John Bradshaw Kissan mieli Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

Irlantilaisen legendan mukaan "kissan silmät ovat ikkunoita, joista näkee toiseen maailmaan".


Kirjantekijä on englantilainen John Bradshaw, joka toimii Bristolin yliopiston antrozoologian instituutin johtajana. Hän on maailman johtavia ihmisen ja eläimen välisen vuorovaikutuksen tutkijoita. John Bradshaw johdattaa meidät syvälle kotikissan mieleen. Bradshaw selittää, miten meidän on ensin ymmärrettävä niiden perinnöllisiä oikkuja ja elekieltä sekä rakennettava niiden elinympäristöstä - kuinka pienestä hyvänsä - riittävän kiinnostava. Kissan mieli on erilainen kissakirja. Se ei koreile upeilla värikuvilla, vaan sivut täyttyvät asiantuntevasta tekstistä. Vastaavanlaista kissakirjaa en ole ennen lukenut. Yleensä kissakirjat ovat rotuja esitteleviä kuvakirjoja tai lemmikin terveydenhoitoon painottuvia peruskirjoja. Eniten kirja muistuttaa Dennis C. Turnerin & Patrick Batesonin kirjaa The domestic cat - The biology of its behaviour.

Kirjan takakannen tekstin mukaan kissat ovat olleet suosittuja lemmikkejä vuosituhansien ajan. Maapallolla on nykyään kolme kissaa jokaista koiraa kohti, mutta silti kissat ovat pysyneet mysteereinä jopa vannoutuneimmallekin kissaihmiselle. Toisin kuin koirat, kissat ovat kehittyneet yksinäisistä metsästäjistä ja oppineet elämään ihmisten kanssa, jopa kiintymään meihin, mutta silti ne eivät "ymmärrä meitä" samaan tapaan kuin koirat. Uusimman tieteellisen tutkimuksen pohjalta hän hälventää myyttejä ja selittää, millainen on kissaystäviemme todellinen luonto.

Kissan mielen kolme ensimmäistä lukua keskittyy käsittelemään kissan kehittymistä villistä ja yksinäisestä saalistajasta hienoksi kotiasujaksi.

Tavallisimmat arkeologisiin ja historiallisiin lähteisiin perustuvat tiedot kissan kesyttämisestä viittaavat siihen, että kissoja asui ensimmäistä kertaa ihmisten kodeissa Egyptissä noin 3500 vuotta sitten. Tämä teoria on viime aikoina joutunut kyseenalaiseksi molekyylibiologian tuottaman tutkimustiedon valossa. Nykypäivän koti- ja villikissojen DNA:n erojen vertailu on osoittanut kesyttämisen ajankohdan paljon varhaisemmaksi, jonnekin vuosien 8000-13000 eKr. välille.

Luvuissa 4-6 käsitellään kissan erilaisuutta ihmiseen nähden. Kissat eivät ole syntyessään kiintyneitä ihmisiin.

Käsittely, jota seitsemänviikkoisesta käsitellyt pennut ottivat jossain määrin vastaan, ei ollut tuottanut voimakasta kiintymystä ihmisiin, mikä taas oli ilmeistä kolmiviikkoisesta käsiteltyjen kohdalla. … Tutkimusryhmän johtaja huomautti: ”Tarkkaillessamme näitä kissoja ja ollessamme niiden kanssa vuorovaikutuksessa testien aikana ja niiden asuintiloissa on kaikille laboratoriossa työskenteleville käynyt ilmi, että myöhemmin käsitellyt käyttäytyvät enemmän käsittelemättömien kissojen tapaan.”

Pystyn ymmärtämään edellisen oman kokemukseni kautta. Menin kerran metsän keskellä sijaitsevaan taloon. Emo pentueen kanssa oli sijoitettu makuuhuoneen rauhaan, himmennetyin valoin. Laitoin käteni pesään ja yritin ottaa pennun, mutta sainkin aikaan vain sähisevän suihkun ja tappeluksen osakseni. Lähtiessäni ehdotin, jos metsän rauhaan saataisiin musiikkia, television ääntä jne. Seuraava kerta sujui jo paremmin.

Luvuissa 7-9 kerrotaan, kuinka kissat luovat suhteita ja viestivät toisten kissojen kanssa ja tarkastellaan kissan persoonallisuutta.

Monet kissat eivät tyydy vastaanottamaan omistajansa silitystä passiivisesti, vaan ne kehottavat säännöllisesti omistajiaan silittämään niitä mahdollisesti hyppäämällä syliin tai kieriskelemällä heidän edessään. Näillä rituaaleilla ei ehkä ole mitään pohjimmaista merkitystä, vaan ne ovat yksinkertaisesti keskinäiseen sopimukseen perustuvia tervehdyksiä, joiden tietyt kissat ja niiden omistajat ovat oppineet johtavan mieluisiin vuorovaikutuksiin. Mutta vaikka omistajan on aloitettava silittämistapahtuma, useimmat kissan näyttävät heille täsmälleen, mitä kohtaa ne haluavat silitettävän tarjoamalla kyseistä ruumiinosaa tai muuttamalla asentoaan silittävän käden alla. Ottamalla hyväilymme vastaan kissat tekevät muutakin kuin nauttivat: omassa mielessään ne varmasti osallistuvat sosiaaliseen rituaaliin, joka vahvistaa niiden sidosta omistajaan.

Yhteenvedossa käsitellään kissojen nykytilaa ja kuinka se mahdollisesti muuttuu tulevien vuosikymmenien aikana.

Meillä on lemmikkikissoja nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin. Viimeisen puolen vuosisadan aikana kodittomille kissoille uusien kotien etsimiseen omistautuneet järjestöt yhdessä eläinlääketieteen ja ravintotieteen edistysaskelien kanssa ovat taanneet, että nykykissat ovat paljon terveempiä kuin kissat yleisesti ottaen ovat koskaan olleet. Näistä suotuisista trendeistä huolimatta on havaittavissa myös, että juuri kissojen suosio vaikuttaa päinvastaisesti niiden hyvinvointiin. Nämä vaikutukset voimistuvat tulevina vuosikymmeninä, joten emme voi pitää kissan tulevaisuutta itsestään selvänä.

...

Samaan aikaan myös tavassa, joilla kissoja sosiaalistetaan, on paljon parannettavaa. Sekä kasvattajilla, että omistajilla on osansa tässä, koska kissanpennut sopeutuvat ympäristöönsä toisen ja kolmannen elinkuukautensa aikana. Tässä viitekehyksessä joidenkin kasvattajayhdistysten nykyinen suositus lykätä pentujen luovuttamista 12 viikkoon asti ansaitsee tarkkaa pohdintaa: se ehkä opettaa kissoja tulemaan toimeen paremmin pentueen toisten kissojen kanssa, mutta usein tämä tapahtuu sen kustannuksella, että pentu tutustuisi erilaisiin ihmisiin ja että se kehittäisi kestävän tavan tulla toimeen vieraiden asioiden kanssa.

