Yöjuna Lissaboniin ja 50 kirjaa 50 elokuvaa Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste

Olen lukenut Pascal Mercierin kirjan Yöjunalla Lissaboniin täällä. Nyt osallistun MarikaOksan haasteeseen, jossa katsotaan elokuva ja luetaan tietokirja. Pidin Mercierin kirjasta erittäin paljon, mutta elokuvakin miellytti minua kovasti. Elokuva kulkee osin kirjan mukaan, mutta eroja on pitkin matkaa ja lopussakin. Esimerkiksi on yhdentekevää, kumpi toteaa kirjan nimen kauppias vai Raimund. Totta kai elokuvaan on tarvittu hieman tapahtumia. Olen tylsimys todetessani, että en pitkästynyt hetkeksikään elokuvan kanssa, mutta valitettavasti se ei ole vain elokuvan ansiota. Minulla on suuri kiintymys elokuvan pääosan esittäjään, ollut siitä lähtien kun televisiosta tuli Mennyt maailma. Se on samanlainen koukuttaja kuin nyt Downton Abbey tässä ajassa. Eli Jeremy Irons on minulle jotain hyvin suurta. Seuraamisessa menin niinkin pitkälle, että katsoin flopinkin eli Lumoavan kirouksen, joka perustuu Kami Garcian ja Margaret Stohlin samannimiseen  romaaniin. Elokuva oli kuin kuravettä.Yöjuna Lissaboniin -elokuvassa tämä näyttelijä kuljettaa tarinan yksin.

Kaikki alkaa sattumanvaraisesta kohtaamisesta ja eräästä kirjasta. Tietyllä tavalla tämä kuuluu matkagenreen, vaikka matkaa tehdäänkin itseen. Raimund Gregorius (Jeremy Irons) on tunnollinen opettaja, joka kohtaa työmatkallaan sateisena päivänä nuoren, kauniin naisen sillalla ja estää tämän itsemurhan. Raimund vie naisen työpaikalleen luokkahuoneeseen, mutta tovin istuttuaan nainen poistuu. Naisen takki jää naulakkoon. Raimund löytää takin taskusta kirjan, jonka alkuperää hän alkaa selvittää (eroa kirjaan). Raimund poistuu työpaikaltaan ja ajautuu tilanteesta toiseen, sillä tämän myötä hän astuu spontaanisti Lissabonin junaan.

Matkan Sveitsistä Portugaliin hän lukee opustaan, asettaa oman sivistyneen, eletyn elämänsä tekstiä vastaan ja alkaa arvioida menneisyyttään uusin silmin. Aivan kuten kirjassa Raimund kohtaa ihmisen toisensa jälkeen, ja nämä puolestaan siivittävät hänet  seuraavaan kohtaamiseen. Amadeu de Pradon elämä kuvautuu voimakkaasti elokuvassa Amadeu de Pradon sisaren Ariadnan kertomana ja takaumien kautta. Marina Eça ohjaa Raimundin käymään setänsä, Joãon Eçan luona hoitokodissa, sillä tämä saattoi tuntea de Pradon vastarintaliikkeen aikana. Raimund kulkee pala palalta de Pradoa jäljittäen. Elokuvassa korostuvat vastarantaliike, diktatuurin vuodet, väkivalta ja yhteiskunnallisuus. Yksilötasolla elokuvassa katsotaan yksilön valintoja menneisyyden ja tulevaisuuden kontekstin kautta. Melkein niin, että tukehdun käsitteeseen hyvä elämä. Toivottavasti lukija tavoittaa elokuvan sisällön eikä vain turistin mielikuvien luomaa ihanuutta. Elokuvan jälkeen haluaa lukea kirjan uudelleen.

Elokuvan tähtikaarti on näyttävä: Jeremy Ironsin lisäksi elokuvassa näyttelevät Charlotte Rampling, Lena Olin, Christopher Lee, Mélanie Laurent ja Bruno Ganz.

BTW Bruno Ganz on myös elokuvassa Berliinin taivaan alla, joka on elämäni parhaimpia elokuvia.

Yöjuna Lissaboniin Night Train to Lisbon
DVD - Suomalainen kansi, 2013.

