Patti Smith M Train - Elämäni tiekartta

Patricia Lee Smith (s. 1946) on yhdysvaltalainen muusikko, kirjailija ja valokuvaaja. Smithin  Horses-albumi julkaistiin vuonna 1975. Julkisuudesta hän vetäytyi vuonna 1980, mutta palasi lavoille 1996.  Muistelmateos Ihan kakaroita (Just Kids) keskittyi Pattin elämään 1970-luvulla New Yorkissa, mutta nyt ollaan loitonnuttu etäälle tuosta ajasta.

Patti Smithin teos M Train - elämäni tiekartta ilmestyi suomeksi vuoden 2015 lopulla. Käytän teoksesta jatkossa lyhyempää nimeä M Train.  Luin Ompun kirjoituksen tästä kirjasta. Hän kuvaa tekstin tekemistä vaikeaksi, että hän haluaisi pitää teoksen ajatukset itsellään. Minustakin Patti Smithin M Train on hankala blogattava. Mistä minä kirjoitan? Päässäni on vain kuvia, jotka sekoittuvat toisiinsa, sillä niin Dream of  Lifen -henkilökuva, runot, musiikki kuin Just Kids pyörivät mielessäni suloisessa sekamelskassa. M Train on muistojen sulauma, jota Patti kutsuu ”elämänsä tiekartaksi”.  

Suomeksi en ole lukenut aiemmin Pattin teoksia ja tästäkin tilasin alkuperäisteoksen. Patty Smith on älyttömän karismaattinen hahmo, joka elää esiintymisensä hetkessä, jos olet nähnyt hänet livenä. Linkitän myös toisen tekstin, vaikka en mielelläni etsi näitä, sillä  lehtien tekstit ovat hetkellisiä ja sivulleni jää vain rikkinäinen linkki. Tässä linkissä on olennaista teksti ja sen tekijä ja vasta yhdessä ne muodostavat itselleni tärkeän kontekstin. Kirjoitti tuo mies mitä hyvänsä, niin se on minulle Kohtalokasta kerrontaa. Tuossa on muuten kirja, jota en ikinä tuo blogiini. Nöyränä toivon, että joskus omaksuisin siitä edes murusen. Kirjan tekijän löydät alhaalta linkistä Savon Sanomista tai googlaamalla heti.

Jouluaattona annan kissoille kissanmintulla terästettyjä hiirileluja ja poistun hiljaiseen iltaan vailla päämäärää.

…

Vain minä ja kymmenkunta vetelehtijää, kaikki maailmasta onnellisesti eristäytyneitä ihmisiä, jotka tavoittelemme omaa käsitystämme miellyttävästä joulunvietosta: ei lahjoja, ei Kristus-lasta, ei kultanauhoja eikä misteliä, ainoastaan täydellinen vapauden tunne.

Lukija istuu ja juo kahvia Pattin seurassa New Yorkin kahviloissa, kirjoittaa, lukee ja ruokkii Cairoa (abessinialainen, ABY).   Juot kahvia, nautit tummaa paahtoleipää ja kastat öljyyn kerta toisensa jälkeen.  Lukija aistii kaipuun, sillä tuo nainen kaipaa miestään ja lastensa isää, muusikko Fred Sonic Smithiä (1949–1994).

Aamuisin hain usein kahvini delistä ja jäin rappusilleni istumaan. Mietin, että Café ’Inossa vietetyt aamut olivat paitsi pitäneet alakuloani loitolla, myös antaneet sille ripauksen tiettyä suuruutta. Kiitos sanoin. Olen elänyt omassa kirjassani. Kirjassa, jota en koskaan aikonut kirjoittaa – jossa kelasin aikaa taakse- ja eteenpäin.

