Teresa Välimäki & Johanna Lindholm Hyvää Joulua & Bloggaajan välipala

Sain Teresa Välimäen ja Johanna Lindholmin Hyvää Joulua -kirjan kustantajalta jo lokakuun puolella, mutta lämpenen hitaasti joululle, joten kirja sai odottaa marraskuun puolelle. Uskon, että kaikelle on oikea aikansa. Pidän joulusta, mutta en halua yliannostuksia, en halua kuluttaa sitä loppuun ennen aikojaan. Joulun ihme säilyy, kun osaa arvostaa sitä. Välimäen monipuolisista resepteistä on iloa pitkään niin ennen joulua kuin joulun jälkeenkin.

Olen kerännyt ruoka- ja joulukirjoja kauan. Tunnen jo nyt, kuinka tästä muodostuu suosikkini. En ole perinteisten jouluruokien ystävä, olen oppinut maailmalla syömään muunkinlaisia jouluaterioita. Minulle maistuu niin kinkku kuin kalkkuna, laatikoita siedän niukin naukin. Olen kokeillut jo useita tämän ihanan kirjan ohjeita. Nämä ohjeet sopivat niin syksyn hetkiin, jouluun kuin uuden vuoden menuihin. Kirjan kuvitus on upean rustiikkimainen ja silmiä hivelevän kaunis. Valokuvat ovat Laura Riihelän. Kirjan kannessa on kaunis viikunapeti. Gaafinen suunnittelu on Timo Hämäläisen.

Hyvää joulua kertoo joulunherkuista modernein ottein. Vanha perinne on silti läsnä näissä ohjeissa päivitettynä. Välimäen ja Lndholmin kirjassa on kymmenen osiota: Talviaamuihin, Alkuun ja napostelunälkään, Juhlapöydän pääruoat, Pääruokien rinnalle, Jälkiruoat, Joulukarkit, Leivonnaiset, Ruokalahjat, Pieniä ideoita kodin koristeluun ja Juhlasta arkeen – tähteet pöytään.

Olen harvoin lukenut näin monipuolista kirjaa, jonka ohjeet maistuvat minullekin. Viikonloppuna tarjoilin vieraille karitsankyljyksiä kukkakaalipyreellä ja mustaherukkakastikkeella, Jälkiruokana meillä oli inkivääripannacottaa ja mustikoita ja joulubrownien herkullisia paloja. Mustaherukkakastike oli maistuvaa. Herkuttelimme myös Lumoavalla Mustikkaglögillä, jota satuin löytämään perjantaina. Edellisenä viikonloppuna kokeilimme uunissa haudutettuja karitsanpotkia. Tänään on aivan pakko kokeilla vaniljalla ja kanelilla maustettua vispipuuroa ja tehdä lopusta omenasadosta omena-aprikoosihilloa.

Hyvää Joulua on ehdottomasti paras tämän vuoden ruokakirja ja kohoaa mieluisimmaksi joulukirjaksi. Tähän kirjan ostamiseen kannattaa sortua. Joskus on vain oikeus herkutella. Kirjoitan tätä joulukaakaota maistellen, ja senkin ohje on kirjassa. En ole mikään innokas ruoanlaittaja, joten tarvitsen todella inspiroivia ideanlähteitä. Kirjan annoskoot ovat kohdallaan. Eli tässä on täydellinen keittokirja.


Teresa Välimäki & Johanna Lindholm Hyvää Joulua
WSOY 2014. Arvostelukappale.

Kuvitan omilla kuvilla tämän tekstin. Eihän näitä annoksia tilata, joten kukin luo omilla taidoillaan, siksi minäkin käytän omia kuvia. Joten aitoja kuvia saat ihastella kirjan sivuilla.


Inkivääri pannacottaa mustikoilla

6 annosta

2 liivatelehteä
2 dl kuohukermaa
1 dl maitoa
1 tlk sokeria
pala tuoretta inkivääriä
2 dl maustamatonta jogurttia
Mehustetut mustikat
200 g pakastemustikoita
1 dl sokeria
0,5 dl vettä
0.5 tl kardemummaa
Koristeluun
Mustikoita


Ohje

Mehusta ensin mustikat. Mittaa kattilaan mustikat, sokeri, vesi ja kardemumma. Kiehauta seos ja keitä hiljaa poreillen noin 10 minuuttia. Jäähdytä.

Liota liivatelehdet. Mittaa kerma, maito, sokeri ja kuorittu ja viipaloitu inkivääri kattilaan. Kiehauta seos sekoittaen. Anna inkiväärin uuttua noin 5 minuuttia. Poista inkivääriviipaleet. Purista liivatteista vesi ja lisää ne kermaseokseen. Sekoita hetken kuluttua mukaan jogurtti.


Laita annoskulhojen pohjalle mustikkaseosta ja lisää pannacotta-seos. Peitä kelmulla ja anna hyytyä jääkaapissa muutaman tunnin.







Sekoitetaan pakka nyt kunnolla. Tein viikonloppuna leffapostauksen. Olisin voinut nimetä sen Vieraalla maaperällä postaukseksi, mutta en löytänyt sen alkuperää. Yritän pitää blogini puhtaana kirjablogina, mutta jatketaan nyt hieman tätä eksyilyä.

Miten olisi bloggaajan välipala?







RaejuustoaVaahterasiirappia
Luomu kookoslastuj
Pähkinärouhetta
Päärynää / hunajamelonia
Viinirypäleitä
Maistuu hyvälle. Nam.

Vuosi kuvina marraskuu Pirunpellossa

 

Vuosi kuvina. Marraskuu.

Ennen kuin menemme marraskuuhun laitan tähän linkit. Tiemme kulkee puoliympyrän muotoisesti. Kuljen yleensä sen toiseen suuntaan ja siksi olekin kuvannut sen blogiini siten.  Jos tien kulkee toisin, niin se ei juuri mairittele. Aloitin vuosi kuvina haasteen kesäkuussa 2014. Joulukuussa palaan perinteiseen reittiin.
Voithan miettiä, miten näen kuvat, saathan siihen vinkkiä esittelystäni eli oletettavasti olen myös biologi, vaikka kasvitiede onkin ollut pääaineeni. Ei niin, että en olisi halunnut valmistua eläintieteestä, elämä vain meni toisien suunnitelmien mukaan. Kyllä tuon maiseman katselu enemmän etoo kuin ilahduttaa. Onneksi tien voi kulkea toisin, jota ryydittää kartanomiljöö,pellot ja sen puiset saarekkeet ja meri, meri, merenlahti ja rakas ruovikkoni ei siis kaislikko.

Kesäkuu Luonnon herätessä

Heinäkuu  Kellojen kukintaa

Elokuu Sadon valmistuessa

Syyskuu Syysvärien kehittyessä

Lokakuu Syksyn väriloistossa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Havaitsetko mutkan puussa jotain jo nyt? 

 

 

Näihin maailmanlopun näkymiin sopii  myös tien Halloween koristus. Näkymät eivät silmiä hivele, mutta onneksi tien voi kulkea toiseen suuntaan. Kuvattu 16.11.

