Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin Pikkupöllö

Löysin tämän viehättävän kirjan Leena Lumen blogista.  Sen luminen kansi on lumoava. Minun oli pakko saada se lainaan ja sitten omaksi.

Pikkupöllö kertoo tarinan, miksi jokainen meistä on hyvä juuri sellaisena kuin on.  Siinä on varmasti hyvä opetus meille kaikille.

 Pikkupöllö ja sen sisaret tutustuvat pesäkolon ulkopuoliseen maailmaan. Kun äitipöllö saa aamulla katraansa nukkumaan yöllisen temmellyksen jälkeen, niin pikkupöllö epäröi. Pikkupöllön minäkuva ja identiteetti on haussa. Hän näkee alhaalla maassa aikaisen lumikellon,  hän ihastelee valkoista,  pitkäkorvaista maapöllöä. Tuollainen olisi kiva olla. Hän laskeutuu varovasti maahaan. Siellä näyttää kummalliselle. Puut näyttävät korkeammille. Hän puhuttaa jänistä, mutta ei saa kannustusta pitkäkorvaiseksi maapöllöksi. Jänis ottaa loikan, kun pikkupöllö uppoaa lumeen. Hänestä ei taida olla pitkäkorvaiseksi maapöllöksi. Eikä jäniksen tarjoamat oksan silmutkaan olleet maistuvia.

Metsässä se kohtaa seuraavaksi jättimäisen karvaseinän. Nyt hän halusi karvakynsipöllöksi. Talviunilta herännyt karhu oli äreä pienelle maassa pomppivalle piipittäjälle. Pikkupöllö kehui kynsiään, mutta masentui karhun kynsien ollessa lähes pikkupöllön kokoiset. Karhun tassun jälkeen se mahtui seisomaan. Äreä karhu antoi tassulla ilmalennon, jolloin pikkulento mätkähti maahan. Hänestä oli hölmö ajatuskin, että tuhlaisi talven nukkumiseen. 

Seuraavaksi sen huomio kiinnittyi ylhäältä männyn oksistosta kuuluvaan ääneen.  Pikkupöllö näki ruskeanharmaan otuksen, jolla oli upea, pörröinen häntä. Nyt pikkupöllö halusikin hyppiväksi häntäpöllöksi. Pikkupöllö kiipesi oravan luo ja katseli, kuinka ketterästi orava taiteli oksalta toiselle. Pikkupöllö päätyi, että siitä ei olisi tuoksikaan.

Mietteissään pikkupöllö havahtui tummaan ja hiljaiseen metsään. Äitipöllö saapui viereen lohduttamaan surullista pikkupöllöä, josta ei ollut jäniksen loikkiin, talven nukkuvaksi karhuksi tai oravaksi ilman upeaa häntä.  Kultaseni sinulla on siivet.  Pöllöt osaavat lentää. Äitipöllö levitti upeat siipensä. Pikkupöllö kokeili siipiään ja ymmärsi olevansa tavallinen pöllö, eikä sen pitänytkään olla muuta.  Tuon ymmärtäminen tekisi elämästä monesti paljon helpomman.

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin Pikkupöllö  Minerva 2013

 Leena Lumi kirjoittaa tästä kirjasta.

Lisa Genova Puolinainen

Olen lukenut aiemmin Lisa Genovan esikoisromaanin Edelleen Alice, joka kertoi alzheimerintaudista. Vaikutuin tuosta kirjasta kovasti. Genova kirjoittaa vakuuttavasti, mutta tällaisilla aihealueilla liikuttaessa on hyvä tietää, että kirjailija on Harvardin yliopiston neurotieteiden tohtori.

Luin kirjasta kustantajan esittelyn, jossa kerrotaan seuraava.

Nyt on jo kiire, ei ehdi selittää pojalle Maan vetovoimaa, murot mahaan ennen kuin ne pehmenevät, vauhdilla töihin, mittari näyttää toistasataa, vain yksi soitto kännykällä… sitten hirvittävä rysähdys – ja arjen sekuntipeli pysähtyy.

Sarah saa auto-onnettomuudessa aivovamman. Kirjan nimi Puolinainen viittaa vammaan. Kirjan englanninkielinen nimi Left Neglected on  täsmentävämpi kertoen, että Sarahin osana on vasemmanpuolen neurologinen oireyhtymä, vasemmanpuolen huomiotta jättäminen.  Hän ei tiedosta vasenta puoltaan, vasen käsi ja jalka eivät ole käskytettävissä. Näkökentän vasenta puolta ei havaita, sen informaatio ei välity. Eli henkilö saattaa syödä vain osan ruoasta, mutta lautasen vasenpuoli jää koskematta.  
Yritin itse puhua ystävälleni, menin hänen viereensä. En saanut minkäänlaista huomiota osakseni. Huhuu, hämmästelin. Kiersin ruokapöydän toiselle puolelle. Hän ilostui. Missä sinä olet ollut?