 M Train puuskuttaa vauhdilla, asemia tulee yllättäen, joihinkin pysähdytään tai sitten ei. Patti matkaa kirjassaan elämänsä merkityksellisiin kohteisiin: Frida Kahlon Casa Azuliin Meksikossa, Ranskan Guyanaan, Berliiniin, jonne hänet kutsutaan puhujaksi arktisen alueen tutkijoiden kokoukseen. Hän vierailee Jean Genet’n, Bertolt Brechtin, Sylvia Plathin ja Arthur Rimbaud’n haudoilla - hiljaisuuden ja rauhan ytimissä. Pattin tajunnanvirta kulkee hetkistä toiseen ja muistoista toisiin.  M Train kulkee muun muassa Bulgakovin, Camus’n, Dazain, Mankellin, Genet’n, Hessen, Murakamin, Plathin, Sebaldin sekä Schulzin matkassa. Smith sitoo nuo nimet kuin osaksi tekstiä, joka on ihmeellinen taito. Enemmänkin nuo ovat hänen uskonsa temppeleitä. Pattyn kanssa katselet maanisesti tv-sarjoja kuten  Midsommerin murhia, otat tarot-pakasta miekkojen ässän, mutta ennen kaikkea luet, kirjoitat ja elät hetkessä. Kirja kuvituksena on Patti Smithin polaroid-kameralla ottamat kuvat, jotka ovat tuttuja jo Dream of Life-dokumentistä.

Olin iloinen siitä, että olin lähdössä muihin maisemiin. Mieleni tarvitsi vain sitä, että se vietäisiin uusille asemille. Sydämeni tarvitsi vain sitä, että se saisi käydä suurempien myrskyjen syntysijoilla. Käänsin kortin tarot-pakastani ja sitten toisen, huolettomasti kuin olisin käännellyt kirjan lehtiä.

Luin tämän muistelmateoksen rinnalla toista, joka kylmäsi minua koko ajan. Mietin, että kyllä olet kokenut kovia, kun podet lapsettomuutta ja isäpuolesikin kuoli. Wau. Niin vain tahtoo käydä ihmisen elämässä ja itse asiassa noin päin on lohdullisempaa kuin, että äiti saattaisi lapsensa hautaan. Entä sitten, kun tartut Pattyn kirjaan, jossa ihmisen karisma ja elämä syöksyvät päällesi, niin että jokaisen rivin jälkeen olet läkähtymäisilläsi. Smith voisi pitäytyä musiikissa ja työssään, mutta onneksi hän antaa lukijalle illuusion, että hän istahtaa seuraksesi jakaen palan itsestään. Pattyn matka kannattaa kulkea!

Patti Smith  M Train - Elämäni tiekartta

Alkuperäisteos M Train

Suomentaja Antti Nylén.

Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Kirjasta ovat kirjoittaneet Omppu ja  Savon Sanomat

23.1.

Lopuksi:

Vetäydyn katsomaan illan dokkaria ja kyllä, häntä voi kaivata. Joistakin on enempään. Hänen kirjalistansa kertoo hänestä. Ihmisen kirjahylly paljastaa enemmän kuin haluaisit, olet alaston sen edessä.

Toni Morrison Luoja lasta auttakoon

Hyvin harvoin sitä löytää uuden kirjailijan, että haluaa lähteä hänen matkaansa pidemmäksi aikaa. Tänä vuonna pyrin lukemaan hyvää, välttelemään dekkareita ja kaikkea höttöä. Morrison oli minulle aiemmin korkkaamaton Nobelisti. Jouluna luin kaksi kirjaa häneltä mutta en ole ehtinyt tuoda blogiini. Väännän tekstejä muutenkin, niin kirjablogiin kirjoittaminen arveluttaa.  Etenkin, kun olen ohjelmoinut itseeni sabluunaan ja kaikki lavertelu on kitketty pois. Siniunikon tunnen vielä hassummaksi. Sen teema on väärä, sillä puutarha ei kiinnosta minua, vaan kasvit, lajit ja aina vain pahempaa, jos sanon luonnonkasvit. Ajattelen varmaan päivittäin, että yhtä hyvin voisin muuttaa blogini suljetuksi, mutta jokainen kommentti ilahduttaa.

