Johanna Vireaho & Sari Tammikari Onnellisen puutarhurin vuosi

Onnellisen puutarhurin vuosi etenee vuodenaikojen mukaisesti varhaisesta keväästä kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen. Näiden isojen kokonaisuuksien sisällä käsitellään puutarhan vuodenkierron eri aihealueita hyvin kattavasti. Ensisilmäyksellä kirjan voisi luokitella yleisluonteiseksi puutarhakirjaksi, mutta tarkempi paneutuminen kirjaan paljastaa kirjan monipuolisuuden.


Onnellisen puutarhurin vuodessa tutustutaan vuoden kierron eri vaiheisiin, saadaan puutarhan askareisiin selkeät, konkreettiset ohjeet ja paljon käytännön neuvoja niin puutarhan kunnostuksen, puiden ja pensaiden leikkauksen, kylvötöiden, kasvien valitsemisen ja hoitamisen, kukkaloiston, kukoistavan keittiötarhan, tuoksuvien yrttien, sadonkorjuun kuin tunnelmallisen talven osalta.


Puutarhurin vuosi alkaa varhaisesta keväästä, jossa lukijaa ohjataan käytännön askareisiin eli suojaamaan kasveja kevätahavalta, leikkaamaan puita ja pensaita sekä innostetaan taimikasvatukseen.


Talven valkoisten kinosten keskellä, auringon pilkistäessä herää toivo ja ajatus keväästä. Puutarhuri on malttamaton ja kaipaisi jo pihalle.

Kevät päästää innokkaat puutarhurit taimimyymälöihin. Tässä osuudessa kerrotaan marja- ja hedelmätarhasta, yrttitarhasta, hurmioidutaan sipulikukkien loistosta, ihaillaan keväällä kukkivia puita, kunnostetaan kasviryhmiä, haalitaan mukuloita ja juurakoita loppukesän iloksi.

Tuontitaimet ovat usein eri kasvurytmissä kuin oma luontomme, ja ne saattavat paleltua kevätpakkasten aikaan.

…

Parhaiten ilmastossamme menestyvät suomalaista kantaa olevat, täällä lisätyt ja kasvatetut kasvit.

Onnellisen puutarhurin vuoden kesässä nautitaan puutarhan kukkaloistosta, lisätään kasveja pistokkaista. Kesän teemoja ovat muuan muassa kesäkukkien kylvöt, perinnekukat, alppiruusut, pionit, ruusutarha, kärhöt ja hortensiat. Puutarhuri kaipaa aina jotain uutta eli nyt opitaan aasialaisista maustekasveista. Kesän lopussa saadaan myös satoa puutarhasta.

Kesä on yhtä kukintaa. Alkukesän syreenit ja alppiruusut sekä keskikesän pionit ja ruusut sulattavat paatuneimmankin sydämen.

Onnellisen puutarhurin vuoden syksyssä on uusien istutusten ja perennoiden jakamisen aika. Syksyllä ajatukset siintävät seuraavassa keväässä ja istutellaan sipulikasveja. Tässä osuudessa paneudutaan myös luonnonkasvien hyödyntämiseen puutarhassa eli pihaa voi koristaa monilla luonnonkasveilla kuten saniaisilla, vuokoilla, kieloilla. Syksyllä nautitaan pitkään syyskukista ruukuissa, kerätään satoa ja otetaan siemeniä talteen. Syksyllä on hyvä havahtua talven tuloon lisäämällä ainavihantia havukasveja, koristeellisen rungon omaavia puita sekä suojaamalla kasvitarhan aarteita. Syksyn osuudessa olisi voinut korostaa syysvärejä ja hedelmysten moninaisuutta, joilla eri kasvit koreilevat. Mitä syksy olisi ilman vaahteroiden lumoa, samettisumakin hehkua tai hedelmien ja marjojen kirjoa?

Onnellisen puutarhurin vuoden puutarha on puutarhurin ilona talvellakin. Tässä osuudessa käsitellään myös tuholaisten torjunta. Havut ja kauniit rungot sekä talventörröttäjät ovat läsnä. Pikkutalvio, rönsyansikka, jouluruusu, muratti ja vuorenkilpi ovat vihreitä vuoden ympäri. Vähälumisina, leutoina talvina iloa riittää ympäri vuoden.


Viimeiset kukat hurmaavat saadessaan jääkiteitä pintaansa. Sieltä täältä puutarhaa paljastuu pieniä luonnon taideteoksen yksityiskohtia.

Onnellisen puutarhurin vuosi on erinomainen yleiskirja puutarhurin avuksi. Puutarhuri on kiireinen, ja hänen suurin ilo on olla työntouhussa omassa kasvitarhassa, joten hyvän peruskirjan ei tarvitse olla tiiliskivi. Tätä kirjaa lukee huilihetkinä ja iltaisin puutarhakeinussa. Joissakin kohdin lukija saattaa jäädä kaipaamaan kuvien nimeämisen puutetta. Luin äskettäin Rädyn ja Matilaisen kirjan Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014). Nämä kirjat yhdessä täydentävät hyvin puutarhurin kirjatarpeet. Kirjan kuvakansi on erittäin onnistunut ja houkutteleva.

Johanna Vireaho & Sari Tammikari Onnellisen puutarhurin vuosi.

WSOY 2013. Arvostelukappale.

Kirjasähkökäyrä on kirjoittanut myös tästä kirjasta.

Donna Tartt Tikli

Donna Tarttin tuotannosta on suomennettu aiemmin Jumalat juhlivat öisin 1993 ja Pieni ystävä 2002. Tarttin edellinen teos ei innostanut minua kovasti, mutta Jumalat juhlivat öisin oli mahtava. The Goldfinchiä eli Tikliä odotin todella. Tikli on tiiliskivi kooltaan, lähes 900 sivua eikä sivuja luo edes fontti. Luin iltaisin, luin muutamana viikonloppuna, luin aina kotona, aina jotenkin epämukavasti..., mutta nauttien sanoista. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä en spoilaa.


Äiti ja poika ovat menossa opinto-ohjaajan luokse keskustellakseen Theon määräaikaisesta erottamisesta koulusta, mutta joutuvat poistumaan taksista ennen aikojaan äidin huonon olon vuoksi. He päätyvät pitämään sadetta Metropolitan Museum of Art -museoon Manhattanilla New Yorkissa. Museossa on esillä iso flaamilaisen taiteen kultakauden näyttely.


Salissa on esillä kolmisenkymmentä senttiä korkea ja parikymmentä senttiä leveä maalaus. Teoksen nimi on Tikli, Het puttertje. Sen on maalannut Carel Fabritius muutamia kuukausia ennen kuolemaansa vuonna 1654. Fabritius tunnetaan Rembrandtin oppilaana. Tarttin odotetun romaanin tarina kietoutuu tämän maalauksen ympärille.


Audrey Decker kertoi tarinaa pojalleen:

Fabritius oli yksi aikansa suurista taitelijoista yhdellä maalaustaiteen merkittävimmistä huippukausista. Erittäin kuuluisa omana aikanaan. Surullista, että koko hänen tuotannostaan jäi jäljelle vain viisi tai kuusi maalausta. Kaikki muu on tuhoutunut - kaikki mitä hän eläessään teki.

Otin askeleen taaksepäin nähdäkseni paremmin. Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.

Äiti kertoo Fabritiuksen kuolemasta, ruutitehtaan räjähdyksestä. Profetiamaisesti ennakoiden tuhoa hän sanoo:
Kyllähän ihmiset kuolevat, mutta on niin sydäntä särkevän turhaa menettää esineitä. Pelkästä huolimattomuudesta Tulipalojen ja sotien takia. Parthenoniakin käytettiin asevarastona. Taitaa olla suoranainen ihme, että pystymme pelastamaan historian hävitykseltä ylipäätään mitään.


