Raija Hentman Etelä-Suomen retkeilyopas 1. & 2,

Raija Hentman Etelä-Suomen retkeilyopas – Luontokohteita pääkaupunkiseudun reunamilla

Minerva 2015. 2. painos. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Etelä-Suomen retkeilyopas (länsi) on jatkoa vuonna 2010 julkaistulle Pääkaupunkiseudun retkeilyoppaalle. Oppaassa esitellään 148 kohdetta, jotka on jaettu sektoreihin, joista A ulottuu Kirkkonummelta Bromarviin, sektori B Kirkkonummelta Saloon ja Somerolle ja sektori C Nurmijärveltä Lopelle ja pohjoisessa aina Hattulaan saakka. Sektorit eivät noudata kunta- eikä maakuntajakoja, vaan eri sektoreissa saattaa olla saman kunnan kohteita.

Sektoreiden muodostaman kolmion (Kirkkonummi – Raaseporin Bromarv – Hattula) sisään, maksimissaan noin 110 km Helsingin tuomiokirkosta, mahtuu paljon, mm. viisi kansallispuistoa sekä paljon luonnonsuojelu-, virkistys-, retkeily- ja ulkoilualueita. Kirjan kohteiksi ei kuitenkaan ole valittu pelkästään luonnonsuojelukohteita, vaan mukana on mm. patikkapolkuja, yksittäisiä luontokohteita kuten luolia ja kulttuurikohteita, melonta- ja pyöräilykohteita, hiihtoreittejä sekä myös lintutorneja.

Yksittäisistä kohteista on kerrottu koko tai reitin pituus, vaativuus asteikolla 1-3, rakenteet tai reittien merkintätapa, kohteesta löytyvät palvelut, kulkuohje (tarkka katuosoite, jos sellainen on) ja lisätiedoissa yleensä kohteen nettiosoite. Kohteiden sanalliset kuvaukset ovat hyvin yksityiskohtaisia ja niitä lukiessa huomaa, että kohteilla on todella käyty ja muistiinpanot tehty. Sen sijaan kasvitietoja on kirjaan ympätty mukaan, mutta yleensä ne eivät liity tiettyihin kohteisiin tai jos liittyvät, ne on otettu jostain muusta kirjallisuudesta tai esim. Luontoportin nettisivuilta. Kirjan alun sivuilla 12-13 oleva sektorikartta on aivan turha, koska kohdenumerot eivät näy puhumattakaan paikannimistä. Jokaisen lohkon alussa on tarkempi kartta kohteista, jossa kohdenumerot näkyvät, mutta edelleenkään paikkakuntanimiä ei tahdo erottaa. Itse kohteissa on Maanmittauslaitoksen avoimien aineistojen maastokarttapohja, minkä avulla kohteessa kyllä pystyy suunnistamaan. Mainittu Kansalaisen karttapaikka –palvelu ei enää ole käytössä. Kohteille ei ole mainittu koordinaatteja, mikä on puute. Se että alkuvuosina ei ollut käytössä gps-laitetta ei ole selitys. Koordinaatit olisi saanut samalla vaivalla, kuin maastokarttapohjat.

Kirjasta löytyy hyvin monipuolinen valikoima luontokohteita ja tuntuu, että yhdenkin kunnan sisälle voi mahtua niin paljon näkemisen arvoista, että yksi kesä ei siihen välttämättä riitä. Luonnossa liikkuville ehdottoman tärkeä opas.

Raija Hentman Etelä-Suomen retkeilyopas 2 – Luontokohteita pääkaupunkiseudulta itään

Minerva 2016. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Etelä-Suomen retkeilyopas 2 (itä) on jatkoa edellä mainituille Pääkaupunkiseudun retkeilyoppaalle ja Etelä-Suomen retkeilyoppaalle (länsi). Kirja noudattaa samaa kaavaa, kuin edellinen ja on itse asiassa suora lohkojako sille. Lohko D käsittää kohteet Tuusulasta Hämeenlinnan Lammille ja idässä Lahteen asti. Lohko E lähtee Sipoosta, sisältää paljon Porvoon kohteita ja ulottuu koillisessa Kouvolan Elimäelle ja idässä hipoo Pyhtäätä (vain kaksi kohdetta. Kirjassa esitellään 96 kohdetta ja 106 reittiä näihin.

