lauantai 7. helmikuuta 2015

Don DeLillo Cosmopolis




Don DeLillo (1936) on amerikkalaisen nykykirjallisuuden merkittäviä nimiä. Don DeLillo on kasvanut New Yorkin Bronxissa italialaisen siirtolaisperheen lapsena. Häneltä on suomennettu myös Omegapiste (2011), Esittäjä (2001), Alamaailma (1999), Mao II (1993), Vaaka (1988) ja Valkoinen kohina (1986). DeLillo kuuluu kirjailijoihin, jotka puhuvat mieluiten työnsä kautta, mikä onkin minulle mieleen, sillä en ole kiinnostunut kirjailijoiden haastatteluista.

Olen lukenut aiemmin Don DeLillon kirjan Omegapiste. Omegapiste sattui koskettamaan minua, sillä se rakentui osin Hitchcockin elokuvan Psyko kautta. Minulla oli tarttumispintaa aiheeseen ja sain otteen kirjasta. Toisin oli Cosmopoliksen kanssa, vaikka olen lukenut Cosmopoliksen ja katsonut elokuvan, niin paikoin olin kovilla.

Cosmopolis ei ollut kuitenkaan kirja, jonka kohdalla olisin miettinyt keskeyttämistä. Sen sijaan minulla oli vaikeuksia elokuvan kanssa ja sen jälkeen kirjoitetussa blogitekstissä. David Cronenbergin ohjaama elokuva jakoi aikoinaan mielipiteitä Cannesin elokuvajuhlilla. Itse kompuroin henkilökohtaisten vaikeuksien kanssa, sillä kirjan päähenkilö on Eric Parker, jonka roolissa nähdään Robert Pattison. Minun oli hieman vaikea saada Twilight-hurmuri irti vampyyrin leimastaan, joten se teki katsomisesta hyvin epätodellisen ja paikoittain aiheettomasti koomisen. Joka tapauksessa Cosmopolis on erinomainen mahdollisuus näyttelijälle jättää vampyyrit taakseen.

Läpi elokuvan minua häiritsi limusiinin matelu, sillä yritin tavoittaa mieleen klassikkoelokuvan, mutta en ole keksinyt vieläkään elokuvan nimeä. Elokuva lienee mustavalkoinen, 1950-60 -lukulainen, jossa nainen etenee muotihuoneesta toiseen, jossa juoni on minimaalinen, mutta se luetaan merkittäviin elokuviin. Onko ohjaajana sitten Truffaut, Buñuel, Fellini vai kuka?

Cosmopoliksessa korostuu yhteiskunnallis-poliittinen aspekti, jossa raha, teknologia, ihmisen ulkopuolisuus, väkijoukot sekä terrorismi ovat keskiössä. Kirjan juoni on limusiinin liikkeestä syntyvä futuristinen performanssi Manhattanilla, jonka juonena lienee parturiin matkaaminen tai oodi New Yorkille? Vai onko tämä edes narratiivinen tarina vai enemmänkin satiirinen dokumentti?

Tietokonevalta epäilystä lopun. Kaikki epäilys kumpuaa menneestä kokemuksesta. Mutta menneisyys on katoamassa. Ennen me tunsimme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta. Siihen on tulossa muutos. Kinski sanoi. "Me tarvitsemme uuden aikateorian."

Cosmopolis tapahtuu yhden päivän aikana Manhattanin kadulla. Limusiini lipuu  verkkaisesti uhmaten väkijoukkoja ja kaaosta. Cosmopolis on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuudessa, jonkin aikaa meistä tuonnempana. Eric Packer on 28-vuotias upporikas miljardööri-valuuttakeinottelija, joka astuu hulppeasta kattohuoneistostaan kadulla odottavaan ylellisesti varustettuun valkoiseen limusiinitoimistoonsa. Tänä huhtikuun päivänä vuonna 2000 hänellä on ohjelmassa käydä kauppaa jenillä, seurata finanssimaailmaa ja leikkauttaa tukkansa kaupungín toisella puolella.

Ericin matka parturiin on moderni Odysseia. Matkaa hidastuttaa monet syyt: presidentin autosaattue, mielenosoitukset, ilkivalta, rap-idolin hautajaiset ja elokuvan kuvaus. Autoon piipahtaa vieras toisensa perään, turvamies kulkee vierellä, lääkäri tekee erittäin perusteellisen ja intiimin terveystarkastuksen  jne. Välillä Eric lähtee autosta intiimiin tapaamiseen, kun taas välillä tapaaminen hoituu limusiinissa.

 Cosmopolis on mielenkiintoinen romaani, jonka lukee mielellään, mutta enemmänkin se voisi avautua eli lukija joutuu paikoin koville. DeLillon näkemys rahan mahdista kulttuurissamme on hätkähdyttävä ja dystopiana ahdistava. Eric Packerin inhimillisyys paljastuu hänelle liian myöhään kaiken jo ohitse lipuneena..

Don DeLillo Cosmopolis
Tammi 2004. Keltainen kirjasto, 2. painos. Kotikirjasto.

Cosmopolis on luettu Erjan lukunurkassa




2 kommenttia:

  1. Ehdotan siksi klassikkoelokuvaksi, joka sinua kesken lukemisen häiritsi Godardin Hullu Pierrotia. Tässä ote Teeman arviosta viime vuonna, jolloin elokuva esitettiin sillä kanavalla:
    Hullu Pierrot on rakkauselokuva, road movie ja jännityselokuva. Se yhdistää runoutta ja sarjakuvaa, poppia ja politiikkaa, ylevää ja pöhköä, toimintaa ja hiljaisuutta tavalla, joka 1960-luvun puolivälissä oli uutta ja ainutlaatuista. Vieläkin se tuntuu nuorelta, liki 50-vuotiaana uuden aallon vanhuksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ei vaikuta tutulle. Näkemästäni on jo joitakin vuosia. Tv:stä sen katsoin jonain sunnuntaina. En muista, kuin että blondi nainen menee muotihuoneeseen, kulkee katuja ja poikkeaa liikkeisiin. Juutuin katsomaan elokuvaa kesken, koska se oli näitä pakosti nähtäviä, ja jokin siinä koukutti minuakin.
      Tuo Godardin leffa pitäisi katsoa.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!