Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Sitten, varovasti, kuin pienen tauon jälkeen kuulin, kuinka joki alkoi taas soida. Kuulin pajulinnun kysyvän kuin lupaa, ennen kuin se aloitti surumielisen laulunsa Kaukomielen ja hänen sukunsa muistolle. Musta perhonen lepatti silmieni ohitse. Se ei pysähtynyt tälle aukiolle. Täällä oli aivan liikaa kuolemaa.

Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Luin aiemmin Päivi Alasalmen teoksen Joenjoen laulu (2013), jossa on kolme erillistä kertomusta. Kertomukset ajoittuvat eri vuosisadoille ja pidin ensimmäisestä kertomuksesta eniten ja totesin, että olisin lukenut sitä kirjan verran. Sainkin vinkin, että Soruian tarina jatkuu Pajulinnun huudossa, joten päätin lukea myös sen. Viihdyin erinomaisesti Joenjoen laulun parissa. Alasalmen kerronnassa on paljon samaa miljöötä ja ajankuvaa kuin Paula Havasteen kirjoissa (Kymmenen onnen Anna ja Tuulen vihat). Mietin tartuttiko Kazuo Ishiguro minuun selittelyn makua, kun yhä edelleen sanon, että en pidä historiallisista romaaneista tarkoittaen, että en halua lukea  kotimaista kartanoromantiikkaa. 

Joenjoen laulun tarinan miljöönä on 1525-luvun saamelaiskylä Aanaarissa Joenjoen suulla. Kirjan minäkertojana on jälleen päällikön tytär Soruia, joka elämää värittää edellisen kirjan häpeällinen tapahtuma.

Kun pääsimme kotiin Aanaariin, Uddasin siitaan, vein poikani isälle ja äidille nähtäväksi. Oli syntynyt uusi Uddas, Uddasin-Moruk, kuten isänikin oli nimeltään. Sisareni Toijâ itki ilosta, kun näki meidät taas, ja niin itkin minäkin.

Soruia on aviossa Matten kanssa, mutta Soruian pieni poika Moruk on vieraalla verellä merkitty. Matte otti tahritun Soruian omakseen, sillä hän oli itsekin tullut Oggen hylkäämäksi. Kukaan muu ei olisi heitä huolinut. Ogge oli jättänyt Matten, koska he eivät saaneet lasta yrityksistä huolimatta. 

Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenten henki.

Pirkkalainen Kaukomieli palaa miehineen saamelaisten kylään turkisten ja kullan himon vallassa takaisin. Kaukomielellä on mukana myös poikansa Tornia. Tornialta Soruia saa kuulla heidän asuvan Tornion pitäjässä Kukkolankoskella ison lohikosken ääressä.

 Joukkion mukana saapuu myös Pirkkalaisten munkki Tuomas, joka kastaa väkipakolla pakanoita kristinuskoon Hiesuksen voimalla. Saamelaisilla on oma vahva uskonsa, jossa noitarumpu ja uhraaminen ovat keskeistä. Soruia omaa näkijän kyvyt ja saa etiäisiä. Syntymän jumala Sarakan seita oli Joenjoen niemessä toisella puolella jokea, jolle uhrattiin ja jolta odotettiin myötämielisyytä. Tarinassa on taikuutta ja hurjaa symboliikkaa, kuinka käy Kaukomielen tuomalle punaisen kankaalle, josta jokainen nainen hamuaa palasta.

Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän henkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois.

Mutta kuolleen joutsenen henki halusi mennä meihin ja kiittää kauneimmalla lahjalla sen puolison ja poikasten elämän säästämisestä. Me toteutimme sen hädässä huudetun pyynnön, ja se toteutti meidän hartaimman toivomuksemme. Sen, jota emme olleet tohtineet edes lausua ääneen.

Ilahduin Joenjoen laulun ensimmäisen tarinan jatkumisesta. Alussa kerroin, että olisin halunnut lukea kirjan verran ensimmäistä tarinaa. Kirjasta olisi syntynyt ehjempi kokonaisuus, jos Soruian tarina olisi ollut yhdessä kirjassa alusta loppuun tai kenties jatkoon. Pajulinnun huuto on julman kaunis tarina. Alasalmen kuvaus on elävää ja uskottavaa. Erityisesti Alasalmen luontokuvaus ja luonnon kiertokulussa eläminen viehättivät minua.

Blogeissa toisaalla:  Tuijata ja Kirjapolkuni

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

Päivi Alasalmi Joenjoen laulu ja arvontamuistutus

Päivi Alasalmi on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja, luovan kirjoittamisen ohjaaja ja luennoitsija.  

Kiinnostuin Kansojen juurilla-lukuhaasteesta. Nähtäväksi jää, saanko blogattua vaaditut kolme teosta. Pitäisi ehtiä kirjoittaa kahden kirjan tekstit. Luin lukumaratonilla saamelaiskirjan, jonka lukeminen oli kuin tervanjuontia, joten hylkäsin sen. Alasalmi on minulle kirjailijana vieraampi, mutta joitakin teoksia olen häneltä lukenut ja muutama on myös lukupinossani. Joenjoen laulun lukeminen eteni alusta alkaen vaivattomasti.