Anne Leinonen Ilottomien ihmisten kylä

Nauru pidentää ikää, jos ei ole kuolemaksi.

Anne Leinonen on vuonna 1973 syntynyt kirjailija, joka asuu maalla perheensä kanssa. Hän kirjoittaa erityisesti spekulatiivisia tarinoita, ja on innostunut tarinoissaan arjen outouttamisesta ja kansanperinteen kierrättämisestä. Häneltä on julkaistu useita työparin kanssa kirjoitettuja teoksia (Eija Lappalaisen kanssa Devoted Souls – Peliromaani, Lokkeja rakastava veli, Neljän biisin bändi, Peilikuvarakkaus, Routasisarukset-sarja ja Saga), sekä omia kaunokirjallisia teoksia (Hiekkasotilaat, Konejumalat, Routasisarukset, Valkeita lankoja, Viivamaalari),

En yleensä kiinnitä huomiota kirjan kansiin tai nimeen, mutta tässä on pakko todeta, että kirjan kansi oli iloton ja se palveli erittäin hyvin kirjan nimikettä, ehkä liiankin hyvin, sillä olin ohittaa kirjan. Löysin kirjan toisen blogin avulla eli Morren maailmasta. Ilottomien ihmisten kylä on luokiteltu lanuksi, joten moni aikuisempi sivuuttaa kirjan, valitettavasti.

Kirjan genreä on vaikea luokitella, koska siinä on dystooppisia aineksia, toisaalta siinä on läsnä menneisyys parin vuosisadan takaa ja toisaalta nykyhetki ja tulevaisuus. Tämä kirja ei vain mahdu yhden genren sisään. Ilottomien ihmisten kylä on erinomainen kirja. Tämä kirja mahtuu viiden parhaimman kotimaisen kirjan joukkoon omassa lukemistossani tänä vuonna. Tässä on pieniä hippusia, jotka nostavat mieleen niin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, Carola Sandbackan Satu Sarastron tiestä sekä Vonda McIntyren Unikäärmeen.

Ilottomien ihmisten kylä jakautuu kolmeen osaan: Kylä, Kaupunki ja Paluu. Kirjan päähenkilö on nuori poika Aalo, jonka kehitystarinan kirja kertoo. Tämänkö takia kirja on luokiteltu lanuksi? Kirjan teemana on identiteetti, kasvu, vapaus ja omat valinnat niin oikeat kuin väärät. Aalo elää Kaukamaassa agraarissa yhteisössä, joka arvostaa työnteon tärkeyttä, ja on muurein eristetty muusta. Yhteisö on Suomenmaan reunalla, entisen vihollisen, Vainolan, naapurissa. Ilonpito on kielletty vitsaus ja naurun uskotaan koituvan kuolemaksi. Mitä elämään jää, jos siitä viedään ilo, leikki ja nauru? Kaukamaassa ei ole menneisyyttä. Toisaalla on jossain moderni Raja. En avaa juonta yhtään enempää. Harti on mielenkiintoinen hahmo, hänessä on jotain sellaista, jota yhteisö ei ole voinut hyväksyä.

Suomenmaa, siis se johon rajan takaiset alueet kuuluvat ja kaikki kylätkin kuuluivat, joutui pohjoisen Vainolan hyökkäyksen kohteeksi… Vainolan tavat olivat ankaria ja nurjamielisiä. Kun väistämätön näytti olevan edessä, turvauduttiin epätoivoisiin tekoihin. Esi-isistämme koulutettiin sissejä, ja lunastimme koko kansakunnan arvostuksen toimimalla rajaseudun linjojen takana.

Kaukamaan alueella kulki suvussa geeniperimänä periytyvä sairaus, joka aiheutti solutasolla muutoksia ja ihmisen keho alkoi tuottaa hermomyrkkyä, jonka erittyminen aiheutti nopean kuoleman. Sairastuneet olivat vaaraksi, koska he pystyivät tartuttamaan sairauden toisiin. Suvun jäsenet olivat immuuneja, ainoastaan hervoton nauraminen laukaisi kehossa ketjureaktion, joka saattoi koitua itselle kuolemaksi.

Aalo pohtii, onko kylien kivimuurin rajaama ulkomaailma uhka vaiko mahdollisuus toisenlaiseen elämään. Aalo löytää ullakolle kätketyn Suuren Leikkikirjan, jonka leikkejä hän alkaa kavereidensa kanssa kokeilla. Kylään kulkeutuu outo muukalainen Harti, joka opettaa Aalolle naurua ja houkuttelee häntä jättämään kaiken. Kirja saa lukijan ajattelemaan tulevaisuuden vaihtoehtoja.

Aalo ei enää nauranut, mutta hän toki muisti, miltä ilon sointi kuulosti. Monena yönä Aalo mietti, millaista olisi elää maailmassa, josta Harti oli kertonut. Maailmassa, jossa leikki oli lapsen työtä.

…

Harti oli vannonut, että kirjat ja leikkiminen olivat vaarattomia. Naurun suhteen hän oli tokaissut, että jos sanat eivät satuttaneet, niin miksi ääntelyt voisivat vahingoittaa.

...

Kaupungissa oli vain niin tärkeä kuin millaiseksi itsensä pystyi tekemään. Suhteet toisiin ihmisiin tulivat entistä merkittävimmiksi. Oli oltava läsnä, autettava niitä joita pystyi, mutta toisaalta kyettävä rajaamaan apunsa ulkopuolelle sellaiset, joista ei voinut huolehtia. Se jos mikä oli julmaa, eikä Aalo halunnut sellaiseen alistua.

Ilottomien ihmisten kylä on kaunis kirja, jonka toivoisi useamman lukevan. Tämä ei ole vain nuorten kirja. Enemmänkin toisin päin. Tämä kirja on helmi, joka hukkuu kirjojen paljouteen.

Aalon tekemät valinnat olivat kuin runsasoksainen, haarautuva puu, jonka juuret törröttivät tiukasti menneisyydessä. Mutta vaikka hän olisi valinnut jossakin kohdin toisin, saattaisi lopputulos olla silti sama.

Anne Leinonen Ilottomien ihmisten kylä
WSOY. Kustantajalta. Kiitoksin.

Berliinin taivaan alla & Joulun lahjavinkit elokuvista

Berliinin taivaan alla on palkittu elokuva, se sai Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan (Wim Wenders) palkinnon vuonna 1987. Elokuva yksinkertaisesti on parhaimpia eurooppalaisia viime vuosikymmenien elokuvia. Itse rankkaan sen parhaimmaksi. Käsikirjoituksen ovat tehneet Wim Wenders ja Peter Handke. Olen usein maininnut tämän elokuvan blogissani, joten halusin kirjoittaa tämän tänne. Tästä elokuvasta on tehty uudelleen filmatisointi, jota tähdittävät Nicholas Cage ja Meg Ryan, mutta en ole nähnyt sitä ja tuskin edes haluan nähdä.