Kissan mieli on pakollista luettavaa kissaihmisille, jotka haluavat ymmärtää, mitä lemmikin päässä liikkuu ja miten sen - ja myös meidän - hyvinvointia voi parantaa. Kissan mielessä on valtavasti tietoa. Tekijällä on yliopistotutkijan tausta, mutta tuskin hän olisi sen avulla pystynyt kirjoittamaan tätä kirjaa tällaiseksi. Hän on tarvinnut siihen kokemuksen elää elämänsä kissa perheenjäsenenä. Monissa lauseissa tekijä viittaa tekstissä tai kuvissa kissaan nimellä. Kissojen omistajille kirja antaa paljon ajatuksia. Tämä kirja löysi pysyvän paikkansa kotikirjastostani.


John Bradshaw Kissan mieli Ymmärrä lemmikkisi käytöstä
Docendo 2014. Arvostelukappale.

Anni Kytömäki Kultarinta

Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan.

…

Hän tukee toisen hartiansa honkaan. Nainen irrottaa otteensa. Hän sulkee silmät ja lähtee ryömimään puuta ympäri. Rungon takana metsä humisee ikivanhaa rauhaa. Hän viipyy vielä hetken sen sylissä, konttaa sitten viimeisten juurten yli ja päättää kierroksensa.

Kirjan alku ja loppu. Ikimetsää hakataan, se kasvaa, kiertää. Kohtalot kiertyvät, puhutaan sitten metsästä, eläimistä, ihmisistä, Erik, Malla, Lidia, Joel. Kaikkien polut kiertävät, sotkeentuvat, eksyvät ja palaavat vanhoihin uomiin. Mukana palanen ikivanhaa mystiikkaa ja Kultarinnan arvoituskin ratkeaa. Merkittävää osaa näyttelee myös Pilularia globulifera! Pystyin arvaamaan juonen käännettä edemmäksi tietämällä ennestään kasvin kasvupaikan.

Lisäksi jotkut miehet pelkäsivät edelleen, vaikka toiset puhuivat järkeä ja lapinnoita Juhana erotettiin. Muutamat eivät suostuneet lähtemään etäisille työmaille yksin. En minäkään olisi lähtenyt. Jo kivenheiton päässä leiristä metsä ahmaisi kulkijan humisevaan hiljaisuuteen. Puut narahtelivat ja oudot linnut ääntelivät näkymättömissä. Aamuisin ja iltaisin pienimmistäkin painanteista nousi sumua. Heikkohermoisimmat eivät yöllä uskaltaneet lähteä kämpästä vaan käyttivät yöastioita.

Kirjan takakannen teksti kertoo: Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Helsinkiläisen patruunan poika Erik tapaa torpantyttären Lidian. Asian eivät kuitenkaan suju ja Erik lähtee talveksi pohjoiseen. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut hamekaartilainen.


Halusin lukea tämän romaanin luettuani takakannen kuvauksen ja kirjailijan taustan ja tässä painottui vielä enemmän jälkimmäinen. Anni Kytömäki (s. 1980) on koulutukseltaan luontokartoittaja. Hän on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan vanhassa Hämeessä hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Noudatan kirjan kanssa myös tämän vuoden teemaani eli katsastan kotimaista kaunoa, joka on minulle aika vierasta. Kirjan kuvaus antaa olettaa, että luonto ja metsä tulee kirjan sivuilla liki. Luin aika äskettäin kirjan Metsän tarina ja olen vielä metsän lumossa. Tekijä, joka tuntee luonnon, luo odotuksia lukijalle ja vastaavasti luontotekstien lukijana olen vaativa. En edes erityisemmin välitä luontokuvausten lukemisesta, mutta ekokriittinen näkökulma kiinnostaa toki.


Kultarinnan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun vuosikymmeniin, vaikeisiin aikoihin. Taustalla raivoaa maailmansota, kansalaissota, tuberkuloosi ja kieltolaki. Nämä kaikki jättävät jälkensä Erikin ja Mallan elämään, mutta eivät ole pääosassa. Päähenkilöt heräävät elämään vain metsässä, he tuntevat sen jokaisen linnun, kasvin, sammalen, sienen. He eivät halua satuttaa metsän pienintäkään eläjää, oli se sitten muurahainen tai jäkälä.


Kultarinta on tiiliskivimäinen 644-sivuinen teos. Kartan usein paksuja kirjoja, sillä niitä ei voi kuljettaa mukana. Kirja on ihanasti kirjoitettu oodi Suomen luonnolle. Kytömäen teksti on lyyrisen kaunista, hänen kielensä on rikasta ja kielikuvat kauniita. Alku avautuu lopun kautta ja jossain vaiheessa kirjan 50 ensimmäistä sivua on luettava uudelleen, koska sen jälkeen kertomus vauhdittuu. Kirja on sukuromaani, kertomus Suomen itsenäistymisen alusta, metsästä, luonnonsuojelusta. Kirjan paperikannet ovat mielettömän ihanat. Suosittelen tätä upeaa kirjaa.

En ole luontokuvausten ystävä, sillä ne saavat minut liian usein vaikertamaan, mutta tässä nautin niistäkin. Olen vakuuttunut, että tämä kirja tulee sijoittumaan kärkeen tämän vuoden kirjoissani. Vuoden lopussa rankkaan omat parhaimpani niin kotimaisen kaunon kuin käännöskirjallisuuden osalta omien mieltymysteni mukaisesti.


Anni Kytömäki Kultarinta
Gummerus 2013. Arvostelukappale.

Bruno Schulz Kanelipuodit ja muita kertomuksia

Bruno Schulz syntyi 12. heinäkuuta 1892 Drohobytšin kaupungissa Galitsiassa, Itävalta-Unkariin kuuluvassa maakunnassa. Häntä pidetään maailmansotien välisen ajan kirjallisuuden kulttinimenä, jonka elämä päättyi traagisesti luoteihin kotikaupunkinsa juutalaisgetossa 19.11.1942. Schulz ehti julkaista vain kaksi kirjaa, mutta ne ovat liittäneet hänet maailmankirjallisuuteen. Hänet rinnastetaan usein Rainer Maria Rilken, Franz Kafkan ja Robert Musilin rinnalle. Vääjäämättä kirjan tarinoista aistii yhteyttä Lewis Carrollin ja H.P. Lovecraftin tuotantoon. Kirjan suomentaja Tapani Kärkkäinen kertoo kirjailijasta: "Schulz toimi drohobytshiläisessä kymnaasissa kuvaamataidon- ja puutyönopettajana. Kirjailijana hän toimi ammattinsa ohessa. Hän piirsi ja maalasi itsekin ja loi huomattavan uran kuvataiteilijana ja kuvittajana."

Kirjan esipuheen on tehnyt Virpi Hämeen-Anttila. Suomentaja Tapani Kärkkäinen on kirjoittanut todella tarpeelliset loppusanat kirjaan. Kirjan lopussa on vielä viiteosio. Bruno Schulzin piirrokset kuvittavat kirjaa.