Osallistun tällä elokuvalla kohdan 6. (6) Kirja + leffa TAI leffapostaus)
Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste




50 kirjaa 50 elokuvaa 

Yritin etsiä MarikaOksan haasteeseen sopivaa kirjaa. Olisin halunnut esitellä Juha Virkin kirjoittaman tiiliskivipokkarin eli Sohvaperunan leffaraamatun, mutta tuo suosikkini oli tietenkin lainassa. Lainasin uutuuden ja katsotaan sen sisältöä. Juri Nummelinin teoksen nimenä on 50 kirjaa 50 elokuvaa (2015). Kirjan lähtökohtana on ajatus, että monet elokuvat perustuvat kirjaan. Esittelyssä kerrotaan lisäksi, että osa perustuu tunnettuihin romaaneihin, osa taas kirjoihin, joita kukaan ei ehkä edes muistaisi, ellei niistä olisi tehty elokuvaa.

Sanotaan, että elokuva ei esimerkiksi tavoita jotain kirjan sävyä tai näkemystä, näyttelijät eivät vastaa romaanin lukeneen mielikuvia tai kirjasta (elokuvasta?) on jätetty pois joitain romaanin oleellisia kohtia – nämä ovat tyypillisiä kommentteja kirjoihin perustuvista elokuvista. Jokaiseen voi vastata huomautuksella: elokuvantekijät ovat halunneet korostaa joitain muita näkemyksiä, valitut näyttelijät voivat vastata jonkun muun näkemyksiä päähenkilöistä ja joka tapauksessa kirjaa on pitänyt karsia tai virtaviivaistaa käsikirjoitusta tehtäessä.

Elokuvan ja kirjan yhdistäminen toisiinsa on joskus harmillisen vaikeaa, sillä elokuvat nimetään myyvän nimen mukaan tai elokuva kulkee englanninkielisen nimen mukaan. Kirja voi pohjautua novelliin, joka ei olekaan niminovelli. Oven takana lienee hankalimpia yhdistettäviä, sillä elokuva perustuu John Irvingin romaaniin Leski vuoden verran. Tuo rehellinen nimi on paikallaan, koska se kattaa kirjasta vain murto-osan.

Nummelinin kirjan ja elokuvan yhdistävä tietoteos tulee tarpeeseen. Katson mielelläni elokuvia, jotka pohjautuvat kirjaan. Viimeisin on Yöjuna Lissaboniin, jonka luin kirjana vuosi sitten. Elokuva on toteutettu taiten. 50 kirjaa 50 elokuvaa esittelee kustakin valitsemastaan teoksesta niin kirjan kuin elokuvan. Nummelin on mahduttanut mukaan mm. Cunningham Tunnit - Daldry Tunnit, Flynn Kiltti tyttö - Fincher Gone Girl, Shriver Poikani Kevin - Ramsay Poikani Kevin. Hieman mietin Nicholls Sinä päivänä - Scherfig Sinä päivänä esittelyä. Mutta ehkä chick-lit pitää olla mukana, mutta ehkä tuoltakin saralta olisi löytänyt jotain parempaa. Bridget Jones olisi ollut riittävä yksinkin kattamaan tuon. En ole saanut koskaan makua kirjassa esiteltyyn Takaikkunaan, vaikka aikoinaan istuin Hitchcock-kauden elokuva-arkistossa, kolmekin leffaa illassa.

Nummelin tuo hyvin esiin kirjan ja elokuvan arvottamisen. Se on hyvin subjektiivista, mutta jokin Tunnit on suvereenisesti hyväksi havaittu, mutta Cunninghamilla on muitakin yhtä tärkeitä kirjoja. Joskus näitä lajipareja odottaa kauhulla. Lähdin Yöjunan Lissabonin matkaan varauksellisesti ja Jeremy Ironsiin turvaten. Eikä minun tarvinnut pettyä. Hieman kammoksuen odotan elokuvaa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

50 kirjaa 50 elokuvaa esittelee elokuvia 1990-luvun alusta tähän päivään sekä kirjoja niiden taustalla. Elokuvat vaihtelevat kaikkien tuntemista klassikoista lähes unohduksiin painuneisiin. Nummelin tuo esiin kirjan ja elokuvan keskinäistä suhdetta, miten hyvin tai uskollisesti elokuva suhtautuu lähtökohtaansa. Reaktiot voivat olla tunneperäisiä, kohdistua mielikuviin, näyttelijäsuorituksiin jne. Kirjaa on jouduttu karsimaan, silti tehdyt valinnat voivat osoittautua oikeiksi tai vääriksi tai tehdyt valinnat tarkoituksenmukaisiksi. Mikä on se perimmäisin syy, miksi kukin haluaa nähdä kirjasta tehdyn elokuvan? Miksi klassikoista tehdään elokuvia yhä?