Joudun spoilaamaan, tämä elokuva ei aukene ensimmäisellä kerralla. Elokuvaan pystyy keskittymään paremmin, kun tietää hieman taustaa. Älä jatka tekstiäni pidemmälle, jos et halua tietää. Olen nähnyt tämän monta kertaa. Ensimmäinen kerta oli kammottava kokemus Forumissa, ritisevä ja särisevä versio. Nyt katsomani oli laadukas DVD. Nautin tästä kotona jopa enemmän, kuin teatterin kankaalla, jossa katsojaa kieputetaan ylös alas kuin vuoristoradassa.

Berliinin taivaan alla –elokuvan keskeisiä hahmoja ovat palttootakkiset enkelit. Heistä  Damiel (Bruno Ganz) on keskeisin. Peter Falk esittää itseään. En tiedä, lukeeko tätä kukaan, joka ei keksisi tuota henkilöä. Enkeleitä elää keskuudessamme, lapset ja sairaat aistivat heidät, näkevät heidät, kuten myös entiset enkelit. Peter Falk aistii heidät myös, koska… Damiel rakastuu Marioniin, joka on kaunis trapetsitaiteilija.

Mistä tämä elokuva on tehty? Ajatuksista on tämä elokuva tehty, dialogeja tärkeämpää on enkelien kyky lukea ihmisten ajatukset ja tuntea ihmisten tuska, sillä enkelit havainnoivat ihmiselämän realiteetteja sivullisina. Ääniä ja lauseita virtaa katsojankin tajuntaan. Tarinaa kuljettaa enkeleiden keskeinen dialogi. Enkelin näkökulmasta kuvattu elokuva on mustavalkoinen, mutta se hehkuu väreissä ihmisten kesken.

Kulisseina on sodan jälkeinen kaupunki, rikki revitty ja hävitetty maa.  Tuolloin Berliini on vielä muurin jaettu metropoli. Muuri on esteetön enkeleille, jotka pystyvät kulkemaan sen läpi. Lopulta Damiel päättää siirtyä todelliseen maailmaan, hänen on saatava kokea ihmisyys kaikkine puolineen. Damielin ja Marionin keskustelu myötä tarina saa aikaan dialogin ja värit. Ihmisyyden ensi askelilla hän maistaa kahvin, jättää jalanjäljet jälkeensä ja tulee havaituksi.

Lied Vom Kindsein
– Peter Handke

Als das Kind Kind war,
ging es mit hängenden Armen,
wollte der Bach sei ein Fluß,
der Fluß sei ein Strom,
und diese Pfütze das Meer.

Als das Kind Kind war,
wußte es nicht, daß es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins…

Mitä, jos antaisit lahjaksi elokuvan? (päivitän tätä jouluun)

Tein listan elokuvista, joista pidän. Kysyn myös, mitä elokuvaa sinä suosittelet minulle. Postauksen helpottamiseksi olen rajannut aikajanan tähän päivään jostain kasarista lähtien. Olen tehnyt rajauksen tarkoituksella. Olen kasannut Meryl Streepin elokuvat yhteen, mutta myös erikseen. Sijalla 7 on ne, joita en osaa asettaa erilleen eli ne ovat vain olleet tärkeitä.

1.     Berliinin taivaan alla (Wim Wenders 1987), käsikirjoitus Wim Wenders & Peter Handke

2.     Talvinen tarina (Akiva Goldsmanin 2014)

Perustuu Mark Helprinin samannimiseen romaaniin. (Keltaisen kirjaston kirja). Mietin kirjan lukemisen jälkeen, että miten tämä on voitu kuvata. Minä pidän valtavasti tästä kirjasta. Tässä on niin paljon fantasiaa, illuusiota ja unelmia.
Lyhyesti voin kaiketi sanoa, että mies rakastuu naiseen peruuttamattomasti, ja hänen ainoa mahdollisuutensa on keksiä keino ajan pysäyttämiseksi ja naisen pelastamiseksi kuolemalta.

3.     Fanny & Alexandra / Kohtauksia eräästä avioliitosta. Ohjaus Ingmar Bergman. Pääosissa Liv Ullmann ja Erland Josephson.

4.     Huuma Body Heat  (Lawrence Kasdan 1981), pääosissa Kathleen Turner, Mickey Rourke.
Tämä on ns. kulttielokuva, joka pitää otteessaan loppuun asti.

5.     Tunnit The Hours  (Ohjaaja, Stephen Daldry 2002)

Perustuu Michael  Cunninghamin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa Meryl Streep on täydellinen. Kolmen eri aikana elävän naisen kohtalot nivoutuvat Virginia Woolfin kirjoituksiin ja elämään. Woolf (Nicole Kidman) kirjoittaa Mrs. Dallowayta, toinen nainen (Julianne Moore) lukee vuorostaan sitä 1950-luvulla ja kolmas (Meryl Streep) elää sen tapahtumia tämän päivän modernissa New Yorkissa.

6.     Tappava tunnustus

Minun oli pakko laittaa mukaan kauhutrilleri ja yksi Brian de Palman elokuva 1980. Pääosissa Michael Caine ja Angie Dickinson. Millähän tätä puolustelisin? Tässä on mahtava kuvaus museosta / taidenäyttelystä. Ja nuo näyttelijät...ovat upeat. DVD:n kuva ei ole alkuperäinen, vaihdan löytäessäni oikean

7.     Sofien valinta /Ranskalaisen luutnantin nainen/ Yön hiljaisuudessa/Muistojeni Julia/  Epäilys /Minun Afrikkani / Julie & Julie Meryl Streepin tähdittämiä elokuvia/ 
Julie & Julie  perustuu kahteen tositarinaan ja tapahtuu blogin ja kirja kirjoittamisen maailmassa. En pitänyt yhtään Meryl Streepin suorituksesta tässä elokuvassa. Tuntui välillä, että minua kiusasi Pokka pitää tähti Hyacinth Bucket.
Yleensä Meryl Streepin elokuvat ovat olleet nautinnollisia katsottavia, mutta Karhiainen oli kärsimys. Olin kärttyinen jo elokuvan alkaessa. ennen ovien aukenemista, kun joku mietti ääneen takanani, että ei kai teatterissa tarvitse noudattaa paikkajärjestystä. Edes Jack Nicholson ei pelastanut iltaani.

8.     Ole luonani aina pohjautuu (Mark Romanek 2010). Pohjautuu Kazuo Ishiguron samannimiseen kirjaan. Tämä on vaikuttava niin kirjana kuin elokuvana. Yleensä kirja on parempi, mutta tästä en ole varma, sillä niin hyvä tämä elokuva on.

9.     Upside down En tiedä, miten tämä valtaa paikkansa. Scifi.  (Juan Solanas 2013) Rakkaustarinahan tämä on.

10.  Magnolia (Paul Thomas Anderson, 1999). En olisi halunnut, että tämä elokuva loppuu. Tämä elokuva pitää kokea. Pikkukaupungin elämä sykkii tässä kiivaana.

