Ferdinand von Schirach Syyllisyys

Ferdinand von Schirach (1964) työskentelee puolustusasianajajana rikosoikeudenkäynneissä. Olen lukenut aiemmin häneltä kirjan Rikoksia. Häneltä on julkaistu suomeksi myös romaani Collinin tapaus. Ferdinand von Schirachin toimikentässä syyttömiä tuomitaan ja syylliset pääsevät kantamasta vastuuta. Hän puolustaa syytettyjä teosta riippumatta. Mitä pienemmillä tuomioilla syytetyt pääsevät, sitä paremmin hän on työnsä hoitanut.

 Ferdinand von Schirach kertoo 15 lyhyttä kertomusta syyllisyydestä ja syyttömyydestä todellisiin rikostapauksiin pohjaten.  Von Schirachin kieli on pyyteetöntä, toteavaa,  tuntuu kuin kirjoittajan asiakirjamaiset tarinat olisivat lihallisia kaluamattomia luita. Novellit kertovat hyvästä ja pahasta, syyllisyydestä ja syyttömyydestä sekä meidän jokaisen moraalisesta vastuustamme, jota joko on tai ei. Syyllisyydestä, kuka tulkitsee kenetkin syylliseksi ja kuinka väärin tai oikein perustein. Ihminen voi käyttää toista hyväksi monin tavoin joutumatta koskaan vastuuseen, hän voi varastaa, piinata, tappaa lainkirjainten puolustaessa rikollista. Paatunut tarinankertoja, sepittäjä, vääristelijä puhuu itsensä sankariksi, sillä hänellä on laajempi vääristyneen elämänkokemuksen kirjo. Von Schirachin hahmoissa on tavallisia kadun tallaajia, jotka sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Väärä todistus voi langettaa tuomion, joka ei koskaan vapauta syyttömästi tuomittua kärsimyksestä tai palauta entistä elämää.

Tarinoista moni on uskomattoman osuva, kuten Oikeuslaitos, joka kertoo Berliinin rikosoikeudesta, jossa Turan saa tuomion. Turan on liikuntaesteinen, vammainen mies, joka liikkuu kainalosauvojen varassa. Hän saa tuomion teolleen, että on hyökännyt pittbullterrierinsä kanssa miehen kimppuun. Viaton uhri oli Horst Kowski, joka kotiin päästyään, pääsi vaimon hoivaamaksi, joka puolestaan osasi kertoa pittbullterrierin omistajan ja osoitteen. Pariskunta kävi poliisiasemalla kertomassa tietonsa. Tarina etenee siis rivakasti, sillä poliisin ei tarvitse kuin noutaa syyllinen. Poliisi ei löytänyt nimikylteistä täysin sopivaa, mutta eräässä talossa asui Harkan Turan, joten kirjain sinne tai tänne ei voi olla oleellista. Turan joutui vankilaan, vaikka pelkäsi koiria, eikä olisi edes vammaisena pystynyt potkimaan ketään. Ihmisen ei tarvitse edes olla voimiltaan kykenevä tekoonsa, niin hänet voidaan tuomita syylliseksi. Vaikka Turan pääsi aikanaan pois vankilasta erehdyksen ilmi tultua, niin oikeuslaitos unohti nostaa syytteen Tarunia vastaan. Myös tapaus Perhe tarinana on askeettinen ja minimaalinen, jossa ei edes perheenjäsenistä selviytynein löydä elämisensä oikeutusta. Novellissa  Lapset kerrotaan lapsen hyväksikäytöstä syytetyn ja tuomitun tarina. Aihe on epämiellyttävä, mutta tälläkin kolikolla voi olla toinen puoli. Asian iljettävyyden takia emme haluaisi nähdä kuin syyllisen. Mies armahdetaan, kun nuori tyttö tunnustaa keksineensä tarinan. Tuomio ei mitätöidy ihmisen kokemuksesta, koska tuhottu elämä ei palaudu tai korvaudu. Salaisuuksia sijoittuu tarinan viimeiseksi ja tuo hymyn huulille ironisuudellaan.

Ferdinand von Schirachin tarinat ovat iljettäviä, epämiellyttäviä, mutta valitettavasti liian  realistisia. Näissä tarinoissa ei ole absurdisuutta tarpeeksi, että nämä näkisi fiktiona tai satuna. Kyllä nämä tarinat ovat eletystä elämästä, jos vain uskallamme myöntää vääristymät. Pöhkömpää olisi kauhistella näitä tarinoita hyväuskoisena hölmönä. Nämä tarinat toteutuvat tänäkin päivänä jollekulle syyttömälle, joku kärsii syyttä tänäänkin toisen aiheuttamista kärsimyksistä. Tahrantekijöiden  Väärät ilmiannot ja väärät epäilyt ovat vieneet ihmisiä tuomioille, rovioille, kaasukammioihin ja teloituskentille läpi historian. Von Schirachin tarinoissa paha ei aina saa palkkaansa eikä oikeus voita, sillä tahrantekijöiden takia syytön kärsii.

 Ferdinand von Schirach Syyllisyys

Atena 2014. Arvostelukappale.

Leena Lumi kirjoittaa tästä kirjasta.

Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Virginia Woolfin kirjalliseen tuotantoon kuuluu kaunokirjallisten teosten lisäksi kirjallisuusarvosteluja, esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime vuosina olemme saaneet monta uutta kirjaa Woolfin tuotannosta.

Teoksen julkaisema ja Jaana Kapari-Jatan suomentama esseekokoelman johdattaa lukijan yhä syvemmälle Woolfin tuotantoon. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää 66 Woolfin esseetä hänen kirjallisen uransa ajalta. Esseet käsittelevät kirjallisuutta, sairastamista, naisten asemaa, Woolfille tärkeitä paikkoja ja kaupunkeja sekä ihmisiä ja taiteilijoita. Esseisiin ei ole merkitty alkuperäistä julkaisulähdettä, minkä puute korostuu erityisesti niiden esseiden osalta, jotka eivät käsittele kirjallisuutta tai kirjoittamista, niitä olisin myös halunnut lukea enemmänkin. En lukenut esseitä järjestelmällisesti, vaan katseeni löysi sisällysluettelosta ensimmäisenä esseen Kirkko ja katedraali. Se toi mieleeni Nemon suomentaman Kirkkojen ja katedraalien kieli  -kirjan. Minua kiehtovat keskiaikaiset kivikirkot, niiden arkkitehtuuri ja rakennettu kulttuuriympäristö sekä kirkkotarhat ja niiden elävä kulttuuriperintö. Richard Taylorin How to read a church laajana versiona olisikin suomentamisen arvoinen. Oma kiinnostukseni ohjasi minua siis aloittamaan tällä Woolfin esseellä.