Taidemuseossa on niin valtavasti nähtävää ja koettavaa. Äiti rientää toisaalle kohti Rembrandtin Tohtori Tulpin anatomianluentoa. Taidemuseon pysähtynyt aika särkyy, sillä museossa räjähtää pommi, joka jättää 13-vuotiaan Theo Deckerin eloon, mutta surmaa samaan saliin jääneen vanhan valkohapsisen miehen, mutta säästää pahasti loukkaantuneen Pippan. Räjähdys välittää tunteita, jotka liittyvät selvästi kaksoistornien syyskuun 11. päivän tuhoon.


Theon kaaokseen joutunut elämä vie hänet Barbourien eli ystävänsä Andyn perheeseen 60 th Streetin pohjoispuolelle Keskuspuiston kupeeseen isoon vanhaan rakennukseen, jonka aula oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Ja räjähdyksen keskellä syntynyt yhteys vanhan, menehtyneen miehen kanssa johdattaa Theon kultaisen rubiinisormuksen kautta Hobart & Blackwellin liikkeeseen, Pippan ja Hobien luo.

- He ovat sitä mieltä, että saat minut tulemaan ulos kuorestani ja käyttäytymään sosiaalisemmin. Luulen, että he saattavat piankin antaa perheelle virallisen ilmoituksen, kunhan päästään Maineen.

- Minkä ilmoituksen?

- Älä ole hölmö. He ovat kiintyneet sinuun – äiti varsinkin. Ja isä kyllä myös. Luulen, että he haluavat ehkä pitää sinut.

Eräänä päivänä sattumalta huomattu New York Timesin kuvateksti suo Theolle helpotuksen: Carel Fabritiuksen mestariteos vuodelta 1645, tuhoutunut. Sen kummemmin miettimättä istahdin Andyn isän tuoliin ja aloin silmäillä pitkää ja ikävystyttävää artikkelia, nähdäkseni mainittaisiinko maalaustani siinä (olin alkanut ajatella sitä omanani).


”Kahdentoista kadonneen ja tuhoutuneeksi oletetun teoksen lisäksi on 27 teosta vahingoittunut pahasti, joskin osa niistä voidaan vielä entistää”.


Park Avenuen aika loppuu kuitenkin yllättäen, kun ihminen Theon menneisyydestä ilmaantuu paikalle.


Rouva Barbour ilmestyi eteiseen. Hei, Theo, hän sanoi. Hän oli täysin tyyni, mutta jotain väkinäistä hänen käytöksessään oli, vaikka en oikein päässytkään perille, mitä se oli. Tule sisään. Minulla on sinulle yllätys.


Theon elämään palaa hänen poissaollut isänsä ja tämän tyttöystävä Xandra. Theon elämä viekin nyt Las Vegasiin. Xandra kuvataan hieman kepeään ja ironiseen sävyyn.

”Maltankoira! Puhdasrotuinen. Voitin sen arpajaisissa. Tiedän kyllä että se kaipaa kylpyä, tällaisen hoitaminen on tosi rasittavaa. Niin juuri, katso nyt, mitä olet tehnyt minun housuilleni”, Xandra sanoi koiralle. ” Valkoiset farkut”.

Tikli on kehitysromaani, jossa matkalla aikuisuuteen poika menettää rakastamansa äidin ja turvan. Se on kertomus oman tien etsimisestä, hetkisestä isän ja tämän ystävättären kanssa, ystävyydestä, uhkapeleistä, estetiikasta, moraalista ja taidehistoriasta. Theo kohtaa Boriksen, ukrainalaissyntyisen koulukaverin, mikä johtaa ystävyyteen. Theo elää traumoissa, räjähdys matkasi mielessä, ruumiissa ja unissa. Tyyny ei enää tuoksunut äidille ja kodille. Suhde isään rakentui äidin särjetylle sydämelle ja lähdölle. Theon elämässä kulkee pieni salainen aarre: pieni 1600-luvun lintumaalaus, jalastaan kahlittu lintu. Tarinassa on paljon symboliikkaa kerittäväksi.


Tarttin Tiklin lukeminen on nautinto, sillä se on erinomainen lukuromaani. Tarina kulkee ja sivut kääntyvät, mutta petyin hetkittäin, minun on vaikea myöntää, että tarina ei ole tasapainoinen. Alun mahtava lataus latistuu ja väljenee puolessa välissä, mutta latautuu jälleen loppua kohden. En paljasta tarinaa, mutta Theon elämänkulku etenee erilaisia polkuja pitkin, joista jotkut tekevät turhia mutkia. Valtavaa sivumäärää kuljettaa sujuva kerronta, juonellinen älykäs tarina. Kirjan alku oli hyvä. Mitä pidemmälle etenin keskivaiheilta, sitä enemmän pidin taas lukemastani. Viimeisten sivujen nauhat solmivat luetun yhteen. Tartt julkaisee kirjoja pitkin aikavälein, mutta jokaista hänen kirjaansa todella odottaa.


Donna Tartt Tikli
WSOY 2014, Arvostelukappale


Lukuisa on myös lukenut tämän kirjan.

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Metsän tarinan tekstit on laatinut elokuvaohjaaja, kirjailija Ville Suhonen, joka tunnetaan mm. Poika ja ilves -elokuvan ja -romaanien tekijänä. Metsän tarina perustuu huikean menestyksen saavuttaneeseen luontoelokuvaan. Kirjan kuvat ovat luontokuvaaja Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvajälkeä. He ovat vuosia seuranneet eteläkarjalaisen metsän elämää ja taltioineet sen ainutlaatuisia hetkiä.

 Isä kertoi, että metsässä tapahtui muinoin ihmeellisiä asioita ja niistä oli kerrottava kotikylän väelle metsäretkeltä palatessa. Salaisuudet siirtyivät vanhemmille lapsille. Metsässä asusti haltijoita ja maahisia, ja jos oli onnekas, saattoi retkillä nähdä myös menninkäisiä ja peikkoja, keijuja ja sinipiikoja. Haltijat ja maahiset pitivät huolta metsän asukkaista. Ne hoitivat eläimiä, puita ja muita kasveja. Uskottiin, että haltijoiden maailma oli rinnakkainen ihmisten maailmalle. Se oli toinen todellisuus.

Kirjan teema on metsä ja se avautuu kirjassa eriaikaisena niin muistoissa kuin nykyhetkessä ja vuodenajoissa. Kirja on erilainen luontokirjojen genressä, sillä se ei opeta ja jankkaa, vaan johdattaa lukijan metsään. Se ei tao lukijalle metsän tarinaa kansallisgallerian kuvin, eikä siinä roihua metsäpalon loimu, eikä saalistaja ja saalistettava käy kisaa elämästä. Metsän tarinan pohjana on pohjoisen ihmisen muinaiset metsäkokemukset ja myyttiset uskomukset.  Miksi käen kukunnan laskemista vartoo tai kaikkoaa, missä maahiset asuvat, mikä on karhun ja päästäisen liitto, miksi pihlajanmarjat ovat pyhiä?  Kirjan myyttisyys on voimakas. Kuukkelia kutsutaan sielunlinnuksi, johon kuolleiden metsästäjien sielut asettuvat. Kuukkeli on maaginen lintu, olen saanut nähdä evästauolla sen pyörivän ympärilläni, jossain syvällä Kuusamon rajavyöhykkeen aarnioissa.

Isä kertoi, että kuukkeli viihtyi koko vuoden pesäpaikkansa lähettyvillä. Ihmettelin, miksen ollut nähnyt sitä aiemmin ja miten se saattoi olla niin luottavainen, tuntui kuin sillä ei olisi vihollisia lainkaan. …  Sillä oli kuulemma  oma hälytysäänensä jokaiselle vieraalle. Vähitellen opin tuntemaan sen rupattelua, kitinää, lörpöttelyä, visertelyä, vinkunaa ja naukumista. Tuntui kuin se osaisi puhua metsän kaikkia kieliä ja matkia muita asukkaita.

