Sofia Torvalds Luoksein jää: äideistä

Sofia Torvalds Luoksein jää: Äideistä

Alkuteos Bliv du hos mig

Käsikirjoituksesta suomentanut Susanna Hirvikorpi

Kustantamo S&S. 2016.

Sukuni kertomus on kertomus eroista. Siinä erotetaan toisistaan ne, jotka olivat kerran toisilleen kaikki kaikessa, tai uskoivat olevansa. Lapset erotetaan vanhemmistaan: heidät lähetetään Ruotsiin, maalle sukulaisten luo, kesätyöhön kieltä oppimaan, leireille. Aikuiset jättävät toisensa tieten tahtoen.

 

Sofia Torvaldsin kirja on sukutarina, mutta se on hieman erilainen. Pidän tavattomasti kirjan tavasta käsitellä kollektiivisesti sukutarinaa. Kirjailijan oma näkökulma on hänen lapsuuteensa 70-luvun Lauttasaaressa ja aikuisuuden Espoossa. Torvalds lähestyy menneisyyttä ja sukunsa naisia havaiten, miten asenteet ja tavat siirtyvät sukupolvien ketjussa. Luoksein jää on yhdistelmä muistelmaa, omaelämäkerrallista kertomusta, fiktiota ja fragmentaarisia tuokiokuvia suvun jäsenistä.

Kun olemme eläneet kokonaisen elämän, katsomme ympärillemme kuvitellen tietävämme, kuka on valinnut oikein ja kuka väärin. Jaamme ihmiset onnellisiin ja onnettomiin. Näemme, kuka tarttui pulloon, kuka sulkeutui taloonsa ja alkoi kerätä vanhoja sanomalehtiä. Näemme, kuka makaa yksin kroonikko-osastolla. Näemme ja mietimme, mitkä harha-askeleet johtivat mihinkin.

Äidinäiti Kerttu istuu ruokasalin pöydän ääressä kirjansa ylle kumartuneena. Oma äiti istuu nojatuolissa. Tuokiokuva ja illuusio, joka särkyisi, jos lapset pelmahtaisivat idylliin. Kuolleet äidit tulevat vastaan kaupungilla, seuraavat Akateemiseen ja Starbucksiin pienen välimatkan päässä. Kerttu kirjoittaa pitkän rivin kirjoja, sitten kustantamo kieltäytyy yhdestä käsikirjoituksesta. Sen jälkeen Kerttu ei kirjoita enää ikinä. Ei sanaakaan.

Pitääkö äidin tyytyä siihen elämään, jonka hän on saanut, vai onko hänellä oikeus valita oma elämä? Miten käyttäytyy nainen, joka on ”uskollinen istelleen”? Jos hänen pitää valita onnellisuuden ja lasten väliltä, voimmeko suoda hänelle sen, että hän valitsee onnen?

Yksi menneisyyden hahmoista on Fanny, joka asui lähellä Porvoota suuressa talossa ennen muuttoaan Pietariin. Myöhemmin hän hylkäsi kaksi poikaansa rakkauden vuoksi. Neiti K kantaa parin vuosisadan aikaista tuskaa. Kertoja kohtaa tuon kaukaisen sukulaisen sattumalta paremman väen hoitokodissa. Neiti K oli niiden lasten jälkeläinen, jotka olivat syntyneet Märtan isänäidin Fannyn ensimmäisestä avioliitosta, ja vastaavasti hän tiesi kertojan toisen avioliiton jälkeläiseksi. Mikä häntä kalvoi? Hän luuli toisen päässeen osalliseksi jostain sellaisesta, mistä oli jäänyt itse paitsi.  

Fanny oli kuusitoistavuotias ja osallistui metsästysretkeen, joka rouva Aurora Karamzin järjesti Träskändassa. Fanny oli onnettomasti naimisissa ja onnellisesti rakastunut. .Hänellä oli keuhkotauti.  Hän oli luovuttanut. Keuhkoparantolassa baijerilaisella lääkärillä oli viisas neuvo everstille: antakaa hänelle ero, niin hän saa kuolla rauhassa.  Miesten periksi antaminen johtikin Fannyn elpymiseen. Fanny saa vielä miehen ja kolme poikaa, mutta mies kuoli liian aikaisin, vaikka Fanny sai elää pitkän elämän.

Äidin pitää uhrautua. Koko hänen olemuksensa on sitä, että hänen on oltava saatavilla, väsymättä. Naisen on syytä ymmärtää tätä joka kerta kun hän harrastaa seksiä ja kenties saattaa alulle uuden elämän. Ongelma on se, että hän ei ymmärrä. Silloin syntyy huonoin mahdollinen äiti: sellainen jonka mielestä omista lapsista huolehtiminen ei ole sen paremmin velvollisuus kuin ilonaihekaan.  

Kuolleet esiäidit seuraavat nykyisten toimia tehden menneisyyden syklit, aiemmat sukupolvet eläviksi tässä hetkessä. Näinhän me uskoimme ennen vanhaan kansanuskossa, emme olleet vapaita, sillä hyvittelimme vainajia, emmekä puhu vieläkään pahaa kuolleista. Kollektiivinen muisti on vanhaa.  Olemme sidoksissa menneiden sukupolvien ratkaisuihin.

Torvalds saa lukijan pohtimaan, kuinka paljon kannamme mukanamme aiempien sukupolvien kokemuksia, tragedioita, asenteita ja tapoja? Kuinka usein teemme sen tietämättämme tai tahdottomasti perineenä. Salaisuudet ovat viheliäisiä luurankoja, jotka pyrkivät päivänvaloon. Torvalds ei syyllistä ketään, vaan hän etsii vastauksia esiäitiensä ratkaisuihin, sillä äitiys ei ole ollut koskaan mutkatonta. Voimmeko oppia edellisten sukupolvien virheistä? Olemme niin hyvin kasvatettuja, että emme esitä kysymyksiä silloin kuin, niihin voisi saada vielä vastauksen. Onko jollakulla oikeus viedä virheensä mukanaan? 

Yhtä lailla tämä on tarina äitiydestä kuin myös naiseudesta. Naisten mahdollisuudesta valita roolinsa. Luoksein jää on hurmaava teos naiseudesta sukupolvien ketjussa, osallisuudesta ja riipaiseva kirja myyttisestä äitiydestä.