Nummelinin kirjan nimessä on sana elokuva ja paperinlaatu korkeatasoinen, joten niiden perusteella olisin odottanut laajempaa kuvitusta, ja erityisesti värikuvitusta. Kirjalle on tilauksensa, mutta wikipedia tarjoaa ilmaiseksi tiedoston kirjoihin pohjautuvista elokuvista. Tämä kirja olisi voinut olla täydellinen pienellä muutoksella, jos nimi olisi ollut 50 kirjaa 50 elokuvaa ja 50 vuotta. Toisaalta kysyntää olisi enemmänkin Sohvaperuna-tyyliseen pelkistettyyn esittelyyn, sillä teos ei kaipaisi elokuvakriitikon paneutumisia ja arviointeja. Lopussa oleva toinen ja kolmas listaus osoittaa listauksen mahdottomuuden. Ajallinen rajaus olisi perusteltua. Rajaus kotimaiseen ja ulkomaiseen olisi mielekäs. Onnistunut teos edellyttäisi valintoja ja rajaamista. Etenkin kun vanhempien elokuvien saaminen on hankalaa. Olen itse etsinyt Ranskalaisen luutnantin naista sekä Taloa jalavan varjossa elokuvina, mutta niiden dvd:t ovat kiven alla. Edellä mainitut eivät edes ole vanhoja, mutta työläitä löydettäviä.


Osallistun tällä elokuvalla kohdan 2. Elokuviin ja niiden tekemiseen liittyvä tietokirjallisuus

Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste

Johan Bargum Syyskesä & Syyspurjehdus

Johan Bargum on suomenruotsalainen kirjailija. Hän on julkaissut romaaneja, näytelmiä ja lastenkirjoja jo viidenkymmenen vuoden ajan. Alkuperäisteos Sensommar ilmestyi vuonna 1993. Teoksen on suomentanut Rauno Ekholm.

Bargumin Syyskesä sopii erinomaisesti omaan Talven lukuhaasteeseeni. Tällä hetkellä kaipaan intensiivistä tekstiä, ja vastaavasti kartan tiiliskiviä tai juonellisia tarinoita. Joulun jälkeen on taas erilaisten tarinoiden aika. Haluan paneutua tekstiin ja siihen viimeaikoina lukemani Johan Bargumin, Joel Haahtelan, Per Pettersonin ja Peter Sandströmin teokset ovat tarjonneet erinomaisen mahdollisuuden.

Syyskesä on perhetarina, veljesromaani ja psykologinen romaani ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Tapahtumien miljöönä on Vidarnäsin huvila Sipoon saaristossa.

Kirjan kertoo Olle, Olof Axelsson toinen veljeksistä. Veljesten äiti, Gertrud Axelsson tekee kuolemaa ja halua kuolla rakkaalla sukuhuvilalla saaristossa, jonne myös läheiset ihmset kerääntyvät. Toinen veljeksistä, Carl Axelsson, tulee paikalle San Franciscosta puolisonsa Klaran ja kahden poikansa, Sebastianin ja Samin kanssa. Miljöönä on Sipoon saariston merenrantavilla.

Veljekset Olof ja Carl kohtaavat toisensa pitkästä aikaa, sillä kymmeneen vuoteen he eivät ole toisiaan tavanneet. Taustalla häilyvät tukahdutetut tunteet, sillä veljesten keskinäinen suhde on rikkonainen. Äidin suhde poikiinsa on epätasa-arvoinen. Veljekset ovat kilpailleet keskenään sekä äidinkin rakkaudesta tai heidän ei ole tarvinnut kilpailla jälkimmäisestä, koska se langennut heidän osalleen epätasaisena. Yhtä lailla Carlin poikien erilaisuus on havaittavissa. Isä on kuollut aikoja sitten eli läsnä on vain Tom-setä.