…

Muuttolinnut olivat sielunlintuja, yhteydenpitäjiä elävien ja kuolleiden välillä. Ne kertoivat elämän kiertokulusta sen mikä pitikin tietää. Ei ollut aikaa eikä loppua, ei luomista eikä häviämistä. Elämänmuodot vaihtuivat jatkuvasti. Niin kuin talvi muuttui kesäksi ja päinvastoin.

Kiviset kuvat ovat varhaisinta taidettamme, jota voidaan kuvata ihmiskunnan kollektiiviseksi muistiksi siitä, mitä esi-isämme ovat halunneet kertoa ja välittää tuleville sukupolville kalliomaalauksillaan. Isä kertoo pojalleen suomalaisen metsän myyteistä ja tarinoista. Isä kertoo tutusta lapsuuden metsästä ja sen vaiheista.

Muuan paikka oli erityinen pyhä ja tärkeä. Siellä valmistauduttiin metsästysretkelle ja ryhdyttiin maalaamaan kuvia kallioon. Joku maalasi sarvipäisen ihmishahmon. Se esitti kylän poppamiestä, šamaania, joka koetti matkustaa tuolle puolen neuvottelemaan saaliseläimestä.

…

Metsän keskellä, suuressa Metsolassa, asui musta, pahojen enteiden lintu. Metsoa pidettiin noitalintuna. Se oli suuri kuin kotka, ja kirjoitettiin, että se kuului korppikotkien sukuun, laskeutui maahan syömään jäniksiä ja kettuja, jotka se tappoi vahvoilla kynsillään. Pienemmät saaliit se pieksi hengiltä siivillään.

Metsän tarinassa isä ja poika vaeltavat metsässä ja heidän keskinäinen keskustelu toimii kertojan äänenä. Metsä ja metsän väki tulevat tutuiksi lukijalle: muun muassa jänis, tikat, kettu, näätä,  karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, salaperäiset muurahaiset, sammakot, liito-orava ja ilves, kuukkeli, palokärki. Metsän pieneliöt, käävät, kasvit, sammalpeitteiset kivenlohkareet sekä mahtavat puuvanhukset ovat läsnä.

 Peippo sai nimen vilukieli. Niin vikkelästi sen laulu soljui. Se herätti keväisen metsän ilon säveliin ja niinpä linnusta tuli oikea pirteyden vertauskuva. Joidenkin mielestä se taas oli kevytmielinen haihattelija, taitava peippaaja, joka temppuili ja eksytti kilpakumppaneitaan ja vihollisiaan.

…

Äiti pyysi usein keräämään kukkia, sanoi niiden tuottavan ihmisille onnea. … Äiti kertoi tarinan, että jos näki sananjalan kukkivan, oppi lintujen kielen ja silmänkääntäjän taidot. Ja jos näki kukinnon juhannusyönä, sai tietää aarteen sijainnin. Aarre täytyi kaivaa maasta keskiyöllä hiljaisuuden vallitessa, paikasta, jonka virvatulen häilyvä sininen liekki osoitti.

Metsän tarina on elämyksellinen luontokirja vanhan metsän elämästä. Metsässä kaikella on tarkoituksensa, vain ihminen järkyttää luonnonjärjestystä. Kirjaa lukiessa minulle tuli mieleeni YLE:n tekemä opetusohjelma Suomalaisia kuvia, sillä sen musiikki on vaikuttava. Se soi mielessäni tätä kirjaa lukiessa. Metsä tarina on kirja, jonka antaisin lahjaksi, ja jonka paikka on kirjahyllyssäni.

Isä lopetti kertomuksen pojalle, metsän tarina oli tullut päätökseen. Puut oli kaadettu moneen kertaan, mutta vanha mänty oli saatu suojeltua. … Ikimetsään päästäkseen piti lähteä kauas. Eikä riittänyt, että sitä katsoi vain tieltä tai edes ulkoilureitiltä. Piti astua rajan yli, mennä metsää…

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Maahenki, 2. painos 2013, Arvostelukappale

Sara Blædel: Vain yksi elämä.

En ole lukenut Sara Blædelin aiempaa kirjaa Nimimerkki Prinsessa. Olen lukenut paljon ns. skandinaavisia naisten kirjoittamia dekkareita, etenkin ruotsalaisia. Blædel vie aivan uuteen ympäristöön, joten luin kirjan innostuneena.

Kirjassa Vain yksi elämä kööpenhaminalaisetsivä Louise Rick kutsutaan pikkukaupungin poliisivoimien avuksi selvittämään maahanmuuttajatytön murhaa. Samra al-Abd, 15 -vuotias koulutyttö on löytynyt rantavedestä tapettuna. Perheen isä, Ibrahim al-Abd, oli saapunut maahan 1998 ja Sada lasten kanssa 2002, jolloin nuorimmainen ei ollut vielä syntynyt.

Tutkimuksissa selviää, että Samran maahanmuuttajatausta vaikuttaa arkeen jopa niin, että tutkijoidenkin on vaikea käsittää tapauksen taustatekijöitä. Samra on tasapainoillut kahden maailman välissä, jossa arkea eletään tanskalaisten koulukavereiden kanssa ja toisaalla taustalla vaikuttavat hyvinkin voimakkaasti jordanialaisen suvun käsitykset perheestä ja kunniasta. Samra eli arkea iässä, jossa hän rakensi minäkuvaa, jossa kulttuuriset identiteetit kolhiintuivat toisiinsa, oman historian ja kulttuurin diskursseissa. Se on ikään kuin oman itsensä positioimista aikaan ja paikkaan eli menneen ja nykyhetken dialogia. Maahanmuuttajan identiteetti on kosmopoliittisempi, sillä hän on saattanut säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa. Hänellä on juuret maailmalla ja koti tässä tapauksessa Tanskassa. Identiteetti on paljon ylirajaisempi, kun skype ja sosiaalinen media ovat yksilön arjessa. Maahanmuuttajan ikkunat ovat avoimet muutenkin kuin länsimaalaiseen kulttuuriin, amerikkalaiseen elämänmenoon, hänen maailmansa on erilaisempi kuin meidän Siljan matkat tai sinivalkoisin siivin koetut Kanarian lomat. Maahanmuuttajat ovat usein kaksoisidentiteetin kantajia.

Kunniaan liittyvä väkivalta on meille vieras.  Meidän on vaikea ymmärtää, että isobroidi nuokkuisi luokkamme ulkopuolella vahtimassa meitä. Myös nuorten naisten ja tyttöjen sosiaalinen kontrolli, pakkoavioliitot, kanssakäymisten rajoitukset  ovat meille vieraita.

 Samra on kaunis tyttö, ja olen usein ollut huomaavinani, että vanhemmat ovat panneet Hamidin vähän niin kuin vahtimaan sisarta. Usein veli on seisonut ulkona odottamassa, kun sisaren koulupäivä päättyy, ja he ovat menneet kotiin yhdessä.