 Kirjan esseet käsittelevät kirjailijoita kuten Jane Austenia, Lewis Carrollia, D. H. Lawrencea sekä kirjallisuutta kuten kauhuromantiikkaa, kirjan lukemista, modernia romaania ja venäläistä näkökulmaa jne.  Woolfin essee Kotiopettajattaren romaani ja Humiseva harju luo huiman paradoksin lukijalle, joka havahtuu miettimään Woolfin kirjoittamaa tekstiä hänen itsensä kannalta.

Sadasta vuodesta, jotka ovat kuluneet Charlotte Brontën syntymästä, hän itse, kaiken legendankerronnan, palvonnan ja kirjallisuuden keskipiste, eli vain kolmekymmentäyhdeksän. On jännittävä pohtia, miten erilaisia tarinoita hänestä kerrottaisiin, jos hän olisi elänyt tavallisen ihmiselämän verran. ...

Häntä on ajateltava ihmisenä, jolla ei ole osaa modernissa maailmassamme; on siirryttävä ajatuksissa viime vuosisadan viisikymmentäluvulle, syrjäiseen pappilaan Yorkshiren nummille. Siinä pappilassa, niillä nummilla, onnettomana ja yksinäisenä, köyhyydessä ja hurmioituneena hän elää iäti.

Woolf itse eli 1882-1941 ja kuoli 59-vuotiaana, kun Charlottte Brontë eli 1816 - 1855 ja kuoli 38-vuotiaana. Toisin sanoen Woolf olisi itse voinut elää hyvinkin kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi ja nähdä 1970-luvun alun. Tuo ei olisi ollut mitenkään tavatonta, sillä Leonard Woolf kuoli 14. elokuuta 1969. Miten Virginia Woolf olisi ruotinut II maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden?

Hän olisikin elänyt Kuningatar Elisabet II valtaan nousun ja elänyt modernissa teollistuvassa yhteiskunnassa, sillä hän viittaa usein viktoriaaniseen aikaan ja hallitsijoihin. Yhtä hyvin me voimme pohtia, miten hän olisi suhtautunut blogeihin tai käyttänyt siinä sanan säilää aikalaisiinsa.
Woolf on tarkka ja rohkea esseisti. Esseet ovat usein hitaita lukea eli ne on pakko lukea omassa rauhassa. Woolfin esseet eivät ole hankalia tai raskaita, vaan sivaltavia kuin oivaltavia. Venäläisestä kirjallisuudesta, Woolf toteaa, että Sielu on itse asiassa venäläisen kirjallisuuden päähenkilö. Proustista Woolf toteaa, että Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessa on kuitenkin myös runoutta siinä missä näissä jo mainituissa, mutta sen runous on toisenlaista, Proust on vienyt tunteiden analysoinnin pidemmälle kuin kukaan muu romaanikirjailija. Woolfin esseitä ei tarvitse lukea alusta loppuun, vaan niihin voi tutustua rauhassa. Ne vievät aikaa, koska ne herättävät ajatuksia, eikä vähiten keskeytyksiä aiheuta vuosilukujen tarkistaminen ja tapahtumien suhteuttaminen vuosilukuihin.

Romaanikirjailijan tuntuu olevan alituinen pakko miellyttää lukijoiden turhamaisuutta ja tuntemuksia. Lopputulos, vaikka se saattaakin antaa romaanille lyhyen ja äärimmäisen kiihkeän elinkaaren, on kohtalokas romaanin kestävyydelle, kuten tiedämme jo silloin kun vielä nautimme sen tarjoamista kyynelistä, nauruista ja jännityksistä.

Kun uteliaisuuden henki on vallannut meidät, klassikot saavat maata paksunevan pölykerroksen alla, jos meidän ei ole jostakin syystä pakko lukea niitä. Sillä elävien ääniä me kuitenkin lopulta ymmärrämme paremmin. Eläviä voimme kohdella vertaisinamme, he ratkovat arvoituksemme ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, me ymmärrämme heidän vitsinsä.

..

Uskollisesta ystävästä esseessä Woolf kirjoittaa, että on hävytön ja tyhmänrohkea tapa ostaa eläin niin ja niin paljolla kullalla ja kopealla ja väittää sitten, että omistaa sen. Tulee väkisin miettineeksi, mitä takkamatolla lojuva hiljainen arvostelija tuumaa mokomista tavoista - salaperäinen, persialainen, jonka esi-isiä palvottiin jumalina silloin kun me, sen isännät ja emännät, konttasimme luolissa ja maalasimme vartalomme sinisiksi.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä ei ole lukuromaani, se soveltuu huonosti myös kirjaston lainakirjaksi eli sen paikka on omassa kirjahyllyssä otettavana ja omistettuna.

Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.

Peter Handke Suuri Putous

Peter Handke Suuri Putous

Itävaltalaisen Peter Handke on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja ja tehnyt  lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Yksi niistä on käsikirjoitus Wim Wendersin elokuvaan Berliinin taivaan alla (1987), jonka luen parhaimpiin katsomiini elokuviin.  Kirjailijana Handke nostaa heti mieleeni kaksi hänen romaania eli Vasenkätinen nainen (1981) ja Poissa (1991). Lisäksi Handken romaaneista on suomennettu: Puhtaan kokemisen hetki (1979), Kivun kiinalainen (1985), Toiston pysyvyys (1989), Moravalainen yö (2013), Riisuttu epäonni (2003), Don Juan (2008) sekä Jukeboxista (2005).
Kirjan on suomentanut Arja Rinnekangas.

Peter Handken Suuri Putous on yksittäisen päivän kuvaus näyttelijän elämässä, joka kulkee kohti suurkaupunkia kauniina kesäpäivänä. Se päivä, joka päättyi Suureen Putoukseen, alkoi aamuisella ukkosmyrskyllä. Handken proosa vain ei kulje lukijan toiveiden mukaisesti, eikä edes ole tarve. Toiminta soljuu mielessä ja sen tasoilla.  Kertoja on tai ei roolissa, mutta välillä näyttelijä tuntee ja aistii, välillä kertoja kuvaa "minun näyttelijäni" tekemisiä. Tarinaa kuljettavaa dialogia ei ole. Handken matkalaiset matkaavat minuuteen, pääsemättä koskaan perille, välillä jääden itsekin ulkopuolisiksi. Tässä kirjassa matkalainen on näyttelijä, joka ei halua enää näytellä, vaikka rooleja olisi tarjolla. Hän kulkee kaupungin laidalta, kävelee, juoksee suurkaupungin laitamilta sijaitsevasta talosta pyökkilehtojen läpi, maantienvartta pitkin, asuinalueiden ohi, sotaakäyvien lähinaapureiden keskuudessa kohti ydinkeskustaa. Hän aloittaa kävelynsä metsästä miettien: Aikojen kuluessa omistamisesta oli kuitenkin tullut hänelle taakka. Omistaminen ahdisti häntä ja rajoitti häntä ja hänen mielenmaisemaansa.

