Michèle Lesbre Punainen sohva

Michèle Lesbre on ranskalainen nykykirjailija, joka on julkaissut kymmenen teosta.  Punainen sohva on pienoisromaani ja kirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani. Alkuperäinen teos Le Canape rouge ilmestyi vuonna 2007. Kirjan myyttinen matkateema kulkee Pariisista Moskovaan ja sitten Siperiaan kiskoja pitkin. En avaa tarinaa, mitä on matkan määränpäässä tai paluussa. Teos kertoo suuresta rakkaudesta, kohtaamisesta, matkustamisesta ja illuusioista. Lukija kulkee kohtaamisesta toiseen, kohtaamiset tapahtuvat eri tasoilla. Ne voidaan hyväksyä jälkikäteenkin. Hajanaiset tarinat punoutuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Tähän sivumäärään mahtuu syvälle pureutuva kertomus rakkaudesta. Olisin halunnut matkata sata sivua enemmän Siperian rataa, olisin halunnut lukea Pariisista saman verran lisää.

 Ranskalainen Anne  matkustaa Transiberian junalla Moskovasta Irkutskiin rakastettunsa perässä seuranaan Jankélévitch ja Dostojevski.  Miehen perässä, jonka hän kadotti elämästään. Matkatessaan hän taltioi ikkunan läpi tuokiokuvia niin näkemästään kuin kohtaamistaan ihmisistä, aivan kuten hän taltioi mieleensä miehen sytyttämässä tupakkaa. Vaihtuvia maisemia, asemia: Kirov, Jekaterinburg, Novosibirsk, hylättyjä tehtaita, identtisiä datshoja, baabuska matkalla jonnekin. Anne muistelee miestään, kuinka Gyl lähti ilman häntä Baikal-järven rannalle tehdäkseen teatteria yhteisten vuosien jälkeen. Anne muistelee, kuinka eräänä marraskuun aamuna kolmekymmentä vuotta aiemmin Gyl oli saattanut hänet sairaalaan. Kuuden kuukauden ajan kulkivat kirjeet ja sitten lakkasivat. Ja nyt hän kuiskaa, sellainen mies hän on. Punainen sova on matkakirja, mutta lukija ei odota mitään perillä.

 En suinkaan juossut pelkästään vanhan rakkauden perässä, vaan tunsin, että tuo rakkaus edusti kaikkia niitä rakkauksia, niin kuin se sisältäisi ne kaikki, monikossa ja yksikössä yhtä aikaa.

 Anne matkustaa fyysisesti itään, mutta ajatuksissaan hän palaa kotitalonsa portaikkoon, naapurinsa luo. Clémence Barrot on naapurin vanha rouva ja ystävä, jonka luona Anne käy kertomassa historian rohkeista naisista ja lukemassa kirjoja. Clémence Barrot on kuvaus vanhenemisesta ja elämän odotuksesta. Anne muistaa vanhan rouvan istumassa punaisella sohvalla valokuva vieressään. Valokuva on kätketty sohvan istuimen ja selkänojan väliin. Paulin ja Clémencen valokuva on otettu eräänä sunnuntaina Seinen rantakadulla, Bourbonin rantalaiturilla vuonna 1943. Kymmenen päivää myöhemmin Paul teloitettiin. Clémence  koki Stalinin koskeneen hänen elämäänsä. Tuo valokuva oli kätketty vain todellisuudessa ja todellisuus on merkityksetön. Todellisuutta ovat muistot, haalenevat muistot. Kuka Paul? Vanheneva muisti on unohtava ja armollinen tai sitten ei.

 Kaupungissa tapahtuvat myllerrykset eivät näyttäneet vaikuttavan häneen, eihän hän edes nähnyt niitä, koska ei enää tehnyt kävelyretkiään, eikä myöskään tuntunut välittävän mitä hänelle niistä kerrottiin. Hänen todellinen Pariisinsa oli se, minkä hän oli kokenut nuoruudessaan, eikä mikään voinut sitä tuhota.

Junassa Anne kohtaa Igorin, muukalaisen tämän asettautuessa vastapäiselle makuupaikalle. Hän kohtasi Igorin käytävässä tämän tuijottamassa yötä. Anne saa elekielin viestittynä keiton lahjana pöytäänsä. Kun ei ole sanoja. Viimeisenä yönä juna pysähtyy ja Igor katoaa kokin kera. Koska olemme Siperian radalla, jää vain kysymyksiä, kuka katoaa mihinkin, kaikki eivät kulje huvimatkalaisina.

 Oliko hän edes käynyt Moskovassa? Oliko hän ylittänyt Punaisen torin? Kuinka jakaa mitään hänen kanssaan, kun minä olin vain läpikulkumatkalla ja hän kantoi ruumiissaan koko maansa historiaa.