Pysäytys tulee tilanteessa, jossa Sarah ja Bob elävät työholisteina, tekevät tunteja aina vain enemmän, suorittavat yhä enemmän.  Kahdeksantoistatuntinen työpäivä on normaali. Tähän he sovittavat kolme lasta. Sarahin elämä pysähtyy, se pysähtyy kunnolla. Nyt hänellä on aikaa. Hän voi aloittaa alusta, se vaan, että on opeteltava syömään, pukemaan, seisomaan ja kävelemään. Niin ei pidä unohtaa tätäkään pikku juttua eli käymään vessassa. Kirjassa välittyy tilannekomiikka, pirullisia tilanteita, hermojen kiristymistä ja raastavaa turhautumista. Joku voi kokea edellä mainitut kuvaukset pitkästyttävinä, ihan sen takia, että lukija ei ymmärrä, kuinka alusta ihminen alkaa rakentaa elämäänsä. Vessareissu tai pukeminen saa hien yhtä hyvin pintaan kuin kunnon kokonainen salitreeni! Rintsikat, napit, farkkujen vetoketju, ravintolan tavallinen wc vaativat jo akrobatiaa.
Jo pelkkä fysioterapeutin näkeminen saa oksentamaan, sillä hän on viimeinen ihminen, jonka  Sarah haluaisi tavata. Vähitellen hän tajuaa pelin jujun.
Sarahille vie aikaa ymmärtää, kuinka totaalinen pysäytys on, että mennyt työrumba ei palaa. Kukaan toinen tai ulkopuolinen ei tiedä, mitä on aloittaa alusta. Kirjassa on huumoria, sillä sen avulla selätetään vaikeita asioita. Sarah ja Bob joutuvat laittamaan arvot uuteen järjestykseen.

Puolinainen oli lukukokemuksena laimeampi kuin Edelleen Alice, johon ihastuin.  Lukukokemus oli kepeä ja helppo, kun Edelleen Alice jäi ajatuksiin pitkäksi aikaa. Genovan asiantuntemus olisi antanut mahdollisuuksia syvällisempäänkin pohdintaan. Sarah jää etäiseksi ja pinnalliseksi ja silti tarina liian Sarahin kannalta kerrotuksi. Puolinainen on pinnallinen kirja, joka kalpenisi tosikertomuksen rinnalla. Esimerkiksi Pystytkö sanomaan perkele?  (Schildts & Söderströms) kertoo paljon todellisemman tarinan.

Lisa Genova Puolinainen
WSOY 2012 Kotikirjasto

Anneli Kanto Pala palalta pois Kertomuksia Alzheimerin taudista

 Anneli Kanto kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen perusteella teoksen siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Hän kertoo  kaunistelematta  raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. 

Luin kirjan hieman huonoon aikaan, sillä olin äskettäin lukenut Lisa Genovan kirjan Edelleen Alice (2010)  ja  John Bayleyn kirjan Elegia Irikselle (2001).  Alicen ja Iriksen maailma on tutumpi, he elävät ja toimivat, kunnes katoavat pala palalta. Heidän elämänkulkunsa  ymmärtää paljon paremmin, kun hoitokodin ja vanhainkodin vuodeosastot ovat vieraammat.

Ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti  kirjailija eläytyy oman äitinsä, Ailan,  monologiin itsensä kautta.

Tytär sen kanssa puhuu kuin vanhalle tutulle. Kai se jotakin on käynyt lääkärin  kanssa etukäteen juonittelemassa, ennen kuin minua tänne kyörättiin. Lääkärikin on olevinaan niin tuttua kanssani. Sentään teitittelee ja kutsuu rouvaksi. Nykyään ne joka paikassa huutelevat etunimeltä ja sanovat sinä, vaikkei ole sinunkauppoja tehty.


Toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta kirjailija kuvaa vertaiskertojien tarinanpätkiä ja  Alzheimer-faktaa.

 Käsikoukkua kulkeva pariskunta tulee Emmiä vastaan. Hän ei pysty väistämään heitä hermostuttaa jo etukäteen, vaikka tietääkin, mitä on tulossa. Pariskunta pysähtyy Emmin eteen ja tukkii kulun.

- Suoka anteeksi, rouva sanoo sivistyneellä äänellä. Voitteko ehkä neuvoa, missä täällä on info?

...

Vastauksen saatuaan rouva puristaa miehensä käsivartta. Mies on heistä hiljaisempi ja puhuu harvoin. Nyt hän avaa suunsa.

- Tämä on pitkä risteily.

Kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko  Anneli Kanto kertoo oman tarinansa Alzheimer-äidin tyttärenä. Hän purkaa itseensä kertyneen väsymyksen, epäuskon ja on valmis luovuttamaan roolistaan, päästämään irti.

Hän kertoo kirjeestä, jossa kaupunki ilmoittaa , että "saadakseen näkökulmaa vanhustyöhön"  se on kilpailuttanut vanhusten kotipalvelun, ja työ siirretään yksityiselle yritykselle.