 Lähtiessään aukeamalta metsästä poispäin kaupungin suuntaan näyttelijä käveli viimeiset askeleensa aukeaman reunalta takaperin. Olin jo useasti kiinnittänyt hänen kohdallaan huomiota tähän tapaan, kun hän hyvästeli jonkin paikan, joka oli merkinnyt hänelle jotakin, eikä tämä takaperin kävely tullut esille yksinomaan hänen elokuvissaan, kuitenkin hän teki sen, pitemmän tai ihan lyhyen hetken ajan jokaisessa elokuvassaan, joskus sitä tuskin edes huomasi samalla tavalla kuin Alfred Hitchcockin sekunninpituisia esiintuloja omissa elokuvissaan.

 Handken sivujen mittaiset maisemakuvaukset, pikkutarkat arkiset kohtaamiset kuuluvat hänen tekstiinsä. Hän ei sijoita tarinoidensa tapahtumia paikkaan. Tällä matkalla hän kulkee tunnetiloista toiseen,  samaistuu lähes kaikkeen kohtaamaansa, tuntee kohtaamiensa ihmisten elämät ja jäljet, vaikka heitä ei enää ole sekä visioi luontopolkujen toiset luonteet. Camus'n Sivullinen, Musilin Mies vailla ominaisuuksia kulkevat lukijan mielessä kirjaa lukiessa.  Hän kulkee elämän laitakulmiin kohdaten marjanpoimijoita ja asumuksensa hylänneitä telttailijoita. Koirat haukkuvat. Ihmiset sotivat. Väkivalta ja sota ovat läsnä. Institutionaalisia kohtaamisia edustavat poliisi ja pappi. Näyttelijä kertoo niukasti elämästään, vihjaa sellaistenkin kuin pojan ja naisen kuuluneen joskus elämäänsä. Joskus Handken tarkan sanomisen paradoksi jättää lukijan usein vielä ulkopuolisemmaksi.

Se oli kirkko, yhtä pieni kuin kadun varrella olevat talot, kirkoksi sen saattoi tunnistaa sen pienestä tornista, joka oli haalistuneen sininen, tornin huipulla oli ruosteinen risti, joka yhtä hyvin olisi voinut olla televisionantenni.

 Saapuessaan keskustaan näyttelijä poikkeaakin tavastaan:

 Saapuessaan alhaalla  kaupungin keskustaan näyttelijä olisi voinut tapojensa mukaisesti, jättäessään yhden tienoon taakseen, kulkea jälleen muutaman askeleen takaperin. Mutta nyt se ei tullut kysymykseen.  Hän ei kävelisi enää takaperin sinä aikana, minkä hänen kertomuksensa kestäisi, eikä edes vilkaisisi olkansa ylitse eikä enää kulkisi kiertoteitä, vaan liikkuisi tiukasti kohtisuoraan, sattuisi kohdalle sitten ties kuinka monta kiertotietä.  Kuningas Taaksepäinkävelijän loppu.

Handke ei juuri palkitse lukijaansa, vaan leikittelee tällä loppuun asti, kertoen, että teos on kirjoitettu Montanassa paikassa Great Falls heinä-syyskuussa 2011. Mitä väliä sillä on, että teos on kuitenkin ilmestynyt maaliskuussa 2011 eli sanotaankin se fakta irti ja jätetään lukija pohtimaan yksin kirjan nimeä ilman vai otetaanko siinä tulevaisuuden aspekti mukaan?


Tuo päivä, joka päättyy Suureen Putoukseen, alkoi aamun ukkosmyrskyllä.


Miehen kertomus on kerrottu, hänen joka heräsi voimakkaaseen ukkosmyrskyyn. Yksinkertainen lause, lauseiden kaiut, upea kieli ja symboliikka on ihan entistä Handkea, johon palaan seuraavaksi Moravalainen yön kanssa.

Peter Handke Suuri Putous

Lurra Editions 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.

Ihmisten eläinkirja Muuttuva eläinkulttuuri

Olin lukenut Ihmisten eläinkirja - Muuttuva eläinkulttuuri kirjasta esittelyjä, joiden mukaan se on elämää ja eläimiä kunnioittava ja arvostava. Tämä näkemys säilyi myös koko lukukokemuksen ajan. Kirjan punaisena lankana on, että ihmisen ja eläimen suhde kulttuurissamme on muuttunut, kun ruoan massatuotanto on saanut ihmiset vieraantumaan tuotantoeläimistä samalla kun lemmikkejä on alettu tarkastella perheenjäseninä.

Luin äskettäin kolme eläinaiheista kirjaa. Ensimmäisenä lukemani kirja oli Suomen kirjallisuuden seuran julkaisema Kissojen Suomi, joka kertoi kissan ja ihmisen suhteesta, historian hämäristä tähän päivään. Sitä voidaan pitää oodina kissalle. Toisena luin kirjan Lemmikkielämää. Kirjan näkemyksen mukaan ihmisen ei pitäisi elää lemmikin kanssa. Kirjan otsikot ovat raflaavia, kuten Aika luopua koiranäyttelyistä, Läähättävät ystävämme, Mitä tehdä lemmikkiharrastukselle.  Kolmantena luin Ihmisten eläinkirjan - Muuttuva eläinkulttuuri, joka perustuu Studia generalia -luentosarjaan Ihmisen ja eläimen muuttuvasta suhteesta, jonka ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa ja TT ja  pastori Pauliina Kainulainen pitivät vuonna 2006 Joensuun avoimen yliopiston metsätieteellisen tiedekunnan järjestämänä. Johdannon ja jälkisanojen lisäksi kirjassa on viisi osiota, joissa on 11 artikkelia. Artikkeleissa käsitellään eläin- ja luonnonsuojelua, tuotantoeläinten elinolosuhteita, suurpeto kysymyksiä, suden ja ihmisen suhdetta ja yhdessäeloa, koti- ja lemmikkieläinten jalostusta ja hoitoa, suhdetta eläimiin eri uskonnoissa ja eläimiä suomalaisessa kulttuurissa ja taiteessa  Kirjassa esitetään asioita maltillisesti ja  keskustelevasti, mutta vaikeitakin asioita esille ottaen hieman ja  paikoin ideaalisuuttakin ripotellen.

Ensimmäisessä osiossa filosofi Leena Vilkka pohtii eläinten oikeuksia, tarkastelee suden roolia sekä eettisiä tulevaisuuden näkemyksiä, esimerkiksi eläinten jalostukseen ja lihansyöntiin liittyviä vaihtoehtoja. Outi Ratamäen näkökulma on yhteiskuntatieteellinen ja hän tarkastelee luomansa tulkintamallin avulla suhtautumista tiettyyn eläinlajiin luonnontieteellisen, kulttuurihistoriallisen sekä yhteiskunnallisen kontekstin kautta.

