keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hannah Miles Juustokakut - 60 suussasulavaa leivonnaista



 
 Tartun nyt kirjaan, jonka aihepiiri ei juhli blogissani. En ole keittiön hengetär, enkä nauti ruoan laittamisesta. Mutta en minäkään voi vastusta juustokakkuja, ihania maistuvia juustokakkuja. Minun oli saatava tämä kirja. Jo tuo kansi vei minut mennessään. Ei tällaisia houkutuksia saisi kustantaa. Toinen, mikä haltioittaa minut laittamaan ruokaa on syksyn tuoreet itsepoimitut herkkutatit. Nyt pääsette siis noviisin kyytiin. Osaattehan te antaa arvoa kuville, jonka liitän lopuksi mukaan? Ainakin minut tuntevat ystäväni haltioituisivat kuvista. Kirjan on suomentanut Tuija Tuomaala.

 Juustokakut perustuu englantilaiseen alkuperäisteokseen Cheesecake (2013), jonka on kirjoittanut Hannah Miles. Valokuvat ovat Steve Painterin. Kirjan on suomentanut Tuija Tuomaala. Kirjasta luvataan: herkuttele maailman parhailla juustokakuilla! Juustokakku kuuluu maailman vanhimpiin jälkiruokiin ja niistä on tietoja jo ajalta ennen ajanlaskun alkua.

 

Kirjan johdannossa esitellään juustokakkutyypit, joita on kolme: uunissa paistettavat, liivatteella hyydytettävät tai jääkaapissa hyydytettävät. Perinteisessä juustokakussa on murennetuista kekseistä ja voisulasta tehty murupohja, mutta sen voi korvata paahdetuilla pähkinöillä tai manteleilla tai paistetulla kakkupohjalla. Juustokakkujen aineksina käytetään yleensä tuorejuustoa, mascarponejuustoa, ricottaa, rahkaa, kananmunia, liivatetta ja sokeria. Lisäksi on muutama sana vähärasvaisista juustokakuista, uunissa paistetuista juustokakuista ja mahdollisista ongelmista juustokakkujen leivonnassa.

 

Juustokakut on jaettu kuuteen kappaleeseen. Klassikoissa esitellään kymmenen perinteistä klassikkoa, muun muassa vaniljajuustokakku, sitruunainen mustikkajuustokakku ja persikkamelbaajuustokakku. Hedelmä- ja marjajuustokakuissa on mukana yksitoista vaihtoehtoa: minikokoiset mustikkajuustokakut, charlotte-juustokakku jne. Karkeilla höystettyjen juustokakkujen saattaisi kuvitella olla nuoremman väen mieleen, miltä kuulostaa Daim-juustokakku tai piparminttusuklaajuustokakku? Gourmet-herkutteluun sopivia ovat vaikkapa suklaa-chilijuustokakut, crème brûlée-juustokakut tai tätä haluan kokeilla seuraavaksi: ruusuinen kardemummajuustokakku. Kutsuille esitetään sopiviksi: uunijäätelöjuustokakkuja, marjasuhdaejuustokakkuja tai päärynä-praliinijuustokakkuja. Juustokakkuja maailmalta ovat esimerkiksi amerikkalainen kurpitsajuustokakku, kerikkalainen baklavajuustokakku tai japanilainen kirsikankukkajuustokakku. Lisäksi kirjassa on hakemisto.

 
Juustokakut on selkeä opas juustokakkujen maailmaan. Jokainen rakastaa niiden makua ja unohtaa niiden kalorit. Minunlaiselle aloittelijalle yhteen kokonaisuuteen rajoittuva teos on loistava. Löysin keväällä myös piiraskirjan, joka hurmasi minut. Juustokakkujen kuvat ovat syötävän suloiset. Selaa sivuja ja valitse suosikkisi. Tee ja nauti. Nam. Suosittelen.

 

Hannah Miles Juustokakut – 60 suussasulavaa leivonnaista

Gummerus 2014. Arvostelukappale.



sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Juha Hurme Nyljetyt ajatukset





Juha Hurme (s. 1959) on ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on toiminut myös Ylioppilasteatterin taiteellisena vastaavana sekä Teatteri Telakan johtajana. Hän on toiminut kulttuurin eri sektoreilla, eri taidekoulujen luennoitsijana, tehnyt radiokolumneja sekä toiminut kirjoittamisen opettajana. Juha Hurme on julkaissut kolme kiitettyä romaania: Volvo Amazon (Otava, 2007), Puupää (Teos, 2009) sekä Hullu (Teos, 2012). Niissä autofiktiivinen aines sekoittuu todellisuuteen ja kuviteltuun.

Nyljetyt ajatukset kertoo kahdesta miehestä eli viisikymppiset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Lypertön kylästä Hailuotoon. Kirjailija itse on kulkenut saman matkan kaverinsa kanssa. Kolmen vuosikymmenen ajan Hurme kertoo keränneensä ja taltioineensa tätä materiaalia.


Myös ihmisluonto on problemaattisen herkkä, ainutlaatuinen osa luontoa. Luonnosta ei pääse pakoon edes ampumalla kuula kalloon, siinä siirtyy saman tien ikuiseen kiertoon maan mullaksi ja pilveksi taivaalle.

Nyljetyt ajatukset on veijariromaani, paikoin humoristinen, mutta siinä on myös tietokirjan aineksia ja viisaita ajatuksia, jotka ovat kuin aforismeja. Kirjassa on aakkosellinen hakemisto tietokirjan tavoin. Soutumatkaa kertyy 700 kilometriä, joka vie 20 vuorokautta. Vaikka teemana on matka Kustavista Hailuotoon, niin matkaa tehdään myös ajatustasolla ja vuoropuheluna. Nyljetyt ajatukset käy myös koetusta retkioppaasta soudettaessa Turun saaristosta Oulun edustoille. Matkaan kaksikko lähtee Kustavista Volter Kilven maisemista, Alastalon salista. Kilven Kirkolle eeposta he kuvaavat: Kilpi on pakannut kirkkoveneeseen koko ihmiskunnan. On nuorta ja vanhaa, rikasta ja köyhää, avarampaa ja ahtaampaa ainesta, hyviä ja hairahtaneita, viisaita ja tyhmiä, keskivertoja friikkejä. Nämä suorittavat elämänsä soudun ja päätyvät Kustavin kirkkomaalle, eräässä syvässä mielessä omille haudoilleen, joista Kilven kirjoittajankyky heidät manasi esiin seikkailemaan 1800 sivun eli Saaristolaissarjan verran.

