Edmund de Waal Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Edmund de Waal on tunnettu maailmankuulu keraamikko, joka asuu Lontoossa perheineen. Hän on toiminut kuraattorina, opettajana, taidekriitikkona ja taidehistorioitsijana. Hän on University of Westminsterin keramiikan laitoksen professori. Edmund de Waal kertoo kirjassaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät netsukeista sekä juutalaisen sukunsa vaiheista. Hän perii isoenoltaan, Iggieltä, arvokkaan kokoelman japanilaisia miniatyyrihahmoja, netsukeja. Tässä vaiheessa lukija saattaa kysyä, mikä on netsuke? Mitä se tarkoittaa? Netsukit ovat japanilaisia pienoisveistoksia, joita alettiin 1600-luvulla kaivertaa kimonotaskujen nyörien lukoiksi. Edmund de Waalin isoisoisän serkku Charles Ephrussi hankki ne 1870-luvulla Sicheliltä kaiken japonismin ollessa Ranskan seurapiireissä suosittua.

 Mielestäni asiaa voidaan helpottaa rinnastamalla netsukit miniatyyrimaalauksiin. Miniatyyrimaalauksia tehtiin erityisesti Englannissa ja Ranskassa ja niitä maalattiin akvarellein tai guassilla pergamentille tai ohuelle norsunluulle, ja niitä käytettiin usein koruina.

 Lontooseen palattuani otan yhden netsuken taskuun ja kannan sitä päivän mittaan mukanani. Kantaminen ei tosin ole oikea sana kuvaamaan netsukea taskussa.

...

Kastanjapuinen netsuke kuvaa kypsää mispeliä, ja se on tehty 1700-luvun lopulla Edossa, vanhassa Tokiossa. Mispeliä näkee Japanissa joskus syksyisin, ja temppelin tai yksityiskodin aidan yli myyntiautomaatteja pursuavalle kadulle taipuva oksa on harvinaisen kaunis näky. Minun mispelini on kypsän ja ylikypsän rajalla.

 Kirjaa lukiessa mietin sen genreä. Kirja ei ole fiktiota, toisaalta sitä ei ole luokiteltu tietokirjaksi. Kirjastotaustani takia mietin kirjan elinkaarta, hieman kuvapitoisempana kirja olisi löytänyt sijansa myös taiteen luokista, mutta saavuttaa kaunokirjallisena tuotteena suuremman lukijakunnan. Tämä kirja sopii moneen luokitukseen: muistelma, elämäkerta, suvun biografia, matkakirja, essee. En pääse itseni kanssa yksimielisyyteen, sillä ehkä tämä aloittaa uuden genren? Kirjastossa de Waalin kirja tarjoaa monia teemoja, joissa se voidaan laittaa esille, esim. esiteltäessä japanilaista taidetta, taidekokoelmia, muistelmia, juutalaisuutta, impressionisteja, toista maailmansotaa, 1900-luvun Itävaltaa, Marcel Proustin tai Rainer Marie Rilken tuotantoa,

Japanilaiset norsunluusta tai puusta valmistetut miniatyyrit olivat suosittuja 1800-luvun Pariisin sosieteetin keskuudessa. Edmund de Waal paneutuu kauniiden miniatyyriveistosten maailmaan haluten selvittää, mistä ne ovat tulleet ja missä olleet, kuka niitä on pidellyt käsissään, ja miten kokoelma on säilynyt hänen suvussaan läpi 1800- ja 1900-lukujen vaiheiden läpi. Kirjasta välittyy ajankuvaa, mutta se välittää myös tietoa miten rikkaat juutalaissuvut tuolloin elivät. Vauraus välittyy myös de Waalin tarinassa.

 Teos alkaa kokoelman synnystä 1870-luvulla, jolloin Charles Ephrussi hankki tämän mittavan kokoelman. Eri ihmiset ovat omistaneet ja kosketelleet niitä, lapset leikkineet niillä, niitä on säilytetty milloin enemmän esillä, milloin syrjemmässä. Minimaalinen koko on suojannut niitä, koska hävittäjät eivät ole havainneet pienten esineiden arvoa. Lukijaa kuljetetaan kertomuksissa niin Pariisissa, Wienissä kuin Tokiossakin. Toisen maailmansodan jälkeen ennen niin vaikutusvaltaisen juutalaissuvun omaisuudesta oli jäljellä vain uskollisen kotiapulaisen patjan sisään piilotettu kokoelma, johon kuului 264 kappaletta näitä tulitikkuaskia pienempiä, taidokkaita figuureja.

Täällä, tässä talossa, minun tasapainoni järkkyy. Netsukeiden pelastuminen Annan taskussa ja patjassa on häväistys, jota ei missään nimessä saa vääntää symboliikaksi. Miksi ne ovat selvinneet sodasta omassa piilopaikassaan, kun niin monet kätketyt ihmiset jäivät kiinni? En saa enää ihmisiä, paikkoja ja esineitä sopimaan yhteen. Nämä tarinat alkavat hajottaa minua.

Iggien mukana kokoelma palasi takaisin kotimaahansa Japaniin. Esineet ovat hyvin erimuotoisia. Jänis meripihkaisilla silmillä. Kolme sammakkoa lehdellä. Karjuva tiikeri. Hedelmiä. Paljon rottia. Persimoni. Nelistävä hevonen. Kylpevä nainen puisessa vannassa. Ratsastava pappi. Mispeli. Kettu. Ampiainen pesän päällä jne.

Kirjaa lukiessa sai huomata, että taidehistorian opinnoista oli hyötyä, kirjallisuuden tuntemuskaan ei ollut taakaksi, saati historian, sen verran pahasti tämä riepottaa lukijaa. Rilke, Proust, Renoir vilahtelevat kirjan sivuilla. Proust vieraili Charlesin luona. Kokoelman perustajaa Charles Ephrussia on pidetty Proustin Charles Swannin hahmon esikuvana, sillä Marcel Proust toimi muutaman vuoden ajan Ephrussin sihteerinä.

Kolmessa vuodessa Charles keräsi 40 impressionistisen teoksen kokoelman - ja osti vielä 20 lisää Bernsteineille, serkuilleen Berliinissä. Morisot'n lisäksi hän osti Cassattin, Degas'n, Monet'n, Sisleyn, Pissarron ja Renoirin maalauksia ja pastellitöitä ja tuli samalla koonneeksi yhden hienoimmista varhaisista impressionistisen taiteen kokoelmista.

 Manet'lta Charles osti parsanippua kuvaavan maalauksen, jonka kuvaus on sykähdyttävä.