Vilkka kuvaa turkiseläintarhalla käyntiään:

Turkiseläimiltä on riistetty kaikki, intimiteettiä ja luonnetta myöten. Keinosiemennys on yksi teollisen eläintuotannon vastenmielisempiä ilmiötä. Se on eläimen väkivaltaista raiskausta, pakottamista lisääntymään epäinhimillisissä tuotanto-oloissa. Minulle tuli tarhalla olo, että Mengele elää yhä keskuudessamme hirvittävine tekoineen, tavoitteena tänä päivänä vain ei ole ihmisalamainen vaan nöyrä ja sopeutuva eläin. Alamainen, joka ei protestoi, vaikka häntä kohdeltaisiin kuinka hirvittävällä tavalla hyvänsä.

Toisessa osiossa Teuvo Laitila tarkastelee ihmisen ja eläimen suhdetta islamissa, Koraanissa ja perimätiedon valossa. Osion toisena osuutena on Pauliina Kainulaisen katsaus filosofisten ja teologisten mallien vaikutuksesta asenteisiin. Osiossa pohditaan kristinuskon kontekstin kautta ihmisen suhdetta eläimeen.

Kolmannessa osiossa aatehistorioitsijat ja perinteen tutkijat esittävät, miten ihminen on rakentanut käsitystä itsestään heijastamalla ominaisuuksiaan eläimeen. Aatehistorioitsija Maria Suutala käsittelee eläinkuvien kehittymistä eri kulttuureissa. Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila tuo esiin artikkelissaan ihmisen ja eläimen suhdetta ja rajanylityksiä. Hän pohtii aihetta folkloristisen kontekstin kautta vanhoissa kertomuksissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa. Perinteentutkija Taija Kaarlenkaski käsittelee aihetta kirjoituskilpailun "Ei auta sano nauta" -aineiston kautta. Hän lähestyy ihmisen ja lehmän suhdetta, entisaikain sukupuolittunutta työnjakoa ja sen vaikutuksia kiintymykseen.

Neljännessä osiossa tutkija Satu Raussi ja FM Micaela Morero käsittelevät karjanhoidon muutoksia ja eläinsuojelullisia kysymyksiä esimerkiksi broilerien ja kanojen kasvatuksessa.  Satu Raussi tarkastelee aihetta eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta esimerkiksi massatuotannon vaikutuksia.

Viidennessä osiossa kuvataiteilija Ulla Remes esittelee katsauksen, miten eläinaihetta on lähestytty suomalaisessa kuvataiteessa, sillä eläimet ovat aina kuuluneet suomalaiseen mielenmaisemaan. Arkkitehti ja professori Juhani Pallasmaa esittelee kiehtovan näkymän eläinten arkkitehtuuriin.

Ulla Remeksen loppusanat artikkelissa: "Ehkä kissamaisen notkea, kepeä ja joustava ote elämään, koiramainen uskollisuus ja nöyryys tai lemmikkijyrsijän avuttomuus löytävät paikkansa ja  opettavat ihmiselle jotain omasta olemisestaan osana ihmisten ja eläinten ketjua.” 

Teos soveltuu oppikirjaksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ympäristöaloille mutta se toimii myös yleisen kulttuurikeskustelun virittäjänä. Kainulaisen ja Sepänmaan kirja Eläinkirja on elämää kunnioittava ja eläimiä arvostava kirja, joka jokaisen tulisi lukea. Kirjan artikkelit täydentävät toisiaan ja parhaimmillaan kirjan artikkelit saavat keskenään dialogimaisen otteen.

Lopetan arvioni Yrjö Sepänmaan jälkisanoihin.

”Pitkäaikainen, eliniänkin kestävä suhde toiseen auttaa ymmärtämään muiden kykyä tuntea kipua, pelkoa, nautintoa tai kiintymystä – päättely tapahtuu samankaltaisuuden pohjalta. Syntyy elävien yhteys, tunnesuhde yksilöiden välille, oli parina sitten toinen ihminen, lehmä, hevonen tai kotikissa. Juuri tunnesuhteen häviäminen, tai sen toispuoleisuus, on syynä käsittelyn muuttumiseen. Liian suuret eläinmäärät johtavat pakostakin siihen, että eläimiä ei tunneta eikä käsitellä yksilöinä. Toisaalta kun näemme perhosen, mehiläisen tai kärpäsenkin reagoivan liikkeisiimme, syntyy toisilleen etäisten tajuntojen hetkittäinen vuorovaikutus.

Pauliina Kainulainen & Yrjö Sepänmaaa (toim.) Ihmisten eläinkirja Muuttuva eläinkulttuuri Palmenia 2009. Arvostelukappale.

Postauksen kuvituskuva.
 "Mauno" with nearly 15 years old birman lady "GP" (kuva Mariia Touronen Zhamanen)

Seppo Turunen Lemmikkielämää

Tartuin Turusen Lemmikkielämää Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen -kirjaan hieman varauksella, koska siitä on kohistu eri medioissa. Biologina ymmärrän hänen näkemyksiään, mutta samasta syystä näen myös kirjan asenteellisen suhtautumisen lemmikkeihin. Objektiivinen ja avoimempi asenne olisi dialogisempi lähtökohta.

Kirjassa etsitään vastauksia erilaisiin kysymyksiin. Mitä tekemistä kilpikonnilla on järjestäytyneen rikollisuuden kanssa? Miten rotujen liiallinen jalostus vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin? Mitä kuuluu maailman viimeisille indigoarapapukaijoille? Lemmikkien pitäminen on maailmanlaajuinen harrastus, jolla on myös maailmanlaajuisia vaikutuksia sekä ekologisia haittatekijöitä. Lemmikkieläinkauppa kuljettaa myös eläinten tauteja maanosasta toiseen. Lemmikkielämää kuvaa ihmisen ja eläinten rinnakkaiselon kulkua. Uhanalaisten ja harvinaisten eläinlajien kaupan uhka elää myös orkideabisneksessä, kansanlääkinnän rohdoskaupassa sekä matkamuistokaupassa.

Turunen tuo esille rotukoirien häkkikasvattamot, sisäsiittoisuuden ja liiallisen jalostuksen.

Omat eläinaktivistimme eivät tee yllättäviä videopaljastuksia koirasiittoloissa, koiranäyttelyissä tai kodeissa, joissa vammoista kärsiviä jalorotuisia pidetään hengissä. Koiranomistajat ovat osattomia lemmikkiensä ongelmiin; he ovat ehkä tahtomattaan tai harhaan johdettuina joutuneet omaishoitajiksi ja tekevät parhaansa hoidokin auttamiseksi.

Näyttelykilpailut ovat vieneet koirajalostusta monella tapaa poikkeuksellisiin, eläimille itselleen kärsimyksiä aiheuttaviin suuntiin.

...Ehkä myös eläinlääkäreiden pitäisi ryhdistäytyä asiassa. Heidän praktiikalleen varmasti löytyy tärkeämpiä kohteita kuin tarkoituksellisesti tuotettuja lemmikkipotilaita.