...

Vielä ajattelen, että hän todella oli minulle opas, vaitelias enkeli. Ettekö tekin ole joskus  törmännyt ihmisiin, jotka tuntuvat eksyneen teidän elämänreitillenne niin tyrmistyttävän ilmeisesti, että koko olemassaolonne järkkyy?

Ajatuksissaan Anne palaa Camille Claudelin elämään ohittaessaan rakennuksen Quai de Bourbonilla, jossa tämä oli asunut. Claudelin elämään mahtui liikaa tuskaa ja yksinäisyyttä.

Tämä on yksi elämäni hienoimpia lukukokemuksia..
Michèle Lesbre Punainen sohva
Lurra Editions 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Maija Muinonen Mustat paperit

Tartuin tähän kirjaan BTW Luen tänä vuonna uudehkoa kotimaista kaunoa periaatteella, mutta tämä ei ehkä saisi minua inspiroitumaan jatkamaan projektissani. Muinosen kirja Musta paperit on hyvä kirja, erinomainen esikoisteos, mutta minua se ei koskettanut tarpeeksi. Teos on tyylillisesti kokeileva ja sen muotona on kirjeromaani.

 Kirjaa lukiessa sitä ei miellä kotimaiseksi. Se ei kiinnity paikkaan ja henkilöiden nimetkin ovat vierasperäiset. Miljöönä on rantakaupunki jossain. Ann Mielin on pakko purkaa itsensä, sillä hän tietää kuolevansa. Viimeisenä tekonaan hän tilaa valkoista paperia.

 Valitsin sileän paperin sileän paperin siloposkelleni.

Muste musta, meren väri päivien välissä.

 Ann kirjoittaa kirjeitä erityisesti viisivuotiaalle pojalleen Lucille, kotiapulaiselle Rosalle jne. Hän haluaa jättää pojalleen näin hyvästit, rakentaa tälle elämän.  Äidilliset neuvot ja muistot muuttavat muotoaan kirjan edetessä muuttuen ahdistaviksi vaateiksi.  Ann suunnittelee poikansa tulevaisuuden: koulun, opiskelun, työn, ystävät, puolison, kodin, ihan kaiken, jopa haaveet. Hellyyden tilalle asettuu hallitseminen, kaiken täydelliseksi järjestäminen, menetyksen pelko. Katkeruus kohdistuu lastenhoitajaan, sillä tämä saa elää Lucin kanssa, nähdä tämän varttuvan.  

 Hääpäivänänne on täydellinen hääsää, aurinko paljaana iltaan asti. Hääaamuna sinä kuivaat Lucin silmistä kyyneleet, kun hän itkee onnesta. Minä en ikinä nähnyt kun hän itkee onnesta, mutta minä lohdutin kun häneen pikkuisena sattui. Siksi hän uskaltaa ylipäänsä itkeä Dora.

Luin hieman hämilläni tätä kirjaa, sillä se sai minut paikoin vaivautuneeksi. Takertuminen tuntui pelottavalle, toisen ja toisten tulevaisuuden ohjailu epäreilulle. Muinosen teksti on absurdia, mutta sillä on tarttumapintaa todellisuuteen. Curling-vanhemmat haluavat raivata kaikki esteet lapsensa tieltä. Lapsen valintoja pyritään ohjaamaan ja häneen ripustaudutaan läpi elämän. Minkälaisia ohjaimia todellisessa elämässä lähtevä jakaa puolisolle? Minkälaisen uuden puolison valitset lastani kasvattamaan? Minkälaisia viestejä lapselle kirjoitetaan, jos ehditään?  Miten ohjeistukset toimivat muistona ja minkälaisen äitimuiston ne jättävät? Maija Muinosen teos on psykologisesti tarkkaileva. Se kysyy, onko ihmisen mahdollista hyväksyä kesken jäävä elämä kesken elämää? Pystyykö kunkin ikäkauden kehitystehtävät suunnittelemaan etukäteen?

 Joku tekstiin ihastunut voi miettiä, mitä tämän jälkeen lukee? Itse jouduin päin vastaiseen tilanteeseen, minun ei olisi pitänyt tarttua tähän kirjaan edellä lukemani jälkeen.  Yleensä tyhjään itseni tietokirjalla vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen Nyt toimin toisin eli selvitin, milloin saan jatkoa edelliseen, enkä laskenut irti. Lähdin tähän kirjaan Ljudmila Ulitskajan Iloisten hautajaisten jälkeen, jossa kuolema oli likellä ja odottavana korjaamaan kulkijan minä hetkenä hyvänsä. Mutta kirjassa juhlittu ja eletty elämä on läsnä, elämä on ollut juhla, maestro on uupunut, mainen matka oli loppumassa ja viimeinen matka alkamassa. Se viipyili yhä minussa. Syytän siis itseäni, että en päässyt mukaan kielen kauneuteen. Muinosen teksti on musta, mutta ainutlaatuisen kaunista. Opetuksena se antaa, että sanan voimaallakaan ei voi hallita omaa tai toisen elämää.