 Manet’lta Charles osti parsanippua kuvaavan maalauksen. Se kuuluu Manet’n sadunomaisiin miniatyyriasetelmiin. Nipussa on 20 parsanvartta, jotka on sidottu narulla yhteen. Manet pyysi miniatyyristä 800 frangia, mikä oli huomattava hinta; ihastunut Charles maksoi 1000. Viikkoa myöhemmin Charlesille saapui pieni, pelkällä M-kirjaimella signeerattu maalaus yhdestä yksittäisestä parsasta pöydän reunalla sekä kirjelappu: “Tämä lienee pudonnut joukosta.”

Tekstiin on solutettu lyhyitä otteita kirjoista, joihin sisältyy suvun jäseniä tai heitä koskevia tiedonantoja, lehtileikkeitä ja katkelmilla suvun jäsenten kirjeistä ja postikorteista ja kuvauksia muistakin esineistä kuin vain netsukeista. Kirjan alussa on Ephrussin sukupuu.

 Kirja on jaoteltu neljään osioon, jonka nimetyt luvut helpottavat lukemista. Tarina kulkee Edmund de Waalin kertomana. Kirjan lopussa on valokuvia ihmisistä ja maalauksista. Kirjan esilehtiin on painettu riviin kuvia netsukeista. Kokoelman Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei löydy esilehdiltä, vaan se on kuvattu kirjan kanteen. Kirjan typografinen suunnittelu on onnistunut ja selkeä, sillä jo lyhyemmistä nimistä saadaan vaikeaselkoisia. Hieman vastaavanlainen nimihirviö on Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos).

Suljetko sinä silmäsi tämän kirjan luettuasi ja mietit, mikä sinulla on kulkenut suvussasi mukana? Huonekalu, koru? Minulla on ompelurasia, joka on verhoiltu vaalealla kankaalla, mutta mielessäni näen sen viininpunaisen sametin päällystämänä. Mielessäni se on siis asussa, jossa totuin näkemään sen isoäitini taloudessa. Kun antaa katseen kiertää ympärillään, niin huomaa uskomattoman monta taulua, esinettä, joita ei olekaan itse hankkinut, vaan näihin liittyy esivanhempien tarina. 

 Tämä on hyvin erikoinen kirja ja ihmeellisesti kerrottu tarina, joka pitää lukijan otteessaan. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät voitti mm. Costa-elämäkertapalkinnon ja Royal Society of Literaturen myöntämän Ondaatje-palkinnon. Kirjan on suomentanut Virpi Vainikainen.

Edmund de Waal Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Kätketty perintö.

Schildts & Söderströms 2013. Kustantajalta.´Kiitoksin.

Mia Vänskä Valkoinen aura

Valkoinen aura on Mia Vänskän kolmas romaani. Espoolaiselta Vänskältä on aiemmin julkaistu kauhuromaanit Musta kuu ja Saattaja. Kotimaista kauhugenreä on niukasti (enkä ole etsinyt sitä), mutta lukemani ei eroa ulkomaisesta kauhugenrestä. Jonkin verran minulla on kosketuspintaa ulkomaiseen kauhuun eli  mieleen nousee Stephen King, Dean Koonzt, V. C. Andrews, Behrendt (Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa), Mary Shelley, Barbara Erskine (Keskiyö on yksinäinen paikka), Ira Levin, Edgar Allan Poe, Mary Stewart jne. Englannin sumuiset nummet, linnamiljööt, hautausmaat ja yksinäinen talo ovat traditionaalisia kauhun näyttämöjä.

 En ole lukenut Vänskän aiempia teoksia, mutta tartuin tähän uuteen kirjaan innoissani. Varasin sen matkalukemiseksi. En ole ehtinyt lukea tämän vuoden uutuuksista kovinkaan montaa, jotenkin minusta tuntuu, että kahlaan vielä viime vuoden mielenkiintoisissa kirjoissa. En ole kauhugenren suuri fani, sillä en pidä Kingin tai Koonzin kirjoista, en  edes kauhuelokuvina.  Sen sijaan Alfred Hitchcockin, Roman Polanskin ja Brian de Palman ohjaamat elokuvat kolahtavat hyvinkin, ainakin osa niistä. Istuin joskus aikoinaan Elokuva-arkiston Hitchcock-elokuvien illoissa katsoen kolmekin elokuvaa peräkkäin, jopa saksankieliset ilman suomen tekstitystä. Psykologista trilleriä katson mielelläni. Yritin saada mieleeni psykologista trilleriä, jossa toisessa pääosassa on Meryl Streep ja toisessa syyllinen miespsykologi. Muistan leffan kannenkin, mutta en saa nimeä mieleeni.

 Valkoinen aura tapahtuu opiskelijapiireissä, ihan tavallisessa kerrostalossa. Ei mikään syrjäinen mökkiympäristö, vaan opiskelija-asuntola,  kolmen tytön soluasunto. Vaikka kyse on nuorista opiskelijoista, niin kirjaa ei voi mitenkään luokitella nuorten kauhukirjaksi, sillä sitä ei päähenkilöiden ikä määrittele.

Iinan ensimmäistä opiskelusyksyä häiritsevät kumminkin kummalliset unet. Myös asuntolan yläkerroksen tyhjä asunto vetää häntä vastustamattomasti puoleensa. Opiskelustressiä, Iina tulkitsee. Outoja piirustuksia. Oudot kyvyt,  pahat aavistukset ja tuntemukset ja erikoiset tapahtumat - kaikkea liikaa omaan kokemusmaailmaan. Asuntolassa on vuosia sitten murhattu opiskelijatyttö. Kun ojasta löytyy alaston ruumis johon on porattu outo kuvio, Iinan unet, aavistukset ja pelot alkavat osoittautua tosiksi. Hänen on selvitettävä, mitä aiemmin murhatulle tytölle tapahtui ja miksi tämä ei voi levätä rauhassa. Valkoinen aura on kertomus menetyksestä, joka ajaa epätoivoisiin tekoihin.

 Jokin sai Iinan pysähtymään hissin ovenrakoon. Rappukäytävässä oli hiljaista ja hämärää, avoimesta ovesta lankesi harmaalle betonilattialle keltainen valokaistale. Iina päätti epäröiden oven sulkeutumaan takanaan. Käytävässä tuntui seisoneen ilman ummehtunut ja pölyinen haju.

