Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Otava, 2017. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Joel Haahtela on suurimpia kotimaisia suosikkikirjailijoita. Olen lukenut hänen tuotannon, ja vain Tule risteykseen seitsemältä ei ole kohonnut suosikikseni. Tässä pysytään osin  Suomessa, lähdetään maailmalle ja palataan. Luin kirjasta etukäteen Haahtelan ja tämän isän haastattelun, joten sain tietoa Perhoskerääjän suhteen. Mistä maailmat alkavat on Haahtelan 10. romaani. Haahtelan Tähtikirkas,  lumivalkea on todella upea kirja.

Taiteilijaromaani

Tässä taiteilijaromaanissa kirjailija kysyy, kuinka olla uskollinen itselleen ja rakastaa. Seuraamme tapahtumia Visan näkökulmasta. Visa elää äitinsä kanssa kahden Luotsikadulla Helsingissä.

Visa ei muistanut isäänsä, vaikka lipaston päältä tuijottivat isän  kasvot, sotaan kadonneet. Se oli nuori ja tuntematon mies, josta oli jäänyt pari paitaa ja solmio, komeron pohjalla oli kengät.  Isä oli siis epäilemättä ollut olemassa ja joskus äiti vahvisti asian sanomalla, että tästä isä olisi  pitänyt ja tuosta, vaikka ei äitikään  ollut isää kovin hyvin tuntenut; he ehtivät olla yhdessä vain pari vuotta. Siinä ajassa miehestä saattaa tulla mies, mutta ihminen on vielä kaukana.

Visa toimii paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa.   Näillä tienesteillä hän tekee taidevälineiden hankintoja. Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen valtaa ajatus, että hänestä tulee taiteilija.  Visa päättää pistäytyä Aleksanterinkadun liikkeeseen hankkimassa värejä ja tarvikkeita sitruunankeltaista, norsunluunvalkoista, kadmiuminkeltaista,  ultramariinia, ja titaaninvalkeaa, tärpättiä, pellavakangasta, vernissaa, siveltimiä. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Visa hakeutuu opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun, jotka ovat ensiaskelia taiteen tekemiseen. Visan maailman täyttää Chagall, van Gogh, Cézanne, Rembrandt, Morandi ja  Vincent

Entä sinä? Miksi pidät Kafkasta? Helmi kohautti harteitaan ja näytti yhtäkkiä epävarmalle kuin    olisi  jäänyt  kiinni jostain luvattomasta.

Piirustustunneilla

Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista.

Tapion sisko Helmi on elämäniloinen ja itsevarma,  toisin kuin veljensä. Visa matkustaa Italiaan opiskelemaan Bolognan taideakatemiaan ja kohtaa siellä Leo Halmeen pojanpojan, joka oli Tähtikirkas, lumivalkea oli Leo Halmeen tarina.

Kävellessään kotiin hämärtyvää lehmuskujaa Visa muisti vanhan sadun, jonka oli kuullut äidiltä. Harvoin, ei edes kerran vuodessa, eikä edes kerran kymmenessä tai edes sadassa  vuodessa,   taivaankansi avautui ja paljasti kaikki tähdet, koska se, mitä joka ilta  näimme,  oli vain kalpea aavistus.  Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi meiltä kiinni, meiltä suljettuna.

Aikajänne ulottuu 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle.  Haahtela on käsitellyt monissa kirjoissaan 70-luvun politisoitunutta ympäristöä. Tule risteykseen seitsemältä oli minulle turhan erilainen. Se tuo uutta ja kantaa ihan hyvin. Olen luokitellut jostain syystä Haahtelan Patrick  Modianon kanssa saamaan ryhmään, sillä ihailen kumpaakin kirjailijaa.

Mistä unelmat alkavat

Unelmat alkavat omista haaveista, joita kannattaa tavoitella. Aina ei ole helppo yhdistää toiveitaan, aina ihminen ei ole vapaa sidosryhmistään. Omien toiveiden toteuttaminen vaatii rohkeutta, sillä tuttu ja turvallinen arki vie. Visassa elää kiltteys, omien polkujen valinta ja ennen kaikkea uskallus toteuttaa unelmia. Hän on hieman lapsenomainen ja hyväntahtoinen nuori mies. Pidin pojan ja äidin suhdetta  poikaansa kannustava. 