Maija Muinonen Mustat paperit
Teos 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.

Ljudmila Ulitskaja Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset ilmestyi venäjäksi vuonna 1999 ja suomeksi ensimmäisen kerran 2002 (Tammi).  Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hän on koulutukseltaan biologi, perinnöllisyystieteilijä. Ljudmila Ulitskajan suomennettua tuotantoa ovat Medeia ja hänen lapsensa 2012,  Naisten valheet 2011. Odotan pääseväni lukemaan pian uusinta Vihreän teltan alla (Siltala 2014).

Usein Siltalan kirjoissa on kauniit kannet, niin tässäkin, hyvin värikylläiset ja puhuttelevat kannet. Nykyisin tehdään usein hyvin haperomaisia kansia, ohuen ohuesta paperista, usein hyvin valkoisia. Kuitenkin kirja säilyy kotikirjastossa vuosikymmeniä, kellastuu ja nuhjaantuu, jäädäkseen se ostetaan ja piipahdukseen lainataan.

Viimeksi lukemissani kirjoissa on ollut paljon elämänhakuisuuden problematiikkaa ja väsymystä sen monimutkaisuuteen. Iloisissa hautajaisissa ollaan Alikin kuolinvuoteen äärellä tekemässä hänen kuolemaa. Alik on sairas, liikuntakyvytön kädet ja jalat velttoina ja elottomina vierellään. Loppu on väistämätön, mutta taustalla soi elämä, eletty ja nautittu elämä. Lukijaa valmentautuu kirjan edetessä hautajaisiin, sillä niihinhän tässä ollaan matkalla. Iloisiin hautajaisiin. Hautajaiset eivät liity juoneen. Kaikki olennainen on tapahtunut jo ennen sitä.

Kuolemaa tehdään yksilötasolla, ystävien keskuudessa ja kollektiivitasolla, vieden se Neuvostoliiton vallan luhistumisen hetkeen, kun tankit vyöryvät kaduille ja Alekin joukkio seuraa tapahtumia television kautta. Kirjan tapahtumat ajoittuvat elokuun pariin viikkoon. Kuolevaa hoidetaan, lääkitään, voidellaan hautein ja yrttikäärein. Kuoleva on läsnä arjessa, jossa eletään ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja muistellaan Venäjän mennyttä ja arvuutellaan tulevaa. Tapahtumien näyttämönä on Alikin ateljee, läpikulkupaikka, jonne tulee, majoittuu ja lähtee ihmisiä, jotka käyvät helpottamassa oloa, viipymässä, jättämässä jäähyväisiä.

Ja panssarivaunuja. Asevoimat olivat matkalla kaupunkiin. Valtavat tankit ryömivät hitaasti pitkin katuja, eikä saanut selvää, ketkä taistelivat keitä vastaan.

...

He yrittivät soittaa Moskovaan, mutta linja pysyi varattuna. Sillä hetkellä varmaankin kymmenet tuhannet ihmiset koettivat soittaa moskovalaisiin numeroihin.

- Katsokaa, katsokaa! Tankit menevät meidän talomme vierestä

...

Kuten antiikin draama oli tämäkin näytelmä kestänyt jo kolme päivää, ja sinä aikana menneisyys, johon he enemmän tai vähemmän perusteellisesti olivat tehneet pesäeron, oli taas astunut heidän elämäänsä ja he pelästyivät, itkivät, etsivät tuttuja kasvoja!

... Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä elämästä pois pyyhityssä maassa - piru sen periköön! - tapahtuva heitä nyt koskettaisi.

Ihan syystä, että viimeisissä lukukokemuksissani olen kulkenut ilman karttaa, niin nyt minun oli hyvä olla tässä ihan tieten 1990-luvun tutussa ja todellisessa New Yorkissa. Alik on New Yorkissa asuva venäläinen kuvataiteilija. Hän on kaikkien rakastama, erityisesti naisten. Lukijalle valotetaan Alikin menneisyyttä ja sitä, mikä osa kullakin naisella on Alikin ihmissuhdekudelmassa. Kuolevaa ei hylätä, häntä ei jätetä häirityksi tulemattomaksi, ehkä venäläisyys tulee iholle tässä kirjassa läsnäolona, puheensorinana arjessa, kukin on läsnä tavallaan, juodaan vodkaa, margaritaa ja teetä. Mietin, että kaikki intonaatiot eivät edes välity lukijalle kirjoitetussa tekstissä. Alikin vaimo Nina ei haluaisi hyväksyä kaikkea menetetyksi. Ninan vaatimuksesta Alik ottaa kasteen, jotta rohdotkin parantaisivat paremmin. Alikin suostumukseen sisältyy papin tapaamisen lisäksi tapaaminen rabbin kanssa.