Soutamisen lisäksi Aimo ja Köpi syövät, leiriytyvät luodoilla ja rannoilla, maistelevat alkoholia ja keskustelevat, pitävät yksinpuhelua. He keskustelevat niitä näitä, mutta he selvittävät myös, mikä on olennaista ja olennaisen välittymisestä. Eikä heidän keskustelu lähde kuin alusta, sillä he pohtivat ihmisen asemaa evoluutiosta lähtien, kosmisesta evoluutiosta lähtien. Ihmisyydestä keskustelu pitää määritellä kivijalkaan, jotta voidaan päästä taiteeseen. Nyljetyt ajatukset on 500 sivua keskustelua kulttuurikysymyksistä, mitä "taide on" ja "mitä on elämä"... Usein taiteen määrityksessä lähdetään esihistoriallisesta taiteesta, meillä kivisistä kuvista. Nämä kaverukset luotaavat vielä kauemmaksi. Kaverit ovat hyvämuistisia, lukeneet paljon, kumpainenkin on tallentanut paljon mieleensä. He pohtivat, tekevät johtopäätöksiä, työstävät ajatuksia, he pohtivat vaikeitakin asioita, mutta tekevät sen tavalla, jolla lukija kykenee pysymään mukanaan. He katsovat tuttuina pidettyjä uusin silmin ja hämmentävät käsityksiä.

Sanat ovat kiviä! Sanat ovat äänteitä, kirjaimia ja tavuja. Ne ovat ainetta, fyysisiä objekteja, materiaa. Ne ovat ihmisen tekemiä tarvekaluja, karkeita merkkejä ajatuksille, tajunnan virralle ja mielikuville, jotka viimeksi mainitut, kuten tiedämme, ovat paljon hienojakoisempaa ainetta ja aaltoilua.

Kaksikko keskustelee ihmisellisyydestä: kirjallisuudesta, vähän muistakin taiteista ja jopa kulttuurista. He käyvät suomalaisen kirjallisuuden hahmoja läpi, mutta mukaan mahtuu muun muassa Camus, Shakespeare, Brecht, Cervantes, Kafka, Tolstoi jne. Kirjaa lukiessa tulee eittämättä huoli oman tietämisen vajavaisuudesta, sillä nimiä vilahtelee tiuhaan. Nyljetyt ajatukset lataa asiaa fiktion sisällä. Osa käsitellyistä teoksista sitoutuu jollain tavoin reitin varteen. Toisaalta Hurme on hakenut kirjaansa henkilöitä, jotka eivät ole suuren yleisön tiedossa, joten osa ei aukene millään tavoin. Miehet ovat soutamassa Kustavista Kokkolaan oopperaesitykseen, jonka ensi-illasta kaverukset myöhästyvät. He kohtaavat matkalla tuttunsa Juha Hurme -nimisen henkilön ja tämän kehotuksesta he päättävät soutaa aina Hailuotoon asti.

Taiteen tavoite: tuntea olonsa kotoisaksi maailmassa, ilahtua maailmasta. Taide auttaa poloista ihmisriepua integroitumaan todellisuuteen. Se tekee maailmaan kahvan, josta saa otteen. Taiteessa maailma yllättää turvallisesti muodoilla ja luomuksilla opettaen ja ravistellen. Suvaitsevaisuus ja suhteellisuudentaju virittyvät tässä tarkoituksenmukaisuudessa ilman tarkoitusta.
Nyljetyt ajatukset on jännittävä kertomus kahden kaveruksen huikeasta souturetkestä, jossa ei tapahdu mitään, jossa ei ole juonta, mutta siinä on alkupiste ja maali ja ehkä juonikin, jos sen vain oivaltaa. Olen kuunnellut Hurmeen selostuksia kirjasta, ja hän on tehnyt minuun suuren vaikutuksen läsnäolollaan, selkeäsanaisena puhujana ja innostuksen välittäjänä. Voi vain miettiä, millainen oli Hurmeen oma souturetki, jonka hän kertoo tehneensä. Minkä verran häntä matkaa kaksikon mukana? Tässä romaanissa on kaipaamaani uudistusta, että ei aina kerrota sukutarinaa tai ryvetä sodan jälkeisiä rakennemuutoksen vuosia läpi, vaan matkataan ihmiseen itseensä, ilman viinaa ei olla, mutta kaatokännissäkään soutu ei onnistu, eikä teksti ole edes räävitöntä. Lukija matkaa veneessä melkoisen kulttuuri-ilottelun näiden kahden veijarin mukana.

Juha Hurme Nyljetyt ajatukset
Teos 2014. Arvostelukappale.


Matkaan Aino ja Köpi lähtevät näistä maisemista.

'
Skopolia carniolica on Kustavin nimikkokukka


Näihin maisemiin Aimo ja Köpi päätyvät. Todentuntuisesti he hyppivät dyyneillä ja varovat tiirojen hyökkäyksiä, jopa niin, että minäkin jopa vakuutun.
.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken






Saksalainen Daniela Krien (s. 1975) vietti nuoruutensa isänsä kotikylässä Vogtlandissa (Sachsen), ja asuu nykyään miehensä ja kahden tyttärensä kanssa Leipzigissa. Krien on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Vielä joskus kerromme kaiken voitti Junger Literaturpreis -palkinnon. Kirjan käännösoikeudet on myyty 15 maahan ja kirjasta on tekeillä myös elokuva. Kirjan on suomentanut Ilona Nykyri.

Daniela Krienin esikoisromaani on kertomus kielletystä rakkaudesta ja intohimosta. Vielä joskus kerromme kaiken (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) kertoo väreilevän kuumasta kesästä vuonna 1990. Tarinan kertoo 16-vuotiaasta Mariasta, joka viettää aikaansa poikaystävänsä vanhempien Brendelien maatilalla Itä-Saksassa. Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, maataloon. Marian päivät kuluvat koulusta pinnaten, laiskotellen ja Karamazovin veljeksiä lukien. Jollain tasolla Marian käytös jopa ärsyttää, toisaalta nuoruuden huuma on polttavaa. Karamazovin veljesten parempi tuntemus olisi voinut tuoda lukemiseen ajatuksia, jotka nyt saatoin sivuuttaa.