... Rotuvaatimusten lieventäminen ja sen myötä geenipohjan laajentaminen ovat välttämättömiä toimia vähennettäessä sairauksia. Mikäli koiran pitämistä kaupunkiasunnoissa edelleen halutaan harrastaa, säyseä, ja ihmisystävällinen luonne ja kyky sopeutua ahtaisiin, keskuslämmitteisiin sisätiloihin ovat ulkonäköä tärkeämpiä tavoitteita jalostuksessa.

Turunen korostaa, että eläinsuojelua ja luonnonvarojen riittävyyttä edistettäessä selkeä askel on, että lemmikkikoiran valinnoissa alamme suosia terveitä, hyväluonteisia, keskikokoisia ja mieluusti sekarotuisia koiria. Koiran pitäisi myös muistuttaa eläintä selvine kuonoineen, pystykorvineen ja jäntevine pitkine jalkoineen.

Ulkomailta tuotujen kulkukoirien keskuudessa rehottaa myös bisnes ja sairaiden koirien hoitokustannukset verottavat koiran hankkijaa. Kirjassa ei paljon tuoda esille opaskoirien tai aputassujen asemaa, sillä niin kissa kuin koira voi olla terapiaeläin ja yksinäisen elinkumppani. Jos tietää aputassu-käsitteen sisällön, niin osaa asetella sanansa oikein. Kautta linjan ihmettelen kirjassa, että se viittaa tietokirjan tavoin uskottavasti lähteisiin, mutta kun siirrytään kissoihin, niin siirrytään erään tiedon mukaisiin viittauksiin. CFA toimii meillä ihan täysillä, siis Cat Fancies' -yhdistys, kuten myös FIFE (Kissaliitto) ja TICA.

Erään tiedon mukaan Kissaliitto hyväksyy 38 rotua Suomessa. Osa vakiintuneista puhtaista roduista on suoraan mutaatioiden tulosta, esimerkiksi kääpiökokoiset rodut, joilla on myös selkärangan epämuodostumia. Muita mutaatioiden tuloksia ovat mm. devon rex, jolle tyypillisiä ovat veren hyytymishäiriöt, ja manx, jonka takaraajat ovat eturaajoja pitemmät. Persialaisista kerrotaan, että rodun yleisin periytyvä sairaus on polykystinen munuaistauti, joka ilmenee amerikkalaisessa aineistossa lähes 40 prosentilla. Toinen sen tavallinen geneettinen sairaus on progressiivinen verkkokalvon surkastuma. Tieto on reilun vuosikymmenen verran vanhentunutta, sillä kasvatukseen käytettävät persialaiset ovat DNA-testattuja negatiivisia  tuon sairauden osalta (FIFE).

Turusen Lemmikkielämää ravistelee lukijaa, mutta se ei ole kovin objektiivinen, mutta siitä huolimatta se on hyvä kirja ja käsittelee tärkeitä asioita, mutta julistava ja saarnaava ote ei ole hedelmällinen. Se sulloo samaan kaikki lemmikkieläimet, niin eksoottiset harvinaisuudet kuin ihmisen kanssa pitkän matkan tehneet koirat ja kissat. Tuotantoeläinten oloihin kirja ei puutu tai Golf-kenttien monotonisiin viheriöihin. Eikä kaikki eläintarhatkaan ole paratiiseja maailmalla,  Leijonaperheen ruokalepoa katsellessa mietin, että häiritsin niiden elämää villinä ja vapaana.

Mikäli vielä haluttaisiin edetä pitemmälle kestävän kehityksen suuntaan, harkintaan voitaisiin ottaa seuraavan sukupolven kasvattamisen vähitellen itsenäistymään lemmikeistä. Voisimme opettaa lapsemme ja lapsenlapsemme nauttimaan lemmikkien sijasta luonnosta, sen eläin- ja kasvilajeista. Koirien ja kissojen allergioita ehkäisevä vaikutus korvattaisiin vähentämällä kotien siivousta ja hygienian liiallista korostamista. Lemmikiksi suositeltaisiin korkeintaan tarkoin harkittuja, sertifioituja eläinlajeja.

 ...
Lemmikeistä luopuminen jälkeen ihmiset alkaisivat uudelleen arvostaa ja tuntea luonnonvaraisia eläimiä ja pyrkisivät kaikin tavoin edistämään niiden menestymistä omassa lähiympäristössä ja muualla luonnossa. Lemmikeistä luopuminen johtaisi myös kansainvälisen lemmikkieläinkaupan tyrehtymiseen, estäisi meillä luontoon kuulumattomien eläinten luontoon karkaamisen, jolloin meillä harvinaiset lajit pääsisivät yleistymään.
...

Tuhannet ihmiset välttyisivät Suomessa koirien puremilta ja kissojen raapaisuilta ja niiden aiheuttamilta hoitokuluilta.

Olen itse elänyt lapsesta asti kissan sekä kesäkoiran ja kesähevosen kanssa, huojentaakseni lukijan taakkaa lisään, että vaikka kesä vaihtui, niin koira ja hevonen ei. Helpottiko? Kissani ovat eläneet aina sisäkissan elämää. Ensimmäinen oma kissani astui elämääni muutaman vuoden ikäisenä. Hänen villi ja vapaa elämä loppui yhteen iltapäivään Lintuvaaran bussipysäkille, jossa hän istui odottamassa minua. Tämän jälkeen Emma ei ollut villi ja vapaa, vaan sisäkissa. Ja tiedän jotain rotukissoistakin, näyttelyistä, siis turhanpäiväisistä kauneusmittelöistä, ihan vuoden kissa tasolla. Siis ihan persialaisista, lyttynaamoista, jotka on tyypitetty niin, että henki ei kulje. Kolikon toinen puoli on, että meillä ei ole vain yhtä rotua tuomittavaksi. Siamilainen on kulkenut siinä missä persialainen tyypityksineen yhtä pitkälle, kun vertaa 1960-luvun kuvia.  Persialainen on mainettaan terveempi rotu, jolla on laaja geenipooli. Suomenlapinkoiranikaan ei täytä kirjan ihanteita, Hallan korva parat.

Kyseessä on ns. mielipidekirja.  Mirjam Polkunen, Pekka Suhonen ja Auli Viikari  (1978) mukaan osa tietokirjoista on ns. mielipidekirjoja. Mielipidekirja esittää tiedon ohessa kirjoittajan mielipiteen jostakin kysymyksestä. Professori  Seppo Turunen  on Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentti ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja. Hän on toiminut myös Suomen Biologian Seura Vanamon puheenjohtajana.

Seppo Turunen Lemmikkielämää Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen

Gaudeamus 2011. Arvostelukappale.

Postauksen kuvituskuvat Marika.co.

 

 

 

 

Kuvat kertokoon kissan puolesta. Jos et sattuisi tunnistamaan kissaa, niin hän on EC & EP Chiritan Red Arrow Bis-winner, vuoden kissa.