Via Condolen seuduilta, baarien ja tuntihotellien nurkilta löytyi prostituoituja, homoseksuaaleja, varkaita, juoppoja, ja muita elämän kolkkaamia olentoituja ja juuri he ”olostelivat elämän syvässä ytimessä".

Koti-ikävä ja ajatukset paluusta Helsinkiin valtasivat Visan mielen yhä useammin: niin kuin Morandin kuolema olisi ollut merkki, että pitkäksi  venähtänyt aika Italiassa oli lopulta päättymässä. Ja sitten lokakuun alussa Helmiltä saapui kirje, joka sinetöi Visan päätöksen kotiinpaluusta.  Tapio oli riistänyt itseltään hengen kaksi viikkoa aikaisemmin,  hukuttautunut mereen Taivallahdessa, joka rannasta ruumis löytyi. Hiekalla lojuvat kengät ja takki, joku ohikulkija oli ryhtynyt  niitä ihmettelemään

Olen lukenut Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea useamman kerran. Tulen lukemaan myös tämän uudelleen, sillä tästä voi ammentaa niin paljon. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta taisin saada jopa enemmän. Haahtelan Helsinki-kuvaus on onnistunutta eli tunnen sen omaksi. Yhtä lailla Bo Carpelanin ja Henrik Tikkasen Helsinki on  minun tuntemani. Helsinki on vaikea kuvattava, sillä pelkät vanhat kadunnimet ei  puhalla sitä  eloon. 

Mistä maailmat alkavat ja Tähtikirkas, lumivalkea kulkevat niin käsikkäin, että ne kannattaa lukea perätysten.  Pidin kovasti tarinasta, huikea kotimaisen vuoden aloitus.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain  oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään,  avaruuden kohinan huminan: kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Blogeissa toisaalla:  Sinisen linnan kirjasto, Kirja vieköön, Tuijata

Hanna Weselius Alma!

Hanna Weselius Alma!

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Helsinkiläinen Hanna Weselius on syntynyt 1972 Kajaanissa. Hän työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa. 

Alma! on Hanna Weseliuksen omintakeinen, kuvavoimaisin keinoin kerrottu esikoisromaani.  Weseliuksen ilmaisussa minua kiehtoi sen omaperäisyys, mutta olen enemmän tekstinlukija kuin kuvallisuuden ihailija. Luin Alman! erityisesti siitä syystä, että se palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla.  En kuitenkaan viehtynyt kirjaan täysin. Kirjan ilmaisuvoima teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse tarina. Teos jää kuitenkin mieleen.

Teoksen nimessä oleva huutomerkki ei ole mieleeni, se on tekstinkäsittelyssä hankala. Mikaela Strömbergin kirjassa Sophie on nimessä piste ja ärsyynnyin jo sen kirjoittamisesta. Toivottavasti näiden välimerkkien käyttö ei yleisty teoksien nimissä.

Ehkä parhaiten miellämme Alman hänen säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) puolisona. Alman ajankuvana on (1879–1964) viime vuosisadan alun Wien. Keskeisinä naisina kulkee Alman rinnalla suomalainen yksinhuoltaja Aino. Aino on kahden tyttärensä kanssa asuva kuvataiteilija nykyajan Suomessa.

Alma!  Olen jonkin aikaa tarkkaillut sinua ja sinun epäkiinnostavaa aviomiestäsi Gustav Mahleria, tuota valtionoopperan pääsäveltäjää ja kapellimestaria, tuota tötteröhattuista sammakkoa, ja tullut tulokseen, jota en odottanut. Asia on nimittäin, että hän ei luultavasti ole petollinen, kuten sinä ilta-aurinkoa niin surunhehkuisesti väläyttelevän lasi-ikkunasi takaa pelkäät ja kuten myös minä olen tähän asti vahvasti epäillyt.

Teos ei rajoitu Almaan kirjan nimen mukaisesti, vaan elää eri ajoissa, etenkin nykyajan Suomessa. Se kuvaa kuitenkin hyvin, minkälainen naisen asema on ollut ennen ja on nyt. Jossain toisaalla maailmassa 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa. Tai eivät he katoa, asemiehet hakevat heidät mukaansa yöhön muuttaen nämä luvuiksi ei yksilöiksi.