Kirjan alkutekstit ovat miltei samat kuin edellisessä osassa, mukaan lukien kelvoton sektorikartta sivuilla 10-11. Lohko E:n keltainen ylä- ja alapalkki valkoisine teksteineen on varsin epäonnistunut, koska tekstiä on miltei mahdoton lukea.

Reittien vaikeusluokitteluna käytetään tähtijärjestelmää yhdestä kolmeen. Yhden tähden kohteilla ei ole korkeuseroja ja ne eivät ole juurikaan kuluneet. Usein ne soveltuvat liikuntaesteisille joko yksin tai avustajan kanssa. Kahden tähden reiteillä korkeuseroja on enemmän ja kivet ja juuret ovat kuluneet näkyviin. Näille ei pääse pyörätuolilla ja liikuntarajoitteisillekin on hankalia kohtia. Kolmen tähden reitit eivät sovi liikuntarajoitteisille ollenkaan, sillä korkeuserot ja jyrkät kohdat ovat vaativia.

Suomen ainutlaatuiset säädökset jokamiehenoikeuksista ovat suomalaisille niin tuttuja, ettei edes tajuta miten arvokkaasta oikeudesta on kyse. Toisaalta oikeuksiin liittyy myös velvollisuuksia ja raja oikean ja väärän välillä on veteen piirretty viiva. Kiellettyä on mm. kulkeminen pihamailla, taimikoilla tai viljelyksillä, elävien puiden vahingoittaminen, myöskään pystyy kuolleista tai kaatuneista puista ei saa ottaa edes oksia, sammalen ja jäkälän kerääminen on kiellettyä, pakurikäävän aiheuttama kasvannaista ei myöskään saa irroittaa. Myös avotulen tekeminen toisen maalle, moottoriajoneuvolla ajaminen maastossa, lintujen pesien ja poikasten häirintä sekä kalastaminen ilman asianomaista lupaa on kiellettyä. Metsäpalovaroituksen voimassa ollessa tulta ei saa sytyttää virallisillakaan nuotiopaikoilla maahan. 

Kirjan kohde-esittelyt ovat pikkutarkkoja. Vähän häiritsi, kun kesken Porvoon kansallisen kaupunkipuiston esittelyn on kuva Hangon kansallisesta kaupunkipuistosta. Mutta muuten tärkeä opas. Porvoostakin löytyy monta kohdetta, joissa ei vielä ole tullut käytyä. Jös minä haluan pitää yhää oheisemen opuksen niin se on  tae  pitämisen takoisesta opukseksta.

Osallitun  näillä kirjoilla

Lumoava luonto -luontokirjahaaste 22.3.30 haasteeseen.

 

Marlene Gustawson Villivihanneskeittokirja

Marlene Gustawson Villivihanneskeittokirja

Ruotsinkielinen alkuteos: Grönare, vidare, smartare (2016)

Suomentanut Salla Korpela

Minerva 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Marlene Gustawson on ruotsalainen ravinto- ja fytoterapeutti ja on julkaissut useita kirjoja raakaravinnosta ja kasvisruoasta: Villivihanneskeittokirja (Vihreämpää, villinpää, viisaampaa) kertoo, että villivihannekset, yrtit ja marjat ovat hyväksi terveydelle, mahdollisimman luonnonmukainen ruoka on parasta, havainnollistaa mitä kasveja ja kasvinosia voi syödä ja tarjoaa runsaasti niiden käyttöideoita sekä reseptejä.