Kirjan nimessä on aura, ja kirjassa käsitelläänkin auroja ja chakroja. Kirjailija itse on kertonut tutustuneensa uskomushoitoihin kirjoitusprosessin aikana. Uskoi niihin tai ei, niin niistä on oltava jokin käsitys, jotta niistä voi kirjoittaa. Taustatyö on tehtävä tähänkin aiheeseen. Varmasti niihin uskova ja niistä tietävä saa kirjasta enemmän irti, mutta tarina ei sitä edellytä. Sen sijaan kirjan aiheen käsittely tuon uskomusmaailman kautta on tuore, eikä niin ahdistava kuin perinteisen pahan kautta käsittely. Itselleni daimonit (demonit) ovat epämiellyttäviä. Vänskän kauhu on enteilevää, vihjailevaa tai kuiskailevaa, mutta ei niinkään painostavaa, ahdistavaa tai piinaavaa, Vänskän kirja pitää otteessaan tiivistyvää loppua myöten. Loppu ei lässähdä, vaan ihmisten käyttäytymiselle on syynsä.  

"Mä en käytä värejä", Iina ilmoitti. Paitsi punaista.

Monika vilkaisi hänen mustia hiuksiaan ja punaista huulinappiaan ja hymähti merkitsevästi.

"Mielenkiintoista. Musta on suojaväri, mutta punainen on intohimon ja elinvoiman uusiutumisen väri. Valkoinen taas on vähän ristiriitainen."

 Kauhukirjallisuudessa pelko puetaan sanoiksi eli tarkoituksena on saada lukija tuntemaan samoja kauhunsekaisia tunteita, kuin mitä kirjan henkilöt kokevat.  Kauhussa toistuvat samat konventionaaliset miljööt, juoniasetelmat, motiivit ja kauhugallerian hahmot ovat moninaiset (aaveet, vainajat, henget, vampyyrit, ihmissudet, psykopaatit). Pelon tunteen syntyminen edellyttää, että lukija pystyy samaistumaan ja hahmottamaan tapahtumat ja kuvaston oman kokemusmaailmansa kautta.  Meidän on ymmärrettävä, mikä kappeli, hautausmaa, pyramidi, sarkofagi, karsikko tai uhrilehto on. Tuntemattomat voimat, yliluonnolliset asiat, maagiset rituaalit, levottomat vainajat ja ihmismielen pimeä puoli ‒ näitä elementtejä kauhussa on, vaikka haamulinnat ovat haalistuneet. Mia Vänskäkin kuljettaa lukijaa tutuissa kauhun elementeissä: kuoleman keskellä, ihmissuhteiden umpisolmuissa, hautausmailla,  muistoissa, kuolleiden hahmoissa ja kostossa.

 "Vasta kun on rehellisesi hyväksynyt, että kuolema on lopullinen, toipuminen voi alkaa. Se tuntuu itsestään selvältä - kaikkihan ymmärtävät, että kuolema on lopullinen - mutta se ei ole aina niin yksiselitteistä. On liian helppoa takertua muistoihin tai "mitä jos" -ajatuksiin.

...

Useimmiten ihmiset kuitenkin  pitävät kiinni muistoista. He yrittävät jatkaa elämistä rakkaansa kanssa menneisyydessä. Mutta on ymmärrettävä, että muistot ovat vain muistoja, eivät elämää"

Tämä oli oiva matkakirja tänään eli luin kirjan yhden päivän meno- ja paluumatkan aikana sekä ystävääni odottaessa. Mia Vänskä kirjoittaa sujuvaa ja omaleimaista tarinaa eli pakko minun on lukea aiemmatkin.

Mia Vänskä Valkoinen Aura.

Atena 2014. Arvostelukappale.

Anna minun lukea enemmän kirjoitti, että tarina sai hänet pauloihinsa.

Hernán Letelier Elokuvankertoja

 

Hernán Rivera Letelier on chileläinen kirjailija, jolta on tähän mennessä julkaistu yhdeksän romaania. Elokuvankertoja (La contadora de películas) on pienoisromaani, jonka lumoavan kaunis tarina sijoittuu Chilen pampan salpietarikaivoksille, jossa työväki asustaa aaltopeltihökkeleissään. Kirjan on suomentanut Terttu Virta.

 Elokuvankertojan päähenkilönä on köyhän Castillon perheen tytär María Margarita. Perheessä on viisi lasta ja toimeentulo on tiukassa isän halvaannuttua ja äidin lähdettyä toisen matkaan. Perheen isä rakastaa elokuvia, mutta hän on sidottu kotiin sairauden takia. Rahaa ei riitä, että kaikki menisivät elokuviin. Maria on kymmenen vanha isän keksiessä järjestää sisarusten kesken kilpailun. Maria ja hänen veljensä Mirto, Mariano, Manuel ja Marcelino kertovat kukin vuorollaan näkemänsä elokuvan. Isä päättää, kuka osaa kertoa elokuvan parhaiten. Paras kertoja saisi jatkossa mennä elokuviin, jonka jälkeen hän kertoisi elokuvan tarinan muille. Kun tulee María Margaritan vuoro kertoa ovat isä ja veljet täysin myytyjä. Marialla on tarinankertojan lahja. Pian koko kylä haluaa kuulla María Margaritaa, tarinankertojaa.

 Kaikkein hankalimpia olivat elokuvat, joissa oli uskottomuutta. Silloin minun oli käytettävä kaikki kuvittelukykyni, jotta sain muutettua juonen sellaiseksi, ettei se tuottanut tuskaa isälle.

 Elokuvankertojan tyyli on pelkistetty ja vähäeleinen, enemmänkin toteava kuin kuvaileva. Suuretkin asiat tiivistetään muutamaan sanaan. Kirjassa esitetään monia teemoja, joista olisi saanut paksunkin kertomuksen, jonka olisi lukenut mielellään. Äidin lähtö on perheen isälle arka paikka. Siitä ei puhuta. Kaikki äitiin liittyvä on tabu. Perheside on voimakas, perheenjäseniä suojellaan, lapset suojelevat isää, veljet sisartaan.

 

Äidistään Maria kertoo:

Hänen kasvonsa alkoivat sen sijaan hämärtyä mielessäni, ne unohtuvat kuin sellaisen elokuvanäyttelijättären kasvot, joka ei ole esiintynyt enää pitkään aikaan.

 Veljestään Marianosta Maria kertoo:

Veljeni haavottui. Hänet tuomittiin uudestaan yhtä pitkäksi aikaa. Kävin katsomassa pari kertaa. Hän pyysi etten tulisi.

 Köyhyyden ja kurjuuden olemassaolo on kirjan arkea, mutta elämässä nähdään myös kauneutta, iloa ja onnistumista. Haaveita ja unelmia on jokaisella. Ne veivät perheen äidinkin. Elokuvat luovat yhteisöllisyyttä, mutta televisioiden yleistyminen kodeissa teki elokuvankertojan turhaksi, syrjäytti tarinankertojan.

