Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

Jyväskyläläinen Laura Lähteenmäki (s. 1973) työskentelee kustannuspäällikkönä. Hän on tunnettu nuortenkirjailija.Ikkunat yöhön on ihmissuhdedraama, sukuromaani ja jännityskertomus kolmen sukupolven salaisuudesta. Prologista huolimatta tarina ei ole dekkari, mutta prologi lupasi jopa enemmän kuin kirja lopulta antoi. Tarina rakentuu metsätila Niityn ympärille, sen synkkään tunnelmaan, jonka keittiön ikkunatkin ovat Uuno Kailaan runon mukaisesti yöhön päin. Kerronta välittyy moniäänisesti naisten kautta kertojalukujen avulla. Asiat katsotaan Elsin, Astan sekä Arjan lapsien Hannan sekä Riikan kautta. Roope ja Jukkakin saavat äänen.


Ikkunat yöhön prologi alkaa jännityskertomuksen tavoin, joka tapahtuu nykyajassa, kaupungissa. Tästä siirrytään kuitenkin sodanjälkeiseen, paljon kaluttuun suomalaiseen maalaisproosaan. Minulla ei ole kosketusta 1950-lukuun tai rakennemuutosta käyvään maaseutuun. Ikkunat yöhön on hyvin traditiotonaalista kotimaista proosaa. Saision Elämänmeno ja Kaurasen Sonja O. kävi täällä avautuvat minulle ihan eri tavoin. Ikkunat yöhön tapahtumien keskeisenä paikkana on maaseutu, iso metsätila Hämeessä, Niitty. Tamperelainen kauppiaantytär Elsi Nygren suostuu vastentahtoisesti Niittyyn miniäksi. Alkaa kirous, joka jatkuu nykyhetkeen asti. Elsin ja Einon perheessä on kolme pientä lasta, Asta, Arja ja vastasyntynyt poikavauva. Elsi sairastuu masennukseen, mutta kukaan ei ymmärrä hänen tilaansa. Ei ole olemassa diagnoosia tai käsitettä synnytyksen jälkeinen masennus. Kirjaa hallitsee sopeutumattomuus, patoutuneet kaunat, salaisuudet ja aukipuhumattomat asiat.

Kun hän oli lapsi, isällä oli kauppa Ylöjärvellä, mutta ennen Elsin kouluunmenoa perhe muutti Tampereelle, mistä isä peri kaupan ja itse asiassa koko kivitalon. Talo oli kuusikerroksinen ja komea ja sieltä löytyi heille valoisa koti, jossa sisävessat ja juoksevat vedet. Joka suuntaan juoksevat.

…

Niitystä kantautui koko edellisen syksyn viestejä Einon veljen terveydentilan heikkenemisestä. Ainolta tuli kirjeitä, jotka Elsi nosti heidän tamperelaisasuntonsa lipaston päälle kukkavaasia vasten. Eino luki kirjeet tarkasti, säilöi työpöytänsä ylimpään laatikkoon, ja Elsi arvasi, että pian olisi päivä, jolloin he puhuisivat. Syyllisyys ja voimattomuus veljen todennäköisen kuoleman edessä tekivät myyräntyötään Einossa, tasasivat maaperää, ja ajan myötä ajatus alkoi käydä mahdolliseksi myös Elsin mielessä.

…

Maaliskuussa oli sitten Jaakon hautajaiset, likainen kuoppa likaisessa lumessa, ja huhtikuussa he muuttivat tilalle. Niittyyn palasi elämä niin kuin anoppi sanoi.

Elsin tyttäristä Asta hallinnoi sukutilaa ja Arja pitäytyy tutkimuksen tekoon. Arjan tyttäristä Hannasta tulee ekonomi ja Riikasta runoilija. Astan tarjoilijapojan tyttöystävä Teresa osoittautuu kustannustoimittajaksi, joka ei pidä Riikan valmisteilla olevasta runokokoelmasta, mutta sotkeutuu äkkiä Niityn väen asioihin.

Hanna muisti äidin väitöspäivän, äidin tähtihetken. Se oli ollut marraskuinen lauantai kymmenisen vuotta sitten. Hanna oli hävennyt koko päivän niin että oli oksentanut kolmesti: kerran ennen väitöstä, kerran jälkeen ja kerran karonkassa.

Sukutarina kätkee sisälleen paljon salaisuuksia ja valheita, joilla on arvaamattomat seuraukset. Tarinassa on hyvin voimakkaat naiset kertojina, etenkin Elsin rooli on hyvin rakennettu. Tarina sinänsä on melko yksinkertainen. Tarina välittää hyvän kuvan sodanjälkeisestä ja rakennemuutosta käyvästä Suomesta.


Ikkunat yöhön oli minulle hankala kirja, sillä en vain päässyt siihen sisään. Lähteenmäen kieli on sujuvaa ja kaunista. Se on kirjoitettu hyvin. Jos sivuja olisi ollut parisataa enemmän, olisin hylännyt kirjan. Kirjan aihepiiri on minulle vieras, sillä maatilamiljöö ei ole minua. Kotimainen proosa ja sukutarinat eivät ole ominta genreäni. Eniten minua rasitti, että kirja eteni henkilöluvuilla, jotka oli nimetty henkilön mukaan, jonka näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Luin ihan äskettäin Sulzerin kirjan Irti liitoksistaan, joka rakentui samalla tavalla, mutta pidin siitä valtavasti. Liian suuri henkilögalleria ja nimien samankaltaisuus teki lukemisen työlääksi. Ikkunat yöhön on genrensä sisällä lukemisen arvoinen ja kotimaista proosaa edustavana sukutarinana hyvä, mielenkiintoinen ja nautittava lukukokemus, vaikka olinkin oman mukaavuusalueeni ulkopuolella. Lukijana en ole niin tarinanetsijä tai juonenetsijä.


Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön
WSOY 2014. Arvostelukappale.

Tämän kirjan ovat lukeneet mm. Mari A:n kirjablogi ja Kirjasähkökäyrä

Paul Auster Mielen maisemissa

Newyorkilainen Paul Auster on Yhdysvaltain arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hän on syntynyt 3. helmikuuta 1947. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, muistelmia, esseitä, runoja ja elokuvakäsikirjoituksia sekä käännöksiä ranskasta englantiin. Mielen maisemissa on matka kirjailijan sielunelämään. Toisin kuin monia muita, niin minua kirjailijapariskunnan toinen osapuoli ei ole koskaan innostanut minua. Sen sijaan yhdysvaltalaisista nykynaiskirjailijoista Jayne Anne Phillips saa minut lukemaan hänen kirjansa.