Brendelien ja Hennerin tilat ovat kylän suurimpia maatiloja. Naapuritilan nelikymppinen, erakkomainen Henner asuu yksin hevostensa ja koiriensa kanssa. Aito maalaisidylli syntyy vehnäpelloista, kastanjapuiden tuoksusta, karjasuojista, ladoista, vihannesmaista sekä aidatuista niityistä.

Vielä joskus kerromme kaiken tapahtumien keskiössä murenee valtio, kun DDR lakkaa olemasta. Tuollainen tapahtuma muurien murtuessa on valtava prosessi. Oma aikalaisaikani on kokenut muitakin vastaavia tapahtumia kuten Baltian maiden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen. Yksilöt pyrkivät sopeutumaan muutoksiin myös omassa elämässään siihen, että maa katoaa, pyyhkiytyy pois, DDR lakkaa olemasta... Kirja kuvaa tapahtumia uskottavasti aikalaisen silmin.


Tunne siitä, että minulla on maailmassa jotain merkitystä, on tähän saakka kasvanut vuosi vuodelta. Mutta nyt, kun täytän seitsemäntoista ja maailmasta on äkkiä tullut niin kovin avara, oma merkitykseni tuntuu taas vähenevän. Kyllä minua täällä tilalla sentään hiukan tarvitaan, vaikka tultaisiin täällä hyvin toimeen ilmankin.

Maria ajautuu Hennerin luo ja kiihkeään suhteeseen, joka johtaa valheisiin, häpeään ja petollisuuteen. Kerta toisensa jälkeen hän päätyy erilaisten alibien varjolla Hennerin luo. Rakkaustarinassa on outoja sävyjä, jos jotakin kaunistakin. Johannes valokuvaa ja omistautuu sille. Hänet kuvataan hyväuskoisena hölmönä, joka ei kysele Marian menoista. En paljasta tarinasta yhtään enempää, sillä lopunkin vihjailu olisi liikaa. Etsiikö Maria Henneristä isähahmoa? Marian isä on toisaalla leningradilaisen, nuoren naisen pauloissa ja työttömän äidinkään elämä ei ole kovin hallinnassa. Johannekselle hän haluaa tunnustaa: "Silloin minulle tulee yhtäkkiä tarve kertoa hänelle kaikki, todella kaikki. Hän ei halveksi minua, siitä olen varma. Hän on minun isäni. Hän ymmärtäisi. Mutta silloin hän astuu jo autoon ja hurauttaa tiehensä."

Hmm, kannesta, mietin sen asettaneen kirjalle ehkä enemmän vaateita. Se ei ollut suloisessa ihanuudessaan minun makuuni. Sen sijaan Vielä joskus kerromme kaiken hullaannutti lukemaan kirjan ilman keskeytyksiä. Pidin kirjan intensiivisestä otteesta alusta loppuun, jopa kirjan tummat sävyt sointuivat yhteen. Vielä joskus kerromme kaiken on rohkea esikoisteos, jossa rakkaus ja väkivalta, konflikti ja kaipaus kytkeytyvät erottomasti toisiinsa.


Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken

Someday We'll Tell Each Other Everything
Gummerus 2014. Arvostelukappale.


Tästä on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä  ja  Omppu



torstai 8. toukokuuta 2014

Melinda Nadj Abonji Kyyhkysten lähtö







Melinda Nadj Abonji on syntynyt 1968 Becsejssä, Serbiassa. Hän elää muusikkona ja kirjailijana Sveitsissä. Abonhin esisoisteos Im Schaufenster im Frühling ilmestyi vuonna 2004. Kyyhkysten lähtö (Tauben liegen auf) voitti vuonna 2010 sekä saksankielisten maiden kirjapalkinnon vuoden parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta että Sveitsin kirjapalkinnon. Kyyhkysten lähtö on Lurra Editionsin kustantama ja Raija Nylanderin suomentama.

Kyyhkysten lähtö on kertomus maahanmuuttajaperheen sopeutumisesta uuteen kotimaahan, toisaalta kaipuusta entiseen, hyväksytyksi tulemisesta, ulkopuolisuudesta, juurettomuudesta sekä konfliktien kierteestä Perheen sopeutuminen on vaikeaa, sillä maaseudulta vieraaseen maahan muuttaneelle muutokset näyttäytyvät rajuina hyvinkin edistyksellisessä yhteiskunnassa. Työntekijänä vieras on aina arvostelun kohteena, vaikka tekisi työnsä moitteettomasti. Hyväksytyksi tuleminen ja tasavertaisuus tuntuvat illuusioiden kaltaisilta unelmilta. Balkanin sota, Sarajevon piiritys, Titon päättynyt valtakausi, poliittiset taustatekijät häälyvät taustalla. Yhteys vanhaankin on katkonaista, osattomuutta suvun tarpeisiin, juhliin, muistamisiin, kun läsnäolo ei ole mahdollista, vaikka yhteenkuuluvuus edellyttäisi paikalla olemista. Koska kuolema ilmoittaa tulostaan harvoin etukäteen, emme ole juuri koskaan paikalla, kun joku Vojvodinan sukulaisista kuolee.

Emmekä me silloin osanneet aavistaa, että muutaman vuoden kuluttua hautakivet kaadettaisiin, kivilaatat murskattaisiin, kukat revittäisiin, koska sodassa ei riitä vain se, että elävät tapetaan, ja jos olisimme sen aavistaneet, me olisimme luultavasti painaneet päämme alas vainajiemme haudalla, pyytäneet, että hiljainen hyminämme tiivistyisi maagiseksi suojaksi, jotta vainajia ei häirittäisi heidän ikuisessa levossaan...


Kyyhkysten lähdössä kertojana on Ildikó. Hän kertoo Sveitsiin muuttaneen perheensä tarinan. Kocsisin perhe työskentelee aluksi pesulassa ja myöhemmin omassa kahvilassa, se on perheen yhteinen projekti. Ajallisesti tarina sijoittuu Jugoslavian sotien alkuvaiheeseen. Tarinan alussa Kocsisin perhe saapuu kotiseudulleen isoäidin, mamikan luo osallistuakseen sukulaisten hääjuhlaan. Nándor ja Valéria vihitään tarkalleen kolme kuukautta Titon kuoleman jälkeen 4.8.1980. Indikó ja Nomi palavat halusta kokea lapsuuden muistot ja tutut paikat uudelleen, niin että ne taltioituisivat mieleen pysyvästi. Perheen lähtö ei alun perin ollut paremman elämän toivo, vaan enemmän ajolähtö, mutta en spoilaa tarkemmin. Mamika avautuu asioista aikanaan, joista ei ole puhuttu.Tarina kertoo myös Ildikón unelmista, itsenäistymisestä, uuden yhteiskunnan ja sen nuorisokulttuurin unelmista, jotka eivät kohtaa vanhempien unelmia.