Minä väitän että elämä voi olla tehty täysin samasta aineesta kuin elokuvat. Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen. Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.

 Olen lukenut viime aikoina niin upeita kirjoja, että Elokuvankertoja ei tempaissut mukaansa. Tarina loppui 133 sivuun eli en ehtinyt mukaan. Olisin kaivannut tarinan sitomista enemmän tapahtumapaikkaan, josta lukisin mielelläni. Alueen luonto on yhtä lumoava niin rikkaalle kuin köyhällekin. Tarina jäi liian irtonaiseksi henkilöiden osalta. Tarina oli lukemisen arvoinen, ei missään nimessä huono. Varmasti Elokuvankertoja opetti näkemään erilaisia arvoja, mutta kirjan loppu on lähes hengästyttävä. Mielelläni lukisin lisääkin tekijältä, sillä Elokuvankertoja herätti uteliaisuuteni.

 

Hernán Letelier Elokuvankertoja

Siltala 2012. Arvostelukappale.

Leonie Hohenthal-Antin Muistot näkyviksi & Muistellaan

Muistot näkyviksi

Leonie Hohenthal-Antin kirjoittaa, että muistelutyöhön ei ole oikeaa tapaa muistella eikä liioin oikeaa tapaa työstää muistoja. Muistelutyö on dialogia menneen ja nykyisen välillä. Muistorasia on omista muistoista noussut roolityö oman elämän näyttämölle. Se ilmentää kunkin omaa identiteettiä ja minäkuvaa. Muistorasia on muisteluprosessin tuloksena syntynyt konkreettinen rasia, jolla ei ole määrättyä muotoa, se voi olla pahvilaatikko, soitinrasia tai korurasia. Se voi sisältää valokuvia, esineitä ja muita dokumentteja. Siinä voi olla ensimmäiset kengät, jotka ovat kulkeneet läpi elämän mukana. Jokaisen muistorasia on erilainen, yksilöllinen.

 Meillä on tarve taltioida muistoja valokuvin, videoin, päiväkirjoihin, kotisivuihin, blogeihin ja facebookiin. Jätämme jälkeemme koko ajan muistojälkiä. Muistorasia on ikään kuin eletyn elämän pienoisnäyttämö, jonka pääroolissa on ihminen itse. Sen tärkein tehtävä on tuoda esille ihmisen oma ääni, eletty elämänsä ja kokemusmaailmansa. Muistorasia voi olla myös kollektiivisten tunteiden tulkki, joka yhdistää yksilölliset ja yhteiset muistot. Siinä voi olla evakkotaipaleen, sota-ajan ja sotalapsen muistoja. Se voi olla myös välittävä muistojen silta sukupolvelta toiselle tai kulttuurien välinen pitkospuu maahanmuuttajalta meille täällä asuneille monikulttuurisessa yhteiskunnassamme.

Muistojen teatteri

 Muistojen teatterissa kerrotaan yksityisen ihmisen muistot. Tavallisen ihmisen tarina on draamaa täynnä. Muistojen teatteri dokumentoi muistoja, elettyä elämää ja arkea teatterin keinoin. Ihmiset rakastavat tarinoita ja tarinoiden kertomista. Käsikirjoitus syntyy muistoista. Draaman avulla herätetään mennyt eloon. Muiston teatterin kasvot ovat moninaiset.  Näytelmissä voidaan avata, millaista elämä oli ennen ja miten sitä elettiin. Esitys voidaan toteuttaa muistisairaiden ryhmässä. Se voidaan toteuttaa myös julkisena projektina.

 Muistojen teatterissa opitaan näkemään, että ei se isoäidin elämä loppujen lopuksi ollutkaan niin erilaista, samat pakahduttavat tunteet hänkin on tuntenut. Se toteuttaa yhteisöllisyyttä, entisaikain leirinuotiota. Personifoitu muisto avaa enemmän kuin historiallinen teksti.

 Luovuuden tarinat

 Muistelutyön tarinat saadaan talteen monin tavoin. Muistoista voi tehdä vaikka sarjakuvan tai skräp-albumin eli leikekirjan. Leikekirjoja voidaan tehdä eri aiheista ja osoittaa lapsille, lapsenlapsille. Kaikista ei ole elämäkertureiksi, mutta kertomus voidaan tuottaa pienempänä kuvakertomuksena. Digikamerassa ja tietokoneen käytössä ei ole ikärajaa. Kuvat ja värit työstävät muistot esille, mutta monelle värit ja liidut ovat jääneet kouluaikaan, mutta taidot ovat palautuvia. Aarrekartta-workshopeissa etsitään oman elämän suuntaa ja kartoitetaan oman elämän toiveita. Muistot voidaan koota teemanäyttelyiksi, kuten Kotkan Muistojen Talossa. Erilaiset teemaprojektit, aarrekartat, sururyhmät, siirtymisvaiheen etapit voidaan kohdistaa tiettyyn elämän käännekohtaan joutuneille.

 Leonie Hohenthal-Antin kirjoittaa, että laitoshoidossa elävillä ei ole useinkaan menneestä muistuttavia esineitä ympärillään. Muistorasia voisi toimia muistamattomalla minäkuvan tukena eli se voi aktivoida muistamaan.  Lähiomaiset voivat tarvittaessa auttaa muistorasian kokoamisessa, sillä nämä tuntevat yksilön elämänkulun. Kun oman elämän muistikuvat alkavat haalistua, niin muistorasia tai leikekirja voi jäsentää ne uudelleen. Se voi kertoa tekijälle, kuka hän on, mistä tullut, mitä on tapahtunut ja kuka tuo on, joka jatkuvasti käy katsomassa.  Se voi eheyttää, lieventää katkeruutta, väistää pahoja muistoja. Pahatkin muistot kulkevat elämän repussa mukana. Traumaattisten muistojen käsittely helpottaa elämää.

Muistelun rakentajat

 Muistelu on minuuden muistuttaja ja voimaannuttava kokemus. Se on  myös yhteisöllinen voimavara, josta esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, pedagogit ja kulttuurityöntekijät voivat ammentaa ammatillisia eväitä ja hyviä käytäntöjä ja välineitä. Muistelu voidaan sisällyttää mielekkään päivätoiminnan osaksi. Päivätoiminta on liian usein väärin suuntautunutta aikuisten leikkikoulua, vaikka sen pitäisi olla arkea rikastuttavaa ja kuntouttavaa viriketoimintaa. Ohjaajien pätevyys ryhmässä on merkityksellistä. Ikääntynyt saattaa olla hyvinkin koulutettu, pitkän työnuran tehnyt opettaja. Hän saattaa olla iäkäs, hän on eläkkeellä, mutta onko hän valmis mä ja sä -puhutteluun on eri asia.