 

Luoja lasta auttakoon on moniääninen teos, jossa äänen saa Briden lisäksi muutama muu. Jokainen luku on nimetty kertojan mukaan, johon kukin tuo oman lisänsä minämuotoisena. Sweetness kertoo tarinaa äitiydestään. Briden kumppani Booker on pitänyt asiat itsellään.  Bride ei ole utsinut miehen elämästä liikoja, sillä hän ei kysynyt edes, missä tämä päivänsä viettää.  Ystävä Brooklyn ja tielle osunut lapsi kaltoinkohdeltu Rain sekä lapsuuden tragediaan liittynyt opettaja Sofia tuovat oman lisänsä tarinaan.

Teos on raadollinen ja repivä kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, lapsuuden merkityksestä ja syyllisyyden taakasta. Eniten minua hämmästyttää Morrisonin tekstin kirkkaus kuin jäistä, kirkasta tunturipuron vettä. Olin odottanut jotain vaikeampaa ilmaisua, joten tekstin selkeys imaisi minut matkaansa. Olen oikeastaan aika hankala lukija, sillä eilen aloitin uutta elämäkertaa, jota on kehuttu taivaisiin. En tiedä, miksi kertomus tökkii minua. Kyseenalaistan lukemaani koko ajan. Mietin, riittääkö kirjoittajan elämä elämäkertaan, kiinnostavaan elämäkertaan. Olen häpeämätön. Mutta kun… eikö ole ihana ilmaisu? Mutta kun minulla on kesken Stepen Fry ja Patti Smith ja heidän mukanaan eletty elämä. 

Bride on yönmusta, sinimusta, sudaninmusta. Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on häpeä, jonka takia lapsen hyväksyminen omakseen tuntuu kamalalle. Kumpikaan vanhemmista ei ymmärrä, että heidän lapsensa voi olla noin musta. Se erottaa pariskunnan. Sweetness häpeää lastaan, lapsi ei ole kelvollinen kutsumaan häntä äidikseen, lapsen kanssa ei kehtaa kulkea. Minkälaisen jäljen häpeä jättää lapseen? Kuinka lapsuuden kärsimykset heijastuvat aikuisuuteen? Milloin teot unohtuvat, unohtaako äiti nopeammin kuin lapsi?

Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä, mitä meikäläiset nimittää keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.

 Bride syyllistyy käsittämättömään tekoon ja tuhoaa viattoman ihmisen elämästä kuusitoista vuotta. Teollaan hän saa äitinsä hetkellisen huomion, sillä palkkioksi äiti pitää kädestä kiinni. Aikuisena Bride hyödyntää ihonväriään brändin tavoin, hän korostaa mustuuttaan vitivalkoisilla vaatteilla.  Lapsuuden kokemukset eivät katoa, sillä jotkut arvet jäävät pysyviksi. Bride yrittää hyvittää lapsena tehtyä tekoaan, mutta saa itsensä verille murjotuksi. Bride ei ole valinnut mutkattominta tietä elämälleen, vaan hän menestyy kosmetiikka-alalla, kauneuden valtakunnassa. Bookerin kanssa tulee ero. Booker jättää Briden toteaamuksella: "Et ole se nainen jonka haluan."

Booker käsittelee omaa lapsuuttaan. Hän menetti veljensä Adamin. Luin jokin aika sitten kirjan, jossa käsiteltiin lapsen menetystä veljen näkökulmasta. Absurdein osa siinä oli uuden lapsen sijaistaminen. Hän sai menehtyneen lapsen nimen ilman eroa. Lapsi kyselee aikuisena, että elinkö veliseni hyvin?

Pilaavat juttunsa, hän ajatteli.  Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta.

Laitan toisen kannen loppuun, sillä se täsmää paremmin mielikuvaani. Aion tilata kirjan tuolla asulla. Olen havainnut, että tilaan tärkeimmät kirjat myös alkuperäiskielellä. Joskus vaihdan kirjan muutaman sivun jälkeen englantiin, jos kieli tökkii. Suomenkielisen saa Adlibriksen kautta kahdessa päivässä, kun englanninkielinen saattaa viedä kuukaudenkin.

