mitään todisteita ei ole. On vain tyttären väittämä ja Beany-koiran outo käytös. On piinaava ja eristävä ympäristö, riitaisa parisuhde ja tyrskyävä meri. Kyllähän noilla aineksilla saadaan kokoon trilleri. Olisin halunnut tietää enemmän kaksosten perimästä, miten tuollaisessa tilanteessa todelliset faktat toimivat.

Sitten Lydia kuoli, hän putosi parvekkeelta vanhempieni luona Devonissa.

Tapahtumien miljöönä on Skotlannin länsirannikolla oleva Skyen seutu. Olen itse yöpynyt sen verran ulkosaariston vaatimattomissa kämpissä, että pääsin tarinaan hyvin mukaan. Tuolla ihminen on yksin omien ajatustensa kanssa. Sarah ja Angus yrittävät selvitä vaikeissa olosuhteissa. Miten menneisyyden voi jättää taakseen? Mitä tapahtui tuona menetyksen hetkenä? Alkoiko vanhempien ongelmat lapsen menetyksestä vai pian syntymän jälkeen?

Olen yrittänyt opetella näiden kasvien nimiä: peltosaunio, merirannikki, meripiikkiputki – tyypillisiä vuorovesirannoilla kasvavia kasveja.

Jääkaksoset on psykologinen trilleri, joka välittää tehokkaasti piinaavan tunnelman lukijan kestettäväksi. Helpointa tehtävästä on suoriutua lukemalla tarina yhteen menoon yllätykselliseen loppuun asti.

Blogeissa toisaalla: Krista, Tuijata, Arja

Audrey Niffenegger Hänen varjonsa tarina

Parikymppiset amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. He kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta tämän testamentin yhteydessä.  He ovat perineet Elspeth Noblinin  kodin Lontoon Highgaten hautausmaan liepeiltä. Testamentti sisältää oudon ehdon,  sillä  Elspethin sisar Edwina tai tämän aviomies Jack eivät saa hyötyä tästä mitenkään, itse asiassa vanhemmilla ei ole oikeutta astua sisään asuntoon tai tutkia sen sisältöä. Vastaanottaminen sisältää vielä vaatimuksen, että kaksosten on asuttava asunnossa yksi vuosi ennen sen myymistä.

Julia ja Valentina tarttuvat tilaisuuteen innoissaan täytettyään 21 vuotta. Täti kertoo testamentissaan, että Robert Fanshaw auttaa kaksosia perintöön liittyvissä asioissa. Robert tekee väitöskirjaa ja hänen tutkimuksensa painottuu yhä enemmän Highgaten hautausmaahan haudattuihin. Hän pitää hautausmaan esittelykierroksia. Robert  asuu tyttöjen perimän huoneiston alapuolella.  

Hetkeä ennen kuolemaansa Elspeth  muisteli päivää edelliseltä keväältä. Hän käveli Robertin kanssa mutaisella polulla  Kew Gardenissa Thamesin rannalla. Ilmassa leijui mädäntyneiden lehtien tuoksu. Oli satanut. Robert sanoi: "Harmi, ettei meillä ole lapsia". Elspeth vastasi: "Älä höpötä."

...

Elspeth lähtee kun Robert on juoma-automaatilla. Palattuaan Elspeth on poissa. Robert riisuu kengät ja paneutuu viereen.

...

Sairaanhoitaja löysi heidät tuosta tuntia myöhemmin. Hän jäi seisomaan hiljaa ovelle ja katseli pitkää nuorehkoa miestä, joka syleili siron keski-ikäisen naisen kuollutta ruumista. Sitten hän lähti hakemaan lähihoitajia.

Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy itsenäistymään ja etsimään omaa identiteettiään. Julia paneutuu yläkerrassa asuvan pakko-oireista kärsivän miehen avuksi. Martin on 53-vuotias filosofian tohtori, joka pystyy sulkemaan  ulkopuolisen maailman ulottuviltaan puhelimen ja netin avulla. Hän ei pysty poistumaan kotoaan. Marijke ja Martin Wells osallistuvat yhdessä Elspethin hautajaisiin. Aamulla Marijke vilkaisee makuuhuonetta, jossa hän on nukkunut 23 vuotta miehensä kanssa. Hän kuuntelee suihkusta kantautuvia ääniä ja poistuu muutaman sanan sanottuaan jättäen kirjeen miehensä löydettäväksi.  Marijken on päästävä pois pakkoneuroosien valtaamasta kumppanista, jonka kotiin ei koita edes aamunkoi peitettyjen ikkunoiden takaa.  Marijke on huolehtinut ruokaakin alun tarpeisiin. Virtuaalimaailma palveli Martinia, sillä kaiken sai maksusta kotiovelle. Robert huolehtisi posteista ja roskista. Aiemmin Martin työskenteli British Museumissa kääntäen muinaisia ja klassisia kieliä, mutta teki nyt kotoa käsin etätöitä. Martin tuo mieleen Botho Straussin Omistuksen, joka kertoo kirjakauppias Richard Schroubekista, joka on sulkeutunut asuntoonsa kirjoittamaan hylätyksi tultuaan. Itse asiassa Martin on mielenkiintoinen henkilö, pidän hänestä enemmän kuin monesta muusta kirjan henkilöstä.

Vähitellen  Julia ja Valentina huomaavat,  että Elspeth on läsnä, ainakin tädin haamu on jäänyt asunnon vangiksi ja seuraa heidän elämää. Läsnä ja tuntevana. Valentinan ja Robertin lähentyminen tuottaa mustasukkaisuutta.

Elspeth Noblin oli ollut vainaja jo melkein vuoden eikä vieläkään ollut tajunnut pelin henkeä. Aluksi hän vain leijaili asunnossaan. Hänellä ei ollut voimia, ja hän kykeni ainoastaan tuijottelemaan entistä omaisuuttaan.

 Niffenegger lataa kirjan jännitteet verkalleen. Kirjaa lukee varoen ja toivoen, että tarina ei lässähtäisi loppua kohden. Tarinassa on niin fantasian kuin kummitustarinan elementtejä, tarinassa kuljetaan tuonpuoleisessa ja olevassa todellisuudessa. Kaksosuuden paradigma repii sisaruksia - olla lähellä ja yhdessä ja olla erillään ja erillisenä. Viktoriaanisen kulttuurin muistomerkkinä Highgaten hautausmaa on likellä ja kiehtovana historiansa kanssa. Olisin voinut lähteä kierrokselle heti mukaan, vaikka yöllä. Lontoo on läsnä ja tuttuna.

Audrey Niffenegger  Hänen varjonsa tarina
Gummerus 2010