 Samran koulukaverin Dicte Møllerin ja hänen perheensä kuvaus on mielenkiintoinen. Lopun ratkaisussa Anne Møllerin tarina on kuvattu kiinnostavasti, se olisi voinut tapahtua banaalisti, mutta Annen voimien loppuminen, stressi on kuvattu todentuntuisesti. Kirjailija sanoo jälkisanoissa, että tarina olisi voinut tapahtua ja jotkut tarinan osista ovatkin tapahtuneet. Ehkä juuri tämä todentuntuisuus luo viehätyksensä. Ei tarvita mytologiaa, magiaa, vaan arkipäivän realismia yhteiskunnasta, jossa mekin elämme. Kirjan kohtalot ja tapahtumat voisivat tapahtua ihan hyvin tässäkin maassa, tässä moninaistuvassa Suomessa. Kirjassa tuodaan hyvin esiin, kuinka vähän me tiedämme eri kulttuureista, kuinka stereotypioisia ajatuksemme ovat ja kuinka paljon meidän pitäisi tietää voidaksemme etsiä ratkaisuja. Etsimme tuomiot kuitenkin omien lakiemme mukaan. Blædel avaa hyvin monikulttuurista yhteiskuntaa. Myös Louise Rickin hyvä ystävä, Camilla Lind, tuo journalistin näkökulman maahanmuuttajien integroitumiseen, etniseen kulttuuriin, maahanmuuttajien asemaan jne. Louisen ja Kim Rasmussenin suhde on myös piristävä ratkaisu, mitä on tehdä tuon kaltaista työtä yhdessä.

 Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin, hän sanoi.

 Skandinaavinen nainen on itsenäinen, sillä hän ei hahmota maailmaa miehen kautta Sadan tavoin. Tämä on täysin mahdoton kohtalo Sadalle, jonka lähtökohta on hyvin patriarkaalisen yhteisöin taustoittama. Tasa-arvoinen yhteiskuntamme on erilainen sukupuoliroolien suhteen. Nuorisokulttuurimme on hyvin erilainen kuin etnisten maahanmuuttajien traditionaalinen perhekulttuuri. Sada al-Abd on 37-vuotias jordanialaisnainen, joka kuvaa elämäänsä:

 Kyyneleet alkoivat taas valua Sadan poskille. Hän itki hiljaa.

Yksinäisyyden takia, hän kuiskasi lopulta niin hiljaa, että Camilla joutui kumartumaan eteenpäin kuullakseen. - Jos olisin lähtenyt, ei meillä olisi ollut ketään. Minä ehkä olisin selvinnyt siitä, mutta se olisi ollut väärin lapsia kohtaan. Elämä olisi loppunut.

 Olemme omaksuneet joitakin termejä kuten verivelka, verikosto sekä suvun häpeä. Saatamme tajuta jollain tasolla länsimaalaisen kulttuurimme erilaisuuden, oman vapaamman tavan elää. Tapahtumien kulku nostaa ennakkoluuloja ja ratkaisuja on helppo hakea juuri ennakkoasenteiden kautta. Jotenkin lopputulos on enemmän fifty-fifty. Sen puolesta huokaisee helpotuksesta, että osaamme laittaa myös itsemme likoon. Emme ole aina valmiita ymmärtämään, että maahanmuuttaja sopeutuu uuteen kulttuuriin ja tulee uuden kulttuurin osaksi, mutta voi kuitenkin säilyttää oman identiteettinsä ja kulttuurinsa erityispiirteet. Toisaalta se ei ole aina helppoa, jos meiltä riistetään omaamme. Viime päivien keskustelut Suvivirrestä ovat saaneet ihmiset surullisiksi.

 Samran äiti kertoo elämästä:

- Silloin kun tyttöjä tapetaan, se johtuu siitä, että perheen kunnia muun perheen silmissä on uhattuna, siis ison perheen silmissä.

- Ei sellaista tapahdu koskaan silloin kun kukaan perheen ulkopuolella ei tiedä, mitä on tapahtunut, Sada selitti hitaasti, ikää kuin etsien joka sanaa. - Tyttäreni ei ole tehnyt mitään, mistä perheemme ei tietäisi.

Blædelin Vain yksi elämä on hyvin kirjoitettu ja ajankohtainen, paljon enemmän kuin normaali viihdykkeellinen perusdekkari. Kirjan teksti on ajankohtainen ja asiallinen, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa on oltava valmis kohtaamisiin, sillä kohtaamiset vähentävät ennakkoluuloja.

Sara Blædel Vain yksi elämä

Karisto 2014. Arvostelukappale.

 Kirjasähkökäyrä kirjoittaa myös tästä kirjasta.

Susan Sellers Vanessa & Virginiana

Susan Sellers työskentelee kirjallisuuden professorina ja  asuu Cambridgen lähellä. Hän on ansioitunut Virginia Woolfin tuotannon tutkijana. Vanessa & Virginia on Susan Sellersin ensimmäinen romaani. Sellersin kirja on fiktiivinen elämäkerta ja sellaisena se on otettava. Se ei ole mistään pois, mutta se voi tarjota oman lisänsä palettiin. Sellers kertoo tarinan Vanessan kautta, siten kuin Vanessa olisi sen voinut kertoa, värien ja maalausten kautta. Vanessa Bell vaikutti merkittävästi 1900-luvun brittiläiseen muotokuva- ja maalaustaiteeseen. Kirjan on suomentanut Soili Takkala.

Minulle matkat Virginia Woolfiin avautuvat uudelleen nyt viime vuosina ilmestyneiden kirjojen kautta. Saan palautella lukemiani kirjoja mieleeni, kirjoja, jotka luin noin parikymmentä vuotta sitten, kirjoja, jotka ovat kaikki järjestyksessä kirjahyllyssäni. Kirjani ovat matkanneet mukanani kontissa. Woolfin kirjoilla on ollut aina minulle erityisasema. Oma huone on kiehtonut, koska sen kääntäjä on merkinnyt minulle erityisen paljon. Simonsuuren eräs kirja oli kuin talismani, että joku on pärjännyt samassa paikassa ennen minua ja niin minäkin pärjään, muukalaisena.


Nigel Nicholsonin (Vita Sackville-Westin poika) elämäkerta ei ole innostanut minua. En tiedä, miksi ei suomenneta muita Virginian elämäkertoja, Leonard Woolfin elämäkertaa tai Bloomsbyrun ryhmään liittyviä tekstejä. Vanessa Bell avautui vasta nyt minulle ja välillä googlasin ja välillä taas selasin Woolfin kirjoja, kuten Elettyjä hetkiä, Oma huone ja Majakka.


Jotta Vanessa & Virginiana aukeaa selkeämmin, jotta henkilögalleria pysyisi paremmin kasassa, niin laitan aikajanaa avuksi. Vanessa Stephen syntyi 30. toukokuuta 1879 ja Virginia Stephen syntyi 25. tammikuuta 1882 Julia Prinsep Stephenin ja filosofi Leslie Stephenin tyttärenä. Stephenien avioliitto oli kummallekin toinen. Avioliitosta syntyi myös pojat Julian Thoby (1880) ja Adrian Leslie (1880). Perheeseen kuului myös lapsia molempien edellisistä avioliitoista.


Vuonna 1895 Vanessan ja Virginian äiti Julia Stephen kuolee 5. toukokuuta Virginian ollessa 13-vuotias ja Vanessan 16-vuotias, jonka seurauksena Virginia koki ensimmäinen hermoromahduksen. Sellersin kirjassa mainitaan myös vuonna 1897 tapahtunut sisarpuolen Stella Duckworthin menehtyminen. Vanessan ja Virginian isä Leslie Stephen kuolee vuonna 1904. Vanessa avioituu taidehistorioitsija Clive Bellin kanssa vuonna 1907 ja Virginia ja Leonard Woolf avioituvat elokuussa Lontoossa vuonna 1912. Thoby kuolee 26-vuotiaana joulukuussa 1906 lavantautiin Virginian ollessa 24-vuotias ja Vanessan 27-vuotias.

Thobyn kuolema pysäyttää kummankin sisaruksen. Vanessa tuntee, että kieltäydyin hyväksymästä hänen kuolemaansa. Kuinka voisin myöntää, että osaa minusta ei enää ollut olemassa? Tuijotin hänen ruumista, joka oli valmisteltu hautajaisia varten, kuivin silmin.

