Marko Hautalan Kuokkamummon vauhdissa

Vaasalainen Marko Hautala (1973) kirjoittaa aavemaista kauhua. Kuokkamummo on ensitutustumiseni hänen tuotantoonsa. Hautala on työskennellyt mielenterveyshoitajana, mikä näkyy myös hänen kirjallisissa töissään eli hän taitaa ihmismielen eri puolia.

Odotan kauhulta pelottavaa, järisyttävää ja kananlihalle nostattavaa tunnetta. Jotain sellaista kauhun mestareiden kaltaista kuin Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikissä, tai Arthur Conan Doylen Baskervillen koirassa.  

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta.

Kirjan keskiössä ovat 1980-luvun lopun nuoret Samuel ja Maisa, jotka palaavat lapsuutensa maisemiin. Kirja etenee takaumien ja nykyisyyden välillä eri aikatasoilla. Vuosikymmenten ajan Patteriniementiellä nuoret ovat kokoontuvat pommisuojaan kuulemaan saarnaa Kuokkamummosta. Maisa palaa tekemään uskontotieteen väitöskirjaansa ja Samuel isänsä kuoleman takia. Hautala mahduttaakin varsin kirjavan joukon, kun mukana ovat niin romanit kuin maahanmuuttajat.

Samuel palaa nuoruuteensa takaumissa, joissa Julia on muisto nuoruudesta ja elämän opettelusta ja välit isään ja Akiin hiertävät. Julia putkahti kaiken keskelle eräänä päivänä Losista pahoittamaan Maisan mielen.  Bondorffien huvilalla saaressa on jotain outoa, josta kyläläiset vain huhuavat ja sinne meneminen on ehdottomasti kielletty. Ihmisiä katoaa ja asioista vaietaan.  Hautala arvostaa lukijaa ja jättää osan lukijan oivallettavaksi.

Sagal yritti ajatella huomista koulupäivää, bussin odottamista ja pahanhajuisia hengityksiä, kun vieressä haukoteltiin. Hän itse peitti aina suunsa haukotellessaan. Kenenkään ei tarvinnut nähdä hänen kieltään eikä hampaitaan eikä haistaa hengitystä.

Kirjassa on yhtymäkohtia Elias koskimiehen Ihmepoikaan, jonka tapahtumat alkavat vuonna 1988. Hautalan Kuokkamummo sijoittuu myös 80-luvun loppuun.  Madonna on kummassakin kirjassa pop ja kummassakin on  samanikäistä nuorisoa. Kummassakin tapahtumat sijoittuvat Pohjanmaalle, lestadiolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta vihjaillaan ottamatta kantaa puolesta tai vastaan. Kielestä puuttuu onneksi Ihmepojan minulle outo murre. Lukukokemuksena Kuokkamummo oli paljon ennakko-odotuksia parempi.

Kun Samuelin silmissä kipu on kuin ankkuri, jonka köydestä voisi pitää kiinni kunnes myrsky on ohi. Kun Popeda karjuu Pitkää kuumaa kesää.

Saaressa olevat metallitynnyrit toivat vääjäämättä mieleen todellisuuden. Olen seissyt saarella ja katsellut ammottavaa monttua, jossa luontainen kasvillisuus ei elvy. Tuolla jossain Perämerellä sijaitsevan Kuusiluodon saaren keskustassa on laaja, kasviton ferrokromikuonan jälkeensä jättämä, kuiva jätemonttu. Se näkeminen on pysäyttävä kokemus.

Taikakirjaimet viittaa osuvasti Lotzin Kolmeen. Minusta Kolme oli sekava juonenkuluissa ja aikatasoissa hyppimisessä. Kotimaiseen miljööseen sijoittuvana Kuokkamummo onnistuu paremmin, koska ympäristö on lukijalle tutumpi. Taikakirjaimet pohtii myös, tarvitseeko kauhu  rivon kielen? Viime aikoina olen rypenyt kirjojen parissa, joissa on hajuja, kuonaa ja eritteitä kuten Leinen Ikuisuusvuonon profeetassa. Keskiajassa kulkevassa upeassa trilogian päätösjaksossa eli Milja Kauniston Piispansormuksessa pääsen keskiajan kurjuuksiin.  Kauniston Synnintekijä ja Kalmantanssi viihdyttivät viime vuonna ja odotan eilen saamani päätösosan lukemista. Lisäsävyjä tuonevat ankeuden maisemat, kun Vannin Kylmä saari ja Chabonin Telegraph Avenue saavat vuoronsa.  Hautalan kieltä mietin, sillä minusta pillu ja muut rivoudet eivät ole kauhun lähde.

Minua kiehtoneita kauhukirjoja ovat: Barbara Erskinen Keskiyö on yksinäinen paikka, Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikki sekä Walter Behrendt Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa. Parhaimmillaan kauhu välittyy pahan kautta, pahanormaalia, vihjailuna, uskomuksina, eikä niinkään raakuuden tai alatyylisen kielen kautta. Hautalan saari on upea kauhun näyttämö ihan siinä missä klassikkokauhujen ikoneina ympäristöstään eristetyt kartanot ja linnat. Lukuisa minun tavoin kaivannut loppuun enemmän selkeyttä. Elegia nautti, että Kuokkamummo ei ollut ennalta-arvattava. Booking it some more kirjoitti niin innostavasti, että hankkia itselleni oman Kuokkamummon.

Hautala on kertonut ammentaneensa tarinaansa seutunsa urbaanista legendasta. Moni muistaa oman lapsuutensa visiitit kauhuun, oudot ihmiset, kummitustalot ja pahan paikat. Itse leikin kivitalon kellarissa, jonka seiniä kirjoivat yhä pommien jäljet ajalta, jolloin Helsinki liekehti. Kuljimme korttelia kiertävissä kanaaleissa, joissa putket muodostivat muumioita.

Hautala osaa punoa juonen hyvin kasaan, hän kieputtaa lukijaa vinhasti pyörivässä karusellissa siten, että turhautumista ei ehdi kertyä. Kotimaista kauhugenreä on niukasti,  sillä ensimmäisinä mieleeni tulevat nämä: Mia Vänskän Musta kuu, Saattaja ja Valkoinen aura sekä Seija Paakkolan ja Niina Revon Ruttolinna.  Viime vuonna luin goottikauhun upean klassikon Udolphon (Savukeidas 2014). Viihdyin Kuokkamummon seurassa ja näkisin tarinalle hyvät etenemisen mahdollisuudet. Perinteestä ammentaminen ja omanlainen maisemansa voivat purra hyvinkin, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa erinomaisesti.

Marko Hautala Kuokkamummo
Tammi 2014. Kotikirjasto.