 Työyhteisön kehittymisessä hiljaisen tiedon siirtyminen kokeneemmilta työntekijöiltä nuoremmille on ensiarvoisen tärkeää. Kirjassa kuvataan tuoreita projekteja ja oppimistilanteita, jotka täydentävät ja syventävät muistelutyön osaamista. Mukana on ihmiselämän koko kaari lapsista vanhuksiin. Erityishuomion saa muistelun henkilökohtainen merkitys ja sen eheyttävä vaikutus. Tällä kaikella on myös kulttuuriperinnöllinen ja -historiallinen merkitys, keräävä ja dokumentoiva perspektiivi. Nämä välittävät hiljaista kulttuuriperintöä polun kulkeneelta polkua aloittavalle.

Leonie Hohenthal-Antin  Muistot näkyviksi
PS-Kustannus 2012, 2. painos. Arvostelukappale.

Olen lukenut viime aikana useita muistisairauksia käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia, kuten Anneli Kannon Pala palalta pois, John Bayleyn Elegia Irikselle ja Lisa Genovan Edelleen Alice.  Kaunokirjalliset kirjat voivat toimia vertaistukena, välittää että joku toinenkin on elänyt samassa tilanteessa. Sen sijaan Hohenthal-Antinin kirjat antavat käytännön välineitä muistisairaiden kanssa elävien arkeen. Hänen kirjansa ovat apua kenelle tahansa muistisairaan kohtaavalle, myös omaishoitajille ja omaisille.

Hohenthal-Antin esittelee kansainvälistä yhteistyöprojektia Muistoista voimaa omaishoitoon / Remembering together - reminiscence training for family carers of people with dementia 2010-2012 (RTRT). Hän esittelee ohjelman aikana toteutetun opetuspaketin omaishoitajille. Kirjassa ohjeistetaan ryhmäharjoituksia, kuten karttaharjoituksen, teemarasian, muistojen paratiisin, elämänkaaritarinan sekä erilaisia harjoituksia omaishoitajille. 

Hohenthal-Antin tuo esiin kirjan alussa, että maailmassa on tällä hetkellä 36 miljoonaa muistisairasta ihmistä. Heistä noin 6 miljoonaa asuu Euroopassa. Suomessa arvioidaan olevan 125.000 muistisairasta ja vuosittain 13.000 uutta potilasta saa diagnoosin. Muistisairautta ei voi parantaa tai hoitaa koneilla. Lisäksi se on erittäin kallis sairaus yhteiskunnalle.

...

Sodan jälkeen syntyneet on ensimmäinen ikäpolvi, joka vanhenee varsin hyvätuloisena ja hyväkuntoisena. Heidän muistoissaan eivät soi satumaat ja muut tangot, vaan rock- ja pop-musiikki. Minkälaista tarinaa he kertovat? Mitkä muistot tuovat heille lohtua? Mistä asioista rakentuu elämisen mieli ja onni?

Muistoista voimaa

Hohenthal-Antin korostaa muistelua dementiatyön täsmälääkkeenä. Hän painottaa kohtaamista, aitoa läsnä olemista, vuorovaikutusta sekä sanatonta elekieltä (äänensävyä, äänen voimakkuutta, ilmeitä, puheen nopeutta). Luova muistelu on elämyksellistä, toiminnallista, voimaannuttavaa, yhteisöllistä sekä muistisairaan ehdoilla tapahtuvaa.  Se on usein jäljellä olevien taitojen esiin kaivelua. Monia asioita voidaan palauttaa, vaikka ne vaikuttaisivat unohtuneilta.

Muistoista voi viritä toiveitakin, tekemättä jääneitä asioita, joista voi saada elämänsisältöä ja tekemistä.  Toiveet voivat olla pieniä, sillä itse ainakin tavoitin lähiomaiseni parhaiten päivän reissuilla kahden kesken hänen kotiseudullaan, isovanhempien haudalla, lapsuuden metsissä, linnavuoren laella, kotiseudun kirkon penkissä. Mieheni jätti meidät kohteissa kaksin ja etsi oman mielenkiinnon alueen luonnosta. Näistä reissuista jäi itsellekin hyvät muistot. Jos minulla olisi ollut tämän kirjan tiedot, olisin osannut edetä paremmin.

Lähimuisti saattaa olla heikentynyt, mutta varhaisemmat tapahtumat elävät hyvinkin mielessä.

Ikääntyneen elämänhistorian tarkastelu aikajanan avulla tuo esille elämän käännekohdat, eletyn elämän kirjon, joiden kautta pystytään tarkastelemaan tapahtumien merkitykset, riippuvuussuhteet, tunteet ja muistot. Minäkuva selkiytyy muistojen avulla. Muistelua pidettiin ennen jopa negatiivisena, vanhuuteen kuuluvana sekavuutena ja höperyytenä, mutta tänä päivänä muistelua arvioidaan voimaannuttavana ja psyykkistä hyvinvointia lisäävänä.

Erityisen tärkeää on se, että luovassa muistelutyössä kiinnostus ei kohdistu muistisairauteen vaan osaamiseen ja luovuuteen. Muistisairas nähdään ihmisenä, jolla on takana rikas eletty elämä ja paljon muistoja. Hänen mielipiteitään arvostetaan, hänet otetaan vakavasti ja hänen tarinalleen herkistytään.

Eletty elämä näkyviin

Luova muistelu auttaa muistisairasta hahmottamaan minuuttaan ja maailmaa kohtaamissaan arjen tilanteissa. Muistoja herättävät monet asiat kuten esineet, valokuvat, elokuvat, kirjat, laulut, kartat, kalenterit, vaatteet, postikortit jne. Muistinvirkistäjinä voivat toimia laulut, tanssi, hajut tai vaikka maut. Esineillä on voimakas vaikutus, sillä ne ovat käsin kosketeltavia ja katsottavia.

Valokuvista voi rakentaa tarinan elämänkaarileikekirjan: koulukuva, rippikuva, hääkuva, merkkipäivä jne. Taitekohdan kuvilla rakentuu elämäntarina. Sen avulla muistisairas voi kertoa omaa tarinaa myös itselleen. Hajut ja tuoksut ovat unohtumattomia. Kuka kamfertin tuoksun aistinut unohtaisi sen? Saunavihta ja mäntysuopa herättävät tuoksujen muistoja. Laulujen sanat pysyvät mielessä pitkään.