Virginia Woolf Elettyjä hetkiä (1986) kuvaa Thobyn lähdön vaikeutta jo hänen nimensä puhumisena: Muistan vieläkin, kuinka kömpelösti Thoby vältti sanomasta "Stella", kun Stella niminen laiva oli kärsinyt haaksirikon. Thobyn kuoltua Adrian ja minä sovimme, että puhuisimme hänestä edelleenkin, "koska niin moni on jo kuollut".

Vanessa & Virginia on takakannen mukaan kuin Vanessa Bellin kirje Virginia Woolfille.  Se koostuu fragmenteista, irrallisista tuokiokuvista sieltä täältä, joita Vanessa maalaa lukijalle kiivaaseen tahtiin.  Sellersin kerrontatekniikka on kiehtova ja Virginia Woolfin maailmaan sopiva. Vanessa Bell ja hänen sisarensa Virginia Woolf elävät lähellä toisiaan yhdessä ja erikseen, mutta tavoittelevat eri unelmia. Lapsuuden muistoissa kirjan alussa otetaan velipuoli George esiin, tuleehan hän muissakin kirjoissa esiin hyvin suorasukaisesti. Tuleeko George usein tänne... Kuittaan edellisen tuolla tässä yhteydessä. Sisarten keskinäinen suhde kietoutuu toisiinsa alusta lähtien, se on uskoa, luottamusta toiseen, mutta myös toisen paremmuuden arvelua.

Nostan katseen sivulta ja yritän katsoa taaksepäin menneisyyden syrjäkujille. Nyt minusta tuntuu ällistyttävältä, että selvisimme tuosta ajasta, Vain sinulle saatoin tunnustaa osan siitä, mitä tunsin. Vain sinä jaoit unelmani. Salaa, mutta vähitellen yhä päättäväisemmin, luonnostelimme elämää, jossa olimme kumpainenkin vapaa harjoittamaan valitsemaamme taidemuotoa.

Kumpikaan meistä ei oivaltanut, kuinka paljon uhrasimme siinä sivussa. Lepyttelimme toinen toisiamme liioittelemalla eroavaisuuksiamme, luopumalla kaikista vaatimuksista toisen alueelle. Minä, aina vähemmän taitavana kielellisesti kuin sinä, luovutin sanat sinulle kokonaan. Itselleni otin maalauksen.

Kertojan ääni on Vanessan, joka esiintyy kirjassa myös nimellä Nessa ja Virginia on sinä tai Ginia tai Ginny. Vanessan lapset ovat Julian (1908) ja Quentin (1910), joiden isä on Clive Bell sekä Angelica (1918), jonka isä on Duncan Grant, jonka Clive kuitenkin kasvatti omanaan. Vanessan suhde Cliveen on kiemurainen, sillä  hän tuntee, että en halua luopua vasta löydetystä vapaudestamme. Vanessan rakastajia ovat Duncan Grant ja Roger Fry. Vanessa miettii, koska lakkasin näkemästä Duncanin veljeni rakastajana ja aloin rakastua itse? Duncan tuntuu olevan pitelemättömissä, mutta suhteiden monimuotoisuus on koko ajan läsnä.  Suhde Duncaniin on myös kiemurainen, Minua pelottaa, ettei Duncan tulisi ollenkaan, jos häneen kohdistuisi vaatimuksia isänä. Duncanin saadessa lavantaudin, joka saa mieleen Thobyn menetyksen, Vanessa rientää Duncanin luo ja vuokraa talon.

Tarjoan kodin houkutuksia, mitä tahansa kiusauksia saatan keksiäkään, jotta voisin suostutella Duncania palaamaan.

 Vanessan lapset ovat jotain sellaista, joka jäi Virginialta kokematta. Tädin rakkaus on joskus liian ylitsevuotavaista, joka sekin saa aikaan riidan ja epäsovun. Kaikesta huolimatta Vanessa on aina rientänyt Leonardin avuksi Virginian sairastuessa ja masentuessa, jopa parisuhteen solmuissa, Vanessa oli avuksi Leonardille kirjoittaen, että olit aina ollut fyysisesti välinpitämätön, erityisesti miesten kanssa. Kerroin, hänelle, että en uskonut hänen voivan muuttaa sinua. Sellersin kirjan perusteella voisi päätellä, että Virginia antautuu uralleen ja pitäytyy siinä, kun Vanessa antautuu elämän nautintoihin... ehkä urallaan, mutta mieleen nousee niin paljon muuta, että ajatus tökkii pahasti.

 Jos sinulla olisi ollut lapsia, olisit voinut kuvailla sitä, mikä minusta on näyttänyt aina mahdottomalta ilmaista.

...Side muodostui välillemme, kun väänsin auki hänen pienet sormensa ja tunsin niiden uudestaan kietoutuvan tiukasti sormeni ympärille. ele sinetöi lupauksen rakastaa tätä lasta. Se oli lupaus, jota sinä tai Clive ette ymmärtäneet.

 Lapsuudenkodin tilalle tulee Lontoon boheemi Bloomsburyn sosiaalinen verkosto ja avioliitot, rakastajat, lapset ja taiteen teko. Toisiinsa yhteydessä ja toisistaan erillään sisaret kilpailivat kuin jin ja jang ja elivät ja etsivät omaa osaansa kilpaillen ja taistellen.

Minä olin se lihallinen sisar, sinä se älyllinen, niin tarina kertoo. Totuus on melko toisenlainen. Sinä koit avioliitossasi intiimejä asioita, joista minä saatoin vain uneksia.

Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyinsin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa.

Keskinäinen kilpailu ei pääty koskaan. Jopa oman taidenäyttelynsä keskiössä olemisen Vanessa jakaa:

 "Ah, jumalainen Virginia, aiheuttamassa tavanomaista kohinaa!”
…

Ympärillesi kerääntyvä väkijoukko kasvaa. Minun olisi pitänyt tietää, että jopa minun näyttelyssäni sinä varastaisit parrasvalot.

Kirja päättyy Virginian poismenoon sitä sen enempää selittämättä. Sota häälyy vaimeana taustalla. Kuolema sen sijaan on läsnä ja avautuu moneen kertaan. Erityisesti Vanessa avaa poikansa kuolemaa. Julian värväytyy Espanjan lääkintäjoukkoihin vapaaehtoisena autonkuljettajana. Hän löytää Julianin viestin, "avattavaksi kuoleman jälkeen". Kaikki pelko toteutuu puhelussa, joka välittää viestin kranaatin räjähdyksestä. Virginian lähdön Vanessa kokee näin:

 Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?

Tiedätkö, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen mietin, rakastiko minua todella.

 Vanessa & Virginia vaatii jonkin verran taustatietoja, vaikka se on fiktiivinen elämäkerta, niin se voi olla vaikeasti omaksuttavissa ainakin johdatukseksi Virginia Woolfin tuotantoon, mutta mielenkiintoinen tuotantoa tuntevalle, joka pystyy sijoittamaan irralliset tuokiokuvat laajempaan kokonaisuuteen. En osaa laittaa tuota kirjan miinukseksi. Enemmän kirja hahmotti minua Vanessaan ja Virginiaan kuin Virginian päätökseen kerätä kiviä taskuun ja lähteä. En antaisi tätä pois kirjahyllystäni

Susan Sellers Vanessa & Virginia

Into 2013. Kustantajalta. 

Virginia Woolf Vuodet

Viime vuosina olemme saaneet nauttia Virginia Woolfin tuotannon suomennoksista, jotka ovat aina vain laajentaneet kirjailijan monipuolista kuvaa. Savukeidas on julkaissut Virginia Woolfilta Menomatkan vuonna 2012 sekä Yön ja päivän vuonna 2012 sekä vuonna 2013 tämän kirjan Vuodet.

Teos julkaisi puolestaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelman vuonna 2013. Virginia Woolf eli vuosina 1882-1941. Vuodet jäi Woolfin viimeiseksi teokseksi, jonka julkaisun kirjailija hän ehti nähdä ennen astumistaan jokeen.