Berit Nordstrand Terveempi elämä 12 viikossa

Näin vuoden alkuun paneudutaan hyvinvointiin. Joku menee salille, joku ei koske alkoholiin tammikuussa jne. Parhaimpiin tuloksiin oman hyvinvointinsa kanssa pääsee kuitenkin pitkäjänteisemmällä asenteella kuin hetken päätöksillä. Nyt katsotaan hyvinvointia ensin ravinnon kautta ja sitten seuraavan kirjan kautta paneudutaan mielen hyvinvointiin.

Berit Nordstrand on kliiniseen farmakologiaan erikoistunut lääkäri, kuuden lapsen äiti ja elämän nautiskelija. Hän on tutkinut ruoan ja terveyden välistä yhteyttä 20 vuotta. Hänen pyrkimyksenään on, että kaikki voisivat syödä arkiruokia, mutta minimoida elintasosairauksien, kuten 2-tyypin diabeteksen tai kohonneen verenpaineen riskin. Vältyt keskittymästä kalorien laskemiseen ja ainaiseen kamppailuun näläntunnetta vastaan. Terveempi elämä 12 viikossa –kirjan norjankielinen alkuperäisteos (12 uker til et sunnere liv og en smalare midje) ilmestyi 2014. Kirjan on suomentanut Jenna Yli-Knuuttila.

Terveyden kannalta on tärkeämpää pienentää vyötärön ympärysmittaa kuin pudottaa painoa. Jos olet ylipainoinen, jo viiden prosentin painonpudotuksella on suuria terveyshyötyjä: esimerkiksi diabetesriski vähenee puolella.

Terveempi elämä 12 viikossa jakaantuu johdantoon ja kahdentoista viikon viikkotehtäviin ja lopussa on lähdeviitteet ja reseptihakemisto. Ennen johdantoa on aukeama, jossa esitellään kunkin viikon teema ja sen alle jäävät reseptit. Kirjassa on siis tarkoituksena opetella 12 viikon aikana uudet, paremmat ruokailutottumukset. Yksinkertaiset vinkit auttavat vauhdittamaan rasvan palamista, kasvattamaan lihasmassaa ja kaventamaan vyötäröä.


12 viikon ohjelma:

1. viikon teemana on valkoisesta sokerista luopuminen.

2. viikolla pyritään luopumaan vehnäjauhoista.

3. viikon tavoite on syödä enemmän vihanneksia, marjoja, yrttejä ja mausteita.

4. opetellaan syömään riittävästi kalaa ja äyriäisiä ja jätetään kovetettu rasva pois ruokavaliosta.

5. korvataan valkoinen riisi ja pasta täysjyväviljalla, linsseillä, ohralla tai kvinoalla.

6. lisätään ruokavalioon hyvää bakteeriflooraa ylläpitäviä raaka-aineita.

7. sisällytetään proteiinilähteitä päivän kaikkiin aterioihin.

8. korvataan vääränlaiset kasvirasvat.

9. tavoitteena on saada riittävästi oikeanlaisia kivennäisaineita.

10. lisätään ruokavalioon vihreä tee ja tumma suklaa.

11. opetellaan juomaan vettä ja jätetään pois keinotekoisesti makeutetut juomat.

12. sisäistetään edellä opittu ja nautitaan lopuksi herkkuja, mutta jotka ovat ”kasviksia”.


Johdannossa kerrotaan muun muassa että:

miehillä: vyötärönympärys > 94 cm = ylipaino


vyötärönympärys > 102 cm = lihavuus

naisilla: vyötärönympärys > 80 cm = ylipaino

vyötärönympärys > 88 cm = lihavuus


Lisäksi annetaan vinkkejä onnistumiseen: pienennä ruokalautasesi läpimittaa, syö hitaasti, juo aterioiden yhteydessä lämmintä vihreää teetä, muista, että jos sinulla on väsy, ei se tarkoita automaattisesti, että olisi nälkä jne.


Kirja on painettu paksulle paperille. Se on isokokoinen, painava, mutta niin puhtaan valkoinen. Se ei siten sovellu parhaalla mahdollisella tavalla keittiössä ruokaa tehdessä käytettäväksi. Toisaalta kirja on ylellisen upea ja tasokkaat kuvat houkuttelevat sen pariin aivan väkisin. Kirjaan on koottu tai kehitetty joukko mielenkiintoisia kasvisruokareseptejä. Ehdimme jo kokeilla maukkaalla menestyksellä joitakin ruokia. En ole lahjakkain kokki, joten sivun 259 ohjeessa gratinoitujen vadelmien paistoaikaa emmin, sillä seos ei hyytynyt pakastevadelmista tehtynä vielä 50 minuutinkaan aikana.

Kirjan smoothiet ovat vastustamattomia. Uunipellinen siemennäkkäriä on varmasti monen toive-ohje sillä jokainen haluaa saada sen avulla kuitupitoisen ravinnon haltuunsa. Blogit suorastaa täyttyvät siemennäkkärikuvista. Itse suosin siementen rikkomista ohjeen tavoin, vaikka kauniimpia kuvia loihditaan kokonaisten siementen avulla.


Terveempi elämä 12 viikossa on erinomainen kirja ja elää tässä ajassa. Nordstrandin koulutus ja asiantuntijuus tekee kirjasta turvallisen. Minusta tämä kirja on nautinto lukea ja omistaa. Suosittelen lämpimästi.


Uunipellillinen siemennäkkäriä

½ dl seesaminsiemeniä

½ dl pellavansiemeniä

1 dl pähkinöitä

4 dl mantelijauhoa

2 dl gluteenittomia kaurahiutaleita

1 dl tattarijauhoa

½ dl auringonkukansiemeniä

½ dl kurpitsansiemeniä

½ tl mineraalisuolaa

4 dl vettä


Murskaa siemenet ja pähkinät esim. sauvasekoittimella vedessä. Sekoita loput aineet ja anna seoksen turvota 20 min. Levitä leivinpaperilla vuoratulle uunipellille noin 3 millimetrin paksuiseksi kerrokseksi. Jos seos on liian paksua, lisää vettä.

Paista 200 asteessa 20-30 min. Varo ettei näkkäri pala.

Kun näkkäri on puolikypsää, ota näkkäri uunista ja leikkaa pellillä annospaloiksi ja nostele ritilälle. Laske uunin lämpötila 100 asteeseen, laita näkkäri takaisin uuniin ja kuivaa se uunin luukku vähän raollaan (noin 1 h).









Gratinoidut vadelmat


2 annosta

200 g jäisiä vadelmia ym. marjoja

2 kananmunaa

1-2 rkl hunajaa

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Laita vadelmat uunivuokaan. Vatkaa kananmunat ja hunaja keskenään ja kaada vadelmien päälle. Paista esilämmitetyssä uunissa 5-6 minuuttia.