Nina, ei minulla ole mitään sinun Kristustasi vastaan. Minä jopa pidän hänestä, vaikka hänen huumorintajussaan ehkä olikin toivomisen varaa. Katsos, minä olen itsekin viisas juutalainen. Kastetoimitus taas on eräänlaista hassutusta, teatteria. Enkä minä pidä teatterista. Minä pidän elokuvasta. Jätä minut rauhaan, kisuli.

Hautapaikka lunastettiin hautausmaan kalleimman, juutalaisosan muurin kupeesta. Hautajaisissaan Alik yllättää läsnäolijat. Malja otetaan Alikille, mutta myös elämän hilpeydelle. Minuun tehoaa Ljudimila Ulitskajan realismi. Hän käsittelee elämän rajallisuuden hyväksymisen, siirtolaisuuden, juurettomuuden ja kohtaamisen teemoja uskottavasti. Hän viiltää emigrantin tunteet ja muistot esiin vallankumouksen kuohuissa. Ulitskaja on hyvä aloitus moderniin venäläiseen kirjallisuuteen. Pidin kirjasta tavattomasti.

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset

Silltala 2012. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Edith Södergran Kaikkiin neljään tuuleen

Edith Södergranin runokirja on harvinainen blogissani, sillä en tule käsittelemään runoja usein. Pidänhän minä runoista, onhan minulla runoja paljonkin kirjahyllyissäni, useimmat vanhoja ja perittyjä. Eli minun ei ole tarvinnut niitä ostaa, mutta olisin ne ostanut. Edith Södergran, Solveig von Schoulz, Bo Carpelan, Lars Hulden - luenhan minä runoja. Vieraamman genren parissa olen aforismien kanssa, mutta sitten muistan Paulo Coelhon sekä erään toisen.  Hilkka Olkinuoran ja Torsti Lehtisen Salllimuksia - käsikirja kuolevaisille on minulle läheinen.

Odotan kovasti saavani lukea pian Agneta Rahikaisen kirjan Edith Runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderström 2014), jonka oletan muuttavan runoilijasta luotua  yksipuolista käsityskuvaa. Södergranin aforismit julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa suomeksi tässä Into Kustannuksen pienessä kokoelmassa Kaikkiin neljään tuuleen Hilja Mörsärin suomentamina.  Aforismit ovat kirjoitettu aikana, jolloin suuret historialliset muutokset ravisuttelivat koko Eurooppaa. Södergranin naiskuva ei myöskään ollut perinteinen.

Edith Södergranin (1893-1923) elämä oli lyhyt ja hän sai niukasti huomiota elinaikanaan. Södergran kävi saksankielistä koulua Pietarissa ja kirjoitti ensimmäiset runonsa saksaksi. Mielessäni yhdistän runoilija Edith Södergranin ja Helene Schjerfbeckin, kuten Kohtaamisia kirjakin  - tiettävästi ilman kohtaamisia. Kirjailijan elämää valottavat myös hänen kirjeet läheiselle ystävälle, Hagar Olssonille (Hagar Olsson Edith Södergranin kirjeet, 1990).

Södergranin aforismeja:

 Eikö jokaisella hyvin suurella ihmisellä tule olla ennen kaikkea oma suuri kohtalonsa, jokin erityinen polttopiste elämässään.

 Kukaan ei vältä tähteään, sitä on pakko seurata.

 Luonto tuntee kuoleman, kokee sen joka yö. Se alistuu yhtä mielellään auringon kuin kuunkin lumovoimaan.

 Naisen suuri ansio on, ettei hän tähän mennessä ole paljonkaan syyllistynyt älyllisyyden syntiin.

Aforismien ohella teoksessa on mukana Edith Södergranin suomenkielellä kirjoittama mietelmällinen proosateksti, jonka Södergran kirjoitti Nummelan parantolassa noin 1910. Lisäksi kirjan lopussa on suomentajan kirjoitus Södergranin kirjailijantyöstä.  Kaikkiin neljään tuuleen kuuluu Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-julkaisusarjaa. Se on merkittävä helmi kirjailijan suomennettuun tuotantoon. Kirjassa on muutamia valokuvia. Esimerkiksi sivun 53 valokuva on Erkki Kivalon (1995) kirjan Olen sylkenyt verta Edith Södergran 1892-1923 -kannessa.

 
Edith Södergran  Kaikkiin neljään tuuleen.