Joenjoen laulussa on kolme saamelaistarinaa, jotka kulkevat kolmessa aikatasossa, 1500-luvulta nykypäivään. Tarinan pohjoinen aspekti on kiinnostava. Muinaisusko ja kristinuskon varhaiset vaiheet kiinnostavat minua myös omien projektieni kautta.

Ensimmäinen tarina sijoittuu 1500-luvun Aanaariin (Inariin). Tarinan minäkertoja on saamelaistyttö Soruia, joka rukoilee, anoo ja uhraa kiviseidallaan. Hän havahtuu verisiin jälkiin, jotka johdattavat lammen rantaan pahasti haavoittuneen vihollisen, pirkkalaisen miehen luo. Soruia päättää, että Kaukomieli on hänelle annettu. Tämä päätös on kohtalokas, sillä vaikka Soruia vie miehen kotaansa ja parantaa tämän, niin mies ei lupaile mitään. Saamelaisyhteisössä miestä karsastetaan, sillä hän on muualta tullut muukalainen, joka ei kuulu joukkoon.  Soruia tekee oman valintansa ja toistaa myöhemmin virheensä.  Luonnonuskonto ja luontoyhteys riitteineen elävät tarinassa vahvana.

Kun Kaukomieli nukkui, minä valvoin kuunnellen tulvivan Kemijoen laulua. Joki puhui minulle vierasta kieltä. Se oli pelottavan leveä, ja sen raivoisa kohina kuiskutti minun tulleen suureen maailmaan. Sellaiseen, missä vesiraukka oli voimakkaampi ja vaarat vaikeammin vältettäviä. Haaveeni olivat muuttuneet todeksi. Minun oli kasvettava niiden kokoiseksi.

Toinen tarina sijoittuu 1800-luvulle Pajalan pappilaan, jossa tulisieluinen saarnamies Lars Levi Laestadius haluaa pelastaa Lapin ihmiset viinan himosta. Hän on puoliksi saamelainen, puoliksi ruotsalainen. Omiensa joukossa hän on liian oppinut mies ja toisaalla taas metsäläinen. Hän kamppailee verenperintönsä kahtaalle vetävien voimien kanssa, samoin kuin kahden uskonnon välillä. Kaksinaisuus kulkee läpi tarinan. Muinaisusko ja kristinusko kohtaavat, mutta muutosprosessi on hidas ja vaiheittainen.  Lars Levi Laestadius on minulle tutuin kasvitieteilijänä kuin muuten.

Kukaan ei ole vielä tähän päivään asti tullut kertomaan, minkälaista elämä on Herra Jumalan huomassa taivaassa ja tuonpuoleisessa. Mutta kun Lapin tietäjä sanoo, että jos tammikuussa maa on paljas, se on kuolemaksi, niin senhän he näkevät todeksi heti. Porot kärsivät ja kulkevat epätietoisina etsien syömäpaikkaa.

Siinä koko ongelman ydin olikin. Kun saamelaisilta kiellettiin heidän oma uskontonsa ja tuotiin kristinusko tilalle, ei Jeesus Christus kerennyt aluksi heidän sydämeensä asti. Ja miten olisi voinutkaan, kun heillä ei ollut yhteistä kieltä? Kuinka he olisivat voineet ymmärtää sanaakaan Raamatusta, ennen kuin heidät opetettiin puhumaan ja lukemaan norjaa?

Kolmas tarina kertoo tamperelaistuneen Sami Uddaksen elämästä. Hänen elämä on sotkuista ja päämäärätöntä velttoilua. Kelan tuet eivät elätä, joten hän suuntaa pohjoisen junaan. Pohjoisen mies tuntee tunturien kutsun. Pohjoisessakin elämä voi olla kovaa, sillä kuka sielläkään haluaa ketään elätikseen? Sami kohtaa nuoren, vakavamielisen Ingan, joka taistelee saamelaisten oikeuksista nykyaikaisin menetelmin. Sami ihastuu Ingaan. Luuserin on kuitenkin vaikea saada otetta elämästä, kun huumeet ovat kuviossa ja vankilakin koettu. Sami Uddaksen tarina on aika ankeaa luettavaa, vaikka Lapin luonto elää tässäkin tarinassa voimallisena mukana.

Lappiin. Mennään sitten sinne. Ihan sama. Ostin lipun Parkanoon ja menin ravintolavaunuun. Istuin siellä Seinäjoelle asti. Möin Leathermannin kahdellakympillä ravintolavaunussa ja sain lippurahat seuraavalle asemalle. Sitten menin nukkumaan ja kun heräsin olin Lapissa.

Joenjoen laulussa alkuperäiskansan asema, saamelaiskulttuuri ja heidän oikeutensa ovat läsnä. Kirjan keskimmäisin tarina on irrallisin. Tarinoissa on yhteneväisyyttä toisiinsa, sillä Uddas toistuu tarinoissa. Kunkin kirjan kertomuksista olisi voinut laajentua kokonaiseksi kirjaksi. Ensimmäinen tarina on teoksen vahvin ja olisin lukenut sitä kirjan verran. Naiskohtalot ovat vahvoja, joskaan onni ei pysy kenenkään hyppysissä pitkään. Joenjoen laulussa on tärkeä sanoma.

Blogeissa toisaalla Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Arja, Jonna ja  Kirjakaapin kummitus
 

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

HUOM. 
Olethan huomioinut arvontani 3.8. Linnean nimipäivänä. 
Pääset osallistumaan arvontaan tästä.