11.  Perhe August: Osage County (John Wells 2013) . Samassa elokuvassa Meryl Streep ja Julia Roberts. Pidin tästä elokuvasta. Streepin elokuvista tämä ei ole vahvin, mutta hyvä silti.

 12. Ensirakkaus (Ohjaus Paul Cox 2000). Nimensä mukaisesti tämä kertoo ensimmäisestä rakkaudesta, mutta kun ihmiset ovat jo vanhoja niin he saavat kohdata uudelleen. Andreas ja Claire tapasivat ensimmäisen kerran sodan jälkeen Belgiassa. He tapaavat uudelleen 50 vuotta myöhemmin, toinen vapaana ja toinen varattuna.

13. Jotain annettavaa Something's Gotta Give   (Nancy Meyers 2003)

Johonkin voi luottaa, kun päärooleissa ovat Diane Keaton, Jack Nicholson ja Keanu Reeves.
Eli Jack Nicholson näyttelee naisankarin roolissa, joka ei ole ollut "silleen" yli kolmekymppisten kanssa. Miten epäkohtelias olen, kun sanon, että Keatonia aika on kohdellut helläkätisemmin. Kyllähän tämän katselee sunnuntai-iltapäivällä. Voi olisipa Keaton pysynyt taksissaan Pariisissa Seinen aaltojen yllä, niin olisin pitänyt elokuvasta jopa enemmän. Nancy Meyersin Pientä säätöä (2009) viehättää minua ehkä enemmän, kun päärooleissa ovat Meryl Streep, Steve Martin ja Alec Baldwin).

 14. Midnight in Paris
Mikä olisi ihanampi elokuva jouluna?

En ole koskaan fanittanut Woody Allenia.  Takakannen mitätön teksti kertoo näin: Ihana Pariisi on tulvillaan rakkautta ja mystiikkaa Woody Allenin romanttisessa komediassa, jossa upeat näyttelijät pääsevät leikkimään keskiyön taikaan. Nuori mies etsii vielä täydellistä aikaa ja paikkaa rakkaudelle, vaikka kihlasormus jo nimettömässä kimalteleekin. Ruoho on vihreämpää ja rakkaus raikkaampaa mystisen Pariisin yössä, jossa mies löytää vastauksen - kaikkeen.
Mutta olennaista elokuvassa on, että yksinäinen kulkuri vaeltaa Pariisin katuja keskiyöllä ja eksyy vanhaan taksiin, joka vie hänet kulloiseenkin tilanteeseen. Minulla ei ole oikeutta särkeä tuon elokuvan lumousta, mutta pakko sanoa jotain. Tämä elokuva vie kirjailijan alun 1920-luvun  viinin huuruiseen Ernest Hemingwayn, Cole Porterin, Zelda Fitzgeraldin, Picasson ja Gertrude Steinin maailmaan.

Kazuo Ishiguro Ole luonani aina kirja & elokuva

Kazuo Ishiguro syntyi 1954 Nagasakissa, mutta on asunut vuodesta 1960 asti Englannissa. Häneltä on aiemmin suomennettu viisi romaania: Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari, Pitkän päivän ilta ja Me orvot. Pitkän päivän ilta on ollut kansainvälinen menestys, ja se tunnetaan myös suosiota saaneena elokuvana. Ole luonani aina alkuperäisteos on Never Let Me Go (2005). Kirjan on suomentanut Helene Bützow.


Olen lukenut kirjan aiemmin, mutta nyt palautin sen mieleeni, kun katsoimme kirjaan pohjautuvan samannimisen DVD:n. Ishiguro on suosikkikirjailijani. Luin tänä vuonna paljon uutuuksia, mutta nyt minulla on tarve lukea hieman laveammin kirjoja, joten blogiini tulee aika yllättäviä kirjoja ja niin jopa elokuvia yksinään. En halua profiloitua uutuuksien lukijaksi, joten Jokken kirjanurkan Nobel-haaste ja Opuscolon Keltainen kesä olivat erinomaisia lukemiston monipuolistajia. Eikä oma Talven lukuhaaste ole sekään huono tältä kannalta ajateltuna. Vuoden lopussa teen blogitekstin, mitä kaikkea luin, hylkään siitä kaikki tänä vuonna ilmestyneet ja sivumäärät. Mitähän voisin vihjaista lukevani vielä tänä vuonna? Aikomuksenani on lukea vielä ennen vuoden loppua Salingeria, Kawabataa, Ishiguroa, Murakamia ja Haahtelaa.


Ole luonani aina sijoittuu Hailshamin sisäoppilaitoksekseen Englannin maaseudulle. Tarinan keskeiset päähenkilöt ovat Kathy, Ruth ja Tommy. Sisäoppilaitoksessa lapset elävät yhteisönä ilman ulkomaailmaa. Heidät kasvatetaan johonkin tärkeään tehtävään. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä? Mihin heidät kasvatetaan. Pystytäänkö tulevaisuudessa parantamaan ihmiset, joita ei vielä pystytä parantamaan? Missä alkaa ja loppuu eettisyyden periaate ja voidaanko se määritellä uudelleen? Mitä tarkoittaa yksilön oikeus elää? Kirjan teemoina ovat ystävyys, rakkaus ja elämän arvokkuus.


Niin kirja kuin elokuva alkavat Kathyn muistellessa 31-vuotiaana valvojana takaumien kautta mennyttä. Hänen muistoistaan rakentuu hänen oma, Ruthin ja Tommyn kirpaiseva tarina. He kuulevat sisäoppilaitoksessa elämänsä tarkoituksensa, joka ei ole opiskelu, työpaikan löytäminen, avioliiton solminen tai perheen perustaminen. Huhut siivittävät toiveita, että aito oikea rakkaus toisi muutaman lisävuoden. Mielestäni en voi kirjoittaa kirjan juonesta enempää. Haluaisin uskoa, että pieneleisyys ja levollisuus voidaan liittää Ishiguron taustaan, että se ammentaa juurensa sieltä, mistä hän on lähtöisin. Englantilainen maalaismaisema, dyynirannat täydentävät tarinaa.

En jatka valvojana enää vuodenvaihteen jälkeen, ja vaikka työ on antanut paljon. minun on myönnettävä että olen iloinen saadessani mahdollisuuden levätä – mahdollisuuden pysähtyä miettimään ja muistelemaan.

Kirjan genre on dystopia, utopia se ei ole. Tieteissävytteinen nykyaika, jossa tiede on ollut menneisyydessä meitä osaavampi mikrosiruineen. Tarina elää ajassamme ja alkaa 1960 luvulla. Ole luonani aina riipaisee syvältä, eikä sitä voi unohtaa. Kirjan tarina ei ole uusi, mutta se toteutetaan niin, että se ei lamauta tai ahdista.

Keräsimme teidän taidetta, sillä ajattelimme sen paljastavan teidän sielun. Tai tarkemmin sanoen keräsimme sitä todistaaksemme, että teillä ylipäätään oli sielu.