Illalla tytöt ovat vetäytyneet koulunsa asuntolaan makuusaleihin. He ovat järjestäneet varvastossunsa riveihin maalaamattomalle betonilattialle, kiivenneet kerrossänkyihin, supisseet hetken kiihkeinä tytönasioitaan ja vähitellen nukahtaneet. Sitten maastopukuiset, kasvonsa huiveilla peittäneet miehet ovat kiivennet mustista ikkuna-aukoista sisään.

Aino lukee uutisista.  234 koulutyttöä on yhä kateissa jossakin Nigerian koillisosissa. 16–18-vuotiaat tytöt vietiin Chibokin kylästä mahdollisesti jonnekin Sambian metsän kolkkaan. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien panttivankeina.

Hahmoina on myös on 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja jopa alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle on oma osuutensa, kuin myös lakimiehelle.

ABDI NOJAA SEINÄÄN ja katsoo aukion keskellä seisovaa naista. Nainen on pysähtynyt siihen ja seisoo siinä mitä, kahdeksatta minuuttia. Edessään naisella on lastenvaunut.  Ihmiset kävelevät pitkin poikin ja ohittavat naisen kaikista suunnista niin, että nainen tulee muodostaneeksi aukion keskipisteen.

Tapahtumat tapahtuvat itsenäisesti ja irrallaan. Kerrontatasot vaihtelevat, naisen asema kolkuttelee erilaisina kuvina läpi kirjan ja tarina tempoilee eri suuntiin. Lopussa tarinaa saadaan kerittyä kasaan. Teos rakentuu hyvin fragmentaarisesti, sillä selvää juonta ei ole. En välttämättä kaipaa juonen läsnäoloa aina, mutta olisin tähän teokseen kaivannut sitä enemmän.

Blogeissa toisaalla: Tekstiluola,  Kulttuuri kukoistaa, Pieni kirjasto, Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus

Siri Hustvedt Elää, ajatella, katsoa

Siri Hustvedt Elää, ajatella, katsoa

Alkuperäisteos Living, Thinking, Looking (2012)

Suomentaja Kaija Sivenius

Otava, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut jonkin verran Siri Hustvedtin kirjoja, vaikka fanitankin enemmän kirjailijan puolisoa Paul Austeria. Hustvedtin kirjoista omia suosikkejani ovat Säihkyvä maailma ja Kaikki mitä rakastin. Hustvedt ei ole minulla sellaisella jalustalla kuin Margaret Atwood, jonka teoksia olen lukenut alusta lähtien. Olen enemmänkin uusinnostunut hänen suhteensa kuin hänen teostensa tuntija, mutta olen kuitenkin lukumatkalla häneen.

Elää, ajatella, katsoa on esseekokoelma, joka jakautuu kolmeen isompaan osioon nimensä mukaisesti. Luin teosta muutaman viikon ajan paloissa. Kirjaa ei omaksu illassa tai kahdessa. Elää, ajatella, katsoa vaatii lukijalta paneutumista, mutta niin se on vaatinut tekijältäkin. Tämän takia teen kirjailijasta lyhyen esittelyn kertoen, että Siri Hustvedt (s. 1955) on norjalaistaustainen amerikkalainen kirjailija. Seuraavat määritelmät, että hän on taidekriitikko ja väitellyt kirjallisuustieteestä Columbian yliopistossa, auttavat ymmärtämään tämän teoksen lähtökohdat. Hän on julkaissut romaaneja, runoja ja novelleja, pitänyt luentoja sekä kirjoittanut esseitä eri lehtiin. Siri Hustvedt asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin ja tyttärensä kanssa. 

 Elää, ajatella, katsoa tuo mieleeni Virginia Woolfin kirjan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos) sillä erotuksella, että Woolfin esseet olivat osin tuttuja alkukielisinä niin minulle kuin monille teoksen lukijoista. Olen kerännyt pitkään Woolfin tekstejä. Nyt viimeksi olen lukenut hänen suomennettuja päiväkirjojaan, joissa esseet pulpahtelevat esiin tämän tästä. Hustvedtin esseet tulevat minulle uusina ja tämän kirjan rima on korkealla. Tekijän intohimo ja tieteenalojen hallinta huimaavat. Tällaiseen teokseen tarttumista arastelee. Kasvikirjoja on helppo esitellä, kun ne ovat omalta tieteenalalta ja on kiva lukea hieman aiheen vierestäkin esimerkiksi Tiaisten salaisesta elämästä, kun on kuitenkin opiskellut eläintiedettä. Toisaalta edellisissä vaadin lukijana myös kirjoittajalta alan koulutuksellista osaamista. Joskus on kuitenkin kiva koetella itseään, joten katsotaan esseitä lähempää.