Into Kustannus 2013. Arvostelukappale

Paula Hahtola Aita

En ole lukenut Hahtolan aiempia kirjoja. Vuoden alussa tein päätöksen lukea kotimaista kirjallisuutta. Tieten tahtoen rajasin aikomustani, että kirjallisuuden pitäisi olla uutta tai uudempaa. Alusta lähtien Hahtolan teksti viehätti minua. Minulla on Anita Brooknerin tuotanto suomeksi kirjahyllyssäni. Pidän Brooknerin tyylistä. Esimerkiksi Rantahotellin Edithissä on jonkin verran samaa tunnetta kuin tässä Hahtolan kirjassa. Aistin Hahtolan tyylissä myös samoja vivahteita kuin Simone de Beauvoirin Murtuneessa naisessa. 

Hahtolan viipyilevä, hienostunut kerronta viehättää minua. En osaa pitkästyä verkkaisessa kerronnassa. Aidan ulkoasu on kaunis eli kun vuoden lopussa kerään kauneimmat kannet lukemistani kirjoista, niin tämä on mukana. Kirjan kantta koristavat syysasun kirjomat puiden lehdet ja muutama lyhtykoison hedelmää suojaavaa oranssinpunainen verhiö.  

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Friedenparkissa kirjan päähenkilö Linnea Schäfer vuokraa talonsa talven ajaksi. Linnea on Saksaan avioitunut suomalaisnainen, eronnut ja eläkkeellä oleva sairaanhoitaja. Linnean ja Dieterin poika elää omaa elämää Suomessa ja kihlautuu Salmen kanssa. Eron jälkeen Linnea on jatkanut yhdessä elettyssä talossa omaa elämää.  

Elokuun lopulla täysihoitolassa on melko hiljaista. Täysihoitolan pitäjät ovat teologeja, William ja Anita Krondorf. Lokakuun lopussa myös Williamin ontuva veli, Martin, palaa Bangladeshistä lähetystyöstä. Linnea etsii seuraa täysihoitolaan piipahtavista harvoista vieraista kävelyreissuille ja paikallisiin ruokaravintoloihin.

Tahdoin lähteä muualle joksikin aikaa. Hiljaisuutta minulla oli, mutta kotona en saanut hetken rauhaa

 

Toisessa osassa Heilighagenissa eletään Linnean takaumissa paritalossa, jossa naapurina elää aviopari Berghoovenit, Helga, Henry ja kissa. Linnea kutsuu Heilghagenia isoksi kyläksi, mutta määrittelee sen myös kaupungiksi, Sataman suojiin rakentunut. Tässä vaiheessa aita ottaa osansa, erottavana ja rajaavana. Tässä osassa selviää myös loman tarve, miksi oli helpompi paeta omaan yksityisyyteen. Vuosien mittaan Linnea on ajautunut salasuhteeseen naapurin Henryn kanssa. Hän on elänyt 8 vuotta toisena naisena. Yhteiset salaiset hetket on otettu varkain.
 

Kolmannessa osassa Martin Krondorf kohtaa uudelleen Helgan. Ei ole pelkoa, että paljastaisin loppua. Ehkä tässä osassa kolmiodraamat toisiintuvat. Vihalla ja katkeruudella on ollut osansa veljesten välillä. Saksalainen tyylikkyys ja toisen huomioiminen ei saa säröä eikä edesauta lähentymistä. Kun naapurukset muistavat teitittelyn ja kautta rantain kierrellään omenapuun varjostavat oksat ja kissan santakakut. Frau Linnea pitää ja pitäyttää toisen tietyn etäisyyden päässä.

Aita kertoo muistoista, valinnoista ja yksinäisyydestä hienovireisesti ja kauniisti. Aita antaa myös toivon ihmisten kohtaamiseen. Tämä on upea kirja.

Paula Hahtola Aita

Atena 2013. Arvostelukappale.

Lorraine Harrison Latinaa puutarhureille

Tänä vuonna uskon kevääseen helpommin vähäisten lumilaikkujen keskellä. Naapuriin laskeutuva rinnekin on paikoin paljas. Katsuran, kanadanhemlokin ja idänvaahteran alusta on lumeton.  Rosario on jo lumeton. Tuoksumatara vihertää ikkunan alla.  Kevättä odotellessa viihdyn puutarhakirjojen äärellä. Sain perjantaina käsiini ihastuttavan Latinaa puutarhureille -kirjan.

Latinaa puutarhureille kertoo yli 3000 hakusanan avulla kasvien nimistä. Kirja on aarre lukijoille, joita kiinnostaa kasvien nimet ja nimien historia. Kirjassa on  tarkempi kuvaus muutamasta kasvisuvusta ja muutaman maailmankuulun kasvitieteilijän esittely, kuten Carl von Linnén, Sir Joseph Banksin ja Alexander von Humboldtin. Kirjan alkuperäinen nimi on Latin for Gardeners, mutta kaikki kasvien tieteelliset nimet eivät ole vain latinaa, siksi puhummekin yleensä tieteellisistä nimistä.