Kanelipuodit ja muita kertomuksia piirtyvät Bruno Schulzin omasta elämästä pikkukaupungissa. Schulzilta on aiemmin suomennettu välikielen eli saksan kautta Krokotiilikuja vuonna 1965, joka sisältää hänen kahdeksantoista novellia. Basamin julkaisema Kanelipuodit ja muita kertomuksia on ensimmäinen Schulzin koko tuotannon käsittävä suomennos, ja se on tehty suoraan alkukielestä. Suomennos on tehty Schulzin koottujen proosateosten tieteellisestä editiosta Opowiadania. Wybóreseów i listów.

Bruno Schulzin kirja Kanelipuodit ja muita kertomuksia koostuu kahdesta novellikokoelman tapaisesta tarinakokoelmasta ja neljästä kirjallisuuslehdissä julkaistusta erillisestä kertomuksesta. Tarinakokoelmasta huolimatta kokonaisuudesta välittyy Shulzin omaleimainen, vuolas ja harmoninen tyyli, sillä tarinat eivät ole irrallisia tai erillisiä, jonka takia novelli-termi ei kata tai ilmaise niitä riittävästi. Novelleissa Kanelipuodit ja Kuolinilmoituksen sanatorio kertojan isän Jakubin rooli on keskeinen hahmo. Jakub on kuollut ja kuolee useampia kertoja, mutta hän on läsnä perheen keskuudessa muodossa tai toisessa. Kertojan äänenä on Jakubin poika Józef. Tapahtumapaikkana on Drohobytš, Schulzin oma kotikaupunki

Schulzin kieli on ainutlaatuista, en ole lukenut ikinä mitään vastaavaa ja olen lukenut paljon. Schulzin lauseet ovat rakenteeltaan erikoisia, ne ovat vuolaita. Vuolaalla voi olla negatiivinen vivahdus, kun ihmisen sanavirta on runsas, mutta en tarkoita sitä. Teksti on määreiden kirjoma, adjektiivit ovat loppumattomia, kääntäjä on löytänyt sanojen virran, hän käyttää suomen kielen sanoja laaja-alaisesti. Tekstissä on vaikeita sanoja ja termejä, en edes ymmärrä kaikkia. Aivan toinen asia on, että tekstissä tapahtuu kummallisuuksia, metamorfooseja, myyttisiä symboleja, mahdottomuuksia, kuolemasta paluita jne. Kirjassa kuvautuvat antiikin ja maailman arkkimyytit, Raamatun tapahtumat ja juutalaisuuden traditiot. Luonnontieteellisen koulutuksen saaneena en edes pysty analysoimaan tekstiä läheskään tyhjentävästi, voin kertoa vain sen, miten kirja vaikutti minuun. Fantasiaa, maagista realismia, totta ja absurdiaa siitä tämä kirjallinen labyrintti on rakennettu. Maaginen realismi aiheuttaa minulle vähitellen jo inhorealismia, kun sitä tuputetaan jos mihinkin kotimaisen proosaan myyntivalttina. Schulzin teksti on kaunista ja se vie lukijan mukanaan. Hän rakentaa kollektiivisia tunteita ja luo symbionttisia suhteita elottomaan, herättäen aninismin.

 Kanelipuodissa: Kadut monistuvat, sotkeentuvat toisiinsa ja vaihtavat paikkaa. Kaupungin uumenissa avautuu niin sanoaksemme kaksoiskatuja – varjokatua, valekatuja ja harhakatuja.

 Lumivaahdon valkoinen valli kohosi hevosen rinnan edessä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi. Se sai hädin tuskin poljettua tien lumen puhtaan ja raikkaan massan läpi. Lopulta se pysähtyi. Nousin vaunuista. Se hengitti raskaasti, pää painuksissa. Painoin sen turvan rintaani vasten, ja sen suurissa, mustissa silmissä kimmelsi kyynel. Silloin huomasin sen vatsassa mustan, pyöreän haavan. "Miksi et kertonut minulle?" kuiskasin kyynelsilmin. "Sinun takiasi ystävä rakas", hevonen sanoi ja muuttui pienen pieneksi, puisen leikkihevosen kokoiseksi.

Krokotiilikadussa: Kun juna jo seisoo asemalla, ihmiset käyvät vielä hermostuneita ja kiireisiä viime hetken neuvotteluja rautateiden korruptoituneiden virkamiesten kanssa. Ja ennen kuin yhteisymmärrykseen on päästy, juna jo lähtee, perässään hitaasti rahjustava, pettynyt väkijoukko, joka saattaa sitä pitkälle ennen kuin viimein hajaantuu.

Kuolinilmoituksen sanatoriossa isä makaa "hoitolaitoksessa", kuoleman jälkeisessä välitilassa. Tässä kertomuksessa ajan pysähtyneisyys ja kulku tulee esille eli pysähtynyt aika kulkee totutusta poiketen. Schulzin aika ei etene lineaarisesti, sillä sen kulkuun voi tulla mutkia, haaraumia ja sivu-uomia kuten sanatoriossa. Tuonelan unohdetulla reitillä vanhanaikaisen veturin lautturina on konduktööri. Sanatoriossa ihmiset nukkuvat ja mustat Kerberokset kuljeksivat. Mustaa on niin maisema, puut, ihmiset ja talot – mustiksi silhueteiksi sulautuvia. Sanatoriossa Józef hyvästelee isän ja astuu odottavaan junaan.

 Huomion ansaitsee erityisesti eräs musta saniaislaji, jonka suunnattoman kokoiset lehdet maljakoihin pantuina koristavat jokaista täkäläistä kotia ja julkista tilaa. Se on lähestulkoon surusymboli, tämän kaupungin hautajaisvaakuna.

...

"Me täällä käynnistämme menneisyyden uudestaan kaikkine mahdollisuuksineen, mukaan luettuna myös toipumisen mahdollisuus."

...

Taivaanrannan valtava kulho liukuu vielä kerran ohitseni ikkunassa ja pyörähtää hitaasti ympäri täynnä tummia, kohisevia metsiä, joiden lomasta Sanatorion valkoiset muurit pilkottavat. Hyvästi isä, hyvästi kaupunki, jota en enää koskaan saisi nähdä.

 Heinäkuun yössä:  Avoimesta ikkunasta yö hengitti hitaina sykäyksinä. Sen suuresta, muotoutumattomasta massasta valui yli äyräiden viileää, tuoksuvaa balsamia, sen tummien möhkäleiden saumat höltyivät, päästivät lävitseen kapeita tuoksunoroja. Pimeyden eloton materia etsi vapautusta jasmiinintuoksun innoittuneista purkauksista, mutta yön syvyyksissä suunnattomat massat lepäsivät yhä edelleen vapautusta vailla, elottomina.