Mielen maisemissa Paul Auster kertoo muistelmateoksessaan varhaisvuosiensa kokemuksista. Talvipäiväkirjassa (2012) Auster hahmotti elämäänsä kehollisten muistojensa kautta ja kirja kolahti ainakin minulle. Mielen maisemissa kirjailija valottaa lukijalle henkilökohtaisinta mielenmaisemaansa palaamalla lapsuutensa ja nuoruutensa ajatusmaailmaan, käänteentekeviin hetkiin ja kokemuksiin. Lukija viedään makuihin, hajuihin, tuntemuksiin, elämyksiin ja kuviin. Aikalainen ajassa ja paikassa heräisi tähän nostalgiaan minua paremmin. Auster analysoi matkaansa sodanjälkeisestä lapsuudesta aina 1960-luvun aikuisuuden kynnykselle asti. Mielen maisemissa kerronta rakentuu yksikön toisen persoonan, sinän kautta ehkä etäännyttäen tekstiä itsestään, mutta Lydialle osoitetut kirjeet on säilytetty minä-muodossa. Austerin kieli on selkeää, mutta virkkeet ovat joskus hengästyttävän pitkiä, loputtomia sanavirtoja ja loppumattomilta tuntuvia lauseita. Kirja jakautuu neljään osaan: Mielen maisemissa, Kaksi iskua päähän, Aikakapseli ja Albumi, joista ensimmäinen ja kolmas osa ovat onnistuneimmat, ensimmäinen kolmatta vielä parempi.

Mielen maisemissa Auster kulkee omakohtaisessa kasvukertomuksessa. Hän matkaa varhaisiin muistoihin ja kuljettaa lukijan 10 ikävuoden kieppeille. Hän käy läpi itse muistamiaan ja muiden kertomia muistoja perheestä, oppimistaan taidoista, perheensä vaikeuksista, nuoruuden sankarihamoista, juutalaisuuden taustatekijöistä sekä myyttisestä Amerikasta ja sen kaikkivoipaisuudesta. Auster kuvaa 1950-60 lukujen elämänpiiriä ja sen kulttuuria sodanjälkeisessä maailmassa. Psykologinen tarkastelu lapsuuden ja nuoruuden kautta selvittää kirjailijan kulkemaa siksi, jollainen hänestä tuli.

Pahuutta vastaan Jumala oli yhtä avuton kuin ihmisistä avuttomin, ja joka häneen uskoi oli tuhon oma. Sellaisen opetuksen Maailmojen sota sinulle antoi. Siitä täräyksestä et ole koskaan toipunut.

Juutalaisuus on osa Austerin näkökulmaa, josta hän on rakentanut itseään. Se ei mielestäni liittynyt uskontoon juuri millään tavoin. Asetuit niiden puolelle joilla ei ollut valtaa ja toivoit löytäväsi moraalista tai älyllistä voimaa tunnustamalla erilaisuutesi muihin nähden, mutta juutalainen merkitsikin enemmän ihmisten kategoriaa kuin teologista järjestelmää. ... Myötätuntosi kääntyi yhteiskunnan ulkopuolisiin, halveksuttuihin ja kaltoin kohdeltuihin, intiaaneihin, jotka oli ajettu pois mailtaan ja joukkomurhattu, afrikkalaisiin, jotka oli laivattu tänne kahleissa ja vaikka et luopunut kiintymyksestä Amerikkaan, etkä voinutkaan, koska se oli lopultakin kotipaikkasi, kotimaasi, aloit elää siinä uuden epäluulon ja varovaisuuden vallassa.

Auster kuvaa peruspilareiden särkymistä. Sinulla ei ole kerrottavaksi mitään kauhukertomuksia, ei dramaattisia tilityksiä pahoinpitelystä tai kaltoin kohtelusta, pikemminkin kysymys on alituisesta murheellisuuden pohjavireestä, jota yritit parhaasi mukaan olla huomaamatta, sillä sinä et ollut lapsena luonteeltasi murehtiva tai erityisen onneton, mutta kun olit tarpeeksi vanha verrataksesi tilannettasi siihen millaista toisilla tuntemillasi lapsilla oli, ymmärsit että perheesi oli rikki, että vanhemmillasi ei ollut aavistustakaan, mitä he tekivät, että se linnoitus, jota useimmat vanhemmat yrittävät rakentaa lastensa suojaksi, olikin pelkkä hökkeli, ja että tunsit siksi olevasi luonnonvoimien armoilla, suojaton, haavoittuva - joten selviytyäksesi sinun oli karaistava itsesi ja keksittävät tapa selviytyä omin voimin.

Kaksi iskua päähän kulkee kahden elokuvan kautta, joista Mies joka kutistui Auster katsoo kymmenvuotiaana ja Olen vainottu kahlekarkuri muutama vuotta myöhemmin.

Vaikea unohtaa, ja koska olit niin nuori nähdessäsi elokuvan ensimmäistä kertaa, unohtumattomuutta on kestänyt jo vuosikymmeniä.

Aikakapselissa Auster kertoo, kuinka hän sai yhteydenoton kirjailija-kääntäjä Lydia Davisilta noin kaksi kuukautta tämän kirjan aloittamisen jälkeen. Entiseltä vaimoltaan, josta hän oli eronnut kolmekymmentäneljä vuotta sitten. Auster saa tietää, että hänen aikoinaan lähettämänsä kirjeiden määrä on huikea, noin sata kirjettä, noin viisisataa liuskaa. Auster kutsuu näitä kirjeitä aikakapseliksi, puuttuvaksi päiväkirjaksi, vuosien 1966-69 peiliksi. Kirjeet ovat nuoruuden lopusta ja aikuisuuden alusta, tiettyyn ajanjaksoon avaava ovi.

Kun ottaa huomioon, että olet syntynyt 1900-luvun puolivälin tietämillä, halvan kameran aikakaudella, sodanjälkeisen ajan taloudellisella nousukaudella, jolloin valokuvauskuume iski jokaiseen amerikkalaisperheeseen, sinulla on huonommin dokumentoitu elämä kuin kenelläkään tuntemallasi ihmisellä. Miten voi olla, että niin paljon on kadonnut.

Yleisesti kirjeitä voi pitää rakkauskirjeinä, mutta sen rakkaustarinan ylä- ja alamäet eivät nyt kiinnosta sinua, eikä sinulla ole mitään aikomusta ruveta näillä sivuilla lämmittämään uudelleen neljäkymmentäviisivuotta vuotta sitten kokemiasi romanttisia draamoja, sillä kirjeissä keskustellaan monista muistakin asioista, ja juuri nuo muut asiat kuuluvat hankkeeseen, johon olet ollut syventynyt viimeiset kuukaudet. Ne sinä aiot kaivaa esiin syliisi pudonneesta aikakapselista - niiden avulla voit jatkaa seuraavaan lukuun mielen maisemissa.