Mutta vasta sinä päivänä, kun minä pakkasin tavarani pahvilaatikoihin, aavistin, että pelissä oli vielä paljon enemmän: syvä häpeä, jota äiti ja isä todennäköisesti tunsivat muuttoni takia, mitä sukulaiset siihen sanovat?, minun oli helppo lukea heidän silmistään, että muuttoni merkitsi heistä selänkääntöä perheelle, ja he tunsivat olevansa vastuussa siitä, ei vain osittain vaan kokonaan....


Kyyhkysten lähtö on koskettava kirja, joka jää mieleen. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta monisävyinen ja moniulotteinen, monin paikoin se on haikean suloinen, erilaisten yhteiskuntien rakennemuutoksesta eri aikatasoilla.

Melinda Nadj Abonji Kyyhkysten lähtö
Lurra Editions 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Mansimarjasta punapuolaan – Marjakasvien kulttuurihistoriaa






FT Hannele Klemettilä on kulttuurihistorioitsija, joka on kirjoittanut useita tietokirjoja keskiajan elämästä ja kulttuurista. FT Laura Jaakola on oululainen tutkija ja kasvifysiologian dosentti, joka on erikoistunut marjojen terveysvaikutteisiin yhdisteisiin.

Mansimarjasta punapuolaan kertoo marjakasvien biologiasta, ruokakäytöstä ja kulttuurihistoriasta esihistoriasta nykypäiviin asti. Tuttujen marjojen lisäksi käsitellään vieraammat ja myrkylliset lajit, joilla on ollut tärkeitä rooleja kansanlääkinnässä ja myyteissä. Kirjassa esitetään myös uusinta tutkimustietoa marjojen terveysvaikutuksista. Kirja on painettu harvalla kirjasinkoolla huomattavan paksulle paperille ja kirjaa piristää Riikka Juvosen piirroskuvat. Tahmeat, helposti likaantuvat kannet ovat hieman oudot. Kirja ei ole tarkoitettu tunnistusoppaaksi. Kirjassa on myös mielenkiintoisia ruokareseptejä.


Kirja jakautuu kuuteen osioon. Ensimmäisessä osiossa Marjojen maantiedettä ja typologiaa käsitellään muun muassa marjojen luokittelua ja lisäämistä, kansanomaista nimistöä, luonnonvaraisia marjoja, marjastusta harrastuksena ja ammattina sekä marjoja eläinten ravintona.

Toisessa osiossa Marjat ravintona käsitellään marjaravinnon etuja, säilöntää, marjamuoteja, marjojen kulinariaa, reseptejä ja unohdettuja marjoja.

Kolmannessa osiossa Marjarohdot käsitellään yrttilääkintää, luontaislääkintää, maineikkaita rohtomarjoja, marjojen merkitystä terveydelle, allergioita ja myrkyllisiä marjoja.

Neljännessä osiossa Marjojen esteettinen käyttö käsitellään kauneudenhoitoa, marjakosmetiikkaa, marjakasveja värjäyksessä, kodin ja pihan kaunistajina ja kuvateosten innoittajina.

Viidennessä osassa Myyttien ja metaforien marjat käsitellään kansanuskomuksia, jumaltaruja, symboliikkaa, satuja ym. marjoihin liittyvää.

Kuudennen osion Loppusanoissa puhutaan superfoodista, vähän hyödynnetyistä luonnonvaraisista marjoista, viljellyistä vierasperäisistä marjoista, luonnonvaraisista myrkyllisistä marjoista, vierasperäisistä myrkyllisistä marjoista sekä uhanalaisista, rauhoitetuista luonnonmarjoista Suomessa sekä esitellään taulukot Suomen herkullisista luonnonvaraisista marjoista.


Izaac Walton mansikasta vuonna 1635:

”Epäilemättä Jumala olisi
kyennyt tekemään paremmankin marjan,
mutta epäilemättä hän ei sitä tehnyt.”


Kirjasta selviää muun muassa, että marja tarkoittaa meheväseinäistä hedelmää, joka on kehittynyt emin sikiäimestä eli kasvitieteellisesti marjoja ovat esimerkiksi tomaatti, chili ja viinirypäle, mutta ei mansikka, joka on kukkapohjuksesta kehittynyt epähedelmä. Oikeat marjat jaetaan marjoihin, luumarjoihin ja kerrannaisiin luumarjoihin. Kirjasta selviää myös, että arkikielessä käytetty termi katajanmarja ei ole marja vaan käpy.

Kirjan mielenkiintoisia huomioita on, että ahomansikka oli merkittävä talousmarja vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ja puutarhamansikan viljely levisi peltoviljelyksi vasta 1960-luvulla. Ukkomansikkaa viljeltiin erityisesti maamme lounaisosien kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Vadelmaa on kasvatettu Turkulaisissa puutarhoissa jo keskiajalla. Herukoita Suomessa on viljelty 1600-luvulta lähtien.

Noituuden ja taikuuden harrastajien tärkeisiin apuvälineisiin ovat kautta aikojen kuuluneet muuan muassa taikasauvat. Puumateriaalin valinta on sikäli tärkeää, että uskotaan eri puiden antavan sauvoille erilaisia voimia. Marjovista puista taikasauvan aineena käytettiin pihlajaa, jonka voimat kävivät kaikkiin tarkoituksiin. Kirsikkapuusta tehtyjä sauvoja hyödynnettiin eritoten rakkausmagiassa ja ennustamisessa, orapihlajasauvoja taas hedelmällisyyttä ja onnea tuovassa magiassa. Seljasta tehtyjä sauvoja käytettiin karkotukseen, suojeluun, terveyden ja vaurauden ja unien hallintaan, katajaisia sauvoja puolestaan tavoiteltaessa turvaa, rakkautta, terveyttä ja suojaa varkaudelta.

Mansimarjasta punapuolaan – Marjakasvien kulttuurihistoriaa on kokonaisvaltainen esitys marjoista. Meillä on runsaasti marjakirjoja, etenkin luonnonmarjoistamme. Tällaista marjojen kulttuurihistoriaan pohjautuvaa ja nykytutkimuksen huomioivaa marjakirjaa meillä ei ole ennen ollut. Olen lukenut useita Hannele Klemettilän kirjoja ja pidän niiden uusiutuvista ja vaihtuvista aihepiireistä sekä laaja-alaisesta katsontatavasta - meillä ja muualla. Tämä on erittäin antoisa ja upea kirja.