Askartelu voi olla mielekästä ja suuntautunutta. Muistorasia, skräbbialbumi, muistojen teatteri ja ryhmämuistelut avaavat ovia menneisyyteen. Kaikista meistä ei ole elämäkertureiksi, mutta oma kuvakirja on helppo toteuttaa. Ihmisillä on tarve muistella ikääntyessä, haluamme tehdä elämästä järjellisen kokonaisuuden ikävaiheiden kehitystehtäviin kuuluvana, eheyttää ja hyväksyä eletyn. Voidaan puhua elämäntarkastelusta, joka on eheyttävä prosessi. Elämän ehtoossa vanhuuden kehitystehtävät ovat moninaisia, kun yritetään sopeutua  fyysisen toimintakyvyn alenemiseen ja terveyden heikkenemiseen. Eläkkeelle jäämisen jälkeen täytyy sopeutua elämään ilman työyhteisön tukea, hyväksyä elämänpiirin kapeutuminen ja kenties puolison menetys.

Unohduksen yöstä muistot pulppuaa

Hohenthal-Antin tuo esiin myös kentän sudenkuopat, kuinka kustannustehokas ratkaisu omaishoito on kunnalle.

Omaishoitajaksi ryhtyminen on erityisen kustannustehokasta, joten on hyvin vaikea ymmärtää viimeaikaisia omaishoidon tuen leikkauksia. Omaishoitoon tulisi panostaa entistä enemmän ja tukea omaishoitajien jaksamista kaikin mahdollisin keinoin. Omaishoitajien työ on äärimmäisen rakasta. Se on usein ympärivuorokautista ja eristää omaishoitajan normaalista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta.

Omaishoitajien asema on surkea, nämä ahertajat poltetaan loppuun. Pahimmassa asemassa on työikäiset omaishoitajat. Heistä ei välitä kukaan, eikä heidän jaksaminen kiinnosta ketään, vaikka nämä normaalin työpäivän jälkeen kantavat yksin kodinhoidon ja kumppaninsa. Heille muutaman sadan apu on pilkantekoa, eikä heitä huomioida mitenkään eläkeiän nostossa. Kuitenkin kunnissa ollaan valmiita palkkaamaan henkilökohtaisia avustajia kokopäiväisinä, joilla ei ole minkäänlaista terveydenhuollon koulutusta.  En ainakaan itse kestäisi nurkissani vierasta ihmistä,  jolla ei ole kunnon ammattikoulutusta ja ammattietiikan tuomaa käytöstä. Lähihoitajan koulutus pitäisi olla edellytys kunnallisissa kotihoidoissa ja avustajatehtävissä.

Omaishoitajat voivat elää hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa, kun työikäinen sairastuu, jolloin yhteinen aika on kortilla, ja siinä ei ensimmäisenä ole mielessä hoitovapaat viikonloput. Muistisairaita ei voida valaa samaan muottiin, sillä ihminen on silloinkin yksilö, sillä pitkä työura, koulutus, aktiivinen harrastustoiminta (lukeminen, kuorolaulu, matkustaminen) on totuttanut ja harjaannuttanut ihmisen muistia. Gerontologinen tutkimus on ensiarvoisen tärkeää ikääntyvässä yhteiskunnassa. Ikääntyvät eivät kuitenkaan halua paneutua vanhuuden elämiseen, vaan elämänsä elämiseen. Tein itse vierailun sukulaiseni luo jokin aika sitten ja näin kun 92-vuotias nainen eli yksin omassa talossa kuihtuneen kylän reunalla yksin, tukiverkostonsa avulla, mutta itsenäisesti.

Elämänkaari ja luova muistelu

YTT, Leonie Hohenthal-Antin toimii Kotkan Muistojen Talon taiteellisena johtajana ja draamakouluttajana. Jokainen meistä voi joutua tilanteeseen, että kohtaa läheisensä muistisairaana, joten kirjasta on hyötyä muistisairaiden läheisille, omaishoitajille, muistisairaiden parissa työskenteleville, päivätoiminasta vastaaville ja ikäihmisten kanssa työskenteleville. Se antaa  arjen avaimia, sillä monet ideat on sovellettavissa omaan elämään. Minusta tämä sanonta kiteyttää paljon: on sanottu, että ihminen ei elä menneisyydessä, vaan menneisyys elää ihmisessä.

Leonie Hohenthal-Antinin kirjat Muistot näkyviksi ja Muistellaan muodostavat ehjän kokonaisuuden muistisairaiden kanssa elämisestä.

Leonie Hohenthal-Antin Muistellaan

PS-kustannus 2013. Arvostelukappale.

Seija Ahava Eksyneen muistikirja

         Seija Ahava kuvaa Eksyneen muistikirjassa Annaa, joka elää muistisairauden takia monessa ajassa samanaikaisesti läsnä olevana ja kuvitelmissa eli tapahtumattomissa tapahtumisissa. Annan muistisairautta ei nimetä, ei hänen ikääkään.

Olen lukenut aiemmin saman aihepiirin kirjoja, kuten Lisa Genovan Edelleen Alice, John Bayleyn Elegia Irikselle, Anneli Kannon Pala palalta pois.  Eksyneen muistikirja  kuvaa sairautta päähenkilön näkökulmasta Genovan tavoin, mutta Bayley kirjoittaa elämänkumppaninsa tarinan. Kanto jakaa kertomuksen useampaan osaan, jossa äidin kertomus on lopussa. Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa Iris Murdochin elämänkaarta, avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. Bayleyn kirjassa on vanhanaikaisuutta, oxfordimaisuutta ja nostalgiaa. Hän katsoo tapahtumia osin liiaksi omasta näkökulmastaan. Kirjaa on hyvin vaikea asettaa edellisten rinnalle, koska Bayley puhuu eläneestä ihmisestä. Bayley nostaa lukijan riman korkealle kertoessaan Iriksestä, sillä hän kertoo todella arvostetusta kirjailijasta. Murdochin kirjat ovat vallanneet omassa kirjahyllyssäni yhtä valtavan tilan kuin Simone de Beauvoir, Margaret Atwood tai Virginia Woolf. Tätä taustaa vasten Ahavan Eksyneen muistikirja joutuu kovaan joukkoon esikoiskirjana. Genovan ja Bayleyn kirjat peilautuvat enemmän yhteen esitystavaltaan. Eksyneen muistikirja on Kannon kirjaa yhtenäisempi ja nivoutuneempi kertomus. Ahavan kirja on edellisiä kaunokirjallisempi, rakenteeltaan kokeilevampi, mutta onnistunut.

Anhava saavuttaa tekstissä taianomaisen sävyn, hän pystyy näyttämään, kuinka hassunkurinen muistisairaan maailma on, ja hän luo paikoin hieman kujeilevan ilmapiirin. Kirjassa lomittuvat nykyhetki ja kuvitelma kuljettavat tarinaa.