Kääntäjä Ville-Juhani Sutinen tuo esiin, että Woolfin teokset eivät ole mitään hämähäkinseittien marinoimia ikiaikaisia niteitä, vaan ovat yleisinhimillisyytensä ansiosta säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa myös 2000-luvulla.

Virginia Woolfin tuotantoa pelätään ja pidetään vaikeana, mutta Vuodet on helposti lähestyttävissä ja omaksuttavissa. Henkilögalleria on moninainen, mutta ihmisten roolit kertautuvia kuten sisareni, veljeni, veljeni poika jne. Vuodet on sukutarina, joka seuraa suvun vaiheita viiden vuosikymmenen ajan. Keskiössä on hyväosainen Pargiterien perhe, eversti Abel Pargiter ja hänen perhepiirinsä sekä perheen vaiheet 1880-luvulta 1930-luvulle. Varsinainen sukusaaga tämä kirja ei ole, sillä henkilöhahmojen vaiheet esitetään sirpaleisina. Tapahtumia katsotaan kulloisenakin vuonna yhden päivän ajan. Pääosassa ovat naiset, mutta tapahtumia katsotaan niin perheenpään eli vanhan everstin silmin kuin perheen uskollisen palvelijan kautta. Woolf kuvaa elämän arkea hyvin tarkasti, mitättömän arkisia asioita ja samalla hän rientää tarinoissa vuosia ja vuosikymmeniä väliin jättäen. Lukija kiitää hänen tekstinsä mukana tietäen, että mikään sana ei saa jäädä tajuamatta, on pysyttävä mukana alati vaihtuvien kertojien ajatuksissa ja tunteissa.

Woolf kirjoittaa tajunnanvirtaa, juoni kulkee ihmisen mielessä, ihmiset kuolevat ja häviävät tarinasta, mutta tarina jatkaa kulkuaan. Woolfin kehittämä tajunnanvirta on hienovireistä, jolla hän purkaa ihmismielen tuntoja, valaa hetkellisiä aistimuksia ja muistikuvia ja käy sisäisiä monologeja. Taustalla on englantilainen yhteiskunta, viktoriaanisen ajan arvomaailma, joka elää murroksessa kohti modernin yhteiskunnan syntyä. Lontoon metropolin ajankuva välittyy sellaisena kuin Woolf sen eli. Ensimmäinen maailmansota, ilmahälytykset, Lontoon pommitukset häälyvät taka-alalla, sivulauseissa. Esimerkiksi Eleanor ajattelee mielessään, että Peggyn mukava ja hiljainen veli Charles oli kuollut sodassa.  Tässä kehyksessä ja ajankuvassa vuodet seuraavat suvun ihmisten kohtaloissa. Vuodet vaihtuvat ja ihmiset elävät, vanhenevat ja muuttuvat muutoksissa.  Sanomattomissa tunteissa elää ihmiselämän käyttämättömät mahdollisuudet ja ohiliukuvat hetket. Vuosien alkua rytmittää lyyrinen maiseman tarkkailu ja kulloisenkin vuodenajan kuvaus. Woolf luo kohtaamisiin huikeat lataukset, joita lukee haltioituneena.

Eleanor oli seissyt ovella vilkuttamassa kouluun lähtevälle Morrisille, ja talon edessä oli pieni puutarha, johon he olivat istuttaneet krookuksia. Ja nyt Crosby kipusi vaunuihin pidellen Roveria sylissään ja lumihiutaleet leijailivat hänen mustalle hilkalleen. Eleanor sulki oven ja meni sisään.

...

Eversti laskeutui verkkaisesti alakertaan. Hän tunsi olonsa alakuloiseksi ja pettyneeksi. Hän ei ollut saanut tilaisuutta keskustella kahden Eugénien kanssa, eikä ollut voinut kertoa tälle mitään. Kenties hän ei koskaan kertoisi kenellekään siitä.

...

Maaseudulla oli kerrassaan tavallinen päivä - yksi niistä päivien pitkistä puolista, jotka rullasivat vuosien kulkiessa vihreistä oranssinsävyisiksi, ruohon kasvusta sadonkorjuuseen. Ei ollut kuuma tai kylmä, oli englantilainen kevätpäivä; melko kirkas, joskin violetti pilvi kukkulan takana saattoi enteillä sadetta. Nurmella väreili varjo, sitten taas valo.

Palvelijoiden keskellä elävä perhe tuo melko selvästi esille oman arvonsa ja eronsa heihin. Eleanor katsoo Crosbyn haikeata lähtöä tämän neljänkymmenen palvelusvuoden jälkeen:

"Sinusta on varmasti hauska päästä pois kellarista, Crosby",  Eleanor sanoi kääntyen jälleen katsomaan aulaa. Hän ei ollut koskaan huomannut kuinka pimeä ja matala se oli ennen kuin oli katsonut sitä.

...

Crosby oli tuntenut jokaisen kaapin, lattialaatan, tuolin ja pöydän siinä suuressa labyrinttimaisessa talossa eikä hän ollut nähnyt niitä puolentoista tai kahden metrin korkeudelta, kuten he muut, vaan polvien tasalta, kuuratessaan ja kiillottaessaan.

...

Martin puisteli päätään, hän ei keksinyt mitä olisi sanonut seuraavaksi. Hän vihasi palvelijoiden kanssa keskustelemista, sillä se sai aina hänet tuntemaan itsensä vilpilliseksi. Aina kun virnistelee teennäisesti tai sitten on liian sydämellinen, hän ajatteli. Ja molemmissa tapauksissa valehtelee.

Lopummalla kirjaa Eleanor purkaa ajatuksiaan elämästä ulos, kiteyttäen elämäänsä muutamiin riviin. Woolf liittää elämän vaikeuden ja sen vaikeaselkoisuuden Eleanorin mietteisiin.

 Minun elämästäni, hän sanoi itselleen. Se oli kummallista, sillä se oli toinen kerta sinä iltana, kun joku oli puhunut hänen elämästään. Eihän minulla edes ole elämää, Eleanor mietti. Eikö elämän pitäisi olla jotain sellaista, jota voi hallita ja joka tuottaa jotain? Etenkin, jos sitä on elänyt yli seitsemänkymmentä vuotta. Mutta minulla on vain nykyhetki.

On oltava toinen elämä, Eleanor mietti vajoten ärsyyntyneenä takaisin tuoliinsa. Ei unissa, vaan tässä ja nyt, tämän huoneen sisällä, elävien ihmisten keskellä. Hänestä tuntui kuin hän olisi seissyt kuilun reunalla, tuuli olisi tuivertanut hänen tukkaansa ja hän olisi juuri ollut tarttumaisillaan johonkin joka yritti koko ajan karkuun. On oltava toinen elämä, tässä ja nyt, Eleanor toisti.  Tämä elämä on liian lyhyt ja rikkonainen. Emme tiedä mitään - emme edes itsestämme. Olemme vasta pääsemässä alkuun, hän mietti, alamme vasta ymmärtää jotain sieltä täältä.

Savukeidas on tehnyt upean työn meille Virginia Woolfin lukijoille ja kääntäjä Ville-Juhani Sutinen ansiokkaan käännöstyön. Näennäisesti tämä on tarina Pargiter -nimisestä perheestä, joka alussa asuu suuressa viktoriaanisessa talossa Lontoossa eli samanlaisessa kuin Virginia Woolf asui lapsuudessaan. Perheenjäsenten tiet kulkevat eri tahoille, mutta näitä seurataan kirjan ilmestymisvuoteen saakka. Niin rouva Pargiter kuin rouva Stephen kuolevat miltei saman ikäisinä. Teosta pidetään osittain omaelämäkerrallisena.