Schulzin kertomukset kätkevät viisauden lähteitä toden ja unen rajapinnoilta. Schulzin kieli on selkeää, paikoin leikittelevää, paikoin valppautta vaativaa. Rakenteestaan huolimatta siinä on peruselämyksien maailma, kollektiivinen maailmamme ja yhteiset arkkimyyttimme, jotka ovat läsnä kaikkein moderneimmassakin tyylikokeiluissa, sillä muuten kirjailija pakenee omaan ykseyteensä, pois lukijan tavoittamattomiin. Niin ristiriitainen käsite kuin lukuromaani onkin, niin ainakaan tätä kirjaa ei voi siihen karsinoida. Eikä tämä kirja ole yhden illan lukusessio. En ole novellien ystävä, mutta tämä ei istu perinteisen novellin kaavaan. Kertomukset muodostavat ehjän kokonaisuuden. Kanelipuodit ja muita kertomuksia oli lukukokemuksena elämys ja sijoittuu tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon vuoden lopulla. Todennäköisimmin tämä lukuelämys päätyy hyvin korkealle omissa kirjoissani kaiken kaikkiaan.

Bruno Schulzin toteamus: Tavalliset kirjat ovat kuin meteoriitteja. Niistä jokaisella on hetkensä, silmänräpäys, jolloin ne kirkuen nousevat ilmaan sivut liekehtien kuin feenikslintu. Tuon yhden hetken, tuon silmänräpäyksen tähden me niitä sittemmin rakastamme, vaikka ne tuolloin ovat jo muuttuneet tuhkaksi.

Bruno Schulz Kanelipuodit ja muita kertomuksia
Basam Books 2013. Arvostelukappale.

Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

Jyväskyläläinen Laura Lähteenmäki (s. 1973) työskentelee kustannuspäällikkönä. Hän on tunnettu nuortenkirjailija.Ikkunat yöhön on ihmissuhdedraama, sukuromaani ja jännityskertomus kolmen sukupolven salaisuudesta. Prologista huolimatta tarina ei ole dekkari, mutta prologi lupasi jopa enemmän kuin kirja lopulta antoi. Tarina rakentuu metsätila Niityn ympärille, sen synkkään tunnelmaan, jonka keittiön ikkunatkin ovat Uuno Kailaan runon mukaisesti yöhön päin. Kerronta välittyy moniäänisesti naisten kautta kertojalukujen avulla. Asiat katsotaan Elsin, Astan sekä Arjan lapsien Hannan sekä Riikan kautta. Roope ja Jukkakin saavat äänen.


Ikkunat yöhön prologi alkaa jännityskertomuksen tavoin, joka tapahtuu nykyajassa, kaupungissa. Tästä siirrytään kuitenkin sodanjälkeiseen, paljon kaluttuun suomalaiseen maalaisproosaan. Minulla ei ole kosketusta 1950-lukuun tai rakennemuutosta käyvään maaseutuun. Ikkunat yöhön on hyvin traditiotonaalista kotimaista proosaa. Saision Elämänmeno ja Kaurasen Sonja O. kävi täällä avautuvat minulle ihan eri tavoin. Ikkunat yöhön tapahtumien keskeisenä paikkana on maaseutu, iso metsätila Hämeessä, Niitty. Tamperelainen kauppiaantytär Elsi Nygren suostuu vastentahtoisesti Niittyyn miniäksi. Alkaa kirous, joka jatkuu nykyhetkeen asti. Elsin ja Einon perheessä on kolme pientä lasta, Asta, Arja ja vastasyntynyt poikavauva. Elsi sairastuu masennukseen, mutta kukaan ei ymmärrä hänen tilaansa. Ei ole olemassa diagnoosia tai käsitettä synnytyksen jälkeinen masennus. Kirjaa hallitsee sopeutumattomuus, patoutuneet kaunat, salaisuudet ja aukipuhumattomat asiat.

Kun hän oli lapsi, isällä oli kauppa Ylöjärvellä, mutta ennen Elsin kouluunmenoa perhe muutti Tampereelle, mistä isä peri kaupan ja itse asiassa koko kivitalon. Talo oli kuusikerroksinen ja komea ja sieltä löytyi heille valoisa koti, jossa sisävessat ja juoksevat vedet. Joka suuntaan juoksevat.

…

Niitystä kantautui koko edellisen syksyn viestejä Einon veljen terveydentilan heikkenemisestä. Ainolta tuli kirjeitä, jotka Elsi nosti heidän tamperelaisasuntonsa lipaston päälle kukkavaasia vasten. Eino luki kirjeet tarkasti, säilöi työpöytänsä ylimpään laatikkoon, ja Elsi arvasi, että pian olisi päivä, jolloin he puhuisivat. Syyllisyys ja voimattomuus veljen todennäköisen kuoleman edessä tekivät myyräntyötään Einossa, tasasivat maaperää, ja ajan myötä ajatus alkoi käydä mahdolliseksi myös Elsin mielessä.

…

Maaliskuussa oli sitten Jaakon hautajaiset, likainen kuoppa likaisessa lumessa, ja huhtikuussa he muuttivat tilalle. Niittyyn palasi elämä niin kuin anoppi sanoi.

Elsin tyttäristä Asta hallinnoi sukutilaa ja Arja pitäytyy tutkimuksen tekoon. Arjan tyttäristä Hannasta tulee ekonomi ja Riikasta runoilija. Astan tarjoilijapojan tyttöystävä Teresa osoittautuu kustannustoimittajaksi, joka ei pidä Riikan valmisteilla olevasta runokokoelmasta, mutta sotkeutuu äkkiä Niityn väen asioihin.

Hanna muisti äidin väitöspäivän, äidin tähtihetken. Se oli ollut marraskuinen lauantai kymmenisen vuotta sitten. Hanna oli hävennyt koko päivän niin että oli oksentanut kolmesti: kerran ennen väitöstä, kerran jälkeen ja kerran karonkassa.

Sukutarina kätkee sisälleen paljon salaisuuksia ja valheita, joilla on arvaamattomat seuraukset. Tarinassa on hyvin voimakkaat naiset kertojina, etenkin Elsin rooli on hyvin rakennettu. Tarina sinänsä on melko yksinkertainen. Tarina välittää hyvän kuvan sodanjälkeisestä ja rakennemuutosta käyvästä Suomesta.


Ikkunat yöhön oli minulle hankala kirja, sillä en vain päässyt siihen sisään. Lähteenmäen kieli on sujuvaa ja kaunista. Se on kirjoitettu hyvin. Jos sivuja olisi ollut parisataa enemmän, olisin hylännyt kirjan. Kirjan aihepiiri on minulle vieras, sillä maatilamiljöö ei ole minua. Kotimainen proosa ja sukutarinat eivät ole ominta genreäni. Eniten minua rasitti, että kirja eteni henkilöluvuilla, jotka oli nimetty henkilön mukaan, jonka näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Luin ihan äskettäin Sulzerin kirjan Irti liitoksistaan, joka rakentui samalla tavalla, mutta pidin siitä valtavasti. Liian suuri henkilögalleria ja nimien samankaltaisuus teki lukemisen työlääksi. Ikkunat yöhön on genrensä sisällä lukemisen arvoinen ja kotimaista proosaa edustavana sukutarinana hyvä, mielenkiintoinen ja nautittava lukukokemus, vaikka olinkin oman mukaavuusalueeni ulkopuolella. Lukijana en ole niin tarinanetsijä tai juonenetsijä.


Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön
WSOY 2014. Arvostelukappale.

Tämän kirjan ovat lukeneet mm. Mari A:n kirjablogi ja Kirjasähkökäyrä

Paul Auster Mielen maisemissa

Newyorkilainen Paul Auster on Yhdysvaltain arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hän on syntynyt 3. helmikuuta 1947. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, muistelmia, esseitä, runoja ja elokuvakäsikirjoituksia sekä käännöksiä ranskasta englantiin. Mielen maisemissa on matka kirjailijan sielunelämään. Toisin kuin monia muita, niin minua kirjailijapariskunnan toinen osapuoli ei ole koskaan innostanut minua. Sen sijaan yhdysvaltalaisista nykynaiskirjailijoista Jayne Anne Phillips saa minut lukemaan hänen kirjansa.


Mielen maisemissa Paul Auster kertoo muistelmateoksessaan varhaisvuosiensa kokemuksista. Talvipäiväkirjassa (2012) Auster hahmotti elämäänsä kehollisten muistojensa kautta ja kirja kolahti ainakin minulle. Mielen maisemissa kirjailija valottaa lukijalle henkilökohtaisinta mielenmaisemaansa palaamalla lapsuutensa ja nuoruutensa ajatusmaailmaan, käänteentekeviin hetkiin ja kokemuksiin. Lukija viedään makuihin, hajuihin, tuntemuksiin, elämyksiin ja kuviin. Aikalainen ajassa ja paikassa heräisi tähän nostalgiaan minua paremmin. Auster analysoi matkaansa sodanjälkeisestä lapsuudesta aina 1960-luvun aikuisuuden kynnykselle asti. Mielen maisemissa kerronta rakentuu yksikön toisen persoonan, sinän kautta ehkä etäännyttäen tekstiä itsestään, mutta Lydialle osoitetut kirjeet on säilytetty minä-muodossa. Austerin kieli on selkeää, mutta virkkeet ovat joskus hengästyttävän pitkiä, loputtomia sanavirtoja ja loppumattomilta tuntuvia lauseita. Kirja jakautuu neljään osaan: Mielen maisemissa, Kaksi iskua päähän, Aikakapseli ja Albumi, joista ensimmäinen ja kolmas osa ovat onnistuneimmat, ensimmäinen kolmatta vielä parempi.

Mielen maisemissa Auster kulkee omakohtaisessa kasvukertomuksessa. Hän matkaa varhaisiin muistoihin ja kuljettaa lukijan 10 ikävuoden kieppeille. Hän käy läpi itse muistamiaan ja muiden kertomia muistoja perheestä, oppimistaan taidoista, perheensä vaikeuksista, nuoruuden sankarihamoista, juutalaisuuden taustatekijöistä sekä myyttisestä Amerikasta ja sen kaikkivoipaisuudesta. Auster kuvaa 1950-60 lukujen elämänpiiriä ja sen kulttuuria sodanjälkeisessä maailmassa. Psykologinen tarkastelu lapsuuden ja nuoruuden kautta selvittää kirjailijan kulkemaa siksi, jollainen hänestä tuli.

Pahuutta vastaan Jumala oli yhtä avuton kuin ihmisistä avuttomin, ja joka häneen uskoi oli tuhon oma. Sellaisen opetuksen Maailmojen sota sinulle antoi. Siitä täräyksestä et ole koskaan toipunut.

Juutalaisuus on osa Austerin näkökulmaa, josta hän on rakentanut itseään. Se ei mielestäni liittynyt uskontoon juuri millään tavoin. Asetuit niiden puolelle joilla ei ollut valtaa ja toivoit löytäväsi moraalista tai älyllistä voimaa tunnustamalla erilaisuutesi muihin nähden, mutta juutalainen merkitsikin enemmän ihmisten kategoriaa kuin teologista järjestelmää. ... Myötätuntosi kääntyi yhteiskunnan ulkopuolisiin, halveksuttuihin ja kaltoin kohdeltuihin, intiaaneihin, jotka oli ajettu pois mailtaan ja joukkomurhattu, afrikkalaisiin, jotka oli laivattu tänne kahleissa ja vaikka et luopunut kiintymyksestä Amerikkaan, etkä voinutkaan, koska se oli lopultakin kotipaikkasi, kotimaasi, aloit elää siinä uuden epäluulon ja varovaisuuden vallassa.

Auster kuvaa peruspilareiden särkymistä. Sinulla ei ole kerrottavaksi mitään kauhukertomuksia, ei dramaattisia tilityksiä pahoinpitelystä tai kaltoin kohtelusta, pikemminkin kysymys on alituisesta murheellisuuden pohjavireestä, jota yritit parhaasi mukaan olla huomaamatta, sillä sinä et ollut lapsena luonteeltasi murehtiva tai erityisen onneton, mutta kun olit tarpeeksi vanha verrataksesi tilannettasi siihen millaista toisilla tuntemillasi lapsilla oli, ymmärsit että perheesi oli rikki, että vanhemmillasi ei ollut aavistustakaan, mitä he tekivät, että se linnoitus, jota useimmat vanhemmat yrittävät rakentaa lastensa suojaksi, olikin pelkkä hökkeli, ja että tunsit siksi olevasi luonnonvoimien armoilla, suojaton, haavoittuva - joten selviytyäksesi sinun oli karaistava itsesi ja keksittävät tapa selviytyä omin voimin.

Kaksi iskua päähän kulkee kahden elokuvan kautta, joista Mies joka kutistui Auster katsoo kymmenvuotiaana ja Olen vainottu kahlekarkuri muutama vuotta myöhemmin.

Vaikea unohtaa, ja koska olit niin nuori nähdessäsi elokuvan ensimmäistä kertaa, unohtumattomuutta on kestänyt jo vuosikymmeniä.

Aikakapselissa Auster kertoo, kuinka hän sai yhteydenoton kirjailija-kääntäjä Lydia Davisilta noin kaksi kuukautta tämän kirjan aloittamisen jälkeen. Entiseltä vaimoltaan, josta hän oli eronnut kolmekymmentäneljä vuotta sitten. Auster saa tietää, että hänen aikoinaan lähettämänsä kirjeiden määrä on huikea, noin sata kirjettä, noin viisisataa liuskaa. Auster kutsuu näitä kirjeitä aikakapseliksi, puuttuvaksi päiväkirjaksi, vuosien 1966-69 peiliksi. Kirjeet ovat nuoruuden lopusta ja aikuisuuden alusta, tiettyyn ajanjaksoon avaava ovi.