Päiväkirjan ongelma oli, ettet tiennyt ketä sanoillasi puhuttelit, puhuitko itseksesi vai jollekulle toiselle, ja jos itseäsi puhuttelit, kuinka omituiselta ja hämmentävältä se tuntuikaan, sillä miksi joku kertoisi itselleen jo tietämiään asioita, miksi vaivautuisi muistelemaan juuri kokemiaan asioita, ja jos taas puhuttelit jotakuta toista, ketä, ja miten sanojen suuntaaminen toiselle muka on päiväkirjan pitämistä?

Lopun Albumi on ajankuva -galleria, mustavalkoisia valokuvia ja piirroksia sieltä täältä. Kuvia, jotka liittävät ajatuksia hetkiin, kuvia joista ammentuu ja palautuu muistoja. Kuvat palautuvat ensimmäisen osion tekstiin, kuten kuu-ukko, Watson jne. Kuvan ja sanan vuoropuhelu keskustelevat tehokkaasti.

Mielen maisemissa on pakollinen luettava Austerin faneille, eikä itsetutkiskelu edes uuvuta, vaikka enemmän pidän kirjailijan muusta tuotannosta. Auster on merkittävä nykykirjailija, älykäs tekstintekijä ja tärkeä myös minulle. Mielen maisemissa on ajatuksia ja kuvauksia, muistelua juonen sijaan. Pitkät tekstien lainaukset kuvaavat, kuinka kirjailija koskettaa minua sanoillaan ja tulee niillä lähelle.


Paul Auster Mielen maisemissa
WSOY 2014. Arvostelukappale.

Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ehkä juuri siksi meidän oravamme tunnetaan kurrena, heiluhäntänä ja tupsukorvana. Tämän kirjan avulla pääset kurkistamaan oravien elämään vuodenkierron verran.

Kurkiaura lensi taivaalla ja toitotti kevään saapumisesta. Komeasti kaartaen kurkiparvi laskeutui suolle jaloittelemaan. Linnut olivat pitkästä lentomatkasta väsyneitä ja nälkäisiä. Oli lepotauon aika. Kuusen latvassa keikkuva orava kuunteli läheiseltä suolta kantautuvia kurkien kiljahduksia ja tuumasi: - Nyt on sammakot vaarassa.

Saat tutustua niin oravanpoikasten touhuihin kuin reviirillä vierailevaan varpushaukan vahingoittamaan silmäpuoleen. Tarina kertoo, että oravasuvun tieteellinen nimi Sciurus vulgaris viittaa oravan istuvan oman häntänsä varjossa. Nimi juontuu kreikan sanoista skia (varjo) ja oura (häntä).

Orava on 18-28 cm pitkä ja 200-480 g painava. Pörröhäntä on miltei vartalon mittainen. Pyöreät, eteenpäin työntyvät silmät näkevät laajalle alueelle. Naaraat synnyttävät yleensä 1-2 poikuetta vuodessa, maalis-huhtikuussa ja kesä-heinäkuussa. Poikueessa on yleensä 3-6 poikasta.

…

Hännällä on muitakin tehtäviä kuin toimia tasapainottavana ohjaimena oksalta toiselle hypittäessä. Sitä voi käyttää sateensuojana tai päivänvarjona, ja sillä voi huiskia itikoita kauemmaksi. Nukkuessa häntää voi käyttää peittona.

…

Huonoilla ilmoilla orava pysyttelee mieluusti pesässään. Se lähtee ulos vasta, kun tulee kova nälkä.

Tarinan kertojana toimii tupsukorva itse ja se kertoo vuodenkierron tapahtumat omasta näkökulmastaan. Mukaan mahtuu myös jännitystä liito-oravan liittyessä seuraan:

- Miksi sinulla on noin suuret silmät, pikkuorava kysyi hämmentyneenä?

- Jotta näkisin paremmin yöllä, otus vastasi.

- Miksi sinulla on noin venynyt nahka?

- Jotta liitäisin paremmin. Eikä se ole venynyttä nahkaa, vaan etu- ja takajalkojen välissä oleva ihopoimu, vastasi liito-orava.

Vaaleanharmaaturkkisella liito-oravalla on etu- ja takajalkoja yhdistävä leveä nahkapoimu. Liito-oranan tieteellinen nimi on Pteromys volans. Sitä kutsutaan myös liituriksi, siipioravaksi ja lento-oravaksi. Se kiipeää puun latvaan ja lähteen liitoon, jopa kymmenien metrien matkan. Se liikkuu pääosin hämärässä ja pimeällä, ainoastaan poikasten ollessa pieniä ravintoa tarvitaan myös päiväsaikaan. Suurimman osan talvea liito-orava viettää pesässään talvivarastoillaan herkutellen.

Kirjan mukaan orava on kalehdittava kulinaristi, joka ymmärtää herkkutattien arvon. Oman havaintoni mukaan keräämäni tammenterhot katoavat alta aikayksikön parempiin varastoihin. Syksy on luonnossa kiireistä aikaa, kun valmistaudutaan talveen.

On kunnostettava pesää ja säilöttävä ruokaa talven varalle. Onneksi oli hyvä sienivuosi. Metsä oli täynnä tatteja ja mesisieniä. Orava nappasi pienen herkkutatin maasta ja nakersi sen vatsansa täytteeksi. Sen mielestä paras tapa säilöä sieniä oli varastoida niitä vatsaan, nahan alle. Toisen herkkutatin orava päätti säilöä kuusen oksalle, pesän lähettyville. Se nappasi sienen maasta ja kipitti sieni hampaissaan kuusen latvaan.

…

Yhden päivän aikana saatamme käyttää 130 käpyä. Yhden kävyn nakertamiseen kuluu aikaa 2-3 minuuttia. Käpyjä keräämme talvivarastoon lähinnä kesällä.

Myöskään perhe-elämää ei unohdeta:

Kurre oli juuri päässyt syvään uneen, kun se havahtui pesäaukon suulta kuuluvan rapinaan. Naavatuppo työnnettiin sivuun ja pesään pujahti urosorava. Uros tunki naavatupon tiiviisti paikoilleen ja asettui naarasoravan viereen. Siinä ne lepäisivät kylki kyljessä, käpyenergialla toisiaan lämmittäen. Kevään koittaessa alkaisi taas pesän kohentaminen, sillä keväällä syntyisi taas uusi poikue. Niin, sellaista se on. Oravan elämä.