Elokuvaa tähdittävät Carey Mulligan ja Keira Knightley ja Andrew Garfield. Kukin heistä on täydellinen osaansa. Elokuva on unohtumaton sekin. Kathyn olemus on juuri sellainen kuin olin ajatellut niin uskomattoman rauhallinen ja lojaali. Niin kirja kuin elokuva etenee vihjaillen, pienin tiedon muruin, niin lukija kuin katsoja pääsee mukaan vähitellen, kun salaisuuksien esirippu avautuu. Ihmiset ovat näennäisen vapaita liikkumaan yhteiskunnassa, jossa on kasvattajia, valvojia ja luovuttajia. Miksi nämä alistuvat kohtaloonsa? Tämä kuuluu niin kirjana kuin elokuvana niihin täydellisiin kokemuksiin.

Puhuin muutamia päiviä sitten erään luovuttajani kanssa, joka valitti sitä, kuinka nopeasti muistot, kaikkein tärkeimmätkin haihtuvat. En ole itse samaa mieltä. Minun kalleimmat muistoni eivät varmasti haihdu koskaan.

Kazuo Ishiguro Ole luonani aina

Tammi. Keltainen kirjasto 2005. Kotikirjasto.


Tämä kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa

Lumiomena

Annami

Mustikkakummun Anna

Bruce Chatwin Erottamattomat

Bruce Chatwin (1940–1989) oli englantilainen matkakirjailija, toimittaja ja kuvataiteen asiantuntija. Hänen tunnetuin teoksensa on Patagonia, Patagonia. Hän kulki ja kiersi maailmaa perehtyi paimentolaiskansoihin niin Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa kuin Australiassakin. Kirjailijana hänen työnsä jäi kesken varhaisen kuoleman takia. Alkuperäisteos On the Black Hill ilmestyi vuonna 1982. Kirjan on suomentanut Sirkka Salonen.

Maailman ääriin, niin luulin pääseväni Bruce Chatwinin matkassa, jonnekin kauas pois oli olettamukseni. Sen sijaan jämähdin kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi Walesin perukoille maatilalle kahden vanhanpojan kanssa. Näinkin voi siis käydä, kun Bruce Chatwin tuo mieleeni vain eksoottisuuden, Patagonian ja matkakirjallisuuden. Lainaan alkuun kirjan etuliepeen  tekstin.


Vietin äskettäin pitkän aikaa Englannin ja Walesin rajamailla kirjoittamassa teosta jota voi nimittää romaaniksi, mutta myös muistelmaksi kahdesta ihmisestä jotka opin tuntemaan hyvin. Walesin rajaseutu on niin kaukana Patagoniasta ja Dahomeyn kuningaskunnasta kuin olla voi, mutta tavallaan se on yhtä etäinen kuin ne. Radnor - kyseinen kreivikunta - on Englannin harvaanasutuimpia seutuja... Sikäläisille ihmisille ulkomaailma on yhtä kuin Sodoma ja Gomorra. Tie Herefordiin on tie helvettiin, he sanovat. Lukiessani paikallislehteä arkistossa näin, että ensimmäisen maailmansodan päättyminen oli sijoitettu etusivun viidennelle palstalle. Ensimmäisellä palstalla komeili otsikko ”53 naulaa painava lohi ajautui paikallisen kartanon rantaan".

Erottamattomat -kirjan miljöönä on walesilainen maalaiskylä, jossa elämänpiiriä on muutaman kilometrin verran. Chatwin kertoo tarinan eleettömästi, tarkoin vedoin hän kuvaa henkilöt ja miljöön. Siitäkin huolimatta, vaikka tarina on jämähtänyt Walesin maaseudulle verkkaiseen elämänmenoon, niin Intia tulee väreineen ja tuoksuineen äidin muistoissa.

Erottamattomat on perhetarina ja kahden identtisen veljeksen tarina kehdosta hautaan. Perheen isä on äkkipikainen Amos Jones. Perheenäiti on kaunis, epäsäätyisen avioliiton solminut lähetyssaarnaajan tytär Mary Jones. Heidän tarinansa aloittaa romaanin. He muuttavat maatilalle, joka tunnetaan nimellä Näky. Syrjässä sijaitseva Näky kuului Lurkenhopen maatilaan, jonka omistajia olivat katoliset Bickertonit.

Tätä ennen Amos kokee lyhyen avioliiton, mutta Rachel Jones kuolee lapsivuoteeseen. Erään sunnuntain aamuhartaudessa, vajaan kuukauden kuluttua hautajaisista ilmoittaa Rhulenin kirkkoherra, että hänellä on seuraavana sunnuntaina sijaisena Bryn-Draenogin kirkkoherra Latimer. Hänen tyttärensä, neiti Latimer elää surussa, kun kirkkoherra kuolee. Näin kaksosten vanhempien tiet yhtyvät.

Lewis ja Benjamin Jones elävät niin likellä toisiaan, että kun ampiainen pistää toista, myös toiseen koskee. Sinun ja minun ovat oudot käsitteet. Lapsena heillä oli oma kieli, enkeleiden kieli, vanhana he eivät tarvitse enää sanoja. Neljänkymmenenkahden vuoden ajan Lewis ja Benjamin nukkuivat vieretysten vanhempiensa vuoteessa. Kesken tiskirätin rutistamisen Benjamin ottaa viimeisen viestin vastaan.

Kulkiessaan eräänä iltana laidunmaan poikki hän katseli matalalla voikukanmykeröiden yllä välkähteleviä pääskyjä ja auringonlaskua vasen erottuvia lampaita, joita kaikkia ympäröi kullanhohtoinen sädekehä ja silloin hän tajusi miksi Jumalan karitsalla kuului olla gloria.

Eroja veljekset kokevat muiden asettamina Lewisin joutuessa töihin naapurikylään tai Benjamin joutuessa asepalvelukseen ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Benjamin haaveilee naisista, mutta haaveet unohtuvat. Vanhempien kuoltua aika pysähtyy maatilalla. Poikien sisar on vain hieman esillä kirjan sivuilla, isänkin rakkaus laantui ainakin hetkeksi, kun Rebekka kertoo olevansa raskaana irlantilaiselle kaivostyöläiselle. Rebekkan lähdön jälkeen Mary yritti tavoittaa tätä, mutta vuokraemäntä kertoi pariskunnan muuttaneen Amerikkaan. Kaksosten elämässä piipahtaa joitakin ohikulkijoita, mutta myös pysyvämpiä tulijoita. Lotte Zon ansaitsi paikkansa kolmantena ihmisenä heidän elämässään, ja lopulta hän nyhti esiin heidän kaikkein sisimmätkin salaisuudet. Rouva Redpath ja hänen poikansa Kevin saapuvat pysyvämmin.

Lottie sai säkeen kirjoitetuksi. Kynä putosi hänen kädestään ja kimposi alttarin laattakivilattialle. Yhtäkkiä hänen elämänsä yksinäisyys oli palautunut täydellä voimalla hänen mieleensä tehden hänen olonsa tukahduttavaksi – ikäneidon kaita vuode, syyllisyys, että oli lähtenyt Itävallasta sekä klinikalla ilmenevien riitaisuuksien herättämä katkeruus.

