perjantai 20. maaliskuuta 2015

Joel Haahtela Traumbach



Vaikka tiedämme hyvin, että kattotiilet irtoavat, koneiden osat väsyvät, metalli luovuttaa voimansa pois ja lopulta pettää, emme kuitenkaan osaa ennustaa tarkkaa ajankohtaa, jolloin tämä vihonviimeinen pettäminen tapahtuu. Joten ja koska sattuma on selittämätön, ja siksi mystinen, se on samasta syystä myös kaiken mystisen vastakohta. Me emme kuitenkaan voi jatkuvasti olla varpaillamme, että asiat ovat tapahtumaisillaan, kattotiili luisumassa, jarruneste alittamassa kriittisen rajapinnan. ... Mutta kuinka mukavaa olisikaan uskoa, että elämässä olisi hieman johdatusta ja joku joka katselisi päälle!


Jälleen minulla on vuorossa Haahtelan kirja. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini. Haahtela on mieluista luettavaa, viihdyn hänen kirjojen seurassa. Hänen kielensä vangitsee, haluaisin säilöä niin monet sitaatit itseeni.


Haahtelan kirjoissa toistuvat usein samat teemat eli ihminen etsii jotain kadottamaansa, kulkee menneisyyden perässä. Hänessä on jotain samaa kuin Patrick Modianossa. Olen kuullut tästä kirjasta kirjailijan haastattelun, joten se avasi lisää näkökulmia teokseen.




Traumbach on pienoisromaani, joka sijoittuu Itä-Saksaan, Berliinin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan. Haahtelan kirjan päähenkilö on nuori, Frankfurter Allgemeinen reportteri. Usein Haahtelan päähenkilö on ollut iäkkäämpi kertoja. Tarinaa kuljettaa miltei kaikkitietävä, hieman jaaritteleva, mutta suojeleva kertoja. Kirja on omistettu viattomille ja viallisille, ja luulen että tuohon kiteytyy jotain olennaista, mikä koskettaa meitä kaikkia.

Mutta ehkä onkin kahdenlaista surua. On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jochenilla on osoite Johannes-Dick-Strasse 13 ja tehtävänä löytää Traumbach-niminen mies, jota hänen pitäisi haastatella. Nuori mies saapuu ennestään hänelle tuntemattomaan kaupunkiin, aistii sen eloa ja ihmisiä nuoren ihmisen impulsiivisella herkkyydellä. Taloja on jäänyt tyhjilleen, joten niillä lienee oma symboliikka varjomaailman tavoin.

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.



Jochenin tehtävä on haasteellinen, koska tämä salaperäinen Traumbach tuntuu olevan aina askeleen edellä, hän on miltei saavutettavissa, mutta katoaa, ei yövy kotonaan, häntä ei tavoita puhelimella. Jochen rakastuu Traumbachin sihteeriin ja tämäkin tuntemus kuvataan tarkoin. Traumbachissa on myös ajalla oma merkityksensä, sen keston muuttumisessa, hetken pituuden venyttämistä. Ajalla on tapana venyä tai tiivistyä tarpeen mukaan ja joskus lyhytkin hetki voi tuntua elämän mittaiselta, kaapata syliinsä koko maailmankaikkeuden, tai toisaalta: levähtää lattialle kuin kasa lasikuulia.

Traumbachissa on kepeyttä, kielellä leikittelyä. Ihminen kerää elämänpölyä itseensä matkansa varrella. Ihminen ei ole vapaa tahdoltaan, hän on menneisyytensä vanki ja muiden ihmisten toiveita huomioiva. Kirjan lopussa lukija joutuu kisaamaan todellisuudesta, mikä meissä on todellista ja mikä heijastumaa? Tämän eteen joutuu myös Jochen. Kirjalla on hieno arvoituksellinen loppu, toden ja epätoden rajamailla, illuusioiden kehässä ja mielen maisemassa. Haahtela taituroi trapetsilla tarjoten kulisseja ja perspektiivejä lukijalle. Pidin kovasti Traumbachista, mutta yhden varauksen haluan tehdä eli älä aloita tällä kirjalla matkaa kirjailijan tuotantoon. En tiedä, miksi sanon näin, mutta tämä hieno kirja tarvitsee elämänpölyä, kirjailijan kanssa kuljettua matkaa.