Lopun selitysosa on hyvin valaiseva. Toivottavasti tämä ei jää tähän. Woolfin kieli tai sanoma ei vanhene ajassa. Tein vuoden alussa blogiini suunnitelman, mitä luen keväällä 2014. Kiteytin tekstiin ajatuksiani luettavista kirjoista, että Woolfin Vuodet -teokseen huutaa mieli - mitäpä tuohon voin lisätä. Minulta on lukematta Menomatka sekä Yö ja päivä, joten niiden parissa sitten jatkan matkaa.


Virginia Woolf Vuodet
Savukeidas 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.

Kaarina Koski Kuoleman voimat Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä

 Kaarina Koski on helsinkiläinen folkloristi ja vapaa tutkija. Kuoleman voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä pohjautuu Kaarina Kosken väitöskirjaan. Koski keskittyy tutkimuksessaan luterilaiseen Suomessa tunnettuun perinteeseen. Kirja jakautuu viiteen pääosioon, jotka ovat Johdanto, Uskomusperinteen kontekstit, Kirkonväen käsite, Mielikuvat kirkonväestä sekä Uskomusperinteen dynamiikka. Tutkimusaineistona on SKS:n Kansanrunousarkistoon koottuja uskomuksia ja kertomuksia kirkonväestä ja siihen läheisesti liittyvistä teemoista ja motiiveista. Kirkonväestä saatavilla oleva aineisto ei juuri sisällä tietoja perinteen todellisista sosiaalisista käyttötilanteista, eikä aineistoa voi enää täydentää keruilla, koska ilmiö ei enää ole ollut yleisesti tunnettu. Todenperäisyyden vakuuttelu, joka oli yleistä 1960-luvulle saakka, vaihtui vähitellen todenperäisyyden kiistäviin kommentteihin, jotka ovat 1980-luvun aineistossa jo vallitsevia.

Entisaikaan kuolema tapahtui nähtynä ja koettuna, kuolema oli läsnä maalaisyhteisöjen arjessa. Ruumislaudat, kuolinoljet, kirkkomaa ja vainajille kuuluvat esineet olivat erityisiä, sillä kansanuskossa ne olivat voimallisia. Tarinoiden ja omakohtaisten kertomusten mukaan kirkonväki lähti liikkeelle, kun kuoleman rajaa ylitettiin tai loukattiin. Kirkonväen esiin tulon aiheutti särö. Teos esittelee kirkonväkeen liittyviä kertomuksia ja mielikuvia sekä niiden taustoja.

Johdannossa Koski määrittelee tutkimuskysymyksiä, kirkonväen laaja-alaisuutta ja käsitteen moninaisia sisältöjä. Mitä tai millaista kirkonväki on, saa erilaisia vastauksia erilaisissa konteksteissa.

Kirkonväki tunnetaan luterilaisen Suomen uskomusperinteessä vainajien ympärillä ja kirkkomailla parveilevien pienten olentojen joukkona. Se on tulkittu usein vainajien hengiksi, mutta se voidaan myös mieltää näkymättömäksi voimaksi, jonka läsnäolo tunnistetaan esimerkiksi hajusta.

…

Perinteen mukaan kirkonväkeä on voitu nostaa taikatarkoituksiin ja muiden vahingoksi. Kirkonväki voi tarttua ihmiseen esimerkiksi sairauden tapaan tai asettua vaivaamaan häntä aiheuttaen ahdistusta, järjen menetyksen tai jopa kuoleman. Väki lähtee liikkeelle myös itse esimerkiksi rankaistakseen hautausmaan rauhan rikkojia tai noutaakseen kuolevaa.

Kirkonväestä on tallennettu runsaasti kertomusaineistoa, johon kuuluu myös laajalle levinneitä tarinatyyppejä. Tärkeä ero muihin väkiin on myös se, että yhteys kuolemaan ja mielikuvaan vainajien hengistä vahvistaa kirkonväen mieltämistä olentojen joukoksi. Koski tuo esiin, että kuoleman ja vainajien lisäksi kirkonväki edustaa konkreettisesti hautausmaata sekä kirkkoa, koska aiemmin kirkon ympärillä sijainnut kirkkomaa ja kirkko ymmärrettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi keskiaikaisten kirkkojen yhteydessä on yleensä aina hautausmaa, sillä erillisiä hautausmaita perustettiin vasta paljon myöhemmin. Tilaa tarvittiin enemmän, kun luovuttiin kirkkoon hautaamisesta. Eroon joutuminen oli voimakas kokemus. Porvoossa perustettiin Näsin hautausmaa, kun kirkonpaikka soveltui huonosti hautausmaaksi. Kirkonväen kirjo on valtavan moninainen, sillä siihen kuuluu kalmanväki, männingäiset, keijuset, tihulaiset, manalaiset jne.


Uskontoperinteen konteksteissä Koski selvittää kansanuskoa ja sen maailmankuvaa, yliluonnollisen käsitettä, kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi. Suomalaisessa kuoleman kulttuurissa Koski käsittelee, minkälaisten vaikutteiden alaisena kuolemankulttuuria meillä tarkastellaan, elävien ja kuolleiden välistä suhdetta, kuoleman pelkoa ja vainajan saastuttavuutta sekä kristillisessä kuolemankulttuurissa katolisuuden ja luterilaisuuden eroja sekä hautaustapoja. Suomessa traditionaalin kuolemakulttuurin taustana on yhteisörakenne, jossa yhteisön jäsenillä on kuolemansa jälkeenkin merkittävä sosiaalinen rooli. Roolien välillä on ollut kaksitahoinen yhteys, toisessa menetettyä on kaivattu ja toisaalta pelätty. Kansan käsityksissä kirkolla ja kirkkomaalla oli maaginen voima. Hautapaikan sijainti lähellä kirkkorakennusta oli merkityksellinen, sillä räystäältä tippuva sadevesi oli pyhää.
Koski lähestyy eri kulmista yliluonnollisen käsitettä ja sekä teoreettisia että kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi.

Kirkonväen käsitteessä Koski tarkastelee kirkonväen käsitettä, mitä käsitteeseen sisältyy ja kuinka se voidaan määritellä. Kirkonväen keskeismerkityksiin viitataan useimmin nimityksellä kirkonväki, jonka melko tarkkoja synonyymejä ovat kalmanväki sekä kirkkomaan ja hautausmaan väki. Mielikuvat kirkonväestä -osuudessa Koski tuo esiin, että uskomusaines välittyy omimmillaan kerrottuna. Narratiivit eli kerronnalliset, kertomukselliset tai tarinalliset aineistot luovat vahvoja mielikuvia, ja ne muokkaavat kuvaamme todellisuudesta.

Olentojen ulkonäön ja toiminnan kuvaamisen pohjalta voi päätellä ensinnäkin kertomuksen tyylilajin eli sen, miten kerrottuun pitäisi suhtautua. Toiseksi kuvaus ohjaa tunnistamaan olennot tuonpuoleiseksi sekä tarkentamaan, millaisista uskomusolennoista on kyse. Kirkonväkeen viittaavien piirteiden kuvaileminen kertoo olentoja nimeämättäkin, että kyse on kuoleman yhteyteen kuuluvasta ilmiöstä.

Kertomusmotiivit ja mielikuvat kirkonväestä -osiossa Koski tarkastelee kertomusmotiiveja ja niiden myötä rooleja, joissa kirkonväki esiintyy ja jotka samalla muovaavat kirkonväen olemusta kertomusten viestiä tukevaksi ja kuulijoiden odotuksia tyydyttäväksi. Koski tuo esiin näkijäperinteen, kirkonväen noutajana, painavan arkun uskomusmotiivin, kirkonväen aktiivisuuden roolin, normirikkomukset.