Bruce Chatwinin kirja Erottamattomat on helmi. Tunnetko tunteen, kun joskus kirja kaivaa muistisi syövereistä jonkun verrokin, vaikka siinä ei olisi oikein mitään samaa, mutta samuus voi olla tyylissä, miljöössä ja tapahtumissakin. Tätä kirjaa lukiessa mielessäni pyöri John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, mutta sen lukemisesta on ikuisuus. Sen sijaan aivan äskettäin lukemani Oscar Hijuelos peilautuu tähän kerronnan kautta. Chatwinin kerrontatyyli on runollisen kaunista kuvailua. Monet tapahtumat, kuten kuolemat, syntymät, lähdöt tapahtuvat hetkessä, muutamassa rivissä, kun taas veljesten suhteen kuvaus tarvitsee kirjan verran. Olwen oli ehtinyt potkaista. Kavio osui Amosin leuan alle, ja varpuset jatkoivat sirkutustaan. Veljesten rajoittunut, likeinen elämä ja menneen ajan lumo eivät tarvitse juonipolkuja tai jännitesiltoja. Kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka en pääsytkään maailman ääriin, niin luin kirjan perinteisen elämäntavan kuvauksesta, joka yhtyy tällä tavoin Chatwinin nomadi-teemoihin.


Bruce Chatwin Erottamattomat
Tammi Keltainen kirjasto 2. painos 1984. Kotikirjasto

Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin

Risto Pulkkinen on Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti ja Lapin yliopiston pohjoisen etnografian dosentti. Hän on perehtynyt laajasti pohjoisten kansojen maailmankuvaan ja on opettanut parikymmentä vuotta yliopistossa. Pulkkinen on myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi.

Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin on johdatus avain suomalaisten kansanomaiseen ajatteluun ja maailmankuvaan. Käytän julkaisusta jatkossa nimeä Suomalainen kansanusko. Kirjan näkökulma on uskontotieteen, ei folkloristiikan näkökulma, joskin sen aineisto suurelta osin on folkloristista. Suomalainen kansanusko tarkastelee perinteisen kansanuskon koko kirjon mytologiasta magiaan. Se kattaa niin esikristillisen muinaisuskon sekä kristinuskon pohjalta muodostuneen myöhemmän kansanuskon.

Aiemmin olen  lukenut aihepiirin kirjoista muun muassa seuraavat Uno Harva Suomalainen muinaisusko, Juha Pentikäisen Samaanit - Pohjoisten kansojen elämäntaistelu, Katja Hyry, Antti Pentikäinen & Juha Pentikäinen  Lumen ja valon kansa sekä Anna-Leena  Siikalan Suomalainen samanismi.

Suomalainen kansanusko jakautuu kahdeksaan lukuun. Johdannossa määritellään  suomalaisen muinais- ja kansanuskon käsitteet.  Mitä on suomalainen kansanusko? Se voidaan määritellä suppeammin tai laveammin. Laveammassa merkityksessään se kattaa suomalaisten esikristillisen maailmankuvan tai selityksen (eli ns. muinaisuskon) että sen ja kristinuskon yhteenkietoutumisesta muodostuneen, suppeamman merkityksen kansanuskon. Muinaisusko on terminä yksiselitteinen, sillä se käsittää minkä tahansa kansan etnisen ”alkuperäisen”  tai oikeammin maailmankuvan, joka on edeltänyt mahdollisen lähetystyön mukana saapunutta uskontoa.

Ensimmäisessä luvussa Ihminen maailmassa selvitellään maailman syntyä ja kosmografiaa. Pohjoiseuraasialaisessa maailmansyntymyyteissä eli kosmogonisissa myyteissä maailma luodaan sukeltamalla alkumeren pohjasta tai se syntyy alkulinnun munasta.

Toisessa luvussa Tuonpuoleinen tutustutaan Tuonpuoleisen olentoihin ja Agricolan jumalluetteloon.  Tuonpuoleisuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea sellaista, mikä on ihmisen hallitsemattomissa.  Se tarkoittaa samaa kuin ”pyhä”. Kansanuskon yhteydessä sitä edustaa mikä tahansa jokapäiväisestä, puhtaasti käytännöllisestä elämänmenosta poikkeava rituaalista käytöstä vaativa asia tai ilmiö. Tuonpuoleisen edustajiin kuului ainakin jumalat, haltijat, ”kanssaeläjät” ja ns. aitiologiset olennot sekä vainajaolennot.

Mikael Agricola esittää Dauidin Psaltarin eli Raamatun Psalmien kirjan suomennoksen esipuheessa vuonna1551 runomuotoisen jumalien luettelon, joka on suomalaisen uskontotieteen ja kansanuskon tutkimuksen oppihistoriallinen lähtökohta. Agricolan mukaan  Tapio oli mahtavimman riistaeläimen eli karhun erityinen suojelija ja käskynhaltija, toisaalta karhun suojelijana mainitaan myös metsänhaltija Hongotar.  Manalan hallitsija Louhi on esiintynyt myös pelättynä sairauksien lähettäjänä, mutta pirun kaltaista kokonaisvaltaista ja olemuksellista pahan edustajaa ei suomalaisten parissa ennen kristinuskon tuloa tunnettu. Kalevanpoikien uskottiin olevan muinaisajan jättiläisiä, joita kansa piti hiidenkiukaiden sekä muiden kivikasaumien ja -latomusten muinaisina tekijöinä. Ukko ja tämän puoliso Rauni olivat myös voimallisia. Raunin etymologiaa on haettu skandinaavijumalatar Freijasta, joka oli rakkauden ja hedelmällisyyden antaja ja hallitsija.

Kolmannessa luvussa Pyhät paikat luodaan katsaus seitoihin, hiiteen, pitämyspuuhun sekä saunaan.  Palvottuja kohteita eli pyhiä paikkoja oli paljon. Esimerkiksi palvottuja luonnonkohteita olivat mm. pyhät kalliot ja uhrikivet.  Luonnonkohteisiin voitiin vaikuttaa uhraamalla. Luonnonpaikkojen palvonta on voinut jatkua pitkälle agraariaikaan. Hiisi sana voi viitata vainajakulttiin liitettyyn kalmistopaikkaan tai toisaalta se on nähty pyhänä lehtona, jossa voitiin lähestyä monia luonnonjumaluuksia. Talokohtaiset uhripuut saattavat olla muistuma yhteisöllisestä hiisi-instituutiosta tai sitten ne edustavat omaa uhripaikkakategoriaansa.  Itse asiassa tunnemme yhä termin pitämyspuu, mutta ennen vanhaan näille kannettiin säännölliset uhrit ainakin syksyllä. Pitämyspuuhun liittyi myös enteitä, sillä puun oksan katkeaminen katsottiin usein kuoleman enteeksi, ja puun kaatuminen ennusti talon häviötä. Hyvin usein vanhan pihapiirin yksittäiset pitämyspuut muistuttavat yhä kunnioituksesta menneitä sukupolvia kohtaan eli osaamme yhä kertoa yksittäisen säästetyn pihapuun tarinan, vaikka uhraamiset on lopetettu aikoja sitten. Sauna nähtiin  kotipirin tuonpuoleisimpana paikkana. Se oli niin uudistumisen kuin parantumisen paikka.