Hannele Klemettilä & Laura Jaakola
Mansimarjasta punapuolaan – Marjakasvien kulttuurihistoriaa
Maahenki 2011. Arvostelukappale.


Hannu Sarenström Lundens skugga & Marie Hansson & Börje Hansson Lökar & Knölar


Hannu Sarenström on Ruotsin kuuluisimpia puutarhakirjailijoita. En ihmettele, sillä hänen kirjansa ovat ihastuttavia. Sarenström on suomalaissyntyinen. Hänen uusimmassa kirjassaan on esiteltynä kerrassaan mahtava lehtopuutarha, tärkeitä kasvatusvinkkejä, mahtavia kuvia ja yhteensopivia kasviehdotuksia. Varoitan, tämä esittely on lattarien juhlaa. Tämä kirja vain elää kuvista, joten loihdin eteen ihania kasveja.

Luin kevään ja viime kevään puutarhakirjoja blogissani. Joitakin raakkasin vilkaistuani heti pois sillisalaatteina. Suomalaisestametsäpuutarhasta pidin eniten, mutta omiin tarpeisiini se ilmestyi liian viiveellä. Joten otetaan esittelyyn puutarhakirja, joka olisi voinut ilmestyä meilläkin suomeksi jo tänä keväänä. Tämä on kirja, joka pitäisi ehdottomasti tuoda suomeksi meillekin.

Hannu Sarenström esittelee kirjassa lehtopuutarhansa suosikkikasveja. Ihastuttavia lehdon kasveja, harvinaisia vuokkoja, herttaisia kiurunkannuksia ja valloittavia jouluruusuja.   Kokonaisia sivuja ja aukeamia jouluruusuja.
Lundens skugga lähtee liikkeelle varhaisesta keväästä. Jotkut puut ja pensaat kukkivat ennen lehtien puhkeamista.  Taikapähkinä (Hamamelis mollis) on varhainen ja kaunis, mutta se kukkii usein niin aikaisin, että puutarhuri ei edes huomaa sen kevään ensiviestiä. Sarenström esittelee upeita lajeja: kuten hopeavaahtera (Acer saccharinum), korallikanukoiden kirjoa  (Cornus alba) ja koreanalppiruusu (Rhodendron mucronulatum). Talven lopun ja varhaisen kevään aloittaa lumikellot (Galanthus) ja lumipisarat (Leucojum), joiden laaja laji- ja lajikekirjo avautuu kirjan sivuilla.

Aikaisista perennoista hän esittelee imikän (Pulmonaria officinalis), joka on lehtojemme luonnonvarainen kevätaspektilaji, mutta puutarhassa se kasvaa  tiiviinä tuppaana. Viljelemme kuitenkin usein puutarhassa monia muita imikkälajeja kuten valkotäpläimikkää (Pulmonaria saccharata) ja kaitaimikkää (Pulmonaria angustifolia). Miten suloinen olisi punainen imikkä?

Hannu Sarenström tunnustautuu kasvienkerääjäksi ja esittelee mahtavia ja vielä toinen toistaan mahtavampia lajeja. Lukija ihastuu jalkalehtien (Podophyllum)  moninaisuuteen ja silmäilee keltamajavankaalia (Lysichiton americanus). Toivottavasti puutarhuri innokkuudessaan muistaa, että tämän lajin kanssa on oltava varuillaan. Ja sitten Lundens skugga etenee vihdoin lehdon kevätaspektiin ja kevään alkuun, jossa esitellään erilaisia sinivuokkoja (Hepatica), jouluruusuja (Helleborus), kiurunkannuksia (Corydalis).  Seuraavana lukija pääsee sipulikasvien ääreen. Mitä puutarha olisi ilman karhunlaukkaa (Allium oleraceum)? Kappale on oodi karhunlaukalle. Sarenström luonnehtii karhulaukkaa sanoilla älskvärd, ljuvligt god, vackert blommande ja väldigt invasiv. Voi, karhunlaukka saisi levitä pihassani ihan vapaasti, mielellään paljon nopeammin.

Vihdoin pääsemme magnolioihin (Magnolia), veripyökkiin (Fagus sylvatica ’Atropurpureum’) ja kirsikoihin (Prunus).  Rusokirsikka (Prunus sargentii) ihastuttaa juuri näihin aikoihin pihoja. Lehdon kenttäkerroksessa ihastelemme esikoiden (Primula) runsautta. Sitten jatkamme uudelleen lukemista magnolioiden parissa.  Tietenkin olen halunnut pihaani pyökin, tietenkin tuon tummalehtisen lajikkeen. Purppuraheisiangervoni  Physocarpus opulifolius 'Diabolo' kärsi yksinäisyydestä ja erilaisuudestaan.

Vihdoinkin pääsemme toukokuuhun. Vuokkojen (Anemone), saniaisten (Athyrium, Dryoteris, Matteuccia) ja varjohiippojen (Epimedium) kauneuden jälkeen saamme tutustua toukokuun ihanuuteen pikarililjojen (Fritillaria), lumikin (Sanguinaria canadensis), ruusuleinikkien (Adonis),  alppikellojen (Soldanella), mukulaleinikin (Ranunculus ficaria), kielokin (Uvularia grandiflora) ja lumoavien kolmilehtien (Trillium) kera.

Lundens skugga esittelee toukokuun toivekasveissa  muuan muassa halikkoja (Mertensia), sinikämmenen (Glaucidium palmatum), amerikankulleron (Trollius laxus),  litukoita (Cardamine) ja haberlejoja (Haberlea). Sinikämmenen kukinta ajoittuu meillä kesäkuun puolelle. Se on ihana aarre, jonka joutuu noutamaan Tukholman puutarhoista. Myös Mustilan arboretumissa sitä saa ihailla. Se on oma suosikkini, skopolian ja kievarinyrtin kera. Kievarinyrtti (Physochlaina orientalis) kukkii usein toukokuun puolella.  Se on vanha perenna, jota on kasvanut meillä erään kievarin pihassa. Muutama taimisto myy tätä kaunotarta. Pian näiden jälkeen lemmikit (Myosotis) valtaavat vapaat tilat. Lundens skugga tarkastelee vielä uudemman kerran kevätsipuleja: syklaameja (Cyclamen), koiranhampaita (Erythronium), hyasintteja (Hyacinthus),  pikarililjoja (Fritillaria) sekä  kasvitieteellisiä tulppaaneja (Tulipa).