Kun ottaa huomioon, että olet syntynyt 1900-luvun puolivälin tietämillä, halvan kameran aikakaudella, sodanjälkeisen ajan taloudellisella nousukaudella, jolloin valokuvauskuume iski jokaiseen amerikkalaisperheeseen, sinulla on huonommin dokumentoitu elämä kuin kenelläkään tuntemallasi ihmisellä. Miten voi olla, että niin paljon on kadonnut.

Yleisesti kirjeitä voi pitää rakkauskirjeinä, mutta sen rakkaustarinan ylä- ja alamäet eivät nyt kiinnosta sinua, eikä sinulla ole mitään aikomusta ruveta näillä sivuilla lämmittämään uudelleen neljäkymmentäviisivuotta vuotta sitten kokemiasi romanttisia draamoja, sillä kirjeissä keskustellaan monista muistakin asioista, ja juuri nuo muut asiat kuuluvat hankkeeseen, johon olet ollut syventynyt viimeiset kuukaudet. Ne sinä aiot kaivaa esiin syliisi pudonneesta aikakapselista - niiden avulla voit jatkaa seuraavaan lukuun mielen maisemissa.

Päiväkirjan ongelma oli, ettet tiennyt ketä sanoillasi puhuttelit, puhuitko itseksesi vai jollekulle toiselle, ja jos itseäsi puhuttelit, kuinka omituiselta ja hämmentävältä se tuntuikaan, sillä miksi joku kertoisi itselleen jo tietämiään asioita, miksi vaivautuisi muistelemaan juuri kokemiaan asioita, ja jos taas puhuttelit jotakuta toista, ketä, ja miten sanojen suuntaaminen toiselle muka on päiväkirjan pitämistä?

Lopun Albumi on ajankuva -galleria, mustavalkoisia valokuvia ja piirroksia sieltä täältä. Kuvia, jotka liittävät ajatuksia hetkiin, kuvia joista ammentuu ja palautuu muistoja. Kuvat palautuvat ensimmäisen osion tekstiin, kuten kuu-ukko, Watson jne. Kuvan ja sanan vuoropuhelu keskustelevat tehokkaasti.

Mielen maisemissa on pakollinen luettava Austerin faneille, eikä itsetutkiskelu edes uuvuta, vaikka enemmän pidän kirjailijan muusta tuotannosta. Auster on merkittävä nykykirjailija, älykäs tekstintekijä ja tärkeä myös minulle. Mielen maisemissa on ajatuksia ja kuvauksia, muistelua juonen sijaan. Pitkät tekstien lainaukset kuvaavat, kuinka kirjailija koskettaa minua sanoillaan ja tulee niillä lähelle.


Paul Auster Mielen maisemissa
WSOY 2014. Arvostelukappale.

Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ehkä juuri siksi meidän oravamme tunnetaan kurrena, heiluhäntänä ja tupsukorvana. Tämän kirjan avulla pääset kurkistamaan oravien elämään vuodenkierron verran.

Kurkiaura lensi taivaalla ja toitotti kevään saapumisesta. Komeasti kaartaen kurkiparvi laskeutui suolle jaloittelemaan. Linnut olivat pitkästä lentomatkasta väsyneitä ja nälkäisiä. Oli lepotauon aika. Kuusen latvassa keikkuva orava kuunteli läheiseltä suolta kantautuvia kurkien kiljahduksia ja tuumasi: - Nyt on sammakot vaarassa.

Saat tutustua niin oravanpoikasten touhuihin kuin reviirillä vierailevaan varpushaukan vahingoittamaan silmäpuoleen. Tarina kertoo, että oravasuvun tieteellinen nimi Sciurus vulgaris viittaa oravan istuvan oman häntänsä varjossa. Nimi juontuu kreikan sanoista skia (varjo) ja oura (häntä).

Orava on 18-28 cm pitkä ja 200-480 g painava. Pörröhäntä on miltei vartalon mittainen. Pyöreät, eteenpäin työntyvät silmät näkevät laajalle alueelle. Naaraat synnyttävät yleensä 1-2 poikuetta vuodessa, maalis-huhtikuussa ja kesä-heinäkuussa. Poikueessa on yleensä 3-6 poikasta.

…

Hännällä on muitakin tehtäviä kuin toimia tasapainottavana ohjaimena oksalta toiselle hypittäessä. Sitä voi käyttää sateensuojana tai päivänvarjona, ja sillä voi huiskia itikoita kauemmaksi. Nukkuessa häntää voi käyttää peittona.

…

Huonoilla ilmoilla orava pysyttelee mieluusti pesässään. Se lähtee ulos vasta, kun tulee kova nälkä.

Tarinan kertojana toimii tupsukorva itse ja se kertoo vuodenkierron tapahtumat omasta näkökulmastaan. Mukaan mahtuu myös jännitystä liito-oravan liittyessä seuraan:

- Miksi sinulla on noin suuret silmät, pikkuorava kysyi hämmentyneenä?

- Jotta näkisin paremmin yöllä, otus vastasi.

- Miksi sinulla on noin venynyt nahka?

- Jotta liitäisin paremmin. Eikä se ole venynyttä nahkaa, vaan etu- ja takajalkojen välissä oleva ihopoimu, vastasi liito-orava.

Vaaleanharmaaturkkisella liito-oravalla on etu- ja takajalkoja yhdistävä leveä nahkapoimu. Liito-oranan tieteellinen nimi on Pteromys volans. Sitä kutsutaan myös liituriksi, siipioravaksi ja lento-oravaksi. Se kiipeää puun latvaan ja lähteen liitoon, jopa kymmenien metrien matkan. Se liikkuu pääosin hämärässä ja pimeällä, ainoastaan poikasten ollessa pieniä ravintoa tarvitaan myös päiväsaikaan. Suurimman osan talvea liito-orava viettää pesässään talvivarastoillaan herkutellen.

Kirjan mukaan orava on kalehdittava kulinaristi, joka ymmärtää herkkutattien arvon. Oman havaintoni mukaan keräämäni tammenterhot katoavat alta aikayksikön parempiin varastoihin. Syksy on luonnossa kiireistä aikaa, kun valmistaudutaan talveen.

On kunnostettava pesää ja säilöttävä ruokaa talven varalle. Onneksi oli hyvä sienivuosi. Metsä oli täynnä tatteja ja mesisieniä. Orava nappasi pienen herkkutatin maasta ja nakersi sen vatsansa täytteeksi. Sen mielestä paras tapa säilöä sieniä oli varastoida niitä vatsaan, nahan alle. Toisen herkkutatin orava päätti säilöä kuusen oksalle, pesän lähettyville. Se nappasi sienen maasta ja kipitti sieni hampaissaan kuusen latvaan.

…

Yhden päivän aikana saatamme käyttää 130 käpyä. Yhden kävyn nakertamiseen kuluu aikaa 2-3 minuuttia. Käpyjä keräämme talvivarastoon lähinnä kesällä.