 

Pyysin asiantuntijan lausunnon kysymyksiini.
Kysymyksiin vastaa persialaiskasvattaja, allround tuomari ja Kissaliiton puheenjohtaja Veikko Saarela. (FIFE)

 

1.     Miten hirveän kärsiviä rotukissat ovat?

Rotukissat ovat keskimäärin erittäin terveitä lemmikkieläimiä. Rotukissojen terveyttä on tutkittu ja niiden perinnöllisistä sairauksista tiedetään paljon ja kasvattaja ja rotuyhdistykset pyrkivät kasvattamaan entistä terveempiä rotukissoja tätä tietoa hyödyntäen. Rotukissojen vanhemmat Suomen Kissaliitossa tulee olla testattu tiettyjä sairauksia vastaan negatiiviseksi, lisäksi kasvattajat testaavat kissojaan myös tarttuvien mm. virustautien varalta. Maatiaiskissa voi olla terve, tai sitten ei – tutkimustietoa ja vertailua rotukissoihin ei ole juurikaan tehty. Rotukissa on varmempi valinta terveyden suhteen, kuin kissa, jonka taustoista tai olosuhteista ei ole välttämättä mitään tietoa.

 

2.    Onko kissanäyttelyt turhin harrastus?

Kissanäyttelyissä menestyminen edellyttää rotuominaisuuksiltaan hyvää kissaa, samoin hyvää luonnetta sekä terveyttä, mitään epänormaaleja poikkeavuuksia ei hyväksytä. Nämä asiat vaikuttavat siihen, että näyttelymenestyjillä jatketaan sukua keskimääräistä enemmän ja rotukissojen taso sen myötä nousee – samalla luonne, terveysasiat kohenevat.

Kissanäyttelyt on myös sosiaalinen harrastus, voi tavata ystäviään ja hankkia uusia. Kissalle näyttelyharrastus tuo parhaan mahdollisen hoidon ja huolenpidon, eli ”näyttelyesinekin” hyötyy itse lajista.

3. Pitäisikö ihmisten luopua kokonaan lemmikkien pidosta?
 

Ei missään tapauksessa. Lemmikit ovat monille ihmisille jopa ainoita ystäviä. Lemmikit tuovat iloa ja omistajat kertovat, että lemmikkieläimen omistaminen ja siitä huolehtiminen kohentaa heidän terveydentilaansa. Tutkimukset puhuvat samaa: lemmikin omistajan riski sairastua useisiin sairauksiin on pienempi kuin lemmikkiä omistamattoman. Tämä on kokonaisvaltaista eli fyysistä, mentaalista ja psykologista. Lemmikit kohentavat omistajansa elämänlaatua, vähentävät ja ennaltaehkäisevät jopa mielenterveysongelmia.

 

 

Kissojen Suomi Katit historian poluilla

Kissojen Suomi Katit historian poluilla on oodi meidän maatiaiskissoille. Kirja jakautuu neljään osioon. Ensimmäisessä osassa taustoitetaan kissan tarinaa meillä. Arkeologiset löydöt välittävät meille tiedon muruja. Saapuiko ensimmäinen kissa Suomeen viikinkien ja kauppiaiden matkassa? Kuka on Kalevalan Kipinätär? Miksi mustaa kissaa pelätään?  Kirjan sivuilla kissat tassuttelevat historian hämäristä kansanperinteen kautta nykyajan perheen rakastetuksi lemmikiksi. Maatiaiskissalla oli tärkeä rooli entisaikaan, sillä kissat pitivät hiiret pois vilja-aitoista. Keskiajalla kissasta tehtiin noitien seuralainen ja ruton kantaja, josta se sai ihmisten vihat päälleen.

Keinänen & Nyman kertovat:

Metsästyksestä  ja keräilystä oli siirrytty maanviljelyyn ja mikä tärkeintä, kissat ja ihmiset olivat löytäneet toisensa. Maatalouden esiinmarssi oli johtanut myös ensimmäisten merkittävien sivilisaatioiden syntyyn. Kissalla oli oma tärkeä osuutensa siihen, että korkeakulttuurit saattoivat kehittyä. Maanviljelyksen alkuaikoina nimittäin vain ja ainoastaan kissa pystyi takaamaan, että viljan laajamittainen varastointi onnistui. Kissoista oli kiinni, etteivät hiiret päässeet syömään ja sotkemaan varastossa makaava viljaa. Ja kun viljaa oli riittävästi eikä sen pilaantumisesta tarvinnut jatkuvasti huolehtia, vapautui työvoimaa perustuotannosta muihin, uutta luoviin tehtäviin ja  tämähän on minkä tahansa korkeakulttuurin perusedellytys.

Toinen osio on omistettu kotikissoille, kuinka kissa löytää paikkansa ihmisen seuralaisena. Kissan seuralaisarvo huomattiin niin torpissa kuin kartanoissakin.

Jos talo syystä tai toisesta joutui kissattomaksi, uusi hankittiin yleensä pikimmiten. Saatu tai ostettu, aikuinen katti tai pikkumirri - kissa kuljetettiin määränpäähänsä säkissä, minkä tarkoituksena oli estää sitä löytämästä takaisin synnyinkotiinsa.

...

Kotiuttamistaikojen  jälkeen tervetuliaisiksi järjestettiin oma kuppi ja maitoa. Ensi ateriansa se sai nauttia komeasti uuninpankolla tai tuvan pöydällä.

Kolmannessa osiossa kissaa esitellään taiteen kautta.  Kissa tuodaan esiin maalaustaiteeseen, kirjallisuuden ja laulujen kautta. Näissä kissalla on oma rooli.  Gallen-Kallela ja  Elin Danielson-Gambog tallensivat kissan unohtumattomiin töihinsä. Edith Södergranin Totti elää kirjailijan runokirjojen kuvituksena ja muistona. Myös Helene Schjerfbeckin lumosi kissat.

Kissa on jäänyt kirkossa asehuoneen opettaviin tauluihin, ja niissä se tuleekin esiin eukon seuralaisena. Kissa ei ole saanut kirkossa mitään erityisstatusta, kuten monet muut eläimet, jotka symboloivat alttarin katon evankelistoja tai koristavat saarnatuolin katosta. Kissan kisakumppani, koira, päätyi dominikaanien tunnukseksi. Kissa ei ole tarvinnut ihmistä asemansa korotukseen, hän on jättänyt itse omat jälkensä niin Turun keskiaikaisen basilikan kuin Porvoonkin keskiaikaisen kivikirkon tuoreeseen lattiaan.

Vieraammaksi minulla jää  kirjassa kissan yhteys kissanaiseen  (Eartha Kitt) tai kotimaiseen elokuvaan Valkoinen peura. Kansanperinteen uskomuksia, sananparsia, arkeologiaa ja kissan liittymiä kotimaiseen kirjallisuuteen olisi lukenut enemmänkin. Kissoihin liittyvät sananparret ovat olleet suosittuja, kuten kissa kiitoksella elää ja kiertää kuin kissa kuumaa puuroa.