Mustikka-kiivismoothie



2 annosta (0,5 litraa)

1 kiivi

0,5 banaani

0,5 appelsiini

100 g pakastemustikoita
1 dl omenamehua (ei tiivisteestä)


Kuori ja paloittele hedelmät ja soseuta kaikki ainekset tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella tasaiseksi smoothieksi.











Supervihersmoothie

4 annosta

pieni kourallinen tuoretta sitruunamelissaa

1 lehtisellerinvarsi

½ kurkkua

1 omena

1 appelsiini

100 g tuoretta babypinaattia

2 dl kylmää vettä

1 rkl raastettua inkivääriä

2 tl vaahterasiirappia







Tämä kuva ei ole kirjasta, vaan minun. Ulla S.

Soseuta sitruunamelissa, lehtiselleri- ja kurkkupalat, pinaatti ja vesi tehosekoittimessa.. Lisää omenapalat, appelsiinilohkot, inkivääriraaste ja vaahterasiirappi ja soseuta tasaiseksi smoothieksi.


Berit Nordstrand Terveempi elämä 12 viikossa
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lopuksi vielä laitan linkin Siniunikon puolelle tänne, jos haluat kurkata omat kokeiluni.

Paul Auster Illuusioiden kirja

Paul Auster (1947) on Yhdysvaltain arvostetuimpia nykykirjailijoita, joka on julkaissut runoja, esseitä, näytelmiä ja muistelmia. Alkuperäisteos on The Book of Illusions (2002). Kirjan on suomentanut Erkki Jukarainen vuonna 2002.


Paul Auster merkitsee minulle kirjailijaa, jonka suhteen olen ailahtelevainen, jonka toisista kirjoista pidän paljon ja toisista en pidä niinkään. Tämäkin lienee kuitenkin parempi vaihtoehto kuin pariskunnan toisen osapuolen, Siri Hustvedtin, kohtalo, jolle en syty laisinkaan. Illuusioiden kirja kuuluu suosikkeihini. Pidän tarinasta alusta lähtien loppuun asti. Talvipäiväkirja, Sattumuksia Brooklynissa, Näkymätön viehättävät minua, mutta Mielen maisemissa jätti minut kylmäksi. Paul Auster kuuluu minulla Michael Cunninghamin ja John Irwingin joukkoon, joiden kirjoja kerään ja luen. Vastaavanlaista yhtä vahvaa naiskolmikkoa minun on vaikea löytää, ehkä Joyce Carol Oates, Carol Shields ja Margaret Atwood. Haluaisin antaa naiskolmikolle määritelmän, jotka toimivat aktiivisina kirjailijoina ja miellyttävät minua tyylillään. Selvästikin määritelmässäni on paha ongelma, kun Carol Shields putoaa pois. Vielä pahemman kolauksen koen, kun myönnän, että aivan tämän vuoden alussa olen huomannut, että olen heivaamassa yhden oman kirjakaanoni kirjailijan pois. Valtaako Anne Tyler Shieldsin ja Alice Hoffmann Atwoodin paikan, vai miten tässä käy? Olen tyrmistynyt. Ainakaan se ei ole Siri. Olen luokitellut Atwoodin Orjattaresi scifiksi, mutta hänen nykyistä tuotantoa luonnehditaan spekulatiivisen fiktio -termin alle. Siihen en lähde. Kaikki alkoi Kivettyneistä leikeistä, mutta olen tullut tieni päähän. En tarkoita, ettenkö voisi pitää spefistä, en, mutta se on genre, joka ei ole ominta aluettani.

Illuusioiden kirja alkaa lauseella: "Kaikki luulivat Hector Mannin kuolleen". Auster tarjoaa näin ensimmäisen illuusion. Voimme olettaa tuosta aloituksesta, että tulemme tutustumaan tähän henkilöön. Avaus antaa myös oivalluksen, että kuolemassa on epävarmuutta, että ihmiset luulevat tuon nimisen henkilön kuolleen eli lukija terävöityy miettimään, että mies saattaakin olla elossa.


Illuusioiden kirja on psykologinen romaani, jossa on Austerin tutut teemat minuudesta ja sen rajoista. Mikä on identiteetti eri nimien, identiteettien ja roolien jälkeen? Kirjassa on dekkarigenren sävyjä ja hirtehisiä kohtauksia. Auster on mestarillinen tilannekuvien luomisessa. Tarinan päähenkilöt ovat collegeprofessori David Zimmer ja kadoksissa oleva mykkäelokuvien tekijä Hector Mann.


Zimmer elää ja rypee keskellä suruaan. Hän on kadottanut elämänhalunsa menetettyään vaimonsa ja pienet lapsensa lento-onnettomuudessa. Hänellä on vain työnsä, joka antaa jonkinlaisen merkityksen hänen elämälleen, ainakin joinakin hetkinä, ainakin selvimpinä. Zimmer jättää vakituisen opettajantoimensa ja uppoutuu unohdetun mykkäelokuvien tekijän Hector Mannin tuotantoon ja elämään. Zimmer julkaisee tämän miehen elämäkerran. Hän etsii vastauksia moniin, outoihin kysymyksiin. Kun Zimmerin teos Hector Mannin hiljainen elämä ilmestyi vuonna 1988, niin kukaan ei ollut kuullut Mannista kuuteenkymmeneen vuoteen. Kirja ei kertonut paljoakaan Hectorin elämästä, vaan se keskittyi Mannin filmeihin.

Hyvästejä jättämättä tuo Hector Mann lähti elämästään, hän vain käveli ulos vuokraamastaan talosta hyläten kaiken. Kukaan ei pystynyt kumoamaan tai vahvistaman huhuja, sillä hänen ruumistaan ei löytynyt. Yhden tarinan mukaan hän oli tehnyt itsemurhan ja toisen tarinan mukaan hän oli palannut synnyinmaahansa Argentiinaan jne. Kukaan ei ollut kuullut hänestä vuoden 1929 jälkeen. Hän oli kadonnut ja unohtunut tyystin kuin menneisyyden mykkäelokuvat, sillä elokuvissa oli uudet näyttelijät ja äänet.

"Hän katosi. Hän jätti taakseen kaiken paitsi päällään olleet vaatteet ja lompakossa olleen käteisen rahan, ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän istui jo Seattlen-junassa matkalla kohti pohjoista. Hän uskoi ilman muuta jäävänsä kiinni".

Sitten eräänä päivänä David Zimmer saa kirjeen Frieda Spellingiltä (rva Hector Mann), jossa kerrotaan Mannin olevan elossa, tosin kuolemaisillaan. Zimmer ottaa asian huonona pilana. Zimmer saa mietittäväksi, mitä ja miksi on tapahtunut kaikkien näiden vuosien aikana.

" Hänen tarkoituksenaan, Alma kertoi, oli rimpuilla itse asettamiensa ankarien rajoitustensa alla, tehdä elämästään mahdollisimman epämukava.