Hännän varjossa kertoo oravan ja liito-oravan biologiasta, ravinnosta, pesän rakentamisesta ja elinpiiristä. Kirjan lopussa on katsaus myös oravan vihollisiin. Hännän varjossa on lumoava kirja pihapiirin tutusta vierailijasta. Kirjan runsaassa kuvituksessa on valokuvia ja maalauksia, joka on toimiva yhdistelmä. Valokuva välittävät aina todellisemman kuvan.


Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Maahenki 2013. Arvostelukappale

Alain Claude Sulzer Irti liitoksistaan

Alain Claude Sulzer on sveitsiläinen kirjailija, joka on syntynyt Baselissa 1953. Hänen ensimmäinen suomennettu teos Väärään aikaan julkaistiin vuonna 2009. Sulzerin teoksia on käännetty useille kielille. Niille on myönnetty mm. Ranskassa ja Saksassa merkittäviä palkintoja.

Irti liitoksistaan kertoo maailmaa kiertäneestä pianistista, Marek Olsbergista, joka on elänyt taiteen tekemiselle ja palannut juuri Tokiosta konserttimatkalta.

Olsberg oli elänyt monta vuotta yksin. Hän oli jo ajat sitten lakannut miettimästä, olivatko partnerit, jotka olivat vaihtuneet usein hänen nuoruudessaan ja muuttuneet ajan mittaan yhä harvinaisemmiksi, kärsineet hänen luonteestaan vai hänen elämäntyylistään. Oliko niiden välillä eroa?

Marek Olsberg soittaa Berliinissä konsertissa Ludvig van Beethovenin Sonaattia op. 106 B-duuri eli Hammerklavier -sonaattia. Noin kolme minuuttia ennen sonaatin loppumista Marek Olsberg keskeyttää käsien liikkeen ja sulkee pianon kannen. Hän vahvistaa tekonsa lopullisuutta toteamalla: "Se oli siinä". Yleisö ymmärtää konsertin keskeytyneen kesken sen viimeisen fuugaosan.

Viimeistään silloin, kun Olsberg nousi seisomaan ja poistui esiintymislavalta kumartamatta, sanaakaan sanomatta, täysin itseensä kääntyneenä, siis kaikelle selkänsä kääntäneenä, ei kiirehtien mutta ei laahustaenkaan, kaikki hänet tuntevat tiesivät, että hän ei palaisi.

Irti liitoksistaan -kirjan keskiössä on pianistin tarina, mutta alusta lähtien Alain Claude Sulzer kuljettaa ihmisiä näyttämölle. Näistä hahmoista osa sitoutuu jollain tavoin pianistiin ja osa ei. Sisarentyttären kanssa saapuva Sophie nukahtaa kesken konsertin. New Yorkista juuri palannut Johannes päätyy soittamaan Accompagnato Berliiniin saadakseen seuralaisen konserttiin. Matkalla konserttiin Johannes ja seuralainen päätyvät konsertin sijaan Coeur volagen ravintolaan. Johanneksen ja Marinan paikat jäävät näin käyttämättä filharmoniassa. Olsbergin ex-miesystävä, Claudius, haastaa riidan poikaystävänsä kanssa taksimatkalla. Claudius tuntee itsensä nöyryytetyksi, kun hän ei voikaan esitellä Nicoa entiselle kumppanilleen. Nicon tie johtaa hänet oluen ääreen baariin, jossa hän esittää hämmentyneenä kysymyksen tunnistamalleen henkilölle. Vuokratarjoilija toimiva Lorenz valmistautuu konsertin jälkeiseen juhlatilaisuuteen. Astrid on Olsbergin sihteeri ja kärsii konsertin ajan migreenin tuskissa havahtuen lavan hiljaisuuteen. Lääkärin vaimo, Esther palaa tyhjään kotiin ja tutustuu kumppaninsa sitäkin täydemmän iPhonen viesteihin. Astrid hämmentyy juhlatilan pimeyteen, sillä poissa olivat luksus limusiinit, glamuuri, ihmiset, pitopalvelun autot.


Baarissa maestro kohtaa nuoren miehen katseen.

Tehän olette Marek Olsberg, eikö totta? Miksette ole soittamassa, miksi olette täällä? Ette kai te hänen kaksoisolentonsa ole?

Marek Olsbergin täydellinen elämä repesi liitoksistaan, hänelle konsertin keskeyttäminen oli oman elämän haltuunottoa. Marek tuntee itsensä irtiottonsa jälkeen vapaaksi, vapaaksi oman elämänsä vankilasta. Kirjan alussa Marek kertoo olleensa kahdeksannesta elinvuodestaan lähtien loputtomalla maailmanmatkalla kaikissa maanosissa.

Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä vapaaksi. Ympärillä oleva tila oli valoisa, hänen sisimmässään oleva tila kirkas. Hän oli vapaa.

...

Se mitä piti sanoa, sen hän oli sanonut. Hän oli poistunut vankityrmästä, johon oli astunut pitkän aikaa sitten. Se oli ollut kaunis ja luksusluokkaa, mitoiltaan kaikkien maanosien laajuinen, mutta sittenkin vain pelkkä vankityrmä.

Irti liitoksistaan sijoittuu muutamaan päivään Berliinissä. Alan Claude Sulzer rakentaa moniäänisen kertomuksen ihmisistä, jotka haluavat irtautua rajoituksistaan. Tarinan juoni purkautuu konsertin keskeytykseen teoksen puolivälissä, mutta tarinat elämän vaikeudesta ovat sinkoutuneet sitä ennen ja sinkoutuvat sen jälkeenkin lukijalle. Irti liitoksistaan on helppolukuinen ja mielenkiintoinen kehitystarina. Sulzer lukeutuu Saksan kielialueen modernisteihin, mutta hän on huomattavasti helpommin lähestyttävämpi kuin Peter Handke, joka on kuitenkin ollut vuosikymmeniä itselleni tärkeä kirjailija. Sulzer ei kikkaile tekstin kautta, vaan lukija pysyy koko ajan mukana. Näennäisesti arkisista asioista ja tapahtumista syntyy paljon monimutkaisempi tarina. Yksinkertaiset kysymykset virittyvät ansoiksi johtaen paljastumisiin. Sulzerin monisyinen tarina on kerroksellinen ihmissuhdekudelma, joka kertoo yksinäisyydestä, hankalista ihmissuhteista, vaikeista ja petetyistä rooleista sekä väsymyksestä.