Lopussa kissaa lähestytään lemmikkinä ja ihastellaan mirrien moninaisia nimiä. Rotukissoilla on usein, mitä hienoimmat nimet, mutta sangen usein kutsumanimi on sitten tuiki tavallinen. En ole itsekään suosinut helppoja nimiä, mitä Chiritan Epipactis royleana osoittaa. Itselleni maatiainen on ollut aina samanarvoinen kuin rotukissa. Olen lapsesta lähtien elänyt kissan kanssa ja vielä jonain päivänä otan maatiaisen joukkoomme. Kissojen Suomi kirjassa keskitytään maatiaiskissaan ja se on hyvä ratkaisu. Muutamalla sivulla tuodaan esille ensimmäisiä kissanäyttelyitä meillä ja muualla, ja kerrotaan näin yksi näkökulma lisää kissan rooliin.

Kirja kokoaa ansiokkaasti maatiaiskissan historian kasaan. Kissojen tuhatvuotinen tarina on kertomisen arvoinen. Ei voida sanoa, että kissakirjoja olisi tarpeeksi, edes kaikkia tarpeellisia ei ole suomennettu. Kuvitus on monipuolinen: vanhoja valokuvia, postikortteja, maalauksia, piirustuksia jne. Kissojen Suomi kattaa yhden puuttuneen aihealueen. Kissojen Suomi muistuttaa Susanne Rosenin kirjoja. Ne arvostavat kissaa ja tuovat kissan kauniisti esille.

Minna Keinänen & Harri Nyman Kissojen Suomi Katit historian poluilla

SKS 2012. Arvostelukappale.


Jenni S. on kirjoittanut tästä kirjasta.

Blogin kuvituskuva. (Ulla co.)

Aikalaiskulkijan jäljet Pormestarin kuorissa Turun tuomiokirkossa.

Muita kissakirjoja. Kieli ei ole tarkoituksella valittu, mutta näitä ei vain ole suomennettu, vaikka vankat perusteet olisi. Tai siis kirjojen hankintahetkellä en löytänyt niitä suomeksi.

Paula-Kaisa Leppänen Puistot ja puutarhat

Suomen 100 -sarjan uutuus kokoaa sata puistoa ja puutarhaa, kaikkea historiallisista kartanoiden puutarhoista moderneihin kaupunginpuistoihin. Aikaisemmin sarjassa on ilmestynyt mm. Geologiset kohteet, Kansatarinat, Kartanot ja Museot. Puistot ja puutarhat esittelee monipuolisesti eri tyylisuuntien ja aikakausien edustajia kartanopuutarhoista linnoihin, käytöstä poistetut pappilat toimivat matkailukohteina, arboretumeista kasvitieteellisiin puutarhoihin, puistoista taimitarhoihin. Perennaariot ja rosariot ovat puutarhamatkailijan toivekohteita.

Kohdekäynnit antavat ideoita omaan pihaan ja puutarhaan, mitä voi huomioida oman puutarhan suunnittelussa ja rakentamisessa. Puistot ja puutarhat on oiva väline autolla kulkijalle, sillä puutarhamatkailu on yhä suositumpaa. Oppaassa kerrotaan puistojen ja puutarhojen historiasta, suunnittelusta sekä lajistosta nostamalla esiin kohteiden erityispiirteet.  Reissuja voi suunnitella lomareissujen yhteyteen, päivän käyntikohteiksi, ryhmämatkoiksi jne. Maakunta- ja kohdekartat ovat avuksi kohteen paikallistamisessa. Eniten reissuista saa irti hieman taustatyötä tekemällä, tutustumalla kohteeseen etukäteen. Reissujen suunnittelussa kannattaa huomioida ajankohta, esimerkiksi tieteelliset kasvitarhat ja perennaariot sopivat parhaiten keskikesään ja elokuun alkuun ja rosariot juhannuksen tienoille, alppiruusut kesäkuun alkupuolelle. Kohteiden nimilaputetut kasvit ovat kaikille iloksi. Esitellyn kohteen lähistöllä saattaa olla useampia mielenkiintoisia kohteita. Kasvit luovat elävää kulttuuriperintöä kulttuurihistoriallisissa kohteissa.

Kartanot ja linnat

Kirjassa esitellään useita kartanoita, joiden puutarhat ja puistot ovat upeita käyntikohteita.  Moniin kartanoihin liittyy lähikohteita.

Kuusiston kartanon päärakennus Kaarinassa on maamme vanhimpia (1738) säilyneitä puurakennuksia. Kartano ei ole enää museona, vaan se toimii taidekartanona. Kartanon puutarha on runsaslajinen ja sieltä on upea näköala merelle. Kuusiston piispanlinnan rauniot sijaitsevat tien päässä niemen kärjessä.

Askaisissa sijaitseva Louhisaaren kartano oli satoja vuosia Fleming-suvun hallussa, mutta parhaiten se tunnetaan Carl Gustaf Mannerheimin syntymäkotina. Kohteen yhteydessä kannattaa huomioida Louhisaaren risteykseen sijoittuva Flemingien rakentama vuonna 1653 valmistunut Askaisten kirkko sekä aivan uusi Ritaripuisto.

Carl Billsten perusti vuonna 1646 Inkoon Fagervikiin ruukin. Nykyisen kartanon rakensi Johan Hisinger vuonna 1773. Häntä pidetään myös suomalaisen puutarhanhoidon uranuurtajana. Alueella on yksityinen kirkko, ranskalaistyylinen muotopuutarha, englantilaistyylinen maisemapuisto, ruukin rakennukset asuntoineen sekä kahvila.

Mustion ruukki on perustettu vuonna 1560 ja päärakennus on valmistunut 1792 Magnus Linderin rakennuttamana. Aluetta voidaan kuvata ”romanttiseksi” maisemapuutarhaksi, jossa on veistoksia, suihkulähteitä ja vanhoja, isoja ulkomaalaisia puulajeja. Vedessä kulkevat pitkospuut kuljettavat kulkijaa lumpeiden joukossa.

Hattulaan, Lepaan kartanon alueelle perustettiin vuonna 1910 puutarhaopisto ja puutarhaopetus alueella jatkuu edelleen. Oppilaitoksen puistossa on paljon sekä nimettyjä että nimeämättömiä koriste- ja hyötykasvi-istutuksia.

Urajärven kartano Asikkalassa oli von Heideman-suvun hallussa noin 250 vuotta. Se lahjoitettiin 1917 Muinaismuistoyhdistykselle ja siitä muodostettiin kartanomuseo. Museovirasto on palauttanut aluetta alkuperäiseen asuunsa raivaamalla puutarhaa ja palauttamalla mm. pienoispatsaita. Vanhassa navetassa sijaitsee yliopiston kirjaston varastokirjasto.

Entiset pappilat

Seurakunnat ovat luopuneet monista pappiloista. Niitä on nykyisin juhlatiloina ja matkailukohteina. Puistot ja puutarhat esittelee mm. Kenkäveron ja Roselundin pappilan.