Neljännessä luvussa Ihminen elävänä ja kuolleena käydään läpi ihmisen syntymää, vainajala käsitettä, kalmanväkeä, kuoleman enteitä sekä vainajien kunnioitusta ja palvontaa.  Vainajien asema, sielujen määrä käsitettiin eritavoin.  Miksi ruumiit on tärkeää pestä?  Minkälaisia elämänmuotoja oli? Minkälaisia oli levottomat vainajat ja sijattomat sielut? Entisajan elämä oli haurasta ja moni kohtasi kuoleman jo nuorena. Jokainen päivä saattoi olla viimeinen. Kuolemaa vartioitiin ja sen merkkejä tarkkailtiin, koska kuolema oli hyväksi tiedostaa.  Kuolemaa ajateltiin paljon ja sen enteitä tarkkailtiin. Kuoleman enteet olivat joko suoria tai epäsuoria, aavistuksia, näkyjä tai ennusmerkkejä. Myös ihmisen ja hänelle läheisen eläimen välille saattoi muodostua sellainen   kohtalonyhteys, että eläimen kuolema ennakoi omistajan kuolemaa tai eläimet vain vaistosivat tapahtuman.

Viidennessä luvussa Luontosuhde selvitetään tätä mm. karhun kautta.  Ihmisen ja eläimen suhteeseen vaikuttavat mm. maailmankuva, elinkeinot, teknologia sekä uskonto, jotka taas vaikuttavat toisiinsa moninaisin kytköksin. Metsästyskulttuureissa vallitsi aninismi ja sen jokaisella eläimellä oli ihmisen tapaan tunteva, ajatteleva ja tahtova sielu, ainakin isoimmilla eläimillä. Tämän takia metsästäjän oli kunnioitettava saaliseläintä sen kuoltua kunnioittavasti. Käytännössä tämä tarkoitti, että luut käsiteltiin asiallisesti, että saaliseläinten sielut saattoivat jälleen syntyä maanpäälle. Entisajan ihmisen luontosuhde huipentui suhteessa karhuun ja puhutaan karhukultista ja karhun kokonaisnaisvaltaisesta merkityksestä pyyntikulttuurissa eläneelle yhteisölle.

Kuudennessa luvussa Samanismi tarkastellaan käsitettä universaalisti sekä suomalaisen samanismin näkökulmasta. Samanismi on arkaaisten kulttuurien tärkeä menetelmä tuonpuoleisten voimien kanssa kommunikoimiseksi, ja sitä käytetään uhraamisen, enteiden tarkkailun ja muiden luonteeltaan välillisten keinojen ohella.  Pohjoisen Euraasian pyyntikulttuureissa samaani on yhteisön legitimoima, henkien valtuuttama ja inspiroima, tarvittaessa transsitilassa sielunmatkoja suorittava aktiivinen välittäjä ihmisten ja tuonpuoleisten voimien välillä.

Suomalaisen samanismin on oletettava sammuneen jo ennen kristinuskon tuloa. Sen olemassaolon todisteena on nähty muinaisrunojen maailma, kalliomaalausten kuvasto. Niissä kuvattuja hahmoja, joiden tulkinta samanistisessa viitekehyksessä on luontevinta. Myös myöhemmän tietäjälaitoksen monet piirteet omaavat samanistista pohjavirettä.

Seitsemännessä luvussa Muinaisuskosta kansanuskoon tarkastellaan maailmankuvan muutosta, kristinuskon vaikutusta sekä magian teoriaa. Suomessa siirryttiin kiertelevästä pyyntikulttuurista agraariseen paikallaan pysyvään elämänmuotoon hitaasti, Muutos toi mukanaan pysyvän asutuksen maanviljelyksen ja karjanhoidon myötä. Sosiaalinen ympäristö muodostui erilaiseksi kotipiirin myötä. Kristinusko muovasi myös elämäntapaa ja asennoitumista sekä maailmankuvaa. Magia oli agraariajan kansanuskon ilmaus, joka tarkoitti ihmisen, luonnonvoimien, maailman tuonpuoleisten voimien manipuloimista tuonpuoleisiin voimiin vedoten.

Kahdeksannessa luvussa Magia käytännössä avaa käsityksiä taikojen käyttötarpeita eri tilanteissa.  Taiat, maagiset käytänteet olivat jokamiehen tietoutta ja jokapäiväistä rutiinia sekä tietäjän tärkein työkalu  Suomen läntinen ja itäinen loitsukulttuuri erosivat toisistaan. Idässä loitsut olivat pidempi ja sisällöllisesti rikkaampia ja lännen loitsustoon vaikutti katolinen kirkko. Mihin loitsuja tarvittiin säässä, lemmessä, metsästyksessä ja kalastuksessa? Missä oli hyvän ja pahan magian ero? Voiko toisen pakottaa lempeen? Miksi naapurin karja haluttiin metsäpeittoon? Miten pahalta suojauduttiin? Miten sairaus saatiin taltutettua?

Lopuksi luodaan katsaus siihen, mitä kansanuskosta on jäljellä. Voidaan nähdä, että vanhat mentaaliset rakenteet ovat jatkaneet elämäänsä tapoina ja kokemustaipumuksina, joita ei voi pitää sen enempää rationaalisina kuin epärationaalisina. Metsällä on yhä myyttinen vetovoima. Pulkkinen toteaa lopuksi, että ehkä juuri siksi muinaisuus lopulta asuu uralilaisen sielumme pohjalla, paneutuminen suomalaiseen muinais- ja kansanuskoon on parhaimmillaan yksinkertaisesti kiehtova seikkailu. Se ei ole fantasiaa, vaan usein julmaa ja raadollista, toisinaan myös kaunista ja liikuttavaa, mutta aina kouriintuntuvaa todellisuutta, jonka varassa on ennen todellisesti eletty ja kuoltu.

Suomalainen kansanusko tarjoaa kiehtovan matkan haltioiden, jättiläisten,  noitien, maahisten ja menninkäisten maailmaan ja tutustuttaa entisajan pyhiin paikkoihin. Suomalainen kansanusko osoittaa, että kansanusko ei  ole vain kokoelma outoja uskomuksia ja rituaaleja, vaan kokonainen maailmanselitys, suomalaisten eksistentiaalisen kokemuksen kuva. Se on välittynyt perimätietona arkeen liittyvissä rituaaleissa.  Taiat elävät muodossa tai toisessa edelleen eli kuka tekee niitä enemmän ja kuka vähemmän tosissaan.