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisina ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

Saari ja meri ovat hänelle tutuinta maisemaa. Siihen maisemaan kuuluu myös Antti, oli kuulunut kauan jo kansakoulusta asti. Miehen äkillinen kuolema kolarissa seiskatielle vei miehen. Poliisi toi sanan saareen, lukitsi mökin vajan, laski viirin ja toi Annan kaupunkiin. Lapsettomuus on muovautunut mielessä kokemukseksi, jota Anne käsittelee elämänsä tragediana, menehtyneinä lapsina. Anna yrittää asettua Lontooseen. Hetken aikaa suurkaupunki antaakin vierauden tunteelle tilaa. Toisaalta villiys on poissa, puutkin mahtuivat aidattuihin jonkun omistamiin puistoihin. Anna tekee parhaansa jotta muistaisi, mistä hänen elämänsä koostuu. Ajoittain hän käy keskusteluja ymmärtäväisen Jumalan kanssa, kun toisinaan karhuperhe puuroineen häärii mukana. Mutta ajoittain hän ei kerta kaikkiaan pysty pitämään palapelin osia kasassa. Silloin hän katoaa itseltään ja pakenee.

Toisinaan Anna kirjoitti listoja paperille. Hänellä oli tähän tarkoitukseen varattu oma muistikirja. Myöhemmin, kun muistamisesta alkoi tulla ongelma, Anna huomasi, että listan kirjoittaminen oli hyvä tapa pysähtyä ja kerätä itsensä. Jos ihmisiltä alkoivat kadota kasvot, päiviltä nimet tai huoneista huonekalut, jos neljä tuntia hävisi noin vain, Anna otti muistikirjan esiin ja keskittyi tosiasioihin.

Traagiset elämänkokemukset ovat ehkä käynnistäneet Annan omat muistiongelmat. Ne jopa pelottavat häntä. Toisaalta vertaiskavereiden muistiongelmat huvittavat. Anna kokee häpeää, muistamattomuus heikentää minäkuvaa ja alentaa itseluottamusta ja toimintakykyä. Urheasti Anna kurkottaa kohti omaa olemustaan ja ihmisyyttään. Muistikirja ja muistilaput ovat avun ankkureita todellisuuteen.

Miksi jotkut hetket jäivät mieleen ja toiset katosivat? Oliko mieleenjäänneissä jotain erityistä, vai katosiko juuri unohdukseen jotain, mikä olisi ehkä ratkaissut kaiken? Joskus Anna hämmästeli millaisia asioita hän saattoi unohtaa. Toisinaan taas kaikkea sitä, minkä hän muisti.

Anna kysyy edellä oivallisesti, miksi jotkut asiat muistaa ja toisia ei. Itse en ikinä joutunut siihen tilanteeseen, että minua ei olisi muistettu. Toisaalta mietin, miksi palmusunnuntai muodostui ihmismielessä muistamisen arvoiseksi tai jokin paikannimi piirtyi lähtemättömästi mieleen Kilparistin tavoin. Ensimmäiseen en keksinyt ratkaisua, mutta jälkimmäisen tulkitsin, että kaunis ja harvinainen kukka on ollut niin voimakas elämys, että se on iskostunut mielen syvimpiin sopukoihin pysyvästi.

Joku saattaa vierastaa aihepiiriä sen raadollisuuden takia. Omasta kokemuksestani tiedän, että olisin käsitellyt nämä asiat mieluummin etukäteen, jos olisin voinut valita. Kun elää keskellä kieputusta, niin siinä ei ole enää välttämättä voimia tiedonhakuun. Omainen on se, joka eniten välittää. Hän tarvitsisi joskus teräviäkin ilmaisuja. Hänelle ei ole sarjatuotantona äitejä tai isiä, hänelle lähiomainen ei muutu nelosen kakkoseksi. Omat asenteet voivat toimia portinvartijoina itseä vastaan suojellen raadollisuuden kohtaamista. Asioita sisäistäneenä ihminen toimii osaavammin. Ainakin jälkeen päin ajateltuna.

Seija Ahava Eksyneen muistikirja 
Kotikirjasto.

Salla Simukka Musta kuin eebenpuu

Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo.

Salla Simukan Musta kuin eebenpuu on trilogian päätösjakso. Olipa kerran aloitukset sopivat satuun ja satuun viittaavat nimetkin, joiden pohja on Grimmin veljesten sadussa. Simukka on kuin kotonaan lainatessaan populaarikulttuurin lainauksia eli näiden laulujen sanat ovat etenkin nuoremman lukijakunnan arkea. Toisaalta Simukka sirottelee myös helmiä, kuten Södergranin runon, joka on ruotsiksi ja suomeksi. Simukan Tampere on tuttu, hän kuljettaa lukijaa kartalla Metson kirjastosta Särkänniemeen. Yhtälailla Simukka saa lukijan mielen huojentumaan, että ei ole joulu tulossa, vaan odottelemme kevättä, joten Last Christmas ei piinaa meitä Mansen Stockalla.

Lumikki on palannut Prahasta Tampereelle. Ilmaisutaidon lukiossa tehdään  jouluksi modernia Lumikki-satua ja näytelmän pääosaan on valittu Lumikki Andersson. Lumikki seurustelee mukavan pojan kanssa, joka esittää näytelmässä metsästäjää.  Ensi-illan lähestyessä Lumikki alkaa saada viestejä salaiselta ihailijalta. Viestien lähettäjä tuntuu tuntevan Lumikin menneisyyden Lumikkia paremmin. Ihailija uhkaa muuttaa ensi-illan verilöylyksi, ellei Lumikki suostu hänen vaatimuksiinsa. Selvittäessään salaisen ihailijan henkilöllisyyttä Lumikin on pakko kohdata myös oman henkilöhistoriansa mustimmat salaisuudet.

Olipa kerran avain, joka oli piilossa.

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi.

Avain odotti, että siihen koskettaisiin taas ja kirstu avattaisiin. Avain oli odottanut kärsivällisesti, paikoillaan, mykkänä.

Pian olisi aika.

