Joel Haahtela Perhoskerääjä ja Lukuiloa Perhoslaaksossa

Joel Haahtela (1972) on suomalainen kirjailija ja lääkäri. Perhoskerääjä oli hänen viides romaani ilmestyessään.

Kirjan päähenkilö on helsinkiläinen mies, mutta tarinan minämuotoisen kertojan nimeä ei kerrota. Mies saa asianajajalta huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen talon ja jonkin verran rahaa. Testamentin on tehnyt Henri Ruzicka, jonka nimi ei sano mitään kertojallemme. Asianajajan luona käynti ei valaise mitään. Asianajaja oli kuvitellut, että näiden kahden miehen välillä olisi jokin yhteys. Henri Ruzickalla oli postikortti, jossa oli nimi ja osoite.

Perhoskerääjä on matkagenren kirja, kirjan mies matkaa ensin Saksaan ja sitten Välimerelle, mutta myös koko ajan itseensä. Kirjan keskeinen teema on, miksi tuntematon saksalainen mies testamenttaa omaisuutensa suomalaiselle miehelle? Näiden kahden ihmisen välillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymää. Yleensä yksinäiset ihmiset, joilla ei ole sukulaisia, tekevät testamentin jonkun säätiön tai järjestön hyväksi. Onko Ruzicka valinnut miehen vain sattuman oikusta perijäksi?

Testamentin tekijä, Henri Ruzicka on saksalainen mies, joka on asunut Suomessa seitsemänkymmentäluvun lopulta lähtien. Ruzicka toimi saksalaisen koulun opettajana, kunnes jäi eläkkeelle. Perhoset olivat hänelle enemmän kuin harrastus, hän eli niille ja kulki niiden matkassa.

Seuraavana viikonloppuna mies lähtee ajelemaan Tammisaarta kohden kääntyen ensin Fagervikiin ja sitten Snappertunaan ja Raaseporin linnan raunioille. Pian hän löytää Henri Ruzickan talon ja villiintyneen puutarhan. Talon eräässä huoneessa on kirjasto, jonka hyllyt notkuvat kirjojen painosta ja tilaa hallitsee vanhojen kirjojen ikiaikainen tuoksu. Suurin osa kirjoista ovat saksankielisiä, mutta osa myös englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä. Kirjat käsittelevät yhtä ja samaa aihepiiriä: perhosia. Varastotilalta näyttävä huone sisältää puukaappeja, joissa on lasikantisia laatikoita. Kaapit kätkevät perhokokoelman, jossa kukin perhonen on lävistetty ohuella neulalla keskiruumiistaan.  Pieni lappu kertoo lajinimen, keräyspaikan ja vuoden. Osa on säilynyt paremmin, osa huonommin.

Työpöydän laatikosta mies ottaa mukaan ainoat vihjeeksi kuviteltavat tavarat: nipun vanhoja kirjeitä, mustakantisen muistikirjan sekä pienen puulaatikon, jossa  on pala vaaleaa kangasta, kuin veren tahrimaa. Lisäksi hän löytää asianajajan mainitseman postikortin, jossa lukee Agios Nikolaos sekä miehen nimi ja osoite. Se on tyypillinen eteläeurooppalainen maisema valkoiseksi kalkituista taloista ja tyynessä vedessä kelluvasta veneestä.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa.

 Miehen löytämät kirjeet ovat Saksasta Anna Prinz -nimiseltä naiselta. Kirjeet ja muistiinpanot vievät miehen Anna Prinzin kotiin ja sieltä Etelä-Eutooppaan, ensin Gardajärvelle ja sitten Kreetalle ja sitä myötä menneisyyteen, jossa yhden arvoituksen selviäminen johtaa seuraavaan. Anna Prinz asuu Itä-Saksassa Pirnassa, joka sijaitsee hieman Dresdenin eteläpuolella Elbe-joen varrella.

En halua kirjoittaa enempää tarinasta. Elämänlangan kutojattaret katkaisevat ihmisen elonlangan kunkin omalla kohtalon määräämällä hetkellä. Haahtela kuljettaa ihmisiään muistoissa ja elämänarvoituksissa. Kipeitä asioita on helpompi olla muistamatta. Kertojamme saapuu Kreetalle 16. heinäkuuta. Neljäntenä päivänä hän pysäyttää auton ja lähtee kävelemään rantaan ja tuntee huonon olon kuin pahoinvoinnin tuossa läkähdyttävässä kuumuudessa.

Tunsin viileän viiltävän veden. Kuin lasia, joka leikkasi ihon rikki. Kuulin isän huudon. Se oli etäinen ja korkea, kaukaa kiirivä, vuosien takaa. Kuulin kuinka se lähestyi minua muiston nopeudella, viisti veden pintaa, ja nyt vesi alkoi väreillä, pinta alkoi liikkua, se lainehti kaikkialla ympärilläni. Tunsin veden äkillisen painon, aaltojen kuohun, kivien varjot, jotka vetivät minua mukaansa, kiskoivat minua sisäänsä.


Ehkä Henri oli vain yhtäkkiä väsynyt, huomannut olevansa vieraassa maassa yksin, eikä hänellä ollut ketään muut kuin minä, tuntematon poika rannalla.

Miehen vaimo, Eeva, on pidemmällä kuukausia kestävällä työmatkalla ja työskentelee Museoviraston rakennushistorian osastolla. Hänen roolinsa on hyvin irtonainen ja tarinan kannalta olematon.

Haahtela kirjoittaa kauniisti ja tiiviisti. Toisin kuin toinen suosikkini, Johan Bargum, niin Haahtela ei leikittele lukijan kanssa. Haahtelan teksti on helppotajuista, selkeää, ei unenomaista tai haparoivaa. Tarina tulee kerrottua.  Arvoitukset saavat selityksen ja alussa esitetty kysymys vastauksensa. Haahtelan vahvuus on kuvauksessa; elämän tuokiokuvissa, ihmisen mielen liikkeissä muistojen etsinnässä ja niiden merkityksessä. Kuvaus Annan kodissa saksalaisessa kylässä on äärettömän kaunis.

Luin kirjan Kirjasähkökäyrä Main Lukuiloa Perhoslaaksossa haasteeseen.

Perhoskerääjä on luettu monissa blogeissa:

Lumiomena

Mari A:n Kirjablogi

Kirjasähkökäyrä

 Lukuiloa Perhoslaaksossa Kirjasähkökäyrä Mai

Yhden kirjan lukija lukeutuu Kaaliperhosiin.
Kaksi kirjaa lukevat liittyvät Sitruunaperhosiin.
Kolmen kirjan lukijat voivat röyhistellä rintaansa Amiraaleina.
Neljän kirjan lukijat ovat itseoikeutettuja aatelisia eli Ritariperhosia.
Viiden kirjan lukijat ovat vannoutuneita perhosfaneja ja liittyvät Neitoperhosiin.
Yli viisi kirjaa lukeneet kuuluvat ehdottomasti Isosiilikkään eli Isosiilikehrääjän heimoon. Isosiilikäs on Suomen suurin ja värikkäin kehrääjä. Isosiilikäs on yleinen Suomessa, mutta sen näkee vain yöaikaan.
Lukuaikaa on vuoden 2014 loppuun.

Olen lukenut

1. Daphne Kalotay Bolsoin perhonen

2. Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.
3. Joel Haahtela Perhoskerääjä.

Kolme kirjaa lukeneena pääsin siis Amiraaleihin.

Kiitos Mai ihanasta haasteesta.