…. Hänen päätöksissään ei ollut tietoakaan säännönmukaisuudesta, Alma selitti….

Hänen katumuksensa oli alituisen muutoksen tilassa ja rangaistukset, joita hän itselleen langetti, muuttuivat sen mukaan mitä hän piti kulloinkin suurimpana puutteenaan."

Frieda Spellingin yhteydenotto suistaa Zimmerin tapahtumien keskelle ja monien vastausten äärelle Alma Grundin seurassa. Alma saapuu hakemaan Zimmeria New Mexikoon Mannin luokse tämän ranchille. Elokuvaohjaaja haluaa esittää tutkijalle salassa olleet elokuvansa.

Tämä on sirpaleiden kirja, suruista ja puolittain mieleen palanneista unista koostettu ja tarinan kertominen vaatii minua rajoittumaan vain niihin tapahtumiin, jotka kuuluivat sen piiriin.

Kirjan lopussa on kulunut 11 vuotta Zimmerin käynnistä New Meksikossa, ja sen ajan kertojamme on vaiennut niin Almasta, Hectorista kuin Friedasta. Sillä kuka sellaista tarinaa olisi uskonut, jos olisin yrittänyt kertoa? Kirja loppuu illuusioon, että jos joku löytää Alman kätkön, niin illuusio alkaa uudelleen.

Paul Austerin kirja on upea lukukokemus, joka pitää otteessaan loppuun asti. Illuusioiden kirja on tunnusomaisinta Keltaista kirjastoa. Olisin lukenut tämän kirjan jopa laveampana, sillä en olisi halunnut päästä tarinan loppuun. Auster on tarinankertoja, jonka seurassa viihdyn, joiden henkilöhahmoja en unohda.


Paul Auster Illuusioiden kirja
Tammi Keltainen pokkari 2014. Kotikirjasto.

Kukkien lumoa

Kukkia siellä, kukkia täällä – kukkia kaikkialla. Kukat eivät kuki vain pihoilla vaan ne kukkivat myös rakennusten julkisivuissa, taideteoksissa, suklaarasioissa, tapeteissa, pöytäliinoissa, vaatteissa, siis melkein kaikkialla!

Kukkien lumoa on Turun Museokeskuksen uusin julkaisu kasvien kulttuurihistoriasta. Kasvit ja kukat ovat kiehtova teema, sillä niiden maailma on moninainen, kun niitä tarkastellaan niiden huvin, hyödyn ja perinteen kautta ja huomioidaan niin kasvien kuin niiden kuvien käytön kirjo.

Kirjan kirjoittajat ovat pääosin Turun museokeskuksen tutkijoita.  Kirjan ulkoasu on hieno ja taiton on tehnyt graafikko Ulla Kujansuu. Kirjan ovat toimittaneet Marita Söderström, Sanna Kupila ja Jenna Kostet. Kirjassa on upea kuvitus ja kuvakohtainen kuvaajaluettelo.

Kirjassa on yksitoista lukua, joissa kuvataan kukkien moninaista roolia:

Aki Arposen artikkeli Värjäykseen käytetyistä luonnonkasveista Suomessa
käsittelee tekstiilien värjäykseen käytettyjä luonnonkasveja Suomessa sekä värjäysmenetelmiä. Hän tuo esiin, että värjäystä on harrastettu esihistoriallisista ajoista lähtien, vaikka ensimmäinen suomenkielinen värjäyskirja on vasta vuodelta 1769.  Tiesitkö, että paras keltainen väri saatiin keltasauramosta (Anthemis tinctoria), kun siihen lisättiin nokkosen (Urtica) juuria ja pieni määrä alunaa? Keltalieot ja koivunlehdet olivat tärkeimpiä kasveja, joilla värjättiin keltaiseksi ja pietaryrttiä käytettiin vihreän värin saamiseen.

Kari Hintsalan kirjoitus Turkista Turkuun – tulppaanin kulttuurihistoriaa esittelee tulppaanin kulttuurihistoriaa. Tulppaani on kotoisin Keski-Aasian vuoristoista, joista se levisi kohti Välimerta. Tulppaani oli osmanien Turkissa suosittu kasvi ja taidekäsityön kuva-aihe. Tulppaanimanian kautta laji kulkeutui myös meille. Erityisen suosittu se oli meillä ryijyissä.

Merja Strandén käsittelee tekstissään ruusuaiheisia tekstiilejä artikkelissaan Ruusuaiheiset tekstiilit Turun museokeskuksen kokoelmissa. Ruusu on kiehtonut ihmisiä, ja kukkien kuningattaresta on kirjoitettu, maalattu, muotoiltu ja kirjottu.

Johanna Viitaharju tarkastelee artikkelissaan Aatteita ja eskapismia kirjotussa pöytäliinassa kasviaiheisia kirjottuja pöytäliinoja. Kasvitaustainen ornamentiikka kuulu eurooppalaisen koristetaiteen keskeiseen kuvastoon, ja siinä elävät vaikutteet kaukaisista kulttuureista.

Tanja Huikuri kirjoittaa seinävaatteen konservoinnista artikkelissaan Taitavasti kirjaillun kasviaiheisen seinävaatteen konservointi. Varhaisissa kirjonta-aiheissa kuvattiin tavallisesti uskonnollisia tai historiallisia tapahtumia. Materiaalin mukaan vaihtuivat kirjontatekniikat.

Päivi Kiiski kertoo Kukkivasta menneisyydestä, jossa hän selvittää Museokeskuksen kokoelmissa olevia kukka-aiheisia maalauksia. Kukkia on ihmisen kulttuurihistoriassa käytetty hautalöytöjen perusteella jo paleoliittisellä kivikaudella.  Maanviljelykseen siirtymisen myötä  alettiin myös kasvattaa kukkia. Meillä puutarhakulttuuri on melko myöhäinen ilmiö. Luostarien yrttipuutarhojen jälkeen puutarhakulttuuri levisi vasta 1700-luvulla säätyläiskulttuurin puutarhoihin ja sitä myötä muidenkin yhteiskuntaluokkien harrastukseksi.

Sanna Kupila on perehtynyt suklaarasioiden kukka-aiheisiin osissa Konvehteja vai kukkia.  Ylelliset suklaarasiat ovat olleet alusta lähtien otollisia lahjoja, joita on annettu kukkakimpun kera tai ilman. Kukka-aiheisen koristelun myötä se on välittynyt kukkaistervehdyksenä yksinkin.

Kaarin Kurri kirjoittaa rakennusten kasviaiheisista ornamenteista Kukkivissa julkisivuissa. Lukija pääsee tutustumaa käsityömestareiden ja koristetaiteilijoiden työnjälkeen.