Kesän osuudessa esitellään puista muun muassa loistotrumpettipuu (Catalpa speciosa), alabamantrumpettipuu (Catalpa bignonioides) sekä tulppaanipuu (Liliodendron tulipifera) ja pensaista kanukoita (Cornus), partapensas (Chionanthus virginicus), pähkinäpensaita (Corylus), koristeomenapuita (mm. Malus toringo), palloheisiä (Viburnum opulus ’Roseum’ ym.), heisiangervoja (Physocarpus), syyshortensioita (Hydrangea) sekä kesän perennoita kuten valkoalpi (Lysimachia clethroides) ja akileijoja (Aquilegia), jumaltenkukka (Dodecatheon meadia), tikankontti (Cypripedium), kärsäkalloja (Arisaema), sinivaleunikko (Meconopsis betonicifolia), tummakurjenpolvi (Geranium phaeum), varjolilja (Lilium martagon), ukonhattuja (Aconitum), peikonkelloja (Codonopsis), trumpettisinikärhö (Clematis heracleifolia), metsäunikko (Hylomecon japonicum),  valkopärskäjuuri (Veratrum album), valeunikot (Meconopsis) sekä narsissivuokko (Anemone narcissiflora). Tiesitkö, että valkopärskäjuuri kasvaa meillä luonnonvaraisena? Pohjois-Lapissa Utsjoella, lähellä Norjan rajaa harvinaisena.  Kärsäkalla on pihan viehättävä koristus. Ukonhatut ovat mahtavia. Muurisen puutarhalla ymmärsin ukonhattujen lajikirjon mahtavuuden, hänen puutarhansa on lumoava paikka.

Suurimman osan kirjassa esitellyistä lajeista pitäisi menestyä koko maassa (Ruotsissa) ja monet ovat ruotsalaista alkuperää. (hah).  Lajivalikoimaa tarkastellessa ymmärtää, että monet kirjan puuvartisista selviävät meillä ainoastaan etelärannikolla ja I vyöhykkeellä  ja joukossa on lajeja, jotka eivät meillä menesty ulkona lainkaan. Tulppaanipuu on hieman niin ja näin. Turun Ruissalossa se on saatu säilymään. Muistelen, että kasvupaikka on kasvihuoneen paahdepaikassa, koska se kuvaaminen on ollut hankalaa. Joissakin puutarhoissa sen kanssa sinnitellään. Alabamantrumpettipuu on kehnoin laji meille. Olisikohan omani istutettu 1997? En muista varmasti. Onhan sillä pituutta kolmisen metriä. Kasvuun lähdetään hitaasti ja alkuvuosina alusta ja myöhemmin talvista riippuen hieman ylempää. Loistotrumpettipuu oikeana kantana on jo parempi.

Meillä tuontikasveissa pitäisi kiinnittää hieman enemmän huomiota alkuperään. Enemmän ja pitkäaikaisempaa iloa saisi kotimaassa kasvatetuista perennoista.  Kirjan puute on sen keskittyminen kevääseen eli se loppuu ikään kuin kesken. Kirja tarvitsisi toisen mokoman lisää kesän hehkuun ja syksyn väriloistoon. Ehkä kirja saa jatkoa? Kuitenkin tämä kirja tarjoaa huikean retken puutarhaan. Tässä kirjassa on upeat kuvat, mutta tässä kirjassa on myös merkittävä tekstin osuus. Nämä kaksi asiaa kohtaavat yllättävän harvoin.  Tieteelliset nimet tekevät tekstin ymmärtämisen mahdolliseksi. En hallitse ruotsinkielistä nimistöä kovinkaan kehuttavasti, vaikka englanninkieliset osaankin paremmin. Tieteellisten nimien avulla kirjasta selviää hyvin. Tämä on ehdottomasti omaan kirjahyllyyn kuuluva kirja. Tämä on lumoava kirja, joka saa jo minutkin jo huokailemaan. Kunpa tämä kirja suomennettaisiin pian! Tule kesä!

Hannu Sarenström Lundens skugga
Norstedts 2013. Kotikirjasto.





Marie Hansson & Börje Hansson Lökar & Knölar

Mietin, mitä sanoisin tästä kirjasta. Voisin tehdä kirjallisuusarvostelun, sillä minulla on siihen pätevyys ja alan tiedollinen osaaminen. Voisin tehdä siitä puutarhurin ilottelun, sillä kirja on upea. Taidan tyytyä Syvä huokaukseen.

Kyllähän meillä on sipulikasvikirjoja hyllyt täynnä. Omistan itsekin  joitakin varsin kelvollisia, jotka ovat ulkomaisia. Onhan näitä. Onhan meillä esimerkiksi Månssonit, mutta riittävätkö ne? Aloitetaan kannesta. Kirjan kannella on merkitystä, tämän kirjan kansi on ihastuttava. Tylsä kansi vie jo halut tarttua kirjaan.  Jostain kiikastaa eli tämä kirja on vajavainen ja silti tämä kirja täyttää otsikkonsa täydellisesti. Ja vajavaisuuden osoitan harhaksi.

Olen suomenkielinen lukija, joka hallitsee kasvien lattarit erittäin hyvin. Osaan ne itse asiassa paremmin kuin suomenkieliset nimet eli haen suomalaisia nimiä koko ajan. Haparoin pahasti ruotsinkielisissä nimissä. Lökar & knölar  on lexikon eli se aukeaa täydellisesti lattareiden avulla. Intohimoinen puutarhuri osaa paljon näitä, mutta silti kirja ei ehkä yhtä hyvin aukea lukijalle, joka ei pelaa työkseen lattareiden kanssa. Lundens skugga oli paljon hankalampi lukea, sillä kuvatekstien takia pitäisi osata ruotsinkieliset nimet. Kirjan kuvatekstit ovat olennaisia, todella mielenkiintoisia.

