Joel Haahtela Traumbach

Vaikka tiedämme hyvin, että kattotiilet irtoavat, koneiden osat väsyvät, metalli luovuttaa voimansa pois ja lopulta pettää, emme kuitenkaan osaa ennustaa tarkkaa ajankohtaa, jolloin tämä vihonviimeinen pettäminen tapahtuu. Joten ja koska sattuma on selittämätön, ja siksi mystinen, se on samasta syystä myös kaiken mystisen vastakohta. Me emme kuitenkaan voi jatkuvasti olla varpaillamme, että asiat ovat tapahtumaisillaan, kattotiili luisumassa, jarruneste alittamassa kriittisen rajapinnan. ... Mutta kuinka mukavaa olisikaan uskoa, että elämässä olisi hieman johdatusta ja joku joka katselisi päälle!

Jälleen minulla on vuorossa Haahtelan kirja. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini. Haahtela on mieluista luettavaa, viihdyn hänen kirjojen seurassa. Hänen kielensä vangitsee, haluaisin säilöä niin monet sitaatit itseeni.


Haahtelan kirjoissa toistuvat usein samat teemat eli ihminen etsii jotain kadottamaansa, kulkee menneisyyden perässä. Hänessä on jotain samaa kuin Patrick Modianossa. Olen kuullut tästä kirjasta kirjailijan haastattelun, joten se avasi lisää näkökulmia teokseen.




Traumbach on pienoisromaani, joka sijoittuu Itä-Saksaan, Berliinin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan. Haahtelan kirjan päähenkilö on nuori, Frankfurter Allgemeinen reportteri. Usein Haahtelan päähenkilö on ollut iäkkäämpi kertoja. Tarinaa kuljettaa miltei kaikkitietävä, hieman jaaritteleva, mutta suojeleva kertoja. Kirja on omistettu viattomille ja viallisille, ja luulen että tuohon kiteytyy jotain olennaista, mikä koskettaa meitä kaikkia.

Mutta ehkä onkin kahdenlaista surua. On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jochenilla on osoite Johannes-Dick-Strasse 13 ja tehtävänä löytää Traumbach-niminen mies, jota hänen pitäisi haastatella. Nuori mies saapuu ennestään hänelle tuntemattomaan kaupunkiin, aistii sen eloa ja ihmisiä nuoren ihmisen impulsiivisella herkkyydellä. Taloja on jäänyt tyhjilleen, joten niillä lienee oma symboliikka varjomaailman tavoin.

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Jochenin tehtävä on haasteellinen, koska tämä salaperäinen Traumbach tuntuu olevan aina askeleen edellä, hän on miltei saavutettavissa, mutta katoaa, ei yövy kotonaan, häntä ei tavoita puhelimella. Jochen rakastuu Traumbachin sihteeriin ja tämäkin tuntemus kuvataan tarkoin. Traumbachissa on myös ajalla oma merkityksensä, sen keston muuttumisessa, hetken pituuden venyttämistä. Ajalla on tapana venyä tai tiivistyä tarpeen mukaan ja joskus lyhytkin hetki voi tuntua elämän mittaiselta, kaapata syliinsä koko maailmankaikkeuden, tai toisaalta: levähtää lattialle kuin kasa lasikuulia.

Traumbachissa on kepeyttä, kielellä leikittelyä. Ihminen kerää elämänpölyä itseensä matkansa varrella. Ihminen ei ole vapaa tahdoltaan, hän on menneisyytensä vanki ja muiden ihmisten toiveita huomioiva. Kirjan lopussa lukija joutuu kisaamaan todellisuudesta, mikä meissä on todellista ja mikä heijastumaa? Tämän eteen joutuu myös Jochen. Kirjalla on hieno arvoituksellinen loppu, toden ja epätoden rajamailla, illuusioiden kehässä ja mielen maisemassa. Haahtela taituroi trapetsilla tarjoten kulisseja ja perspektiivejä lukijalle. Pidin kovasti Traumbachista, mutta yhden varauksen haluan tehdä eli älä aloita tällä kirjalla matkaa kirjailijan tuotantoon. En tiedä, miksi sanon näin, mutta tämä hieno kirja tarvitsee elämänpölyä, kirjailijan kanssa kuljettua matkaa.

Joel Haahtela Traumbach
Otava 2013. Kotikirjasto.


Haahtelan Traumbach on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

P.S. Rakastan kirjoja

Kirjoihin kadonnut

Mari A:n kirjablogi