Eija Suna kirjoittaa rakennusten sisätiloissa kukkivista tapeteista artikkelissa Kasvavat ja kukkivat tapetit. Sanalla tapetti on alkujaan käsitetty seinällä pidettäviä kudottuja tekstiilejä, myöhemmin myös pellavakankaalle maalattuja seinän päällysteitä. Tapeteista välittyy rakennuksen historiaa ja sen asukkaiden mieltymyksiä. Tapettien on annettava kertoa oma tarinansa usein kerrostumina.

Satu Reinikka kertoo kaupungin katukuvassa näkyvistä veistoksista osassa Urbaanit kukkapenkit. Terttu Lempiäinen käsittelee artikkelissaan Qwenselin talon sisäpihan kasveja keskiajalta nykypäivään. Turun apteekkimuseon eli Qwenselin talon kasvillisuusinventointi osoitti, että pienen kaupunkipihan rikkakasvilajisto voi säilyä samankaltaisena vuosisatoja. Pihalla esiintyvistä kasveista pähkinäpensas kuuluu jo kivikaudella käytettyihin hyötykasveihin.

Kukkien lumoa avaa lukijan havaitsemaan kukkien olemassaolon laajuuden. Kukat eivät kuki vain puutarhassa ja maljakoissa. Osa kasveista on kulkeutunut meille aiemmin kuva-aiheena ja vasta myöhemmin viljeltynä. Kasveja on kuvattu niin ryijyissä, seinävaateissa, tyynyissä, pöytäliinoissa, rakennusten koriste-ornamentiikassa, seinäpinnoissa, katoissa jne. Niiden käyttökirjo on loputon, Kukat ovat koristaneet ja hehkuneet vuosisatojen ajan ympärillämme. Kukkien lumoa on upea kirja kasvien kulttuuriperinnöstä.

Terttu Lempiäinen tuo esiin myös tärkeän aiheen eli elävän kulttuuriperinnön säilymisen ja sen arvon. Itse olen kiinnostunut eniten elävien kasvien roolista sekä elävästä kulttuuriperinnöstä, joten viihdyin lukujen Värjäykseen käytetyistä luonnonkasveista Suomessa, Kukkivasta menneisyydestä  ja Qwenselin talon sisäpihan kasveja keskiajalta nykypäivää artikkelien parissa. Eniten jäin kaipaamaan keskiaikaisten kirkkojen rikasta kasvien kuvamaailmaa ja kasviornamentiikkaa käsittelevää katsausta. Kukilla on merkittävä rooli seinämaalauksissa, kattoholveissa, saarnatuoleissa ja niiden baldakiineissa sekä kirkkotekstiileissä niin kuvina kuin koristeveistoksina. Elävillä kukilla oma osansa ja liturgiset värinsä kirkkovuoden aikana ja ennen vanhaan kirkkokimpuilla oli merkityksensä.

Marita Söderström, Sanna Kupila & Jenna Kostet (toim.). Kukkien lumoa.

Turun Museokeskus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Elias Koskimies Ihmepoika

Elias Koskimies on ohjaaja ja kirjoittaja. Ihmepoika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sain idean kirjan lukemiseen, kun Maija (Kirjojen keskeltä) hehkutti olevansa menossa kuuntelemaan Elias Koskimiestä. Kiinnostuin Elias Koskimiehestä ja  hänen kirjasta Ihmepoika.

Kirjan miljöönä on Pohjanmaan pieni kylä ja ajankuvana 1980-luvun loppu, sillä tarina alkaa kesäkuusta 1988. Perheenisä valittaa päänsärkyä ja kertoja tarjoaa hänelle tämän pyynnöstä kahvia ja Bacardia. Päänsärky osoittautuu aivoverenvuodoksi ja johtaa kuolemaan sairaalassa ja perheen sosiaaliset yhteydet särkyvät.

Olen aivan yksin. Minulla ei ole vierelläni enää edes rakastavaa lemmikkiä.

Koiramme lopetettiin vuosi sitten, ja tämä murhenäytelmä tapahtui kaiken lisäksi joulun alla. Annoimme rakkaalle koirallemme parhaan mahdollisen joululahjan: säästimme sentään jonkun meistä isättömältä joululta! Koiramme ei olisi kestänyt sitä. Me muut kyllä olisimme kestäneet sen jotenkuten, mutta ei koira.

Tarina on nuoren, neljätoistavuotiaan pojan kasvu- ja kehityskertomus luopumisesta, syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä, mutta toisaalta kapinasta kaikkea vastaan. Lapsen suru ja suhde siihen tulee lähelle. Mihin isä lähti ja miten hän nyt noin vain lähti? Miten elämä jatkuu? Miten moni on saanut kokea tuon lähdön liian varhain? Madonna ja New York ovat pojan idoleita. Luokan tytöt uskoutuvat hänelle, kun hän on erilainen. Tapahtumia seurataan puolentoista vuoden ajan. Loppuratkaisu on aivan liian hyvin arvattavissa ja kertomus tavallaan lässäyttävä.

En ole käynyt isän haudalla kertaakaan sen jälkeen, kun seisoin siellä ja ihmiset sopertelivat kauniita myötätunnon sanojaan kesähelteen kuiskutellessa heitä siirtymään jo lomailemaan. Haudalla käynti ei kuulu perheemme rituaaleihin. Me emme kuskaa ruokaa vainajille. Emme palvo kuvia ja hoe ylistäviä mantroja. Isää ei ole olemassakaan. Hänet on jynssätty ulos kotoamme. Olen osallistunut siihen itsekin.

Ihmepoika on outo ja erilainen.  Pohjanmaan murre, slangi ja kirjakieli rytmittävät tekstiä. Minulla ei ole murteita vastaan, mutta tuo on minulle vieras.  Eniten minua vaivasi sukupuolettomuus. Kesti varmaan sivulle 50 ennen kuin keksin, että kertoja, jota ei missään edes nimetä, on poika. Myös hänen kaveriensa sukupuolia saa arvailla. Koskimies on hyvä kertoja ja osaa vetää dialogit saumoitta loppuun. Kirja on vallaton nuorisokuvaus pilluralleineen ja ryyppäämisineen yläasteikäisten arjesta jossain kuusisataa kilometriä pääkaupungista pohjoiseen. Taustalla kuitenkin vaalii synkkyys isän kuolemasta ja yksinäisyydestä.

Olenko pillurallin huumasta takapenkillä nauttiva tyttö Tamppoonin tapaan? En todellakaan. Haluaisin olla, mutten koskaan sano sitä Tampoonille. Olenko lestadiolaispoikien kaveri? En. Olenko edes lestadiolaistyttöjen kaveri? En, mutta he ovat usein kilttejä minulle.

Kirjasta joko pitää tai sitten ei.  Ihmepojan maaseutu, pieni kyläyhteisö ja kylänraitit ovat minulle outoja ympäristöjä. Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä,  Harrí Sirolan Abiturientti sekä  elokuvana Täältä tullaan elämä soveltuivat miljöönsä ja slangin takia minulle paremmin. Miina Supisen Liha tottelee kuria tai Maija Vilkkumaan Nainen katolla elävät myös minulle tutummassa ympäristössä.