Hustvedt liikkuu laajalla skaalalla esseissään eri tieteen- ja taiteenalojen (filosofia, neurotiede, psykologia, lääketiede, psykoanalyysi, estetiikka, kirjallisuustiede) saralla, joista kirjallisuus ja taiteen taidehistorian ja sen metodologia ovat itselleni tutuimpia. Katseen rajat -teos on jotenkin hallussa ja tentittynä kuin myös taidehistorian peruskurssit.

Esseet ovat jaettu kolmeen temaattiseen osaan. Elää osio avaten kirjailijan omaa elämää. Ajatella on valikoima tekstejä muistista ja lukemisesta. Katsoa on esseitä taiteesta ja taiteilijoista.

Osiossa Elää

Elää sisältää henkilökohtaisempia esseitä, joissa kirjailija raottaa itseään kertoen äitiydestä, isän ja tyttären suhteesta, identiteetistä, sukupuolirooleista, avioliitosta, halun puutteesta, unesta ja vaatteista. Osiossa halua käsitellään elämän moottorina.  Uni tai paremminkin uneen liittyvät ongelmat koskettavat monia meistä.  Valvojan on katkeraa kuulla lintujen aloittavan laulunsa. Hustvedt kertoo kärsineensä migreenistä koko elämänsä ajan. Hän kertoo yhteydestään Skandinaviaan, sillä se on osa hänen kulttuurista identiteettiään. Lapsuudenperintönsä takia kirjailija on norjalais-amerikkalainen nainen, joka ei tunne itseään täysin amerikkalaiseksi, mutta ei kyllä norjalaiseksikaan Hän toteaa, että jos ei puhuisi norjaa, maan kulttuuri jäisi ilman muuta paljon vieraammaksi.

Asuin Yhdysvalloissa norjalaisen äidin ja norjalais-amerikkalaisen isän tyttärenä, puhuin norjaa ennen englantia, mutta Minnesotan maaseutu oli arkimaailmani, Norja taas toinen maailma. Vietin vuonna 1959 nelivuotiaana viisi kuukautta Bergenissä äitini ja sisareni kanssa. Siihen asti kun palasin Norjaan perheineni vuoden päiviksi vuonna 1967, maa eli sisälläni sekavina katkelmina.

Halu on elämän moottori, kaipuu, joka piiskaa meitä eteenpäin vain silloin tällöin pysähtyen, mutta päämäärää sillä ei ole, ei viimeistä pysäytystä, paitsi kuolema. Ihmeellinen täyttymys nautinnollisen aterian tai seksin, hyvän kirjan tai keskustelun jälkeen on väistämättä lyhytkestoinen.

Osiossa Ajatella

Hustvedt pohtii muistamista, muistojen muokkaantumisesta, kirjoittamista, fiktion ja toden rajapintaa, omaelämäkerrallista kirjoittamista, lukemisen prosessia, tunteita ja mielikuvitusta. Lukeminen on enemmän kuin kognitiivinen teko, sillä se edellyttää lukijan aktiivista läsnäoloa ja sitoutumista. Se on luovaa kuuntelemista, joka muuttaa lukijaa. Hän korostaa, että tärkeintä on avoimuus kirjalle, ja avoimuus on yksinkertaisesti valmiutta sallia luetun muuttaa meitä. Tehtävä ei ole niin helppo kuin voisi luulla. Monet lukevat vahvistaakseen omia käsityksiään. He lukevat vain omalta alaltaan, he luulevat tietävänsä mikä kirja on ennen kuin he avaavat sen tai heillä on sääntöjä, joita heidän mielestään kuuluu noudattaa, ja he reagoivat tyrmistyksellä, jos heidän ennakko-odotuksia murskataan (tuossahan tuli vieraan tieteenalan oikeutus!).