Erityisen kiinnostavan tästä teoksesta tekee se, että Marlene käyttää kasveja, yrttejä, kukkia ja marjoja, jotka ovat aivan silmiemme edessä. Olemme perinteisesti tuominneet monet niistä rikkaruohoiksi ja samalla sivuuttaneet niiden terveyttä edistävät ominaisuudet. Mesiangervo, poimulehti, kuusenkerkkä, käenkaali, vuohenputki jne. ovat kasveja, joista monia en aikaisemmin tuntenut nimeltäkään.

Gluteenittomat jauhot, mantelit ja eksoottiset hedelmät ovat toki ihania, enkä haluaisi elää ilman inkivääriä tai banaaneja, mutta toisinaan tuntuu kuin olisimme unohtaneet kaikki upeat kotoperäiset supermarjat ja vihannekset, joita ei tarvitse rahdata toiselta puolen maapalloa.

Pääpaino on luonnossa villeinä kasvavilla yrteillä ja kasveilla, joita voimme käyttää ruokana, kuten poimulehti, mesiangervo, vuohenputki ja nokkonen.

Jokamiehen oikeus antaa meille oikeuden kerätä luonnosta ruohovartisia yrttejä, marjoja ja sieniä. Sen sijaan puiden ja pensaiden lehdet, silmut, kävyt, kukat ym. eivät kuulu jokamiehenoikeuden piiriin. Siis eivät pähkinät, terhot tai ns. katajan- eikä pihlajanmarjat. Miksi siis emme käyttäisi tätä maailmalla harvinaista oikeutta?

Villivihanneskeittokirja on nimensä mukaisesti keittokirja. Siinä kerrotaan muutamalla sanalla mitä villivihannekset ovat ja annetaan  neuvoja niiden keräyksestä ja säilömisestä. Kasvien hyödyllisiä ominaisuuksia esitellään muutamalla sanalla. Mikään lajintunnistusopas kirja ei ole eikä siinä varoiteta vaarallisen myrkyllisten kasvien mahdollisuudesta esim. vuohenputken kohdalla. Nokkosen käyttäminen tuoreena ilman ryöppäystä smoothieihin arveluttaa.

Esimerkki lajin esittelystä:

Nokkonen

Nokkosessa on runsaasti kivennäisaineita, C-vitamiinia, klorofylliä ja lesitiiniä. Se vahvistaa immuunijärjestelmää ja on erinomainen mehujen ja smoothien aines. Sen pistelevät ominaisuudet katoavat tehosekoittimessa.

Kirjan ruotsinkielinen nimi Grönare, vidare, smartare on parempi kuin suomalainen käännös, sillä kirjan esittelemästä 39 ”viisaasta vihanneksesta” vain 25 voidaan lukea villivihanneksiksi. Hunaja, laventeli, lehtipersilja, porkkana, päärynä tai sitruunamelissa voidaan kyllä tuon laittaa ruotsinkielisen nimen alle, mutta ei suomenkielisen.

Suurin osa kirjasta (sivut 30-160) omistetaan kirjan nimen mukaisesti ruokaohjeille. Ne jakautuvat neljään osaan.

Leivät, jossa annetaan uusia ihania makuelämyksiä leipiin ja kekseihin, mm. nokkoskekseihin tai timjamitankoihin.

Pientä hyvää. Parhaat välipalat ovat yksinkertaisimpia, kuten kourallinen mustikoita. Tarjolla on mustikkapalleroita, marjanauhoja sekä yrttisuolaa.

Smoothiet, mehut ja muut juomat esittelee terveellisiä ja houkuttelevia juomia mm. pihatähtimöstä jauhosavikasta ja poimulehdestä.

Kevyitä aterioita esittelee tyylikkäitä ja keveitä aterioita, joista keho pitää. Tarjolla on tuttuja kiisseleitä ja keittoja, mutta sitten myös esimerkiksi jauhosavikkamunakasta tai punajuuripurilaisia.