Pidin aloitusjaksosta Punainen kuin veri, mutta seuraavaan osaan eli Valkoinen kuin lumi olisin toivonut enemmän Prahan kaupunkia ja uskonlahko-teemaa pidin kulahtaneena, mutta kolmannesta osasta  pidin taas. Simukan kirjat on suunnattu nuorille, mutta kyllä ne lukee vanhempikin. Trilogia on helppolukuinen ja viihteellinen. Olin huojentunut, että vampyyreja ja ihmissusia ei kiilu mukana. Tässä osassa oli palattu jälleen sadun maailmaan. Lumikin vahvuus on syntynyt kokemuksista, hän on rakentanut roolinsa pärjätäkseen. Sankarin roolin takana on koulukiusatun rooli eli hän antaa kasvot kiusatulle. Hän paljastaa, kuinka kokemus ei unohdu, vaan elää varjon tavoin mukana, vaikka siitä vapautuu. Sadun hohteeseen ja kepeään tyyliin nivotaan raadollisia asioita, kuten koulukiusaaminen, perhetragedia ja luottamuksen merkitys ihmissuhteissa. Lumikin perheessä pahat asiat on piilotettu kunkin omiin syövereihin, menneisyyden solmuja ei käsitellä

eli jopa perheenjäsen voidaan unohtaa, hukata ja kieltää.

 Hän oli yhtä monikerroksinen ja moneen suuntaan haarautuva kuin vuosituhansia vanhat sadut. Jotka olivat alkaneet jo paljon ennen sanoja ”olipa kerran” ja jatkuivat pitkään sanojen ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” jälkeen. Sillä mitään ei oikeasti ollut vain kerran. Kaikki tarinat olivat monta kertaa, muotoaan muuttaen. Eivätkä ketkään eläneet onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tai onnettomina. Kaikki elivät onnellisina ja onnettomina, eri hetkinä kumpiakin ja toisinaan molempia yhtä aikaa.

Ihana kirja, jonka seurassa viihdyin.


Salla Simukka Musta kuin eebenpuu
Tammi 2014. Arvostelukappale

Lars Huldén Ei tähtiä tänä yönä, sir.

Lars Huldén (s. 5. helmikuuta 1926) on suomenruotsalainen kirjailija, kielentutkija ja kääntäjä. Hän on syntynyt Pietarsaaressa ja asunut Munsalan pitäjässä Monån kylän Nörråkersissa. Hulden toimi Helsingin yliopiston pohjoismaisen filologian professorina vuosina 1964-1989. Lars Huldénin tuotanto käsittää niin kielitieteellisiä kuin kaunokirjallisia teoksia.

 Huldén kirjoittaa runokirjassaan Ei tähtiä tänä yönä, sir rakkaudesta, vanhenemisesta, kuolemasta ja luonnosta. Huldén on kuvannut itse kirjoittavansa näin: Olen kirjoittanut runoja kahdella kielellä: ruotsin kirjakielellä sekä pohjalaisella Munsalan murteellani. Mitään kielellisiä keksintöjä minun tuskin voidaan sanoa tehneen, jos ei kuvia ja metaforia oteta lukuun. Käytän tavallista kieltä, joka on lauseopiltaan jokseenkin selkeää.  Nautin Huldénin kielestä, sen selkeästä ilmaisuvoimasta. Lukijan pystyy lukemaan runot selkokielisinä, omaan kokemusmaailmaansa tukeutuen. Pentti Saaritsan käännöstyön avulla runot tavoittavat myös suomenkielisen lukijan.

 Huldén tuo esiin riveissä elämän rajallisuuden Tunti on paljon jos se on viimeisesi. Ajattele! Tunti jäljellä elää maan päällä. Runoissa elää eletty elämä, jota voi tarkastella taaksepäin, toisaalta myös kiitollisuus aikaan, että sitä on saanut osakseen runsain  mitoin. Että voi hymyillä eletylle. Runoissa elää nöyryys ja ilo elää enemmän kuin haikeus tai suru. Vanheneminen tuo vaivoja riesaksi, toimintakyky rapautuu, muisti tekee kepposia. Kun ei muista, että kohdattiinko toinen kotiseudun vesillä vai ihan naapurissako olet siinä vierellä matkannut.

Eräs ärsyttävimmistä
vanhuudenmuutoksista on se
ettet enää tunne ketään,
korkeintaan muutaman harvan.
Tiedät nähneesi heidät
tai heidän vanhempansa,
mutta heidän nimensä on avoin kysymys.
Kaikkein pahinta on erehtyä henkilöstä
ja kiittää mukavasta seurasta Kiinassa,
kun henkilö on itse asiassa
ollut naapurisi Porvoossa vähintään 20 vuotta,
tai kysyä huvilanaapurilta Monån selällä
miten jakselee oratorioyhdistys
jossa hän ei ole koskaan käynytkään.
Sellaista pitää välttää.
Valitse varoen kysymyksesi.

Huldén käyttää matkateemaa runoissaan, lyhyttä risteilyä, kuten nimirunokin osoittaa. Kuolema on matkan päätepiste. Hänen runonsa eivät ole pelottavia, eivät surullisia. Tuntuu, että niissä on levollinen ja tyytyväinen kapteeni, joka tietää, että enemmän on takana kuin edessä. Runoilija haluaa huhtikuun, nähdä valkovuokot sekä esikoiden kultaavan mäenrinteen. Vanhenevalla elää nöyryys tulevaan, mitä saan vielä nähdä. Sama nöyryys tulisi olla kaikilla, kun kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Yhtälailla kuin runossa sanotaan hyvästejä, niin niissä nostetaan malja eletylle. Monissa runoissa elää ironia ja välkkyy satiirisuus, mitkä luovat särmikkyyttä teokseen.  Huldénin runojen jälkeen minun mielessäni alkoi soida Kaarlo Sarkian säkeet runosta Älä elämää pelkää.

Uskaltaudun liittämään tähän vielä kaksi runoa kokonaisena.

Jos voisin valita,
en missään nimessä haluaisi
jäädä ikuisesti tänne maailmaan.
Vain elää hiukan pitempään,
kuin miltä nyt näyttää.
Rakastaa niitä joita olen rakastanut,
unohtaa menneet murheet,
elää yksinkertaisesti,
nähdä tähtien syttyvän ja vaeltavan,
ja että kaikki kävisi niin kuin en koskaan
suonut itselleni käyvän.

 Että minut herätetään

jonakin päivänä tuomiolle!
Niinkö sinä sanoit?
Ja sitten elän iankaiken
vailla lepoa tai unta,
joko tukalissa oloissa
tai lauluna.
Kiitos! En edes lauluna
halua elää ikuisesti,
en edes pientä lisähetkeä.
Minulla on ollut elämäni.
Se jonka sain ja tein.
Se mistä olin rakennettu
vierii eteenpäin
kuin bussi, vielä kun
kukaan ei ole jäänyt pois.

Lars Huldén  Ei tähtiä tänä yönä, sir.
Siltala 2013. Arvostelukappale.

Leena Lumi on kirjoittanut tästä kirjasta.