Odotamme Erottajan apteekin nurkalla valojen vaihtumista vihreiksi. Hän vilkaisee minua, mutta en uskalla kohdata hänen katsettaan, olen varma, että se mitä tapahtuu näkyy kasvoissani: olen valahtamassa ulos kotelostamme; olen molskahtamassa suin päin todellisuuteen; häipyä veljensä morsiamen kanssa, voihan helvetti.

Bargumin kieli on kaunista, kerronta hyvin eleetöntä, hyvin hiottua, mitään turhia väljähtyneitä tai pitkittäviä lauseita ei ole. Takaumien avulla viivähdetään menneessä, joka on näkyvästi läsnä nykyhetkessäkin, jos sen vain tohtisi nähdä. Väärään aikaan väärässä paikassa tapahtuva keskustelu repii totuuden menneisyydestä. Äidin viimeinen tahto ei muuta mitään, vaikka Tom-setä silotteleekin vääristymää. Syyskesässä on sivuja vain 124, mutta se sisältö on valtavan paljon laajempi.

Enkä minä voinut kuin ottaa Klaran sanat todesta: minä tunsin itseni hölmöksi. Se tuntui sillä hetkellä riittävän. Ehkä se tarkemmin ajatellen on juuri se tunne, jonka kohtalo on suonut meille, juostessamme lyhyttä juoksuamme, hengästyneinä ja hikisinä, unohduksesta unohdukseen.

Luin äskettäin Sandströmin Valkean kuulaan, joka oli nostalginen ja melankolinen, ja tässä Syyskesässä on sama tunteiden surusävy. Bargum jättää asioita auki, ladaten mahdollisuuksia. Päästessäni kirjan loppuun, olisin halunnut aloittaa sen alusta.

Johan Bargum Syyskesä
Tammi. Kotikirjasto





Johan Bargum Syyspurjehdus
Alkuperäisteoksen Seglats i september on suomentanut Marja Kyrö. Luin Johan Bargumilta toisen kirjan heti Syyskesän jälkeen. Pidin Syyskesästä enemmän, koska se oli selkeämpi tarina. Syyspurjehdus vei enemmän aikaa ja vaatii kertaamista. Mietin kirjoittamistani, että mitä ihmettä voin sanoa kirjasta. Niin moni on lukenut sen, että voin toistella vain samoja asioita, sillä kirjassa monet asiat jäävät avoimiksi ja lukijan tulkittaviksi.

Kirjan teemana on rakkaussuhde, kuolema, konfliktit ja kenties rikoskin. Miljöönä on saaristo ja tapahtumapaikkana vene. Keskeistä on menneisyys. Keskeisin henkilö ei ole kirjan kertojista kumpikaan.

Kaksi iäkästä miestä lähtevät purjehtimaan eräänä syyskuisena päivänä. Olof ja Harald eivät ole vieraita toisilleen, mutta ei liene kovin monia syitäkään, että he lähtisivät yhdessä yhtään minnekään. Menneisyys on yhdistänyt heitä, mutta se on myös erottanut heidät. Menneisyys hiertää miesten suhdetta. Elin on nainen, joka on ollut kummankin miehen vaimo ja joka nyt on kuollut. Hän suistui autolla Rajatorpantiellä, mutta miksi hän oli tuolla, sitä kukaan ei tiedä. Eliniä ja Haraldia yhdisti katolisuus, mutta tämän tematiikka jää ohueksi, vaikka avioero peilaa sitä eli kuinka se vaivaa niin Eliniä kuin Haraldia. Elin yrittää jopa palauttaa entisen. Olofille Elin on elämän keskipiste, kun Haraldille se on työ.

Minun olisi pitänyt sanoa ei heti alussa. Mahdotontahan se oli. Piinatun ja hämmentyneen ihmisen kuvitelmia. Ehdotus oli järjetön.