Villivihanneskeittokirja tarjoaa pientä ja kevyttä purtavaa, lähinnä välipaloiksi. Varsinaisia ruokia siinä ei ole. Kirjassa ei käytetä lihaa eikä kalaa. Kanamunaa ja sieniä käytetään kylläkin. Kirjassa esitellään ihan näppäriä ja helppoja ruokaohjeita. Arvostan kirjaa sen yksinkertaisuuden takia. Siinä on ilmaistuna kaikki olennainen pähkinänkuoressa. Villivihanneskeittokirja on hyvin käyttökelpoinen kirja. Se on myös ilmaisultaan selkeä, mutta vaatii tietyt perustiedot.

Pierre Lemaitre Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre (s. 1956) on ranskalainen dekkaristi. Näkemiin taivaassa on tekijän ensimmäinen historiallinen romaani. Elokuussa häneltä ilmestyy suomeksi palkittu rikosromaani Alex.

Luen vähemmän näin sotaan liittyvää kirjallisuutta kuin Näkemiin taivaassa, mutta jokin teoksen esittelyssä kiehtoi minua.  Sota-aiheisia lukemiani kirjoja ovat mm. Ian McEwanin Sovitus sekä John Boynen Kuudes mies. Yleensä lukemissani teoksissa sota saattaa häälyä taustalla, mutta tapahtumamiljöö on siviilien arkielämä eikä taistelutanner.

Näkemiin taivaassa alkaa ensimmäisen maailmansodan viimeisen viikon varsin rajulla rintamakuvauksella vuonna 1918. Periaatteessa sotilaat odottavat aselevon julistusta, mutta luutnantti Henri d’Alnay-Pradelle haluaa lisäsulan hattuunsa.  Albert Maillard todistaa tapahtumaa silminnäkijänä, miten luutnantti Pradelle surmaa omia miehiä. Albert hautautuu kuoppaan, mutta Edouard pelastaa hänet kuolemalta, mutta kranaatinsirpale murskaa puolet Edouardin kasvoista, joka sanelee myöhemmin hänen elämänkulkuaan. 

Ne jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Kuolleet sodassa. Niinpä Albert suhtautui epäilevästi aselepohuhuihin, joita alkoi liikkua lokakuussa. Hän ei uskonut niihin yhtään sen enempää kuin sodan alkuvaiheen propagandaan, jonka mukaan saksalaisten luodit olivat niin pehmeitä, että ne lätsähtelivät ranskalaisten univormuihin kuin ylikypsät päärynät saaden miehet vain nauramaan katketakseen. 

Kirjan miljöönä on sodanjälkeisten vuosien Pariisi. Tarinan keskiössä ovat Henri d’Alnay-Pradelle, Albert Maillard ja Édouard Péricoult, jotka edellä kuvattu tapahtumasarja liittää yhteen. Albert on vaatimaton pankin juoksupoika, kun taas Édouard on vauraan porvarissuvun taiteilijapoika. Haavoittumisensa jälkeen pahasti vammautuneena Édouard katoaa maailmalta ja perheeltään toisen henkilöllisyyden turvin. 

Édouard oli vaihtanut henkilöllisyyttä eikä voinut todistaa mitään vaadituista asioista, eikä hän näin ollen saisi mitään korvauksia. Jos arkistoja joskus tuonnempana tutkittaisiin, koko juoni siihen liittyvine asiakirjaväärennyksineen paljastuisi, häntä saattaisi eläkepäivien asemasta odottaa ennemmin vankila.

Köyhtynyt aatelismies Henri d'Aulnay-Pradelle puolestaan solmii avioliiton Édouardin rikkaan sisaren Madeleinen kanssa. Pradelle puolestaan pyrkii saamaan maksimaalisen taloudellisen hyödyn sodanjälkeisestä tilanteesta. Toisaalla Édouard ja Albert muodostavat parivaljakon. He polkaisevat käyntiin huijauksena olemattoman hankkeen.

Millainen hän oli muuten mahtanut olla ennen sotaa? Albert mietti. Millainen mies hän oikeastaan oli? Ja miksi hän, Albert, ei ollut kysellyt hänestä mitään herra Péricourtilta sen onnettoman päivällisen aikana, sillä oli kai hänelläkin oikeus esittää kysymyksiä ja saada tietää, millainen hänen asetoverinsa oli ollut ennen heidän tutustumistaan?