Alain Claude Sulzer Irti liitoksistaan

LURRA Editions 2012. Arvostelukappale

Deborah Schneebeli-Morrell Kasvimaa ruukuissa

Kasvimaa ruukuissa -kirjassa esitellään yli 30 erilaista luomuruukkukasvatukseen sopivaa yrttiä juuresta, marjaa tai hedelmää. Kirjan originaali nimi on Organic Crops in Pots: How to grow your own vegetables, fruits, and herbs, joka on sisällöllisempi kuin suomenkielinen..  Kirjassa ideoidaan erilaisten astioiden käyttöä kasvualustoina niin ruukuista oliivitölkkeihin ja niinikoreihin jne.  Kirjan orgaaninen viljelymetodi ja ekohenkinen ajattelu korostuvat kirjassa. Erilaisia istutusastioita käyttämällä pieneenkin tilaan saa luotua satoa tuottavan kasvitarhan. Kirjan on suomentanut Kaisa Karjalainen.

Kirjasta huomaa selkeästi, että se on tehty kasvuolosuhteitamme eteläisemmällä vyöhykkeellä. Esimerkiksi pensasmustikan, herukoiden ja viinin kasvatus meillä ruukuissa on aika haastavaa, sillä jo ruukkujen painon vuoksi niitä on hankala siirtää talveksi riittävän suojaiseen, mutta ei liian lämpimään paikkaan. Puhumattakaan siitä, onko tällaista paikkaa olemassa ja ettei siellä olisi myyriä, jotka huolehtivat lopusta. Lisäksi pensasmustikka vaatii vähintään kahta eri lajiketta, jotta ristipölytyksen kautta saadaan sato varmistetuksi. Kirjan ohjeet soveltuvat parhaiten pation, terassin tai erityisen viherhuoneen omistaville.

Ruukkukasvatuksen ongelmia meidän olosuhteissamme on talvetus ja säilytyspaikka, ruukkujen paino sekä liian pienet ruukut, joissa ei riitä kosteus ja lannoitus. Kirjan kuvat ovat selkeitä. Digiaikojen lapsenkengistä on palattu informatiivisiin kuviin, kun stunning pictures -kuvat oli pala kukintoa, harvoin edes lajinimeä, mutta tämä ilmiö elää enää blogeissa.

Meillä parhaaseen tulokseen ruukkukasvatuksessa päästään miltei kaikilla yrteillä. Esimerkiksi mintuilla on voimakas taipumus levitä ja karata. Liiallista leviämistä ja lajikkeiden sekaantumista voidaan hillitä viljelemällä ruukuissa. Useimmat yrtit ovat kotoisin Välimeren maista ja lämpöä rakastavina ne viihtyvät paremmin ruukuissa lämpimällä paikalla. Rosmariinin, laventelin tai salvian talvehtiminen on meillä epävarmaa. Perilla on kaunis koristekasvinakin, mutta sekin rakastaa lämpöä. Helsingin yliopiston Ruralia instituutissa Mikkelissä on kokeiltu monien eri yrttien viljelyä. Koekasvatuksissa perillaa  (Perilla frutescens veripeippi) on viljelty isoilla aloilla mustan muovin avulla.

Kasvien kylvöstä ja taimettamisesta kirjassa on useita sivuja, mutta myös valon tärkeyttä taimikasvatuksessa pitäisi korostaa meidän olosuhteissa. Sisätiloissa taimikasvatus valon puutteen vuoksi onnistuu meillä heikommin, joten kasvihuoneesta on suurta apua.  Kasvien kastelusta tai lannoittamisesta kirjassa puhutaan vähän, vaikka juuri nämä ovat erityisen tarpeellisia ruukkukasviviljelmälle.  Rohtoraunioyrttiuute lannoitukseen on selitetty kirjassa kahdesti sivuilla 16 ja 91, mutta kummassakaan ei mainita, että rohtoraunioyrtti on myrkyllinen kasvi, joten uutteen käyttö kasvin syötäville osille arveluttaa. Lisäksi kasvin kasvattaminen ei nykyään ole suositeltavaa, sillä maa- ja metsätalousministeriö on luetteloinut kasvin tarkkailtavaksi ja paikallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. Härkäpavun, perunan tai porkkanan viljely ruukussa tuottaa aika minimaalisen sadon, kun taas punajuuresta ja mangoldista pystytään hyödyntämään myös naatit. Meillä ruukkuviljelyyn sopivia ja näyttäviä ovat mm. meiramit, maissi, viinisuolaheinä ja persilja. Viinisuolaheinä on kaunis ja menestyvä kasvi koristeistutuksissa, ja se menestyy meillä monivuotisena avomaallakin.

Eniten ehkä kaipasin kirjassa käsiteltyjen lajien tieteellisiä nimiä. Onko kirjan nimet käännetty suoraan nk. ”common name” –nimistä, jolloin ei ole ollenkaan varmaa, mitä kasvia tarkoitetaan. Esimerkiksi basilika (Ocimum basilicum) ei menesty Suomessa ulkona kovinkaan kehuttavasti ja kylminä kesinä sitäkin huonommin. Jos vuoribasilikalla tarkoitetaan Ocimum kilimandscharicum –lajia, on tämä erityisen hyvä ruukkupuutarhakasvi Suomen oloihin. Sitä on vielä helppo lisätä pistokkaista.  'African Blue' lajike on ihastuttava, joka kukkii koko kesän. Lisäksi se on yksi parhaita pölyttäjien houkuttelijoita puutarhaan.  

Syötävistä kukista käsitellään vain köynnöskrassia. Olemme tottuneet viljelemään ruukuissa kukkia ja siksi ehkä olisi voinut mainita, että esimerkiksi myös orvokin, kehäkukan tai vaikkapa ruiskaunokin kukkia voi hyödyntää piiraiden koristeina ja salaateissa. Tosin silloin on muistettava, että kasvien tulee olla itse viljeltyjä torjunta-aineiden takia. Kurkkuyrtti on ehkä kaikkein kuvauksellisin yrtti, jonka kuva on tässäkin kirjassa ihastuttava.

”Hyvä tietää” –laatikot antavat hyödyllistä tietoa kyseessä olevasta lajista, mutta esimerkiksi maininta kylvetään keväällä ei ole riittävän informatiivinen. Kirjan kierrätyspurkit ja purnukat saattavat myöhemmin innostuksen laannuttua osoittautua hankalaksi ongelmajätteeksi. Kasvimaa ruukuissa  on erittäin hyvä apuväline aloittelijalle ja pienen maa- tai tilatilkun viljelijälle. Lisäksi termien laji ja lajikkeiden käyttö on hallittu, myös kirjoitusasua myöten.

Deborah Schneebeli-Morrell Kasvimaa ruukuissa. Omat vihannekset, marjat ja yrtit pienessäkin tilassa.