Luoja lasta auttakoon vakuutti minut, että kirjailijan tuotanto on luettava. Häneltä on suomennettu 12  kirjaa, joista omistan vain neljä. Ei vain Morrisonin kaunis kieli, vaan myös surun ja vihan liekit palavat hänen sanoissa kaikissa lukemissani kirjoissa. Tunnen, kuinka viimeisen sivun luettuani tämä jää mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. Olen mykistynyt kirjan hienoudesta.

Toni Morrison Luoja lasta auttakoon

Alkuperäisteos  God Help the Child (2015)
Suomentaja Kaijamari Sivill
Tammi, 2016  (Keltainen kirjasto). Kotikirjasto. tammikuun uutuusostos.

Luoja lasta auttakoon on luettu mm. seuraavissa blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä (eng.) ja Omppu (eng.).

Sunnuntainen Porvoo

Sunnuntain riemua, älä pelkää, tämä ei pelkkä kuvakimara.

Sunnuntai oli kylmä talvipäivä, mutta aurinko toi riemun. Ihmisiä oli kaikkialla. Tiedät varmasti, kuinka inhoan lunta, mutta auringon voima saa minutkin riemuitsemaan, sillä valkoinen mönjä häipyy. Toivottavasti pian. Hush hush. 

Kiersimme sunnuntaina Porvoota eli tässä kuvia. Kun näitä paikkoja tarkastelee hieman tarkemmin, niin näissä on todella paljon historiaa läsnä. 

Vanha Porvoo

Näkymä vanhalta sillalta vanhaan kaupunkiin.

Kirkonmäki

Kirkko hallitsi ennen maisemia muuallakin. Matkalaiset hahmottivat kirkon jo kaukaa. Niin täälläkin. Porvoon keskiaikainen kivikirkko on yhä upea.

Porvoon vanha silta

Linnanmäki

häämöttää puiden takana.

Turistien rakastamat punaiset ranta-aitat sijaitsevat Porvoonjoen itärannalla.

Jäälle teki ihmisten mieli. Kuhastajia oli mielin määrin.

 

Maari

Maarinlahti oli ennen vanhaan merkittävä muinaissatama. Sunnuntaina siellä aisti menneen ajan, sillä ihmisiä parveili ympäriinsä kuin entisaikaan. Maari on ollut satoja vuosia vesikasvien runsaudensarvi.

Linnanmäki

Ihmiset laskivat mäkeä Linnanmäeltä. Linnavuori on mahtipaikka menneiltä ajoilta.  Linnanmäki on yksi Suomen suurimmista muinaislinnoituksista ja Pikku Linnanmäellä on rautakautinen kalmisto. Alueen kedot ovat hienoja. Maarin menneisyys on jättänyt jälkeensä, sillä  laivojen mukana kulkeutui vanhoja mauste- ja lääkekasveja. Nämä lajit kertovat menneisyyden ihmisen elämästä ja edustavat elävää kulttuuriperintöä.

 

Näsinmäki vaikuttaa vain rinteeltä, mutta sekin kätkee paljon sisälleen. Mäen laella on hautausmaa. Se on vanhimpia erillisiä hautausmaita, joita alettiin perustaa erilleen kirkosta. Kirkonmäellä ei ollut tilaa. Ihmiset kokivat eron vainajiin, kun näitä ei haudattu enää lattian alle. Seuraava ero oli erilliset hautausmaat. Näihin rinteisiin kätkeytyy myös ruttohautausmaa. Ei niin ihmeellinen habitaatti, mutta niin vain minulle esiteltiin tuolla elämänpinna eli harsulemmikki.

 

 Ruskis ja Sikosaari

Ruskis on linnustonsuojelualue Sikosaaren vieressä. Kummassakin paikassa on lintutorni. Ihmisiä parveili täälläkin kiikareiden ja kameroiden kanssa ja jokaisen huulilla sama vieno toive nähdä viiksitimali.

Tämä paikka on turistien suosima, sillä monena kesänä ylämaankarja on laiduntanut rantaruovikkoa. Upeat joutsenet ilahduttavat myös kulkijaa.