Myöskään perhe-elämää ei unohdeta:

Kurre oli juuri päässyt syvään uneen, kun se havahtui pesäaukon suulta kuuluvan rapinaan. Naavatuppo työnnettiin sivuun ja pesään pujahti urosorava. Uros tunki naavatupon tiiviisti paikoilleen ja asettui naarasoravan viereen. Siinä ne lepäisivät kylki kyljessä, käpyenergialla toisiaan lämmittäen. Kevään koittaessa alkaisi taas pesän kohentaminen, sillä keväällä syntyisi taas uusi poikue. Niin, sellaista se on. Oravan elämä.

Hännän varjossa kertoo oravan ja liito-oravan biologiasta, ravinnosta, pesän rakentamisesta ja elinpiiristä. Kirjan lopussa on katsaus myös oravan vihollisiin. Hännän varjossa on lumoava kirja pihapiirin tutusta vierailijasta. Kirjan runsaassa kuvituksessa on valokuvia ja maalauksia, joka on toimiva yhdistelmä. Valokuva välittävät aina todellisemman kuvan.


Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Maahenki 2013. Arvostelukappale

Alain Claude Sulzer Irti liitoksistaan

Alain Claude Sulzer on sveitsiläinen kirjailija, joka on syntynyt Baselissa 1953. Hänen ensimmäinen suomennettu teos Väärään aikaan julkaistiin vuonna 2009. Sulzerin teoksia on käännetty useille kielille. Niille on myönnetty mm. Ranskassa ja Saksassa merkittäviä palkintoja.

Irti liitoksistaan kertoo maailmaa kiertäneestä pianistista, Marek Olsbergista, joka on elänyt taiteen tekemiselle ja palannut juuri Tokiosta konserttimatkalta.

Olsberg oli elänyt monta vuotta yksin. Hän oli jo ajat sitten lakannut miettimästä, olivatko partnerit, jotka olivat vaihtuneet usein hänen nuoruudessaan ja muuttuneet ajan mittaan yhä harvinaisemmiksi, kärsineet hänen luonteestaan vai hänen elämäntyylistään. Oliko niiden välillä eroa?

Marek Olsberg soittaa Berliinissä konsertissa Ludvig van Beethovenin Sonaattia op. 106 B-duuri eli Hammerklavier -sonaattia. Noin kolme minuuttia ennen sonaatin loppumista Marek Olsberg keskeyttää käsien liikkeen ja sulkee pianon kannen. Hän vahvistaa tekonsa lopullisuutta toteamalla: "Se oli siinä". Yleisö ymmärtää konsertin keskeytyneen kesken sen viimeisen fuugaosan.

Viimeistään silloin, kun Olsberg nousi seisomaan ja poistui esiintymislavalta kumartamatta, sanaakaan sanomatta, täysin itseensä kääntyneenä, siis kaikelle selkänsä kääntäneenä, ei kiirehtien mutta ei laahustaenkaan, kaikki hänet tuntevat tiesivät, että hän ei palaisi.

Irti liitoksistaan -kirjan keskiössä on pianistin tarina, mutta alusta lähtien Alain Claude Sulzer kuljettaa ihmisiä näyttämölle. Näistä hahmoista osa sitoutuu jollain tavoin pianistiin ja osa ei. Sisarentyttären kanssa saapuva Sophie nukahtaa kesken konsertin. New Yorkista juuri palannut Johannes päätyy soittamaan Accompagnato Berliiniin saadakseen seuralaisen konserttiin. Matkalla konserttiin Johannes ja seuralainen päätyvät konsertin sijaan Coeur volagen ravintolaan. Johanneksen ja Marinan paikat jäävät näin käyttämättä filharmoniassa. Olsbergin ex-miesystävä, Claudius, haastaa riidan poikaystävänsä kanssa taksimatkalla. Claudius tuntee itsensä nöyryytetyksi, kun hän ei voikaan esitellä Nicoa entiselle kumppanilleen. Nicon tie johtaa hänet oluen ääreen baariin, jossa hän esittää hämmentyneenä kysymyksen tunnistamalleen henkilölle. Vuokratarjoilija toimiva Lorenz valmistautuu konsertin jälkeiseen juhlatilaisuuteen. Astrid on Olsbergin sihteeri ja kärsii konsertin ajan migreenin tuskissa havahtuen lavan hiljaisuuteen. Lääkärin vaimo, Esther palaa tyhjään kotiin ja tutustuu kumppaninsa sitäkin täydemmän iPhonen viesteihin. Astrid hämmentyy juhlatilan pimeyteen, sillä poissa olivat luksus limusiinit, glamuuri, ihmiset, pitopalvelun autot.


Baarissa maestro kohtaa nuoren miehen katseen.

Tehän olette Marek Olsberg, eikö totta? Miksette ole soittamassa, miksi olette täällä? Ette kai te hänen kaksoisolentonsa ole?

Marek Olsbergin täydellinen elämä repesi liitoksistaan, hänelle konsertin keskeyttäminen oli oman elämän haltuunottoa. Marek tuntee itsensä irtiottonsa jälkeen vapaaksi, vapaaksi oman elämänsä vankilasta. Kirjan alussa Marek kertoo olleensa kahdeksannesta elinvuodestaan lähtien loputtomalla maailmanmatkalla kaikissa maanosissa.

Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä vapaaksi. Ympärillä oleva tila oli valoisa, hänen sisimmässään oleva tila kirkas. Hän oli vapaa.

...

Se mitä piti sanoa, sen hän oli sanonut. Hän oli poistunut vankityrmästä, johon oli astunut pitkän aikaa sitten. Se oli ollut kaunis ja luksusluokkaa, mitoiltaan kaikkien maanosien laajuinen, mutta sittenkin vain pelkkä vankityrmä.

Irti liitoksistaan sijoittuu muutamaan päivään Berliinissä. Alan Claude Sulzer rakentaa moniäänisen kertomuksen ihmisistä, jotka haluavat irtautua rajoituksistaan. Tarinan juoni purkautuu konsertin keskeytykseen teoksen puolivälissä, mutta tarinat elämän vaikeudesta ovat sinkoutuneet sitä ennen ja sinkoutuvat sen jälkeenkin lukijalle. Irti liitoksistaan on helppolukuinen ja mielenkiintoinen kehitystarina. Sulzer lukeutuu Saksan kielialueen modernisteihin, mutta hän on huomattavasti helpommin lähestyttävämpi kuin Peter Handke, joka on kuitenkin ollut vuosikymmeniä itselleni tärkeä kirjailija. Sulzer ei kikkaile tekstin kautta, vaan lukija pysyy koko ajan mukana. Näennäisesti arkisista asioista ja tapahtumista syntyy paljon monimutkaisempi tarina. Yksinkertaiset kysymykset virittyvät ansoiksi johtaen paljastumisiin. Sulzerin monisyinen tarina on kerroksellinen ihmissuhdekudelma, joka kertoo yksinäisyydestä, hankalista ihmissuhteista, vaikeista ja petetyistä rooleista sekä väsymyksestä.