Joel Haahtela Traumbach
Otava 2013. Kotikirjasto.


Haahtelan Traumbach on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

P.S. Rakastan kirjoja

Kirjoihin kadonnut

Mari A:n kirjablogi

8 kommenttia:

  1. Minä luin tämän viime viikolla, enkä tykästynyt, luultavasti juuri mainitsemastasi syystä. Minulle on kehuttu Haahtelan tuotantoa ja Traumbach oli ensimmäinen lukemani Haahtela.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, sinähän olet pitänyt Modianosta, joten omaat Haahtela-geenin. Kokeile Tähtikirkasta, lumivalkeaa, Elenaa tai Perhostenkerääjää. Luulen, että noilla saat kiinni jujun, mikä näissä on. Pidän todella Haahtelan kirjoista.

      Poista
  2. Hyvin sanottu tuo elämänpöly, kirjailijan kanssa kuljettu matka. Luin sen Modianon Kadonneen korttelin, en yhtään Haahtelaa toistaiseksi. Osaan kuvitella sen samankaltaisuuden. Pölypilvi jäi minuun makuuni leijumaan päälle loputtomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä Haahtelaa, luen parhaillaan Naiset katsovat vastavaloon. Tämä on hyvä, mutta tästä puuttuu yksi elementti. Eli se sijoittuu Suomeen, kun Haahtela sijoittaa usein tapahtumat maailmalle.
      Modianon Kadonneessa korttelissa on maaginen loppu.

      Poista
  3. Traumbach oli minulla kirjastosta lainassa ja uusinkin sen monta kertaa, mutta niin vaan kävi, että lukemattomana se lähti takaisin kirjastoon. On nyt sellainen tunne, että haluaisin Haahtelan kirjat omiksi. Haluan lukea niitä tietyssä fiiliksessä ja on aika hankalaa saada sovitettua yhteen kirjaston kirja ja fiilis. Jälkimmäinen kun iskee niin yllättäen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, mitä olet lukenut pohjalle, älä vain aloita tästä. Kaikki kehuvat kirjaa Naiset katsovat vastavaloon. En saa makua koko kirjaan. Ei se ainakaan ole hyvä aloitus. Minusta tuntuu, että arvostan yhä enemmän loppuja. Omppu oletko lukenut kirjaa Kultaiset hedelmät Sarraute? Onko tulos parempi, jos aloittaa alusta vai onko sama, jos aloittaa lopusta? Onko eroa jos kirja oikein vai väärin päin? Joo, mietin, oliko tässä kirja, joka nujersi minut. Hmm...

      Poista
    2. Haahtelalta olen lukenut. Tähtikirkas, lumivalkea; Elena; Katoamispiste. Olen lukenut Kultaiset hedelmät vuonna 1994 (latasin nyt koneelle tiedoston, jossa on kaikki lukemani vuodesta 1993 eteen päin, jotta voin tarkistaa, mitä olen lukenut, kun en aina muista, olenko lukenut vai vaan suunnitellut vai onko kirja ollut lainassa ja palautettu lukemattomana).

      Sarraute ei ole helpoimmasta päästä, mutta uskon, että pinnistely kannattaa. Minulla on hyllyssä hänen teoksensa Lapsuus ja on pitänyt se lukea vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina se vaan on jäänyt.

      Poista
    3. Minulla ei ole mitään merkintöjä luvusta vain oma hatara pääni. Jotkut muistan. Minulla on ex libris luetuissa, joista pidin. Minulla on joitakin tekstejä valmiina, joita olen naputellut nyt vuoden alussa koneelle ja blogiini. Arosusi oli hauska, olen lukenut sen ainakin kolmesti. Nyt tekstini huvittaa minua ja yritän siistiä sitä.

      Tilasin omaksi Kultaiset hedelmät ja aion selvittää sen. Kirjaston kirjassa ei ole edes lievetekstejä. Tuo kirja tarvitsee ne. Tuntuu, että en saa mitään otetta siihen. Hyvällä tai pahalla selvitän sen. En tunne kirjailijaa. Mestari Ma, ohut, ohut plisu hengästyttää ja kuinka rakastan Kyrklundin Solangea.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!