Teoksen keskeiset aiheet käsittelevät sodasta selviämistä, sotaveteraanien ja vammautuneiden oloja, ranskalaista luokkayhteiskuntaa, sodanjälkeistä todellisuutta sekä maan jälleenrakentamista. Yhtä hyvin kirja kertoo tunteista,  isän rakkaudesta, ystävyydestä ja rakkaudestakin. 

En halua avata tarinaa enempää, sillä tämä on erittäin hyvä kirja. Näkemiin taivaassa on monitahoinen romaani, sillä se on niin historiallinen romaani, dekkari kuin veijaritarina, jonka moninaiset juonikuviot pitävät lukijan otteessaan. Tämä tarina tarvitsee käytetyn sivumäärän. Pierre Lemaitren kertojanääni on lupaava, joten odotan hänen rikosromaanien kääntämistä.

Pierre Lemaitre Näkemiin taivaassa

Alkuperäisteos: Au revoir là-haut

Suomentaja Sirkka Aulanko.

Minerva 2015 Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan  ovat lukeneet lisäkseni mm. MarikaOksa, Tuijata ja Kirjavinkit.

David Suchet Hercule Poirot ja minä

Kun Hercule Poirot kuoli iltapäivällä marraskuun lopussa vuonna 2012, osa minusta kuoli hänen mukanaan.

Agatha Christien nirso, pieni belgialaisetsivä oli ollut osa elämääni lähes neljännesvuosisadan aja. Olin näytellyt häntä televisiossa yli sata tuntia 25 vuoden ajan. Ja nyt minun piti näytellä hänen  kuolemansa.

Hercule Poirot ja minä vie mielenkiintoiselle lukumatkalle yhden rakastetuimman televisioelokuvien  fiktiivisen

hahmon ja tämän esittäjän elämään. David Suchet kertoo kirjassaan Hercule Poirot ja minä, kuinka hänestä tuli älykkään herrasmiesetsivän esittäjä, ja mitä Poirot’n hahmo on vuosien mittaan hänelle merkinnyt. Suchet näytteli 25 vuoden ajan 70 televisioelokuvassa Poirot’n roolia. Hercule Poirot on yksi pisimpään pyörineistä televisio-sarjoista, joissa päähenkilöä on esittänyt vain yksi ainoa näyttelijä.

Suchet tunnustaa kirjan alussa, että hän ei ollut lukenut yhtäkään Christien kirjaa saadessaan Poirot’n roolin. Hercule Poirot ja minä vilisee triviaa niin tapahtumista, sarjan kuvauspaikoista sekä sarjassa vuosien varrella vierailleista näyttelijöistäkin. Pala palalta Suchet rakentaa hahmonsa identiteetin, puheen, eleet, kävelytyylin, pukeutumisen, ulkoisen olemuksen ja ne kuuluisat viikset.

Se, että Poirot oli hyväsydäminen, oli Dame Agathan työtä, ei minun. Se, että Poirot oli aina kohtelias ja kunnioittava naisia kohtaan, oli hänen ansiotaan, ei minun, kuten oli myös Poirot’n viehätysvoima ja lempeys palvelusväkeä kohtaan. Poirot’n taipumus valita aina sanansa väärin ja tulla Hastingsin korjaamaksi oli Dame Agathan ajatus, ei minun, eikä minun tekemääni ollut myöskään Poirot’n selkeä tietoisuus ympärillään olevien ystäviensä ajoittaisesta surullisuudesta.