Kuolemaan liittyvässä perinteessä raja elävien ja kuolleiden välillä on sosiaalisesti määritelty ja kontaktit rajan toiselle puolelle, samoin kuin kosketukset toista puolta edustaviin asioihin, ovat vaatineet erityistä huomiota ja varovaisuutta.

Uskontoperinteen dynamiikassa Koski tarkastelee elävää uskomusperinnettä. Uskomusperinteen mielikuvat verkostoituvat intertekstuaalisesti sekä henkilökohtaisiin kokemuksiin, paikallisiin oloihin että osaksi paikallisiin viestintäjärjestelmiin eli kerronnan ja tulkitsemisen konventioihin. Hän tarkastelee uskomusperinteen dynaamista variaatiota ensiksi kertomusmuodon variaationa ja sitten alueellisen variaation ja paikallisen intertekstuaalisen merkityksenannon pohjalta.

 Selvityksen tulokseksi Koski tiivistää:

Kirkkoväki on hajanainen käsite, jolla viitataan kuoleman aluetta edustavaan yliluonnolliseen toimijaan. Tämä toimija voi olla vainajien joukko, kalmanhajuisten, vain osittain näkyvien olentojen parvi tai vain näkymättömänä vaikuttava voima.

…

Kirkonväkiperinteen käyttöarvon ytimenä on ollut kuoleman konkreettinen kohtaaminen omassa yhteisössä. Yhteisön jäseniä kuoli omassa lähipiirissä, ja vielä 1800-luvulla vainajan käsittely ja hautausjärjestelyt olivat nykypäivää huomattavasti konkreettisemmin omaisten harteilla.

…

Uskomusperinne on vuoropuhelua erilaisten arvojen, representaatioiden ja tulkintojen välillä.

KAARINA KOSKI Kuoleman voimat Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä
SKS 2011. Arvostelukappale.

Ella Räty & Hanna Marttinen Suomalainen metsäpuutarha

Meillä on sanonta Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se pätee todella tähän kirjaan eli tämän oli aika ilmestyä. Olemme haparoineet ja luoneet epämääräisiä käsitteitä englannin turvin. Pentti Alanko on puhunut vuosia tästä aiheesta. Alanko on kirjoittanut aiheesta Perenna-kirjassa, Suuren puutarhakirjan ensimmäisessä osassa sekä kirjassa Luonnonmukainen puutarha. Olemme käyttäneet wood garden, woodland garden, forest garden ja cottage garden -termejä kuvataksemme puutarhaamme. En tiedä, miksi on ollut niin mahdoton puhua metsäpuutarhasta, sillä rinnalle on yritetty tarjota varjopuutarhaa, lehtopuutarhaa, siimespuutarhaa jne. Monet ovat nojautuneet unelmissaan ruotsinkieliseen Oudolf & Gerritsenin käännöskirjaan Drömplantor – Den nya generationen perenner. Ideana metsäpuutarha ei ole uusi, mutta Suomalaisessa metsäpuutarhassa kerrotaan, kuinka risuisesta ryteiköstä saadaan lumoava metsäpuutarha.

Suomalainen metsäpuutarha kertoo, miten metsäpuutarha rakentuu pala palalta. Kirja jakautuu neljään laajaan ja monipuoliseen osioon: Metsän ja puutarhan liitto, Suomalaisia metsäpuutarhoja, Kasvupaikkatyypit sekä Metsäpuutarhan perustaminen ja hoito. Kirjassa esitellään erilaiset metsätyypit ja puutarhan perustaminen esim. kangasmetsään ja lehtoon. Metsäpuutarha voidaan perustaa niin kaupunki- kuin maaseutuympäristöön. Tietenkin se soveltuu paremmin asutuskeskusten isommille tonteille, taajaman ulkopuolisille alueille sekä kesämökeille kuin piskuisiin rivi-, pari- tai omakotitalojen laatoitettuihin pihoihin. Metsäpuutarha mahtuu kuitenkin pieneenkin pihaan. Monet luonnonvaraiset kasvit ovat kauniita puutarhassa, ja ne toimivat oivina maanpeittokasveina. Omassa puutarhassani kasvaa monia luonnonvaraisia lajeja muun muassa käenrieska, näsiä, mukulaleinikki, verikurjenpolvi, imikkä, kevättähtimö, tulikukkia, vuokkoja, idänsinijuuri, lehtomaitikka, pystykiurunkannus sekä kotkansiipi.


Suomalainen metsäpuutarha -kirjan ulkoasu on kaunis, osioiden alut herkkiä, itämaisen kiehtovia, joissa kuvien vaikuttavuus syntyy tuiki tavallisista kasveista kuten ahomansikasta, kielosta, metsätähdestä, mustikasta jne. Kirjassa on värejä, mutta silti siitä piintyy mieleen vehreys ja vihreiden sävyjen kirjo ja harmonia. Sivun kokoiset habitaattikuvat ovat ihastuttavia. Etusisäkannen neidonhiuspuun lehtiä ihmettelin, mutta kyllähän se meillä on saatu ”menestymään”. Itselläni se kasvaa pihlajien ja japaninsiipipähkinän suojassa. Kirjan kuvitus on monipuolinen ja informatiivinen. Kuvien informatiivisuus ilmenee siten, että kauniin kuvan rinnalla on hahmotelmakuva, jossa luetellaan lajit. En ole ihastunut sivun täyttäviin yksittäisiin kukkakuviin tai katselukirjoihin. Tässä kirjassa tulee hyvin esille, miten kasvientuntija pystyy kuvaamaan kasveja.

Metsäpuutarha on helpointa perustaa olemassa olevan luontotyypin varaan. Ehkä viimein kirjan myötä opitaan istuttamaan alppiruusut oikein, sillä niiden kasvupaikka ei ole etupihan nurmikon paahdeympäristö. Mustilan arboretumissa ja Haagan alppipuistossa näkee upeita alppiruusuja oikeassa ympäristössä. Metsäpuutarhassa on varmasti tärkeintä ymmärtää harmonia, se että istutukset ovat sopusoinnussa ympäristön kanssa, että luonnonvaraisuus kasvaa tontin rajoja kohden. Sateenvarjojalavien kaltaiset kasvit vaativat taitoa istuttaa. Tummanpunalehtiset kasvit ovat yksittäiskasveja. Meillä on omasta takaa vaalimisen arvoisia erikoisuuksia kuten punakoivu ja liuskalehtiset koivut kuten kirjassa osoitetaan. Surullisinta on katsoa kangasmetsän keskellä olevaa puutarhaa, josta kaadetaan puut, poltetaan kannot ja vuosien uurastuksella saadaan vihreä asfaltti, jolla lapset saavat leikkiä. Elämä kulkee nopeasti eteenpäin ja lapset lentävät pesästä, ennen kuin ryteikössä kasvaa puhdas ja virheetön hoitonurmi.

Suomalainen metsäpuutarha -kirjassa esitellään joitakin lajeja, jotka pistävät silmään kuten dahuriankoivu Betula davurica, sinikämmen Glaucidium palmatum, himalajanjalkalehti Podophyllum hexandrum, valkopärskäjuuri Veratrum album, karhunlaukka Allium ursinum ja luostariunikko Stylophorum diphyllum. Varmasti moni on miettinyt edellisten saamisen vaikeutta. Moni puutarhuri haluaisi näitä puutarhaansa, mutta nämä on haettava Ruotsista. Kirjassa esitellään muun muassa Muurilan puutarha, joka jokaisen on koettava itse, sillä se on uskomaton elämys. Siellä kaikki on sopusoinnussa ympäristön suhteen. Tervetuloa Suomalainen metsäpuutarha!


Kirjan tekijät ovat Puutarhaliiton kasviasiantuntija Ella Räty ja Hanna Marttinen on koulutukseltaan sekä valokuvaaja että puutarhuri.

Ella Räty & Hanna Marttinen Suomalainen metsäpuutarha
WSOY 2014. Arvostelukappale.