Mitä kasvien tieteelliset nimet viestivät?

Kasvien tieteelliset nimet viittaavat paikkaan, josta kasvi on kotoisin, kasvin löytäjään, kasvin ominaisuuksiin, kuten lehtien muotoon, kukan väriin, kasvin tuoksuun, kasvin kasvupaikkaan (habitaattiin), elomuotoon, lehden karvaisuuteen, käyttöön esim. lääkekasvit tai kasvin kokoon. Tieteellisten nimien perusteella voimme ymmärtää, että kasvi on kolmilehtinen, yksivuotinen, kolmivärinen, kaksikotinen, muurilla kasvava jne. Kasvien nimet viestivät kasvupaikasta, josta on hyötyä valitessa uusia lajeja kivikkopenkkiin tai täydentäessä tietyn väriryhmän kukkapenkkiä. Nimet voivat viestiä kukinta-ajasta. Kukkapenkissä on hyvä olla eriaikaan kukkivia kasveja. Aakkosellisen hakemiston lomassa joitakin kasvi­lajeja esitellään tarkemmin Suomen kasvuolot huomioiden. Lajinimet on kirjoitettu pienellä, kuten niiden kuuluukin olla.


Kasvinimien kirjoa

Erilaisia keltaisen sävyjä kuvaavat luteus, lutea, luteolus ja luridum esim. Moraea lurida.

Valkoista kuvaavat alba, album  esim. Veratrum album,  albiflorus on valkokukkainen esim. Buddleja  albiflora, albomaculatus on valkopilkkuinen esim. Asarum albomaculatum.

Punaisen väreihin viittaa atropurpureus, rosea, rubescens, sanguineus esim. Geranium sanguineum.

Rohdoksi, lääkkeeksi

officinale, officinalis tarkoittaa lääke- ja rohtokasvia esim. Rosmarinus officinalis, Pulmonaria officinalis, Valeriana officinalis

officinarum lääke- ja rohtokasvia esim. Mandragora officinarum

Metsässä, pelloilla, vuoristoissa

alpina, alpinus peräisin korkeilta seuduilta esim. Pulsatilla alpina

arcticus viittaa arktisiin alueisiin, kuten Lupinus arcticus

arvensis pelloilla kasvava esim. Rosa arvensis

sylvestris metsässä kasvava esim. Pinus sylvestris

Tuoksu

odoratus on hyväntuoksuinen esim. Lathyrus odoratus, moschatus on myskin kaltainen esim. Malva moschata, suaveolens on makealta tuoksuvaesim. Brugmansia suaveolens, anisodora on aniksentuoksuinen esim. Pimpinella anisum

Merkittävät henkilöt

Kuuluisat kasvitieteilijät elävät kasvien nimissä, kuten vanamo Linnaea borealis, joka on nimetty Carl von Linnén mukaan. Kirjassa lajin sukunimestä puuttuu a ennen e:tä, s. 6. Sir Joseph Banksin mukaan on nimetty mm. suku banksiat Banksia. Antiikin tarusto esiintyy monissa nimissä kuten Calypso bulbosa.

Avaa ovet maailmalle!

Latinaa puutarhureille on hyödyllinen, vanhoin, upein kasvipiirroksin kuvitettu kirja. Jokainen puutarhuri rakastuu tähän kirjaan. Kasvien tieteelliset nimet jäävät vähitellen harrastajan mieleen. Tieteelliset nimet ovat kansainvälisiä. Ne eivät ole hienostelua. Ne avaavat englanninkieliset puutarhakirjat ja -lehdet, ulkomaiset siemenfirmat ja Internetin ulkomaiset kotisivut ja blogit. Niiden avulla pärjää kasvitieteellisissä puutarhoissa meillä ja muualla ihan eri tavoin.  Eniten kirjasta saa irti lukemalla rinnakkain Puutarhaliiton julkaisemaa Rädyn ja Alangon Viljelykasvien nimistöä, josta saa kasvien suomenkieliset nimet. Kasvien suomenkieliset nimet saa tarkistettua helposti myös KASSU:sta eli kansallisen ontologiakirjastopalvelun tietokannasta (http://onki.fi/fi/browser/overview/kassu).

Kevään koittaessa ilmaantuu laji ja lajike -sanojen sekava käyttö. Kirja opastaa selkeästi ja oikein tieteellisten nimien kirjoitustapaan eli tieteellinen nimi kursivoidaan Acer palmatum, kun taas alalajissa Acer tataricum subps. ginnala on olennaista huomata, että subps.-sanaa ei kursivoidu. Vielä pitäisi muistaa kirjan ohje, että lajikkeet jäävät yksinkertaisten lainausmerkkien sisälle ja lajike kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ilman kursivointia Acer forrestii 'Alice'.