Lökar& knölar on perhekirja. Lexikon on erittäin käytännöllinen tapa esittää asia. Joskus ei vain  jaksa lukea jaarituksia. Puutarhuri on kiireinen ja tarvitsee tietonsa heti. Kuvakirjat ovat erikseen, joiden kanssa saa huokailla. Asiat on esitetty tiiviisti eli lukija löytää tarvitsemansa tiedon nopeasti. Kirja on helposti käsiteltävän kokoinen. Mitä tarkoitan tämän kappaleen ensimmäisen lauseen viimeisellä sanalla? Marie Hansson ja Björn Hansson ovat julkaisseet monia puutarhakirjoja kuten  Kryddväxter, Perenner ja Köksträdgårdens historia. Bambu ja heinäkirja on minulle vieraampi ja kolmannen vasta tilasin tänään. Eli Lökar & knölar on osa kokonaisuutta ja eri osat täydentävät toisiaan.

Lökar& knölar kertoo sipulikasvien viljelystä puutarhassa, tarjoaa sipulien ja mukuloiden botaniikkaa, antaa kasvatusohjeita, opastaa istuttamaan oikein jne. Ja sitten alkaakin kasvit. Kasveista kerrotaan lajikuvauksen lisäksi lajin kulttuurihistoria ja nimen merkitys. Kuvat ovat erinomaisia. Kirja on erinomainen ja inspiroiva. Mutta minä huokaan syvään. Nämä kirjat olisivat suomentamisen arvoisia. Ruotsi muodostuu monelle ongelmaksi nimistössä.

Tekijät ovat todellisia osaajia. Marie Hansson ja Björn Hansson ovat  kuuluisia puutarha-alan ammattilaisia ja puutarhakirjailijoita. Marie Hansson on puutarha-arkkitehti, kiinnostunut kasvien kulttuurihistoriasta ja Björn Hansson on valokuvaaja ja biologi.

Marie Hansson & Börje Hansson Lökar & Knölar
Norstedts 2013. Kotikirjasto.





Tommi Kinnunen Neljäntienristeys









Luin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä Majanderin arvostelun Hesarista. Luin sen Hesaria lukiessa, en kirjallisuusarvostelua etsien ja vielä vähemmän kriitikon arviointia etsien.  Tommi Kinnunen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän on syntynyt Kuusamossa ja asuu tällä hetkellä Turussa. Neljäntienristeys on Tommi Kinnusen innostuneesti vastaanotettu esikoisromaani.

Neljäntienristeys on perheromaani, kolmen sukupolven tarina, joka kertoo noin sadan vuoden ajasta vuodesta 1895 vuoteen 1996. Se sijoittuu jonnekin Koillismaan nimeämättömään kylään, ehkä se edustaa kaikkia niitä tai jotakuta niistä. Kirjailija sanoo eräässä haastattelussa, että kuva on otettu neljäntienristeyksestä, johon kirjailija on kuvitellut Onnin rakentaman talon, jonka ikkunoista Lahja katselee ulos. Neljäntienristeys kertoo neljän päähenkilön tarinan Marian, hänen tyttären Lahjan, tämän miniän Kaarinan tarinat. Neljäs tarina on Onnin. Onnin tarina avaa Lahjan ja Onnin suhteen. Maria on nuori pitäjänkätilö, joka herättää ympäristössään epäilystä. Hän synnyttää aviottomana tyttärensä Lahjan. Maria on itsellinen nainen ja rakentaminen toimii symbolina, niin Marian kuin Onnin taholla. Monet kirjan tapahtumat sinkoutuvat ilman selittelyjä lukijalle. Lukijaa ei paapota, vaan hänelle suodaan ymmärryksen ja oivalluksen mahdollisuus. Tilannekuvista saattaa ja pitää oivaltaa tulevat tapahtumat. Pidän kovasti kirjailijan tyylistä edetä asioissa.

Jos vertaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä Laura Lähteenmäen kirjaan Ikkunat yöhön, niin pidän Kinnusen kerronnasta enemmän. Tommi Kinnunen pystyy kuvaamaan naisen, naisen mielen maiseman ja ajankuvan. Neljäntienristeys toi mieleeni Orvokki Aution Kotipesän tyylin ja eheän ilmaisun. Uskonnollisuus ja lestadiolaisuus peilautuu ajankuvaan ja tapahtumapaikkaan sijoitettuna ja se avautuu voimakkaammin siihen kosketuspintaa kokeneelle. Usko on hyvin ylitsevuotavaisen tunkevaa, kokonaisvaltaista ja kaiken säätelevää.

Sali kaikui voihkauksia ja huutoja, ihmiset huusivat herraa armahtamaan ja pappi kuvaili nautinnollisen yksityiskohtaisesti helvetin kärsimyksiä.

Pidin kovasti Marian hahmosta. Koillismaan kuvaus oli todellinen. Neljäntienristeyksessä on monia voimakkaita tilannekuvia: aloitus, Marian sinnikkyys, Helenan lääkärissäkäynti, Onnin tarina monine kohtineen jne. Kirjan teemana on muun muassa hyväksytyksi tuleminen, vieraus ja pärjääminen elämässä, oman paikan lunastaminen sekä suvun sisäiset, raastavat salaisuudet. Joidenkin salaisuuksien kanssa on parempi elää tuomatta niitä esiin.

Ei hän suostuisi kenenkään keittiöhengettäreksi, ei vaatteiden pesijäksi, ruoanvalmistajaksi. Hän oli itsellinen nainen. Palkkakätilö, arvostettu ja tahdottu.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys viehätti minua kovasti. Tämä on hyvä kirja tämän vuoden kirjojen joukossa. Neljäntienristeys on ehdottomasti hehkuksensa.  Erinomainen kirja.

Tommi Kinnunen Neljäntienristeys
WSOY 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Rax Rinnekangas Käyttämättömät tunteet









Rax Rinnekangas on kirjailija, valokuvataiteilija ja elokuvaohjaaja ja julkaissut romaaneja sekä runo-, novelli- ja kolumnikokoelmia. Valokuvataiteen valtionpalkinnon Rinnekangas sai vuonna 1989 ja kirjallisuuden valtionpalkinnon 1992.

Käyttämättömät tunteet on älykäs rakkauskertomus, se on kertomus ainoasta rakkaudesta. Se on kertomus syvistä tunteista, jotka jäävät meillä käyttämättä syystä tai toisesta elämämme aikana ja jotka sen seurauksena jäävät meihin pysyvästi.


Kirjan takakannen mukaan elokuvaohjaajaksi aikova nuori mies lukee kirjailija Albert Camusin Sivullinen-kertomusta ja tutustuu kolmeen, eri kulttuureista kotoisin olevaan naiseen elämänsä eri vaiheissa.