Karisto 2014. Arvostelukappale.

Postauksen kuvituskuva. ©  Ulla S.

Johanna Vireaho & Sari Tammikari Onnellisen puutarhurin vuosi

Onnellisen puutarhurin vuosi etenee vuodenaikojen mukaisesti varhaisesta keväästä kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen. Näiden isojen kokonaisuuksien sisällä käsitellään puutarhan vuodenkierron eri aihealueita hyvin kattavasti. Ensisilmäyksellä kirjan voisi luokitella yleisluonteiseksi puutarhakirjaksi, mutta tarkempi paneutuminen kirjaan paljastaa kirjan monipuolisuuden.


Onnellisen puutarhurin vuodessa tutustutaan vuoden kierron eri vaiheisiin, saadaan puutarhan askareisiin selkeät, konkreettiset ohjeet ja paljon käytännön neuvoja niin puutarhan kunnostuksen, puiden ja pensaiden leikkauksen, kylvötöiden, kasvien valitsemisen ja hoitamisen, kukkaloiston, kukoistavan keittiötarhan, tuoksuvien yrttien, sadonkorjuun kuin tunnelmallisen talven osalta.


Puutarhurin vuosi alkaa varhaisesta keväästä, jossa lukijaa ohjataan käytännön askareisiin eli suojaamaan kasveja kevätahavalta, leikkaamaan puita ja pensaita sekä innostetaan taimikasvatukseen.


Talven valkoisten kinosten keskellä, auringon pilkistäessä herää toivo ja ajatus keväästä. Puutarhuri on malttamaton ja kaipaisi jo pihalle.

Kevät päästää innokkaat puutarhurit taimimyymälöihin. Tässä osuudessa kerrotaan marja- ja hedelmätarhasta, yrttitarhasta, hurmioidutaan sipulikukkien loistosta, ihaillaan keväällä kukkivia puita, kunnostetaan kasviryhmiä, haalitaan mukuloita ja juurakoita loppukesän iloksi.

Tuontitaimet ovat usein eri kasvurytmissä kuin oma luontomme, ja ne saattavat paleltua kevätpakkasten aikaan.

…

Parhaiten ilmastossamme menestyvät suomalaista kantaa olevat, täällä lisätyt ja kasvatetut kasvit.

Onnellisen puutarhurin vuoden kesässä nautitaan puutarhan kukkaloistosta, lisätään kasveja pistokkaista. Kesän teemoja ovat muuan muassa kesäkukkien kylvöt, perinnekukat, alppiruusut, pionit, ruusutarha, kärhöt ja hortensiat. Puutarhuri kaipaa aina jotain uutta eli nyt opitaan aasialaisista maustekasveista. Kesän lopussa saadaan myös satoa puutarhasta.

Kesä on yhtä kukintaa. Alkukesän syreenit ja alppiruusut sekä keskikesän pionit ja ruusut sulattavat paatuneimmankin sydämen.

Onnellisen puutarhurin vuoden syksyssä on uusien istutusten ja perennoiden jakamisen aika. Syksyllä ajatukset siintävät seuraavassa keväässä ja istutellaan sipulikasveja. Tässä osuudessa paneudutaan myös luonnonkasvien hyödyntämiseen puutarhassa eli pihaa voi koristaa monilla luonnonkasveilla kuten saniaisilla, vuokoilla, kieloilla. Syksyllä nautitaan pitkään syyskukista ruukuissa, kerätään satoa ja otetaan siemeniä talteen. Syksyllä on hyvä havahtua talven tuloon lisäämällä ainavihantia havukasveja, koristeellisen rungon omaavia puita sekä suojaamalla kasvitarhan aarteita. Syksyn osuudessa olisi voinut korostaa syysvärejä ja hedelmysten moninaisuutta, joilla eri kasvit koreilevat. Mitä syksy olisi ilman vaahteroiden lumoa, samettisumakin hehkua tai hedelmien ja marjojen kirjoa?

Onnellisen puutarhurin vuoden puutarha on puutarhurin ilona talvellakin. Tässä osuudessa käsitellään myös tuholaisten torjunta. Havut ja kauniit rungot sekä talventörröttäjät ovat läsnä. Pikkutalvio, rönsyansikka, jouluruusu, muratti ja vuorenkilpi ovat vihreitä vuoden ympäri. Vähälumisina, leutoina talvina iloa riittää ympäri vuoden.


Viimeiset kukat hurmaavat saadessaan jääkiteitä pintaansa. Sieltä täältä puutarhaa paljastuu pieniä luonnon taideteoksen yksityiskohtia.

Onnellisen puutarhurin vuosi on erinomainen yleiskirja puutarhurin avuksi. Puutarhuri on kiireinen, ja hänen suurin ilo on olla työntouhussa omassa kasvitarhassa, joten hyvän peruskirjan ei tarvitse olla tiiliskivi. Tätä kirjaa lukee huilihetkinä ja iltaisin puutarhakeinussa. Joissakin kohdin lukija saattaa jäädä kaipaamaan kuvien nimeämisen puutetta. Luin äskettäin Rädyn ja Matilaisen kirjan Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014). Nämä kirjat yhdessä täydentävät hyvin puutarhurin kirjatarpeet. Kirjan kuvakansi on erittäin onnistunut ja houkutteleva.

Johanna Vireaho & Sari Tammikari Onnellisen puutarhurin vuosi.

WSOY 2013. Arvostelukappale.

Kirjasähkökäyrä on kirjoittanut myös tästä kirjasta.

Donna Tartt Tikli

Donna Tarttin tuotannosta on suomennettu aiemmin Jumalat juhlivat öisin 1993 ja Pieni ystävä 2002. Tarttin edellinen teos ei innostanut minua kovasti, mutta Jumalat juhlivat öisin oli mahtava. The Goldfinchiä eli Tikliä odotin todella. Tikli on tiiliskivi kooltaan, lähes 900 sivua eikä sivuja luo edes fontti. Luin iltaisin, luin muutamana viikonloppuna, luin aina kotona, aina jotenkin epämukavasti..., mutta nauttien sanoista. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä en spoilaa.


Äiti ja poika ovat menossa opinto-ohjaajan luokse keskustellakseen Theon määräaikaisesta erottamisesta koulusta, mutta joutuvat poistumaan taksista ennen aikojaan äidin huonon olon vuoksi. He päätyvät pitämään sadetta Metropolitan Museum of Art -museoon Manhattanilla New Yorkissa. Museossa on esillä iso flaamilaisen taiteen kultakauden näyttely.