Alain Claude Sulzer Irti liitoksistaan

LURRA Editions 2012. Arvostelukappale

Deborah Schneebeli-Morrell Kasvimaa ruukuissa

Kasvimaa ruukuissa -kirjassa esitellään yli 30 erilaista luomuruukkukasvatukseen sopivaa yrttiä juuresta, marjaa tai hedelmää. Kirjan originaali nimi on Organic Crops in Pots: How to grow your own vegetables, fruits, and herbs, joka on sisällöllisempi kuin suomenkielinen..  Kirjassa ideoidaan erilaisten astioiden käyttöä kasvualustoina niin ruukuista oliivitölkkeihin ja niinikoreihin jne.  Kirjan orgaaninen viljelymetodi ja ekohenkinen ajattelu korostuvat kirjassa. Erilaisia istutusastioita käyttämällä pieneenkin tilaan saa luotua satoa tuottavan kasvitarhan. Kirjan on suomentanut Kaisa Karjalainen.

Kirjasta huomaa selkeästi, että se on tehty kasvuolosuhteitamme eteläisemmällä vyöhykkeellä. Esimerkiksi pensasmustikan, herukoiden ja viinin kasvatus meillä ruukuissa on aika haastavaa, sillä jo ruukkujen painon vuoksi niitä on hankala siirtää talveksi riittävän suojaiseen, mutta ei liian lämpimään paikkaan. Puhumattakaan siitä, onko tällaista paikkaa olemassa ja ettei siellä olisi myyriä, jotka huolehtivat lopusta. Lisäksi pensasmustikka vaatii vähintään kahta eri lajiketta, jotta ristipölytyksen kautta saadaan sato varmistetuksi. Kirjan ohjeet soveltuvat parhaiten pation, terassin tai erityisen viherhuoneen omistaville.

Ruukkukasvatuksen ongelmia meidän olosuhteissamme on talvetus ja säilytyspaikka, ruukkujen paino sekä liian pienet ruukut, joissa ei riitä kosteus ja lannoitus. Kirjan kuvat ovat selkeitä. Digiaikojen lapsenkengistä on palattu informatiivisiin kuviin, kun stunning pictures -kuvat oli pala kukintoa, harvoin edes lajinimeä, mutta tämä ilmiö elää enää blogeissa.

Meillä parhaaseen tulokseen ruukkukasvatuksessa päästään miltei kaikilla yrteillä. Esimerkiksi mintuilla on voimakas taipumus levitä ja karata. Liiallista leviämistä ja lajikkeiden sekaantumista voidaan hillitä viljelemällä ruukuissa. Useimmat yrtit ovat kotoisin Välimeren maista ja lämpöä rakastavina ne viihtyvät paremmin ruukuissa lämpimällä paikalla. Rosmariinin, laventelin tai salvian talvehtiminen on meillä epävarmaa. Perilla on kaunis koristekasvinakin, mutta sekin rakastaa lämpöä. Helsingin yliopiston Ruralia instituutissa Mikkelissä on kokeiltu monien eri yrttien viljelyä. Koekasvatuksissa perillaa  (Perilla frutescens veripeippi) on viljelty isoilla aloilla mustan muovin avulla.

Kasvien kylvöstä ja taimettamisesta kirjassa on useita sivuja, mutta myös valon tärkeyttä taimikasvatuksessa pitäisi korostaa meidän olosuhteissa. Sisätiloissa taimikasvatus valon puutteen vuoksi onnistuu meillä heikommin, joten kasvihuoneesta on suurta apua.  Kasvien kastelusta tai lannoittamisesta kirjassa puhutaan vähän, vaikka juuri nämä ovat erityisen tarpeellisia ruukkukasviviljelmälle.  Rohtoraunioyrttiuute lannoitukseen on selitetty kirjassa kahdesti sivuilla 16 ja 91, mutta kummassakaan ei mainita, että rohtoraunioyrtti on myrkyllinen kasvi, joten uutteen käyttö kasvin syötäville osille arveluttaa. Lisäksi kasvin kasvattaminen ei nykyään ole suositeltavaa, sillä maa- ja metsätalousministeriö on luetteloinut kasvin tarkkailtavaksi ja paikallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. Härkäpavun, perunan tai porkkanan viljely ruukussa tuottaa aika minimaalisen sadon, kun taas punajuuresta ja mangoldista pystytään hyödyntämään myös naatit. Meillä ruukkuviljelyyn sopivia ja näyttäviä ovat mm. meiramit, maissi, viinisuolaheinä ja persilja. Viinisuolaheinä on kaunis ja menestyvä kasvi koristeistutuksissa, ja se menestyy meillä monivuotisena avomaallakin.

Eniten ehkä kaipasin kirjassa käsiteltyjen lajien tieteellisiä nimiä. Onko kirjan nimet käännetty suoraan nk. ”common name” –nimistä, jolloin ei ole ollenkaan varmaa, mitä kasvia tarkoitetaan. Esimerkiksi basilika (Ocimum basilicum) ei menesty Suomessa ulkona kovinkaan kehuttavasti ja kylminä kesinä sitäkin huonommin. Jos vuoribasilikalla tarkoitetaan Ocimum kilimandscharicum –lajia, on tämä erityisen hyvä ruukkupuutarhakasvi Suomen oloihin. Sitä on vielä helppo lisätä pistokkaista.  'African Blue' lajike on ihastuttava, joka kukkii koko kesän. Lisäksi se on yksi parhaita pölyttäjien houkuttelijoita puutarhaan.  

Syötävistä kukista käsitellään vain köynnöskrassia. Olemme tottuneet viljelemään ruukuissa kukkia ja siksi ehkä olisi voinut mainita, että esimerkiksi myös orvokin, kehäkukan tai vaikkapa ruiskaunokin kukkia voi hyödyntää piiraiden koristeina ja salaateissa. Tosin silloin on muistettava, että kasvien tulee olla itse viljeltyjä torjunta-aineiden takia. Kurkkuyrtti on ehkä kaikkein kuvauksellisin yrtti, jonka kuva on tässäkin kirjassa ihastuttava.

”Hyvä tietää” –laatikot antavat hyödyllistä tietoa kyseessä olevasta lajista, mutta esimerkiksi maininta kylvetään keväällä ei ole riittävän informatiivinen. Kirjan kierrätyspurkit ja purnukat saattavat myöhemmin innostuksen laannuttua osoittautua hankalaksi ongelmajätteeksi. Kasvimaa ruukuissa  on erittäin hyvä apuväline aloittelijalle ja pienen maa- tai tilatilkun viljelijälle. Lisäksi termien laji ja lajikkeiden käyttö on hallittu, myös kirjoitusasua myöten.

Deborah Schneebeli-Morrell Kasvimaa ruukuissa. Omat vihannekset, marjat ja yrtit pienessäkin tilassa.

Karisto 2014. Arvostelukappale.

Postauksen kuvituskuva. ©  Ulla S.