Ensimmäinen nainen lukitsee hänen tunteensa, Adana piipahtaa hetken miehen elämässä. He kohtaavat miehen kotimaassa. Adana jättää psykologisen jalanjäljen miehen elämään. Toinen nainen avaa miehen tunteita. Miten vaikuttaa kolmas nainen, joka muistuttaa traumatisoitunutta miestä ensimmäisestä naisesta odottamattomalla tavalla? Tarinan mies kohtaa rakkautensa, Adanan, sukulaisensa hautajaisissa, hautajaisvieraiden joukossa ja kadottaa samalla hetkellä naisen. Tarinan mies on sivullinen hautajaisissa, isänsä edustaja, sukulaisten näkeminen haudalla ei merkinnyt minulle mitään, koska en ollut koskaan uskonut veren luomaan sukulaissuhteeseen. Hautausmaata ei nimetä, mutta se saattaisi sijaita Helsingissä, mutta yhtä hyvin toisaalla.

Tarinamme mies kiinnitti huomionsa itsensä kaltaiseen yksilöön. Nainen seisoi toisella laidalla luoden katseensa hautausmaan ulkopuolelle. Yhtäkkiä nainen oli poissa.

Hän nyökkäsi ja sanoi: ”En tuntenut sukulaistanne kovin hyvin. Hän tosin auttoi minua, kun tulin tähän maahan. Minulla oli jäänyt käyttämättömiä tunteita häntä kohtaan, joten menin hautajaisiin hyvästelemään hänet.

Ja yhä kutsun noita viikkoja minun ensimmäiseksi elämäkseni, koska verrattuna kaikkeen siihen, mitä Adanalta sain, kaikki elämässäni aiemmin tapahtunut tuntuu minusta yhä täysin merkityksettömältä.
Naisessa asui suru, mutta hän opetti, että hänen äitinsä kansan parissa ei puhuttu vainajista ääneen, jotta vainajat eivät haavoittuisi elävistä eivätkä elävät haavoittuisi vainajista. Suru oli syntynyt tässä vieraassa maassa, miehen maassa. Alusta lähtien mies oli tietoinen, että nainen ei ole pysyvää. Nainen kertoo surun synnyn. Erotessa mies tuntee, ettei hän olisi enää koskaan elämänsä aikana onnellinen.

Ja nyt Adana lausui ääneen sen ehkä olennaisimmin: ”Me afrikkalaiset, joka minäkin olen, vaikka isäni on ranskalainen, kärsimme oman elämämme fyysisesti ja tunteellisesti ja sielullisesti, ja juuri sen vuoksi me tuhoudumme ja kuolemme jokaisessa päivässä, koska tuhoutuminen ja kuoleminen ja uudelleensyntyminen kuuluvat elollisten arkeen ja kaiken kiertokulkuun. Mutte te eurooppalaiset – ja amerikkalaiset, joista valtaosaa, tätä ikuisesti etuoikeutettua esittävää ja etuoikeutetuksi alkanutta luokkaa ja kastia, te eurooppalaiset olette – olette hylänneet elämän kiertokulun kunnioittamisen.”


Tarinan miehen kohtaamat naiset vaikuttavat voimakkaasti mieheen. Ensimmäisen naisen kanssa hän kohtaa unohtumattomat tunteet, toisen kanssa hän kasvattaa perheen ja kolmannen kohtaamansa naisen kanssa hän sulkee ympyrän. Tarina kertoo kolmesta naisesta kuvaamatta kolmea rakkaussuhdetta, rakkaussuhdetta sellaisena kuin sen ymmärtäisimme arjessa. Sen sijaan se ei sulje pois rakkautta. Tarinan kertoja, kohtaamamme mies pohtii myös mahdollisuuttamme vapautua noiden tunteiden täysin ylivoimaiselta tuntuvasta taakasta.

Käyttämättömät tunteet on hienostunut tarina rakkaudesta kulissimaisesti kulkevassa elämässä. Tarina kertoo syyllisyydestä, syyllistämisestä, osallisuudesta syyllisyyteen sekä häpeästä ja osallisuudesta häpeään


Viisi kuukautta tapahtuneen jälkeen mies menee naimisiin naisen kanssa, jonka on tuntenut neljä tuntia ennen avioitumispäätöstä. Clara von Aspenin kanssa hän saa kolme tytärtä. Hän kuvaa myöhemmin, että kun sydämeltään täysin murtunut ja syyllisyyteensä sairastunut mies menee yhtäkkiä naimisiin täysin ventovieraan naisen kanssa, kyseessä on yleensä joko täydellisen hulluuden teko tai kenties jonkin viisauden alku.


Tarinamme mies päätyy vuosien päästä Pohjois-Ranskan maaseudulla uusbarokkiseen linnaan, joka on kansainvälisten taiteilijoiden keskus. Hän oli valinnut tämän kohteen residenssivaihtoehdoista kirjoittaakseen sivullisuuden teemaa käsittelevän elokuvakäsikirjoituksen. Pimeässä illassa villisian lamauttamana hän tunteen käden kosketuksen. Hän kohtaa nuoren naisen, Chloeë Lisa Elgan, joka oli edesmenneen rivisotilaan tytär Ramsayn kaupungista Man-saarelta Irlannin mereltä.

Koska en voi avata juonta, en voi myöskään avata käyttämättömiksi jäävien tunteiden taakkaa tai häpeän tuottamaa syyllisyyttä. Lopussa tarinan mies kulkee kahdella hautausmaalla eri maissa saadakseen hallitsemattomat tunteensa ilmi sekä hyvästelläkseen tunteensa. Hänen on löydettävä sovitus ja anteeksianto sisältään.


Rinnekankaan teksti on älykästä eurooppalaista nykykirjallisuutta, selkeää ja kaunista. Se muistuttaa Peter Handken kaltaista tekstiä. Myös Rinnekankaan keskiössä on sivullisuus Albert Camus'n ja Handken tavoin. Rinnekankaan teksti on helppolukuista, jopa niin, että ajattelin eksyväni siinä tai kulkevani harhaan, että minulta jäisi huomaamatta jotain olennaista. Handkehan leikittelee lukijan kanssa raivostuttavasti jättäen hänet johonkin tienhaaraan ja palaa noutamaan, jos häntä sattuu huvittamaan. Rax Rinnekankaan Käyttämättömät tunteet on hieno kuvaus rakkaudesta.


Rax Rinnekangas Käyttämättömät tunteet

Lurra Editions 2014. Arvostelukappale