Salissa on esillä kolmisenkymmentä senttiä korkea ja parikymmentä senttiä leveä maalaus. Teoksen nimi on Tikli, Het puttertje. Sen on maalannut Carel Fabritius muutamia kuukausia ennen kuolemaansa vuonna 1654. Fabritius tunnetaan Rembrandtin oppilaana. Tarttin odotetun romaanin tarina kietoutuu tämän maalauksen ympärille.


Audrey Decker kertoi tarinaa pojalleen:

Fabritius oli yksi aikansa suurista taitelijoista yhdellä maalaustaiteen merkittävimmistä huippukausista. Erittäin kuuluisa omana aikanaan. Surullista, että koko hänen tuotannostaan jäi jäljelle vain viisi tai kuusi maalausta. Kaikki muu on tuhoutunut - kaikki mitä hän eläessään teki.

Otin askeleen taaksepäin nähdäkseni paremmin. Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.

Äiti kertoo Fabritiuksen kuolemasta, ruutitehtaan räjähdyksestä. Profetiamaisesti ennakoiden tuhoa hän sanoo:
Kyllähän ihmiset kuolevat, mutta on niin sydäntä särkevän turhaa menettää esineitä. Pelkästä huolimattomuudesta Tulipalojen ja sotien takia. Parthenoniakin käytettiin asevarastona. Taitaa olla suoranainen ihme, että pystymme pelastamaan historian hävitykseltä ylipäätään mitään.


Taidemuseossa on niin valtavasti nähtävää ja koettavaa. Äiti rientää toisaalle kohti Rembrandtin Tohtori Tulpin anatomianluentoa. Taidemuseon pysähtynyt aika särkyy, sillä museossa räjähtää pommi, joka jättää 13-vuotiaan Theo Deckerin eloon, mutta surmaa samaan saliin jääneen vanhan valkohapsisen miehen, mutta säästää pahasti loukkaantuneen Pippan. Räjähdys välittää tunteita, jotka liittyvät selvästi kaksoistornien syyskuun 11. päivän tuhoon.


Theon kaaokseen joutunut elämä vie hänet Barbourien eli ystävänsä Andyn perheeseen 60 th Streetin pohjoispuolelle Keskuspuiston kupeeseen isoon vanhaan rakennukseen, jonka aula oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Ja räjähdyksen keskellä syntynyt yhteys vanhan, menehtyneen miehen kanssa johdattaa Theon kultaisen rubiinisormuksen kautta Hobart & Blackwellin liikkeeseen, Pippan ja Hobien luo.

- He ovat sitä mieltä, että saat minut tulemaan ulos kuorestani ja käyttäytymään sosiaalisemmin. Luulen, että he saattavat piankin antaa perheelle virallisen ilmoituksen, kunhan päästään Maineen.

- Minkä ilmoituksen?

- Älä ole hölmö. He ovat kiintyneet sinuun – äiti varsinkin. Ja isä kyllä myös. Luulen, että he haluavat ehkä pitää sinut.

Eräänä päivänä sattumalta huomattu New York Timesin kuvateksti suo Theolle helpotuksen: Carel Fabritiuksen mestariteos vuodelta 1645, tuhoutunut. Sen kummemmin miettimättä istahdin Andyn isän tuoliin ja aloin silmäillä pitkää ja ikävystyttävää artikkelia, nähdäkseni mainittaisiinko maalaustani siinä (olin alkanut ajatella sitä omanani).


”Kahdentoista kadonneen ja tuhoutuneeksi oletetun teoksen lisäksi on 27 teosta vahingoittunut pahasti, joskin osa niistä voidaan vielä entistää”.


Park Avenuen aika loppuu kuitenkin yllättäen, kun ihminen Theon menneisyydestä ilmaantuu paikalle.


Rouva Barbour ilmestyi eteiseen. Hei, Theo, hän sanoi. Hän oli täysin tyyni, mutta jotain väkinäistä hänen käytöksessään oli, vaikka en oikein päässytkään perille, mitä se oli. Tule sisään. Minulla on sinulle yllätys.


Theon elämään palaa hänen poissaollut isänsä ja tämän tyttöystävä Xandra. Theon elämä viekin nyt Las Vegasiin. Xandra kuvataan hieman kepeään ja ironiseen sävyyn.

”Maltankoira! Puhdasrotuinen. Voitin sen arpajaisissa. Tiedän kyllä että se kaipaa kylpyä, tällaisen hoitaminen on tosi rasittavaa. Niin juuri, katso nyt, mitä olet tehnyt minun housuilleni”, Xandra sanoi koiralle. ” Valkoiset farkut”.

Tikli on kehitysromaani, jossa matkalla aikuisuuteen poika menettää rakastamansa äidin ja turvan. Se on kertomus oman tien etsimisestä, hetkisestä isän ja tämän ystävättären kanssa, ystävyydestä, uhkapeleistä, estetiikasta, moraalista ja taidehistoriasta. Theo kohtaa Boriksen, ukrainalaissyntyisen koulukaverin, mikä johtaa ystävyyteen. Theo elää traumoissa, räjähdys matkasi mielessä, ruumiissa ja unissa. Tyyny ei enää tuoksunut äidille ja kodille. Suhde isään rakentui äidin särjetylle sydämelle ja lähdölle. Theon elämässä kulkee pieni salainen aarre: pieni 1600-luvun lintumaalaus, jalastaan kahlittu lintu. Tarinassa on paljon symboliikkaa kerittäväksi.


Tarttin Tiklin lukeminen on nautinto, sillä se on erinomainen lukuromaani. Tarina kulkee ja sivut kääntyvät, mutta petyin hetkittäin, minun on vaikea myöntää, että tarina ei ole tasapainoinen. Alun mahtava lataus latistuu ja väljenee puolessa välissä, mutta latautuu jälleen loppua kohden. En paljasta tarinaa, mutta Theon elämänkulku etenee erilaisia polkuja pitkin, joista jotkut tekevät turhia mutkia. Valtavaa sivumäärää kuljettaa sujuva kerronta, juonellinen älykäs tarina. Kirjan alku oli hyvä. Mitä pidemmälle etenin keskivaiheilta, sitä enemmän pidin taas lukemastani. Viimeisten sivujen nauhat solmivat luetun yhteen. Tartt julkaisee kirjoja pitkin aikavälein, mutta jokaista hänen kirjaansa todella odottaa.


Donna Tartt Tikli
WSOY 2014, Arvostelukappale


Lukuisa on myös lukenut tämän kirjan.

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Metsän tarinan tekstit on laatinut elokuvaohjaaja, kirjailija Ville Suhonen, joka tunnetaan mm. Poika ja ilves -elokuvan ja -romaanien tekijänä. Metsän tarina perustuu huikean menestyksen saavuttaneeseen luontoelokuvaan. Kirjan kuvat ovat luontokuvaaja Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvajälkeä. He ovat vuosia seuranneet eteläkarjalaisen metsän elämää ja taltioineet sen ainutlaatuisia hetkiä.