Lorraine Harrison Latinaa puutarhureille

Yli 3 000 kasvinnimeä selityksineen
Scildts & Söderströms 2013. Arvostelukappale.

Katja Kaukonen Kohina

Katja Kaukosen Odelma herätti mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon. Odelma on myyttisen kaunis kertomus, hieman vaativakin. Kohina päästää lukijan helpommalla. Mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon säilyy Kohinankin jälkeen, vahvisti vai asemiaan. Kaukosen novellikokoelma Vihkivedet on jäänyt minulle vieraammaksi, sillä en ole novellien ystävä, en ole koskaan ollut tai no koskaan on liioiteltua, sillä yhden kirjailijan osalta olen halunnut nekin omakseni suomeksi, englanniksi ja jopa saksaksi. Mutta valintatilanteissa otan pidemmän tarinan. Saaristo elementti on itselleni tärkeä ja mieluisa. Olen elänyt saaristossa.

Kohina kertoo arkkitehdin mielen seikkailuista omaan itseen. Päähenkilö Alvar Malmberg vetäytyy hetkeksi saarelle seuranaan lumikko, radio sekä sateen meditatiivinen ropina. Alvar tutkii mennyttä ja elettyä, omaa minäkuvaa, sivullisuuttaan ja ulkopuolisuuttaan perheessään. Takaumissa menneisyyteen Alvar käy läpi, kuinka yksin hän oli. Isä keskittyi työhönsä lakimiehenä. Äiti lähti, kun Alvar oli pieni. Alvarin muistot, äidin kirjeet elämän eväänä hän matkaa. 

Alvar nimessä on yhtymä Öölantiin, joka viittaa kalkkikivinummeen (alvari) sekä yhtymä isään ja poikaan. Isä oli vaatinut etunimensä lapselleen, jos tämä on poika. Stora Alvaret och Lilla Alvaret. Isä oli kotoisin Öölannista. Rakkaus seutuun sai isän viemään vaimonsa Öölantiin suhteen alkuaikoina. He kunnostivat taloa, mutta Ilsen huomion vei naapurin Mikael, joka kulttuuritoimittajana ymmärsi muutakin kuin lakipykäliä. Isässä eli valmistumisen jälkeinen kotiinpaluun halu yksipuolisena.

Olosuhteiden - vihasin tuota kaiken nielevää sanaa - takia en ollut tavoittanut aikuisuutta, saavuttanut kehitystehtäviäni, kuten joku ilmaisisi asian. Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta sitten ponnistaa pois.

Alvarin mieli on järkkynyt ja laitosjaksojen jälkeen hän on toipilas. Hän on lähtenyt omaan rauhaan. Saaressa yhteys ulkomaailmaan on hyvin rajoittunut. Eristetyssä ympäristössä arkea rytmittävät kävelyreissut ja Tagen käynnit muonatäydennyksineen. Eristyksissä oleva saari on vaativa selviytymisympäristö, siellä on tunnettava ja hallittava oma mieli. Kertomuksessa toistuvat säätiedotukset, sillä saaren kaltaisessa tilassa luonto ja sää ovat merkityksellisiä, muilla uutisilla ei ole kosketusta arkeen. Yksinäisyys saaristossa on kokonaisvaltaista.

Jos Tage olisi kysynyt elämästäni, olisin kertonut, että synnyin orvoksi. Talossa asui nainen, joka ei osannut päättää, kuka hän oli. Ei ainakaan äiti. Ilse Malmberg, omaa sukua Aaltonen. Oli myös Alvar Malmberg, joka oli sekä poika että vieras mies, jota sain kutsu isäksi. Vanhemmat, äiti, isä. Ne olivat pelkkiä sanoja.

Tietoisesti Alvar oli saapunut saareen vasta syksyllä, vaikka olisi voinut saapua jo aikaisemmin.  Syysmyrskyt, vellova meri ja pimeys seurana. Hän ei tietoisesti kaivannut aurinkoa, hellepäiviä tai lomailuun ennakoivia suotuisia päiviä.

Alvarin muistot ja elämä saarella näyttävät, mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei ole ketään.  Alvar kertaa mielessään lääkärin sanomia, kuinka rikkonaisen saa ehjäksi. Isän kömpelyys lähestyä lopun edellä tulee torjutuksi. Isän lähestymisyritys tuottaa vaivaantuneen olon. On helpompi sulkea ovia kuin avata. Kohtaamisen vaikeus on sulkenut muutkin ihmissuhteet pois.

Olen niin kaivannut Öölantiin, merta, peltoja ja alvaria. Hanhikkeja, kämmeköitä ja keltaisena kukkivia päivännoutoja. Helianthemum nummularium. Se ikävä on ihan fyysistä kipua.