Kirja jakautuu kahteen osan. Aluksi Olof kertoo tarinaa rikoskomisariolle. Olof on mies, joka palasi kotilaituriin. Olof kertoo Haraldin soittaneen perjantaina ja ehdottaneen purjehdusta. Veneestä löytyy pistooli, jossa on molempien miesten sormenjäljet. Toisen osan kertoo Harald repusta löytyneen kirjeen avulla. Harald kirjoittaa kaikesta eri version. Haraldilla aika on lopussa, sillä häntä kalvaa sisältä vääjäämätön kuolema.

Oliko hänen tarkoituksensa tällä syyspurjehdusreissulla laskea kuula minun kallooni, hyvitykseksi kenties, viime hetken kostoksi, nyt kun hänellä itsellään ei ollut enää mitään menetettävää?

Meri, saaristo ja majakka tuivertavat ihoani. Meri on kirjan elementti ja se on myös minun, olen meri-ihminen. Tiedän, kuinka meri eristää ja sanelee saarella pysymisen. Se toinen todellisuus, joka ei virity kuvitelmissa. Tiedän, mitä on taistella syysmyrkyssä ja varoa sotkeentumasta kalastajien verkkoihin.

Kuka rakasti ketä, mikä oli lainan hinta, mihin toinen purjehtija katosi, kostiko toinen kuoleman takaa, tekikö hän ansan, maksoiko hän velkansa? Tarina hukuttaa lukijan kysymystulvaan.

Elin sanoi kerran majakoista niin kauniisti, että ne ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja että ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Olen viehättynyt Bargumin ilmaisusta ja aion tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. Bargum kirjoittaa eleettömästi, sanoja tuhlaamatta. Pidän aina vain enemmän teoksista, joissa pystytään tiiviiseen ilmaisuun, minimalistiseen kerrontaan.

Johan Bargum Syyspurjehdus
Tammi 2012. Kotikirjasto

Lähdetkö Yöjunalla Lissaboniin?

Yöjuna Lissaboniin on nimimerkkiä Pascal Mercier käyttävän sveitsiläisen filosofin Peter Bierin (1944) kolmas romaani.  Saksankielinen alkuteos Nachzug nach Lissabon ilmestyi vuonna 2004. Suomentaja on Raija Nylander.

Yöjuna Lissaboniin on perinteisen matkateeman luomus. Tässä matka tehdään junalla, kun Handke kävelee Suuressa Putouksessa tai vie kuunarilleen Moravalaisessa yössä. Mercier kutsuu junamatkalle halki Euroopan. Matka on ihmisen lyhin matka, matka häneen itseensä, identiteetin etsimisen matka.

Keltainen kirjasto ei ole tarjonnut minulle entisenlaisia elämyksiä tänä vuonna uutuuksissa kuten aiempina vuosina. Osa tämän vuoden uutuuksista on toki lukematta, mutta Murakami tuntuu jättävän yllättävän laimean maun minuun Värittömän miehen vaellusvuosillaan. Tuskin innostuisin tuolla teoksella kirjailijan faniksi. Lissabon tai Barcelona lumoavat minut, helisevät haaveita toteutuneita ja toivottavasti myös toteutuvia, joten kirjan nimessä kumpi tahansa riittäisi lukemisen perusteeksi, musta tästä ei sen enempää tällä kerralla.

Yöjuna Lissaboniin -teoksen teemana on ihmisen sielunmaisema, mitä me voimme tietää itsestämme. Yhtä hyvin teemana on ihmisen yksinäisyys. Mitä hän halusi? Mitä me ihmiset tiedämme toisistamme? Mitä toinen tietää minusta?

Oli ihmisiä, jotka lukivat, ja niitä toisia. Oliko joku lukija vai ei-lukija, sen huomasi pian. Sitä suurempaa eroa ei ihmisten välillä ollutkaan.

Tarinankertoja on Mundus eli Raimund Gregorius, joka on sveitsiläinen klassisten kielten tunnontarkka opettaja ja tapoihinsa piintynyt, työlleen omistautunut ihminen. Eräänä päivänä hän tulee estäneeksi tuntematonta naista hyppäämästä Kirchenfeldin sillalta alas. Naisen lausuma äidinkieli lumoaa ja suistaa Gregoriuksen. Nainen kulkee koululle ja seuraa luokkahuoneeseen asti, jossa viivähtää hetken kadotakseen. Gregorius jättää työnsä kesken oppitunnin, hylkää kaiken entisen. Tämän episodin myötä Gregorius löytää espanjalaisesta kirjakaupasta portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon kirjasen Um ourives das palavras. Kirjakauppias kertoo kirjan nimen olevan Sanojen kultaseppä. Tämä tapahtumasarja muuttaa Gregoriuksen maailman tyystin.