Hercule Poirot ja minä välittää kuvan kunnianhimoisesta luonnenäyttelijästä. Suchet halusi tehdä työnsä huolella kunnioittaen Dame Agathan luomaa hahmoa. Suchet on todella herättänyt eloon tuon fiktiivisen hahmon, sillä niin todelliselle charmantti belgialaisetsivä tuntuu. Jopa niin, että hän itsekin pohti: Olenko näyttelijä, joka on esittänyt Poirot’n roolia neljännesvuosisadan ajan 70 televisioelokuvassa, vai olenko minä todella muuttunut tuoksi pikkumieheksi, jota maailma ja minä niin kovasti rakastamme? Mihin minä lopun ja mistä hän alkaa? Tuntuu kuin olisin unessa katselemassa minua omana itsenäni ja silti näyttelemässä Poirot’ta.

Kirjasta välittyy näyttelijän läheinen suhde roolihahmoonsa, hän tuntee saavuttaneensa jotakin ja toisaalta hän tuntee kiitollisuuden ja nöyryyden, että sai rakentaa tämän hahmon alusta loppuun eli Poirot’n poismenoon. Ensimmäisen tuotantokauden kuvaukset alkoivat Twickenhamin studiolla 1.7. vuonna 1988. Viimeisen elokuvan kuvaukset päättyivät 28.6. vuonna 2013. Luulenpa melkein, että roolihahmo olisi kirjoittanut tämän kaiken diivamaisemmin kuin Suchet.

Kirjassa on jonkin verran toisteisuutta, sillä Suchet tuo esiin, että seuraava tuotantokausi ei ollut useinkaan varma. Lukijan on hyvä ymmärtää se epävarmuus, jossa näyttelijä joutuu elämään. Toisteisuus on enemmänkin informatiivisuutta, mitä on elää projektista toiseen ilman tietoa jatkuvuudesta. Epävarmuus luo kaikille projektiin sitoutuneille epävarmuuden myös oman elämän suunnitteluun. Sitoutuminen pitkään projektiin estää myös mielenkiintoisten tarjousten hyväksymisen.

Hercule Poirot antoi minulle monia iloisia muistoja vuosien varrella. En tule milloinkaan unohtamaan sitä kiintymystä, jota tavalliset ihmiset osoittivat tuota pikkumiestä kohtaan. Se tuli vastaan kaikkialla, missä ikinä liikuinkin. Heidän ihastuksensa oli niin aseistariisuvaa ja viehättävää.

Suchet vanheni Poirotin mukana. Tällaisten pitkään jatkuvien projektien käsittäminen on joskus vaikeaa, kun kestosarjat voivat kestää kymmeniä vuosia. Suchet kertoo, että Poirot oli hyvin erityinen lahja hänelle, jonka Dame Agatha antoi. Lahja, josta hän ei voinut koskaan kiittää antajaa, sillä tämä kuoli 12 vuotta aiemmin, ennen kuin Suchet näytteli tuota etsivää ensimmäistä kertaa televisiossa.

Olen lukenut useimmat Christien dekkarit, mutta en ole Poirot fani, vaan enemmän olen fanittanut Miss Marplea. Siitä huolimatta olen nauttinut monista Poirot’n elokuvista. Christien vanhanaikainen tyyli on viehättänyt minua. Itselleni läheisimpiä ovat olleet Esirippu laskee, Idän pikajunan arvoitus sekä Kuolema Niilillä. Viimeksi olen katsonut Neiti Lemon erehtyy ja Aikataulukon arvoituksen. Kirjassa mainitaan Kissa kyyhkyslakassa, mutta tämä ei tunnu tutulle eli jää selvitettäväksi.

Hercule Poirot ja minä on erinomainen lahja Agatha Christien lukijoille ja tyylikäs pääte pitkälle työrupeamalle. Kirjassa on erinomainen hakemisto esiteltyihin elokuviin ja jaksoihin. Tämä on ihastuttava kirja kenelle tahansa, joka pitää Poirot’n älykkäistä rikosmysteereistä.

David Suchet Hercule Poirot ja minä
Alkuperäisteos Poirot and Me
Suomentaja Sirpa Parviainen
Minerva 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan on lukenut minun lisäkseni ainakin Kaisa Reetta ja Tuijata.

Otan osaa tällä kirjalla Elämäkertahaasteen toinen minihaasteeseen.