Otin Ihmepojassa tietoisen riskin, sillä tiesin joutuvani oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Loppuun asti sinnittelin päätöksessäni olla avoin ja lukea kotimaisia romaaneja koko viime vuoden. Ihmepoika on hyvä kirja nuorista ja ajankuvasta.  Commodoren kanssa hieman äimistelin, olisin sijoittanut sen jo tuona aikana museoon omissa muistoissani. Koskimies lataa hyvin kirjaansa nuoruuden vimman ja rosoisuuden ja toisaalta yksinäisyyden ja nuoruuden tuskan. Itse olen Stadin kasvatti ja opiskellut pikkukaupungissa, mutta selvisin ajasta Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan avulla, joten ei se niinkään päin ollut sen helpompaa. Jopa oman pienen kuppilan lasiseinät puristi ja oli etsittävä avaruutta tehtaan (teekkareiden) puolelta. Ihmisten tavat rynnätä leffateatteriin kuin norsulauma ilman paikkalippuja vierotti minut elokuvista. Eikä edes ihmisten puhe ollut omanlaistani. En ollut edes koskaan käynyt niin pohjoisessa. Ja aikanaan palasin hyvin erilaiseen kotikaupunkiin, kuin josta olin lähtenyt. Lähtiessäni lukemaan Ihmepoikaa olin orientoitunut nuorisokuvaukseen, mutta asennoitunut 1990-lukulaisuuteen.

Elias Koskimies Ihmepoika
Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

 Osallistun tällä Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen, jonka inspiroi meille 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Pihin naisen elämää

Kirjasähkökäyrä
Kirjojen keskellä

Marco Malvaldi Viiden korttipeli

Marco Malvaldi on italialainen kemisti, joka kirjoittaa Bar Lumen murhat –dekkarisarjaa. Viiden korttipelin alkuperäisteos on julkaistu jo 2007 (La briscola in cinque). Teoksen on suomentanut Inkeri Koskinen.

Massimon Bar Lumeen tulee aamuyöllä viiden jälkeen juopunut henkilö, joka kyselee puhelinta ja soittaa poliisille: Kuulkaas olisi sellaista asiaa, että löysin äsken kuolleen tytön roskalaatikosta, ihan tosiaan kuolleen, siitä olen varma. Vastaaja katkaisee puhelun, mutta Massimo on kuullut sen, ja lähtee yhdessä tarkistamaan parkkipaikan roskiksen. Paikalle saapuu komisario Fusco joukkoineen. Jälleen kerran poliisi on tietenkin yksinkertainen ja  asioita sekoittava  alusta alkaen.

Massimon baarissa oleilee neljän paikallisen muodostama eläkeläispoppoo. Nämä kuluttavat aikaansa baarissa, pelaavat korttia ja levittävät kylän juoruja ajatustakin nopeammin eteenpäin. Massimo ei haluaisi olla murhan kanssa tekemisissä, mutta kun kaikki juorut ja osapuolet käyttävät hänen baariaan, kuulee hän väistämättä asioita, joita sitten yhdistelee päässään. Hän uskoo, että komisario Fusco on pidättänyt väärän henkilön ja lopettanut tutkimukset liian aikaisin.

Ukkojen seura tekee kaltaisekseen, hän ajatteli. Alan selvästi muuttua vanhaksi juoruämmäksi. No niin, Massimo, pidä huoli omista asioistasi ja palaa baariin, työt odottavat.

Malvaldi kuvaa Massimon ja neljän papparaisen luonteet hyvin. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Pivaten rannikkokylä lähellä Pisaa. Valitettavasti Malvaldi ei juuri kuvaile tapahtumien miljöötä, sillä ne antaisivat oman lisänsä. Vain kuumuus häiritsee Massimoa. Mietin myös, miten paljon murhia mahtuu pieneen kylään, jos sarja jatkuu.

Ei ole liian kuuma juoda kahvia. On liian kuuma keittää kahvia. Vai haluaisitko todella panna minut tuon turkkilaisen saunan eteen hikoilemaan kuin härkä? Kurjan laihan kahvin vuoksi, josta ei tulisi erityisen hyvää tämän kaamean kosteuden takia? Ota kunnollinen jäätee.

Viiden korttipeli on nopealukuinen. Se on painettu isolla fontilla, harvalla rivivälillä ja sivujakin on vain  231. Se on kepeä, huumorin sävyttämä ja harmiton dekkari. Juoni on mutkaton, joka ei juuri rönsyile. Mysteeri ratkotaan Massimon päässä eli se on eräänlainen Poirot-mukaelma. Baarinpitäjä dekkarstina on vaihtelua ja aika uskottavakin. Kukapa tuntisi kyläläisensä paremmin? Viiden korttipeli on kuin risteytys Isä Camilloa ja Vish Puria. Olen valmis lukemaan loputkin Malvaldin Bar Lume -dekkarit, jos ne vain suomennetaan.  Donna Leonin dekkareihin en ole saanut koskaan makua. Pidin kovasti Malvaldin tapahtumien leppoisasta tunnelmasta, sillä murhat ratkotaan enemmän älyllä kuin toiminnalla tai väkivallalla.

Marco Malvaldi Viiden korttipeli – Bar Lumen murhat

Tammi 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Viiden korttipeli on luettu myös blogissa:  Oksan hyllyltä

Joel Haahtela Elena ja Katoamispiste

Elena on Joel Haahtelan neljäs pienoisromaani. Haahtelan kertoma on minimaalisen tiivistä ja kaunista. Lyhyet lauseet ja luvut rakentavat koskettavan tarinan.

Kertoja kuljeskelee kaupungilla ja kohtaa tuntemattoman nuoren naisen. Miehen ja naisen välille syntyy yksipuolinen suhde. Naisesta tulee miehen päivien sisältö.

Kertojana on mies, joka istuu puistossa kastanjapuun suojassa tarkkailemassa ohikulkijoita. Yhtälailla päähenkilö kuin tapahtumien miljöö ovat nimeämättömät. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta selvä juoni kulkee läpi tarinan. Kirjan teemoina ovat yksinäisyys, rakkaus ja vanheneminen. Ajankohta rakentuu kevään ja myöhäissyksyn väliin. Tämä saa lopussa allegorisen merkityksen. Lukija saa kulkea tarinan mukana pitkään saadakseen tarpeeksi palasia kasaa ymmärtääkseen kertomuksen. Aikaperspektiivi rakentaa paljon pidemmän tarinan ja paljastaa eletyn elämän. Kertojamme kohtasi naisen ensimmäisen kerran tammikuun kahdestoista päivä, ja tuon hän tallensi seinäkalenteriin.