 Isä kertoi, että metsässä tapahtui muinoin ihmeellisiä asioita ja niistä oli kerrottava kotikylän väelle metsäretkeltä palatessa. Salaisuudet siirtyivät vanhemmille lapsille. Metsässä asusti haltijoita ja maahisia, ja jos oli onnekas, saattoi retkillä nähdä myös menninkäisiä ja peikkoja, keijuja ja sinipiikoja. Haltijat ja maahiset pitivät huolta metsän asukkaista. Ne hoitivat eläimiä, puita ja muita kasveja. Uskottiin, että haltijoiden maailma oli rinnakkainen ihmisten maailmalle. Se oli toinen todellisuus.

Kirjan teema on metsä ja se avautuu kirjassa eriaikaisena niin muistoissa kuin nykyhetkessä ja vuodenajoissa. Kirja on erilainen luontokirjojen genressä, sillä se ei opeta ja jankkaa, vaan johdattaa lukijan metsään. Se ei tao lukijalle metsän tarinaa kansallisgallerian kuvin, eikä siinä roihua metsäpalon loimu, eikä saalistaja ja saalistettava käy kisaa elämästä. Metsän tarinan pohjana on pohjoisen ihmisen muinaiset metsäkokemukset ja myyttiset uskomukset.  Miksi käen kukunnan laskemista vartoo tai kaikkoaa, missä maahiset asuvat, mikä on karhun ja päästäisen liitto, miksi pihlajanmarjat ovat pyhiä?  Kirjan myyttisyys on voimakas. Kuukkelia kutsutaan sielunlinnuksi, johon kuolleiden metsästäjien sielut asettuvat. Kuukkeli on maaginen lintu, olen saanut nähdä evästauolla sen pyörivän ympärilläni, jossain syvällä Kuusamon rajavyöhykkeen aarnioissa.

Isä kertoi, että kuukkeli viihtyi koko vuoden pesäpaikkansa lähettyvillä. Ihmettelin, miksen ollut nähnyt sitä aiemmin ja miten se saattoi olla niin luottavainen, tuntui kuin sillä ei olisi vihollisia lainkaan. …  Sillä oli kuulemma  oma hälytysäänensä jokaiselle vieraalle. Vähitellen opin tuntemaan sen rupattelua, kitinää, lörpöttelyä, visertelyä, vinkunaa ja naukumista. Tuntui kuin se osaisi puhua metsän kaikkia kieliä ja matkia muita asukkaita.

…

Muuttolinnut olivat sielunlintuja, yhteydenpitäjiä elävien ja kuolleiden välillä. Ne kertoivat elämän kiertokulusta sen mikä pitikin tietää. Ei ollut aikaa eikä loppua, ei luomista eikä häviämistä. Elämänmuodot vaihtuivat jatkuvasti. Niin kuin talvi muuttui kesäksi ja päinvastoin.

Kiviset kuvat ovat varhaisinta taidettamme, jota voidaan kuvata ihmiskunnan kollektiiviseksi muistiksi siitä, mitä esi-isämme ovat halunneet kertoa ja välittää tuleville sukupolville kalliomaalauksillaan. Isä kertoo pojalleen suomalaisen metsän myyteistä ja tarinoista. Isä kertoo tutusta lapsuuden metsästä ja sen vaiheista.

Muuan paikka oli erityinen pyhä ja tärkeä. Siellä valmistauduttiin metsästysretkelle ja ryhdyttiin maalaamaan kuvia kallioon. Joku maalasi sarvipäisen ihmishahmon. Se esitti kylän poppamiestä, šamaania, joka koetti matkustaa tuolle puolen neuvottelemaan saaliseläimestä.

…

Metsän keskellä, suuressa Metsolassa, asui musta, pahojen enteiden lintu. Metsoa pidettiin noitalintuna. Se oli suuri kuin kotka, ja kirjoitettiin, että se kuului korppikotkien sukuun, laskeutui maahan syömään jäniksiä ja kettuja, jotka se tappoi vahvoilla kynsillään. Pienemmät saaliit se pieksi hengiltä siivillään.

Metsän tarinassa isä ja poika vaeltavat metsässä ja heidän keskinäinen keskustelu toimii kertojan äänenä. Metsä ja metsän väki tulevat tutuiksi lukijalle: muun muassa jänis, tikat, kettu, näätä,  karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, salaperäiset muurahaiset, sammakot, liito-orava ja ilves, kuukkeli, palokärki. Metsän pieneliöt, käävät, kasvit, sammalpeitteiset kivenlohkareet sekä mahtavat puuvanhukset ovat läsnä.

 Peippo sai nimen vilukieli. Niin vikkelästi sen laulu soljui. Se herätti keväisen metsän ilon säveliin ja niinpä linnusta tuli oikea pirteyden vertauskuva. Joidenkin mielestä se taas oli kevytmielinen haihattelija, taitava peippaaja, joka temppuili ja eksytti kilpakumppaneitaan ja vihollisiaan.

…

Äiti pyysi usein keräämään kukkia, sanoi niiden tuottavan ihmisille onnea. … Äiti kertoi tarinan, että jos näki sananjalan kukkivan, oppi lintujen kielen ja silmänkääntäjän taidot. Ja jos näki kukinnon juhannusyönä, sai tietää aarteen sijainnin. Aarre täytyi kaivaa maasta keskiyöllä hiljaisuuden vallitessa, paikasta, jonka virvatulen häilyvä sininen liekki osoitti.

Metsän tarina on elämyksellinen luontokirja vanhan metsän elämästä. Metsässä kaikella on tarkoituksensa, vain ihminen järkyttää luonnonjärjestystä. Kirjaa lukiessa minulle tuli mieleeni YLE:n tekemä opetusohjelma Suomalaisia kuvia, sillä sen musiikki on vaikuttava. Se soi mielessäni tätä kirjaa lukiessa. Metsä tarina on kirja, jonka antaisin lahjaksi, ja jonka paikka on kirjahyllyssäni.

Isä lopetti kertomuksen pojalle, metsän tarina oli tullut päätökseen. Puut oli kaadettu moneen kertaan, mutta vanha mänty oli saatu suojeltua. … Ikimetsään päästäkseen piti lähteä kauas. Eikä riittänyt, että sitä katsoi vain tieltä tai edes ulkoilureitiltä. Piti astua rajan yli, mennä metsää…

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Maahenki, 2. painos 2013, Arvostelukappale