Hän käveli hitaasti tuntien yhtä aikaa huolestuneen sekä helpottuneen olon. Hän oli ensimmäistä kertaa ottamassa elämänsä omiin käsiinsä, viidenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä.

Olenko minä sinun mielestä tylsimys? Gregoriuksen mieleen tuli kuinka hänen aikoinaan Florencelle esittämänsä kysymys oli eilen askarruttanut häntä matkan kuluessa, ja jokin siitä kai kuvastui hänen kasvoiltaan.

…Hän oli elänyt sitä elämää jonka oli halunnut, Gregorius vastasi, ja jo sanojensa muotoutuessa hänen päässään tajusi säpsähtäen, että hän lausui ne uhmansekaisella lujuudella

Gregoriuksen on pakko saada tietää lisää kiehtovasta ja arvoituksellisesta kirjailijasta ja hänen elämänfilosofiastaan. Lissabonissa Gregorius tapaa kirjailijan ystäviä ja tämän tunteneita ihmisiä. Hän tutustuu diktatuurin vallan alla eläneeseen maahan.

 Yöjuna Lissaboniin on paksu, mutta helppotajuinen kirja, paikoin hitaasti etenevä, mutta kokonaisuutena viehättävä retki ihmisen sisimpään. Kirjan alku tempaa mukaansa, mutta lukeminen vaikeutuu vähitellen. Lukijan täytyy pinnistellä tekstin kanssa. Tarina kulkee kahdella tasolla niin Gregoriuksen tasolla kuin Pradon, Gregoriuksen sisäisenä tajunnanvirtana.
Pradon tekstit Sanojen kultasepän kautta tuovat toisen tason:

Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.

Minusta näyttää, että ihmisten kohtaamiset ovat kuin järjettömästi kiitävien junien kohtaamisia yön sydämessä.

Prado etsi totuuksia ihmisen tuntoihin niin rakkaudesta, yksinäisyydestä, ihmisten kohtaamisista kuin elämän rajallisuudesta. Gregorius yritti tehdä mitä Prado oli tehnyt: asettua vieraaseen katseeseen, jäljitellä sitä ja taltioida sen katseen välityksellä omaa peilikuvaansa. Kohdata itsensä kuin vieraan, johon tutustuu vasta nyt. Sellaisena kuin oppilaat, Florence ja kollegat olivat nähneet hänet.

Yöjuna Lissaboniin on juuri sellainen kirja, jota odotan Keltaisen kirjaston kirjalta. Olen utelias näkemään tämän myös elokuvana, mutta halusin lukea tämän kirjan etukäteen. Elokuvan katsomiseen riittävät jo Jeremy Irons ja Bruno Ganz. Voin suositella kirjaa pienellä varauksella. Lukiessa ajattelin jonkin verran Majanderin kesäistä artikkelia, josta kerroin täällä ja ko. lauantaiessee on luettavissa täältä. Essee käsittelee paksuja romaaneja. Hieman tiiviimmin kerrottuna tämän kirjan lukisi useampi. Toisaalta olen epävarma, antaisinko sivuakaan pois juuri tästä kirjasta. Toisaalta tunnen, että  Mercierin teos on täyteläinen, ehkä hieman liiankin.

Haluan kulkea elämäni halki ilman että minut tunnistetaan. Muiden sokeus on minun turvallisuuteni ja minun vapauteni.

Yhtäkkiä hän tiesi mitä hän halusi tehdä. Hän halusi valokuvata Berniä. Tallentaa sen minkä keskellä oli viettänyt vuosia. Rakennuksia, kujia, aukioita, jotka olivat olleet paljon enemmän kuin pelkkiä hänen elämänsä kulisseja.

Pascal Mercier Yöjuna Lissaboniin
Tammi Keltainen kirjasto. Kotikirjasto.