Haahtela kuljettaa tarinaa niin salaperäisesti, että lukijaa jopa huolestuu. Nämä pakkomielteet eivät yleensä pääty hyvin, toisaalta nämä voivat ikävästi päättyessään tuhota tarinan. Toisaalta Haahtelan seurassa pidempään matkannut malttaa uskoa, että tarina rakentuu sen kasassa pitäen.

Mies kohtaa ohikulkevan, nuoren ja kauniin naisen sattumalta päivittäisellä kulkureitillään istuessaan puiston penkillä. Miehen ja naisen välille syntyy yksipuolinen tunneside. Naisesta tulee miehen päivien sisältö. Mies seurailee tätä etäältä, pääsee perille, että nainen kulkee samaa reittiä lähes päivittäin yliopistolle, sinne, minkä kertoja jätti kerran kesken. Mies saa käsiinsä naisen unohtaman Dostojevskin Idiootin, jolloin nainen saa nimen Elena. Kun nainen lähtee kesätöihin lomakeskukseen siivoojaksi, hakeutuu tarinamme mies sinne.

Miten usein ihmiset kulkevat toistensa ohitse, jättävät jälkeensä haaveen siitä miten kaikki olisi voinut olla, nuo satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät hetket, jotka hetkeksi piirtyvät mieleen ja katoavat arkiseen maailmaan, autojen meluun, puheensorinaan, huutoon ja kolinaan…

Vasta lähes lopussa arvoituksellinen tarina paljastaa raadolliset kasvonsa. Kertojamme eletty elämä paljastuu lukijalle. Kertojamme ei ole sellainen kuin lukija pahimmillaan pelkäsi. Hän on vanha mies elämänsä syksyssä ja ikävissään. Elena herätti kauniit, eletyt muistot eloon. Tämän myötä Elena vapautuu rooliinsa nuoreksi naiseksi, joka ei kohdattuna väännä kertojamme sisuksia nurin.

Muuten olisin kävellyt läpi tiheän metsikön, pitkin jäätyneen heinän reunustamaa lumista polkua pimeään. Sinä päivänä Elena pelasti minut ja kummallisinta on, ettei hän koskaan tule tietämään sitä.

Silloin tällöin näen Elenan kävelevän puistossa tai kaupungilla. Nostan hattua kun kuljen hänen ohitseen ja hän tervehtii minua. En ole varma muistaako hän minua, tapasimmehan vain lyhyen hetken silloin syksyllä. Elenan näkeminen ei aiheuta enää samaa kaipausta kuin ennen. Aivan kuin hän olisi muuttunut eri ihmiseksi ja olisi kuin kuka tahansa nuori nainen.

Elena on koskettava kertomus rakkaudesta, muistamisesta ja odottamisesta. Taas kerran tämä on hyvin hallittu osoitus tarvittavien sivujen määrästä tarinan kertomiseksi.

Joel Haahtela Elena
Kotikirjasto.

Elena on luettu tai kuunneltu äänikirjana mm. seuraavissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi

Ja kaikkea muuta


Joel Haahtela Kohtaamispiste





Kohtaamispiste on vaikein tähän asti lukemistani Haahtelan kirjoista. Mietin tätä blogitekstiä eniten eli mitä kertoa, miten raottaa kirjan salaperäisyyden varjoa. En suosittelisi tätä kirjailijan ensimmäiseksi kirjaksi hänen tuotantoonsa tutustuessa. Tämä on erilainen kirja kuin aiemmin lukemani Haahtelat. Toki joku voi pitääkin tätä hyvänä aloituskirjana. Ajatukseni ei liity teokseen laatuun, sillä kirja ihastuttaa. Tämä kirja vaatii hieman aikaa ja tämän luettua lukemista on miltei pakko jatkaa sivupoluille. Itse asiassa viisainta olisi blogata vasta sivupolkujen jälkeen. Varasin kirjastoon peräti neljä kirjaa, jotka haen lauantaina. Eli luen Raija Siekkisen teokset Saari, Häiriö maisemassa, Pieni valhe sekä Kalliisti ostetut päivät. Miksi näin? Tämä selvinnee tästä tekstistäni.Katoamispiste on psykologinen romaani, jonka miljöönä on Helsinki, Kotka, Pariisi ja Nizza. Kirjan minäkertoja on lääkäri ja kirjailija.

Kirjassa on eri aikatasoja, dekkarimaisia sävyjä jännitteenä ja juonessa. Kirjan teemana ovat muistot, kohtaaminen, samaistuminen ja kohtalonomaiset hetket. Matkaa tehdään niin ajassa kuin paikassa, mutta myös mielessä. Tarinassa sekoittuu fakta ja fiktio. Tuskin edes kertojamme on selvillä faktasta kaikilta osin.

Teoksen alussa on omiste. Luen omisteita ani harvoin ja vielä harvemmin niillä on sen enempää merkitystä. Nämä osoitetaan usein puolisolle, lapselle ja ystäville eli niissä heijastumapintana on kiitollisuus, mutta tässä omisteessa heijastuu omistetun osallisuus eri tasolla. Oikeastaan lukija jää miettimään tätä asiaa ja haluaa kulkeutua sivupoluille. Kirjailija lienee tuntenut toiseen kirjailijaan sielujen sukulaisuutta. Haahtela toteaakin eräässä haastattelussa tunteneensa Siekkistä lukiessaan, että kuin joku pitäisi häntä kädestä kiinni. Pidän kovasti Haahtelan proosasta, joten haluan päästä myös Haahtelaa innoittaneen kirjailijan teosten jäljille.

Sateisena syyspäivänä Helsingin Bulevardilla kertojamme on tulossa vastaanotoltaan Albertinkadulta ja osuu paikalle, kun tuuli vie erään kadulla kulkeneen naisen sateenvarjon. Kertojamme pyytää naisen läheiseen Ekbergin kahvilaan jatkaakseen kohtaamista. Nainen on ranskalainen Magda Roux, joka ex-aviomies on kadoksissa. Magdalla on johtolankana ex-miehensä Paulin asunnosta löytynyt Raija Siekkisen romaani Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa.

Viimeinen mieheltä tullut viesti on hänen huhtikuussa päiväämänsä postikortti helsinkiläisestä Lahjan matkustajakodista. Asiakkaiden unohtamista löytötavaroista löytyy Paulin jättämä kirja ja paperilappu, jossa on puhelinnumero ja osoite: Mariankatu 24 B 18. Paulin lähtö jää arvoitukseksi. Seuraavana päivänä myös Magda poistuu ilmoittamatta.

Olin varma, että Paul Roux oli tullut etsimään naista, jonka oli joskus tavannut. Olin varma, että hän oli vielä siellä, hitaasti lainehtivan veden, valojen takana.