Pulkkisen teos on selkeä ja korkeatasoinen tietokirja suomalaisesta kansanuskosta jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Risto Pulkkinen Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin

Gaudeamus 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin

Richard Stemp Kirkkojen ja katedraalien kirja

Here’s the church and here’s the people

Open the door and see the people.

Richard Stemp on englantilainen taidehistorioitsija. Hän on julkaissut useita kuvataidetta ja arkkitehtuuria käsitteleviä kirjoja ja juontanut aihepiirin ohjelmia Iso-Britannian televisiossa. Kirjan ovat suomentaneet Pajari Räsänen, Nina Tarvainen ja Juho Gröndahl.

Kirkkojen ja katedraalien kieli Mitä kirkkojen arkkitehtuurin ja taiteen yksityiskohdat kertovat on hieno johdatus kirkkorakennusten maailmaan. Viehätyin sen lähestymistavoista, joissa korostuu niin arkkitehtuuri kuin taidehistorialliset lähtökohdat. Olen tutustunut aiemmin Richard Taylorin kirjoittamaan kirjaan How To Read a Church, olen toivonut usein, että sekin olisi suomennettu ja sovellutettu meille sopivin elementein. Kuitenkin Kirkkojen ja katedraalien kieli lähestyy samaa teemaa.

Kirkkojen ja katedraalien kieli on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä aihetta lähestytään kirkkojen arkkitehtuurin kautta. Toisessa osuudessa tutustutaan Raamatun kertomuksiin ja kristillisyyden rikkaaseen symboliikkaan. Kolmannessa osiossa tarkastellaan kirkkojen ja rakennustaiteen historiaa ja eri tyylikausien ominaispiirteitä.

Viittaan alussa mainittuun lukemiseen eli voimme miettiä, mitä kirkkorakennus kertoo meille, mitä voimme lukea sen tarjoamasta symboliikasta, attribuuteista, esineistä, väreistä. Ennen vanhaan kirkko hallitsi seutukuntaa. Se voitiin havaita jo kaukaa. Kauas näkyvät tornit muistuttivat ihmistä uskonnollisista velvollisuuksistaan. Kirkkojen tornit suojasivat kelloja, mutta kelloja on ollut myös erillisissä tapuleissa. Kirkon kellot kutsuivat väkeä sanan ääreen, mutta ne kertoivat väelle myös päivän kulusta, seremonioiden alusta ja varoittivat vaarasta, kuten hyökkäyksestä ja tulipalosta.

Kristikunnan kirkko on meille tuttu, oli se sitten lähellä tai kaukana, sillä löydämme vieraastakin kirkosta tutut asiat astuessamme sisään. Kirkkorakennus yhdistää kristikunnan kolmea päähaaraa (ortodoksista, protestanttista ja roomalaiskatolista). Kirkko on usein pilareiden jakama, yksi- tai useampilaivainen tila, josta löytyy tutut elementit: lukupulpetti, saarnastuoli, kastemalja, urut, kuori, alttari sekä reformaation myötä saapuneet penkit. Kirkkorakennuksissa menneisyys on läsnä eli kaikki esillä oleva ei liity kirkolliseen kontekstiin. Mitä kaikkea meidänkin keskiaikaiset kivikirkot esittelevät meille menneestä? Tänäkin päivänä voimme nähdä mahtavia aatelisten hautakappeleita, hautamuistomerkkejä, lattianalushautoja arkkuineen, sargofageja, vaakunoita parhaimmillaan suvun täysiä vaakunasarjoja, lippuja sekä miekkoja.

Kristikunnan kirkkoja luonnehtii taiteen läsnäolo, kuvallinen representaatio. Raamatun tapahtumat kirjovat kirkkojen seiniä ja alttareita. Tyypillisiä aiheita ovat mm. Luomiskertomus, Jeesuksen kärsimysnäytelmä ja Viimeinen tuomio. Usein näistä puhutaan Biblia pauperumina eli köyhien Raamattuna. Lukutaidoton keskiaikainen väestö osasi lukea kirkoissa esillä olevia merkityksiä ja tunnisti tuttuja tarinoita. Kirkkosalissa on yhä läsnä Pieta-veistoksia, kuoriaitoja, alttarikaappeja, pyhimysten kuvia, vihkiristejä sekä apostoleiden kuvia tunnuksineen katoissa, lehterikaiteissa ja saarnatuolien komeroissa. Myös kirkkokurin välineistöä on esillä. Miksi saarnatuolin baldakiinin päällä on pelikaani? Miksi Neitsyt Marian kädessä on valkoinen lilja? Miksi Constantinan sarkofagissa lampaan vierellä on sekä viiniköynnöstä että riikinkukko? Mikä on pyhänjäännösten eli reliktien merkitys? Miksi kyyhkynen liitää saarnatuolin katoksessa?

Oma lajinsa ovat opettavat maalaukset, joita on meidänkin keskiaikaisten kivikirkkojen asehuoneiden seinillä, esimerkiksi kun piru yllyttää naisia toraan. Yksi upeimpia säilyneitä 1200-luvun seinämaalauksia on Onnenpyörä Rochesterin katedraalissa Englannissa. Tämä kuva muistuttaa meitä siitä, että emme voi ohjailla omaa kohtaloamme, ja sen vuoksi meidän tulisi luottaa ennen kaikkea Jumalaan.

Tyylisuuntien osuudessa tutustutaan kirkkoihin läheltä ja kaukaa. Tässä osuudessa esitellään mm. bysantin, barokin, goottilaisuuden, renessanssin luomuksia sekä kirkoista mm. Pariisin Notre Dame ja Wienin Pyhän Paavalin katedraali.

Tutummissa maisemissa olemme, kun pääsemme lukemaan mukana olevista kotimaisista kirkoista, kun mukana ovat mm. Helsingin Tuomiokirkko ja Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli Paimiossa. Maamme ainoa basilika eli Turun tuomiokirkko olisi ollut yhtä upea kuin kirjan kirkot. Kirjassa on ylenpalttinen ja upea kuvitus, joka vie lukijan niin Westminster Abbeysta Pietarinkirkkoon kuin helmiin ympäri Eurooppaa.

Kirkkojen ja katedraalien kirja on tarkoitettu jokaiselle, joka haluaa tietää enemmän nähdessään kirkon tai katedraalin. Se avaa oven kirkkojen kulttuurihistoriaan ja arkkitehtuuriin. Se on opas kulkijan ”tiekirkkoihin” maailman metropoleissa ja se tarjoaa tutunkaltaisen taukopaikan vieraassa ympäristössä, koska se itsessään ja sen sanoma ei ole vieras.

Mistä kiinnostus tähän kirjaan? Kuljen keskiaikaisten harmaakivikirkkojen kirkkotarhoissa ja kalmistokummuilla elävän kulttuuriperinnön jäljessä.


Richard Stemp Kirkkojen ja katedraalien kirja Mitä kirkkojen arkkitehtuurin ja taiteen yksityiskohdat kertovat
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2011. Kustantajalta. Kiitollisuudella.