Minusta tuntui, että aikani saaressa oli päättymässä. Ensimmäistä kertaa kaipasin pois. Saari oli ottanut minut omakseen, riepotellut tuulessa ja pessyt suolaisella vedellä. Nyt olin valmis. Minulla oli menneisyys. Ei ehyt tarina mutta riekaleisenakin riittävä. Olin hengissä ja kaupunki odotti, en enää kaatuisi sen kaduille, minussa olisi orastava tasapaino ja reippaus, kävelisin liikenteen kohinassa kuin kuka tahansa ohikulkija.

Tarina rakentuu identiteetin, myyttisen matkanteon ja sivullisuuden kenttään. Parhaimmillaan Kohina saavuttaa Peter Handken itsensä etsintää.

Katja Kaukonen Kohina

WSOY 2014. Arvostelukappale.

Haruki Murakami Norwegian Wood

 Varmaan voin aloittaa, että Murakami on suosikkikirjailijani ja aloitan luettujen Murakamien tuonnin tällä tekstillä blogiini. Norwegian Wood suomennettiin vasta 2012, mutta alkuperäisteos ilmestyi Japanissa vuonna 1987.

Kirja alkaa Toru Watanaben istuessa Boeing 747:ssä  Pohjanmeren yllä, kun kone on laskeutumassa  Hampurin lentokentälle. Beatlesin Norwegian Wood alkaa soida hiljaa taustalla syösten menneisyyden muistot mieleen. Siinä hetkessä Toru  palaa vuoteen 1969, kahdeksantoista vuotta taaksepäin, siihen aikaan kun hän oli kahdeksantoistavuotias tokiolainen opiskelija.

Norwegian Wood kertoo tokiolaisista opiskelijoista 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Ajan musiikki soi kirjassa taustalla.  Tarina on hienovireinen kasvukertomus aikuisuuden askelmilla, vanhemmista irrottautumisesta, opiskelija-elämästä, vastuunottamisesta omassa elämässä, rakkaudesta, elämännälästä ja yksinäisyydestä.  Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoiden soluasuntolassa. Torun pääaine on teatteritiede ja hän käy teatterihistorian ja saksankielen luennoilla yliopistolla tuntematta aiheeseen sen enempää intohimoa. Lukioaikana Torun paras ystävä Kizuki, tämän tyttöystävä Naoko ja Toru itse muodostivat kolmikon.  Eräänä toukokuisena iltana Kizuki teki itsemurhan vanhempien ollessa katsomassa sairasta sukulaista. Hän ei jättänyt jälkeensä itsemurhaviestiä, mutta hänen lähtönsä jätti tukahduttavan muistijäljen hänen läheisiinsä. Kizukin kuoltua Naoko ja Toru ajautuivat erilleen, sillä kolmikko oli särkynyt. Vasta melkein vuoden jälkeen he kohtaavat uudelleen opiskelijoina Tokion paikallisjunassa. 

Naoko on hauras, liian hauras selvitäkseen ja loittonee elämästä. Toru tempoilee naisseikkailuissa, mutta vahvimmin hän on kiinni Naokossa ja vahvassa Midorissa. Midori Kobayshi käy myös teatterihistorian luennoilla. Naoko ei saa otetta opiskelusta ja elämästään ja siirtyy vuoristoon parantolaan. Murakami kuvaa hyvin tarkasti Torun vierailun  Naokon luona parantolassa. Naokon huonekaverista Reikosta tulee myös läheinen Torulle. Synkkyyden keskellä Toru elää myös opiskelijaelämää, juhlii, työskentelee levykaupassa ja iskee tyttöjä tiheään tahtiin.

Murakamin teksti kulkee, tarina etenee suoraviivaisesti. Liian usein tarinoissa marssitetaan niin valtavasti ihmisiä näyttämölle, että lukija stressaantuu. Tässä teoksessa henkilöiden nimet jäävät helposti mieleen. Murakami kuvailee hyvin tarkasti ihan tavallisia arjen tapahtumia. Joku voisi sanoa, että kirjassa ei tapahdu mitään, mutta juju onkin oman identiteetin etsinnässä, oman minäkuvan rakentamisessa. Tuon ajan opiskelijaelämän kuvaus on kiinnostava, kun länsimaisen kulttuurin vaikutus on työntymässä osaksi japanilaista arkea. Opiskelijat lukevat  länsimaista kirjallisuutta Mannin Taikavuorta ja Fitzgeraldin Kultahattua. Osin kirjassa välittyy myös japanilaisen yhteiskunnan vaativuus.

En ihmettele, että The Guardian-lehti on listannut Murakamin kirjan teokseksi, joka jokaisen pitäisi lukea.

Haruki Murakami Norwegian Wood Tammi 2012

Kirja on luettu myös Sallan lukupäiväkirjassa.