 Kenkäveron alue Mikkelissä on toiminut pappilana 1400-luvun puolivälistä aina vuoteen 1956 asti. 1990-luvulla alue restauroitiin ja entisessä pappilassa toimii ravintola. Päärakennuksen ja järven välisellä alueella on hyöty- ja koristekasvipuutarha, jossa rajatuissa kohopenkeissä esitellään erityisesti hyötykasveja. Kenkäverossa on myynnissä joitain perinnekasveja.

Pietarsaaressa Roselundin entisessä pappilamiljöössä sijaitsee rovasti Gabriel Aspegrenin perustama valistusajan kasvitarha, joka noudattaa keskiajan luostaripuutarhoihin pohjautuvaa symmetristä nelijakoa. Alueella kasvatetaan Aspegrenin ajalle tyypillisiä kasveja rinnan nykypäivän puutarhakasvien kanssa. Alueella on lisäksi Raamatussa mainittuja kasveja esittelevä yrttitarha. Paikka on nähtävä omin silmin.

Arboretumit ja yliopistojen puutarhat

Puistot ja puutarhat kirjassa tutustutaan yliopistojen puutarhoihin ja muutamaan arboretumiin eli puulajipuistoon. Yliopistojen kasvitieteelliset puutarhat esimerkiksi Turussa, Helsingissä Kaisaniemessä ja Kumpulassa sekä Oulussa palvelevat opetusta ja tutkimusta, mutta jakavat samalla puutarha-alan opetusta ja tietoa yleisölle. Suuri osa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan ulkoalueista menee peruskorjaukseen toukokuussa 2014 ja rakentamisen ajan vain osa alueesta on avoinna yleisölle.

Meilahden arboretum perustettiin Helsinkiin 1967 tutustumis- ja havaintopuistoksi. Alueella kasvatetaan puita, pensaita ja perennoja. Erityisesti ruusukokoelma on näyttävä.

Mustilan arboretum Elimäellä on perustettu 1902 tutkimaan ulkomaisten havupuiden viihtymistä Suomessa. Alueella kasvaa nykyään satoja puu- ja pensaslajeja ja –lajikkeita. Erityisesti alppiruusut ja atsaleat ovat huomionarvoisia.

Puistot

Puistot ja puutarhat kirjassa luodaan edustava katsaus erilaisiin puistoihin. Esimerkiksi Sapokan vesipuisto on viihtyisä kohde ja turistien suosiossa. Sen nimilaputetut kasvit helpottavat kasvien tunnistamista.

Frantsilan luomuyrttitila Hämeenkyrössä on vanha sukutila, jossa nykyään kasvatetaan laajamittaisesti noin 50 yrttiä. Frantsilan Kehäkukka toimii Hämeenkyrön keskustassa vanhassa koulurakennuksessa. Siellä on kahvila-kasviravintola, yrtti- ja lahjatavaramyymälä sekä 300 yrtin näytemaa, aromaterapeuttinen tuoksupuutarha ja käsityöpuoteja.

Sapokan vesipuisto Kotkassa on Sapokanlahden ympärille rakennettu puistoalue, jonka elementtejä ovat kasvillisuus, vesi, kivi ja valaistus. Kasvivalinnassa on kiinnitetty huomiota erityisesti koko kauden kattavaan kukintaan, syysväreihin ja talviasuun. Huolella suunnitellun valaistuksen ansiosta alueella voi vierailla kaikkina vuodenaikoina.  Pari kilometriä etelämmäksi rakennetaan Katariinan Meripuistoa, jossa alkuperäinen kasvillisuus yhdistyy peli- ja leikkialueisiin.

Huovilan puistoon Kärkölään perusti Carl Collin 1885 englantilaistyylisen maisemapuiston. Puisto ja rakennukset pääsivät rappeutumaan, kunnes 2000-luvun taitteessa puisto ja lammet kunnostettiin. Nyt alueen sillat, suihkulähteet, näköalapaikat sekä puukujanteet perennareunuksineen palvelevat yleisöä.

Pietarsaaren koulupuutarha sijaitsee Pietarsaaren kaupungin keskustassa. Sen on suunnitellut Bengt Schalin vuonna 1916 palvelemaan reaalikoulun kasvitieteen opetusta, mutta myös herättämään kaupunkilaisten mielenkiintoa puutarhanhoitoa ja puutarhataidetta kohtaan.

Perennaariot

Suomessa on todella upeita perennapuistoja, joita Puistot ja puutarhat esittelee edustavan valikoiman. Nämä sijaitsevat usein aivan asutuksen tuntumassa. Niiden säilyminen tuntuu uskomattomalle. Vanhat perinnekasvit ovat niissä hyvin edustettuina. Kangasniemen Pirtinpuistossa Rantatorin vieressä esitellään perinnekasveja, joita seudulla on viljelty yli 50 vuotta. Esillä on noin 200 suomalaista lääke-, koriste- ja maustekasvia. Lisäksi on esillä veistoksia.

Tuomiojan tarhojen näytemaat sijaitsevat metsässä noin 8 km Kangasniemen keskustasta. Tuomiojalla on taimisto ja lisäksi siellä on lahjatavarapuoti sekä hunajan tuotantoa.

Jokilaakson matkailupuutarhan rakentaminen aloitettiin 1999 Lapuan keskustaan entisen Emäntäkoulun alueelle. Puutarhassa on yli kymmenentuhatta kasvia sadoista eri lajeista ja lajikkeista. Kokoelmassa on runsaasti puuvartisia kasveja. Koristekasvi-istutusten lisäksi alueella on vihannes-, rohto- ja maustekasvien laaja näytemaa.

Koveron perinnekasvipuisto sijaitsee myös Lapualla. Noin 10 vuotta sitten perustetussa puistossa esitellään perinteisiä puutarhakasveja.

Halsuan perennapuisto sijaitsee aivan Halsuan keskustassa kunnantalon vieressä. Puisto on toteutettu 1997-2000 ja se toimii myös tutkimus- ja koealueena. Puistossa on esillä yli 700 perennaa perinnekasveista uutuuksiin ja aina harvinaisuuksiin asti.

Puutarhat ja puistot kirjaan on koottu edustava valikoima matkakohteita. Olen itse kiertänyt useimmat kirjassa esitellyt kohteet. Sataan esiteltyyn kohteeseen on mahdutettu olennaisimmat kohteet. Jos jotain olisin kaivannut mukaan, niin Porvoon Runebergin kotia, Maskun rosariota, Loviisan komendantin yrttitarhaa, Japanilaisia puutarhoja ja Hatanpään arboretumia sekä taimistoista Vesa Muurisen arboretumia, jota upeampaa en tiedä. Kotkan yhteydessä olisi voinut kertoa Redutin hienosta yrttipuistosta, jossa on korotetut penkit eli se on esteetön kohde ja nimilaput myös pistekirjoituksella. Puutarhat ja puistot vastaa hyvin puutarhamatkailijan toiveisiin.

Paula Kaisa Leppänen Puistot ja puutarhat

Karttakeskus 2013. Arvostelukappale