Tapahtumat vaivaavat kertojaamme niin paljon, että hän jatkaa yksin etsittyjen kohtaloiden selvittelyä. Raija Siekkinen ei voi auttaa enää, sillä hän on kuollut tulipalossa (myös todellisuudessa tapahtui näin). Kertojamme tutkii Siekkisen elämää SKS:n kirjallisuusarkistoissa ja tämän kotikaupungissa Kotkassa. Kertoja käy läpi myös oman elämänsä muistoja. Viimein hän päätyy Pariisiin Magdan luo. Yhdessä he matkustavat Nizzaan, jossa Paul Roux ja Raija Siekkinen kohtasivat joskus.

Vaikka kulkisin miten pitkälle, tämän lähemmäksi en pääsisi heitä, tämän enempää en saisi koskaan saisi tietää.

Haahtelan Katoamispisteessä on melankolinen sävy, kaipuuta johonkin. Loppujen lopuksi kahden ihmisen kohtaaminen ei edes avaudu ulkopuoliselle. Mietin, mitä kirjoittaisin loppuun. Ehkä sen, että luettuani tein netissä matkaa. En etsinyt blogitekstejä, en käyttänyt hakusanoina edes Katoamispistettä. Tiesin aivan liian vähän Raija Siekkisestä. Myös kirjailija Ingeborg Bachmann nousee teoksessa esille. Myös tämä kirjailija kuoli tulipalossa. Näitä tekstejä lukiessani tietomääräni lisääntyi, mutta myös haluni sanoa, että tämä on erittäin tärkeä kirja. Luulen, että minua kosketti tässä kirjassa tuo omiste hyvin paljon, niin paljon, että minun tulee surullinen olo. Ehkä kukin voi poistaa tuota surullisuutta omalta osaltaan lukemalla edes jälkeenpäin teoksia, jotka ansaitsevat tulla luetuksi. Sanoinkohan tässä rivien välissä jotain tai tarpeeksi? Katoamispisteessä on melankolinen ja surullinen pohjavire, mutta se jättää hyvän olon, että työ on tehty ja kirjoitettu.

Joel Haahtela Katoamispiste
2011. Kotikirjasto

Katoamispiste on luettu monissa blogeissa, mutta laitan muutaman linkin.

Lumiomena

Sinisen linnan kirjasto

Sophie Hannah Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah on kirjoittanut aiemmin psykologisia jännityskirjoja. Agatha Christien perikunta valitsi hänet kirjoittamaan uuden Hercule Poirot –dekkarin Nimikirjainmurhat  (The monogram murders 2014). Kirjan suomentaja on Terhi Vartia ja Shakespearen lainaukset ovat Aale Tynnin ja Matti Rossin käsialaa. En ole lukenut aiemmin Hannahin teoksia.

Vuonna 1913  pienessä maalaiskylässä Great Hollingissa on sattunut murheellinen tapaus, kun kylän pappi ja tämän vaimo kuolevat  epäilyttävällä tavalla. Kuusitoista vuotta myöhemmin lontoolaisessa Bloxhamin loistohotellissa tapahtuu samanaikaisesti kolme murhaa. Poirot saapuu joka torstaiselle illalliselleen Pleasantin kahvilaan, jonne ilmestyy myös oudosti käyttäytyvä nainen. Palatessaan täysihoitola Blanche Unsworthiin, Poirot löytää ystävänsä Scotland Yardin etsivän Edward Catchpoolin oudossa mielentilassa takan äärestä nojatuolista. Tiedustellessaan, mikä on hätänä, Poirot saa kuulla hotellin murhista.

Tarinan kertojana on etsivä  Edward Catchpool, josta taas kerran tehdään hieman yksinkertainen. Hän ei tietenkään pysy mukana Poirotin harmaiden aivosolujen tahdissa ja inttää aina vastaan Poirotin päätelmiin.

Niin kaikki alkoi, torstai-iltana helmikuun seitsemäntenä vuonna 1929, kun Hercule Poirot, Jennie ja Fee Spring olivat keskellä teepannujen painosta notkuvia vinoja hyllyjä Pleasantin kahvilassa.

Vai pitäisikö sanoa, että kaikki näytti alkavan. Itse asiassa en aivan usko, että tosielämän tarinoilla on alku ja loppu. Lähestyipä tarinoita mistä näkökulmasta tahansa, saa aina huomata, että ne venyvät loputtomiin kohti menneisyyttä tai levittäytyvät vääjäämättä tulevaisuuteen. Koskaan ei pysty sanomaan: ”Se oli sitten siinä”, ja vetämään viivaa alle.

Juoni on monimutkainen, monitahoinen, hitaasti etenevä ja samoja asioita vatvova. Kaiken kaikkiaan Hannah tarvitsee Nimikirjainmurhiin enemmän sivuja (331), kuin mitä Christie tarvitsi parhaimpiin tarinoihinsa. Kirja on luettava, mutta pitkäveteinen ja alussa takkuava. Kirjasta puuttuu Christien teoksiinsa saama hienovireinen jännitys ja vetovoima, sillä murhia tarkastellaan kliinisesti, hyvin yksitoikkoisesti. Missään vaiheessa ei tule mieleen, että nurkan takana odottelee murhaaja. Loppuratkaisu on klassinen Christien kirjoille, eli kaikki osapuolet kootaan yhteen Poirotin kertoessa päätelmänsä. Kirjan juoni on teennäinen eli hyvin epäuskottava. Non, sanoisi Hercule Poirot paheksuvasti! Poirotin charmi on jäänyt tavoittamatta.

Olen lukenut varmaankin kaikki Christiet joskus 1980-luvulla ja niiden ajaton vetovoima tehoaa yhä. Parhaiten mieleen on jäänyt Poirotilta Kuolema Niilillä, mutta neiti Marplen Kymmenen pientä neekeripoikaa (nimi jouduttu myöhemmissä painoksissa muuttamaan) on ollut mieleenpainuvin.  Hercule Poirot ja neiti Marple ovat niin taidokkaita hahmoja, että heidän saappaisiin ei helpolla astuta. Poirot tuntuu paperinukelle, jolle on leikelty uusia asusteita ja korostettu vanhoja maneereja, joiden avulla lukija tunnistaa hänet. Kannen suunnittelu on Christie-tyylinen, mutta miksi Agatha Christien nimi on kannessa kirjailijan nimen tavoin?  Onkohan Christien perikunta herättänyt Poirotin uudelleen eloon lisätäkseen alkuperäisten teosten myyntiä? Astuuko Neiti Marple seuraavaksi näyttämölle? Eihän tämä ole uutta. Kuinka monta Bondia on tehty Ian Flemingin jälkeen? Myös Salvatore on herättänyt Tarzanin henkiin.

Sophie Hannah Nimikirjainmurhat

WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.


Nimikirjainmurhat on luettu myös blogissa:

Anna minun lukea enemmän
Ja kaikkea muuta