Muistot muokkautuvat koko ajan ja niiden merkitys muuttuu vanhetessamme – asia, jonka neurotiede tätä nykyä tunnustaa, josta se puhuu käyttäen ilmaisua ”muiston uudelleen lujittuminen”. Muistaminen ei ole jonkin aivojen ”kovalevylle” tallentuneen alkuperäisen tosiasian lukemista. Se, minkä muistamme, on jonkin muiston viimeinen versio.

Ekspliittiset muistot, utuisimmatkin, ovat kuitenkin vain osa muistia. On olemassa myös implisiittisiä muistoja, joita ei voi palauttaa käskystä, mutta jotka ovat siitä huolimatta jatkuvasti osa maailmaa koskevaa tietoamme. Lukeminen itse on siitä selkeä esimerkki, onhan se opittu taito jota käytän, joskaan en muista kuinka. Kauan sitten tehdyt ponnistukset, kirjainten kummastelu ja sanojen ääneen tapaileminen ovat kadonnet tietoisina prosesseina.

 

Osiossa Katsoa

Osiossa keskitytään taiteeseen, taiteen merkitykseen ja sen reprensaatioihin, visuaaliseen maailmaan ja valokuviin. Hustvedt pohtii, mitä merkitsee katsoa taideteosta? Valokuvia pidetään menneen merkitsijöinä, tapana säilyttää se mikä oli siinä mikä on. Hustvedt erittelee valokuvan ja maalauksen eroja. Jokaisesta valokuvatusta kohteesta tulee merkki katoamisesta, koska se kuuluu menneisyyteen. Siksi jokaisessa perhekuvassa, vaikka se olisi otettu edellisellä viikolla, on mukana menetys.

Synnymme sisään ajatuksiin ja merkityksiin, jotka muovaavat sitä kuinka ruumiillistunut mielemme kohtaa maailman. Sillä hetkellä kun astun sisään esimerkiksi Pradon tai Louvren ovista, kohtaan kulttuurin pyhittämän paikan.

Mutta kun rakastaa taideteosta, kyse on samalla tunnistamisesta. Aihe heijastaa meitä, mutta ei samalla tavoin kuin peili, joka tarjoaa meille kasvomme ja ruumiimme. Se heijastaa toisen vision, taiteilijan näyn, jonka otamme omaksemme, koska se vastaa johonkin meissä ja ymmärrämme, että se on totta.

Mitä sinä rakastat? Oma vahva rakkauteni on Karl Emanuel Janssonin Sakariston ovella (1874), olen itse seissyt tuolla ovella.  Meille on selvää, kuinka blogata luettu kirja, mutta aivan samanlaisen tekstin pystyy tekemään myös esimerkiksi edellä mainitusta maalauksesta. En halua avata enempää valintaani, mutta tuo liittyy kiinteäsi siihen, mitä teen tällä hetkellä, mutta rakkauteni on syntynyt seinien ulkopuolella, pihamaalla. Lyhyesti tuosta teoksesta voi luonnehtia, että siinä kuvataan oviteemalla sivullisuutta. 

Valokuvat kuolleista rakkaista vetävät minua puoleensa. Ne kiehtovat minua. Tuossa ovat nuo armaat, kiltit kasvot, jotka muuttuivat ajan myötä. Kasvot säilyttää valokuva, ei minun muistoni, jotka samentavat tuon ihmisen vuosien saatossa saamat monet eri kasvot. Vai olivatko ne vain yhdet kasvot, jotka vanhenivat? Joskus en kestä katsoa. Kuvasta on tullut surun muistokalu.

Yhden ihmisen kokemus on aina osa kollektiivista kokemusta.

Hustvedtin esseissä on  synteesi tietämyksen eri aloilta.  Esseet kannustavat kaivattuun vuoropuheluun humanististen ja muiden tieteiden välillä.   Kaikessa kuitenkin haetaan vastausta ikivanhaan arvoitukseen: Mitä merkitsee olla ihminen?  Kuinka näemme, muistamme ja koemme toisemme ja olemme vuorovaikutuksessa keskenämme? 

Elää, ajatella, katsoa on kirja, johon tulen palaamaan, sillä en pysty omaksumaan enempää.  Enkä tarkoita tuota korulauseeksi blogitekstini loppuun.  Minua tämä kirja puhutteli, mutta sen sisäistäminen vie aikansa.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla: Mummo matkalla ja Kirjapolkuni ja Nellu (eng).