Kun kirjailija huomauttaa äitinsä likaisuudesta, hän saa kuulla, että puhtaaltahan hän näyttää, naureskelee vanhempi hoitaja.

Että kotihoito soittaa minulle puoli yhdeksän uutisten aikaan ja sanoo: Äidiltäsi on tullut kakat lattialle. Tule siivoamaan."
Ohjeissa kerrotaan, ettei kotihoito  laita vessaan uutta paperirullaa, kun edellinen on loppu.

Saan äidille laitospaikan. Luonto hoitaa, ajattelen. Hän on viimeiset ajat laitoksessa ja kuolema korjaa, ennen kuin sairaus vie. Kestän kyllä.

Kului kaksi vuotta. Kuolema ei korjaa. Äiti lakkaa puhumasta.

Kannon parodia kotihoidosta  saa minut kikattamaan. Hänen tekstiään lukiessaan ymmärtää, että hän ei pystyisi tähän kirjaan ilman kokemuksiaan. Emme ole valmiita uskomaan, miten pahassa paikassa elämme. Ulkoistamalla kunta pystyy palkkaamaan ihmisiä, joilla ei ole edes alinta lähihoitajan tutkintoa. En ole koskaan nähnyt kotihoitajaa, joka ymmärtäisi tulleensa toisen kotiin.

En pysty samaistumaan Kannon ajatuksiin, että tunteet katoavat ensimmäisenä. Itse näin lähiomaisen kadottavan kaiken muun, mutta tunteet jäivät lähes loppuun. Lähes loppuun asti hän valitsi tutun numeron. Tuska ja huoli ei kuollut koskaan, vaikka viisaus ja tieto katosi.  Tunteet eivät kuolleet häpeään,  yöllisiin vaippojen repimisiin. Tunteet eivät kuolleet turhautumisiin, että täältä ei pääse kunniallisesti pois. Olen lukenut epikriisejä liikaa ja olisin ollut minä hetkenä tahansa valmis tunkemaan ne kirjoittajan nielusta alas. Niissä revitään ihmisen palasiksi, viedään  viimeinenkin itsekunnioitus. Vihasin Alzheimerin kasvoja, tyhmää ja tyhjää hymyä, joka kuoli ennen kohteen saavuttamista. Ihminen oli edessä olematta läsnä.

En voi sanoa pitäneeni Kannon kirjasta. Voiko siitä edes pitää? Sen sijaan ymmärsin kirjan. En edes tiedä sen tarpeellisuudesta.  Tai paremminkin mietin, miksi sen pitää olla niin tarpeellinen? Lisääkö se omaishoitajien ja läheisten tuskaa? Toimiiko se vertaistukena ja ainoana lohtuna, että joku toinenkin on kulkenut saman tyhjän tien?  Ehkä se piti kirjoittaa, jos se saa yhdenkin terveydenhuollon ammattilaisen kohtaamaan potilaassa ihmisen.  Vanhukset ja vammaiset pidetään ulkoistettujen palveluiden avulla kotona helveteissä, joiden verhoa kukaan ei raota julki. Kukaan ei puutu henkiseen väkivaltaan, ei tähän kouluttamattomien terrakotta-armeijaan.  Kannon kirja kuvaa hyvin todellisuuden. Pelkään vain, että moni pistää pääkin pensaaseen, en mä uskalla lukea. Kuulin juuri yhdeltä omaishoitajalta vitsin, kun hän pyysi talvikumeja pyörätuoliin. Teillähän on kaksi pyörätuolia, vaihtakaa toisesta.

Anneli Kanto Pala palalta pois
Kertomuksia Alzheimerin taudista

.

Salla Simukka Punainen kuin veri

 Tartuin kirjaan pienin varauksin. Varaus syntyi siitä, että kirja kertoo lukiolaistytöstä. Kyseessä on dekkaritrilogian avaus, nuorten trilleri,  mutta kyllä sen lukee vanhempikin. Olihan se kiva sukeltaa lukiolaisen maailmaan. Kirja on helppolukuinen, konstailematon dekkari. Kirjassa on visuaalista niin nimissä kuin muotoilussa. Koska kirjan nimi on Punainen kuin veri, niin sivujen reunat ovat punaiset. Toinen osa eli Valkea kuin lumi  sijoittuu Prahaan ja odotan sen lukemista, koska kaupunki on tuttu.  Musta kuin eebenpuu ilmestyy keväällä 2014

Päähenkilönä seikkailee 17-vuotias Lumikki Andersson. Miljöönä on Tampere ja vuodenaikana talvi, joten luin kirjan oikeaan aikaan. Luminen ja kylmä viima seuranani on mitä sopivin näyttämö tähän kirjaan.

Tarina lähtee etenemään, kun pimiöön on ripustettu kuivumaan pestyjä viidensadan euron seteleitä. Ilmassa leijuu vanhan veren haju. Lumikki Anderssonin periaatteena on olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, mutta seteleiden löytäminen johdattaa hänet keskelle kansainvälistä huumebisnestä. Alati kiihtyvä tapahtumien pyörre heittää Lumikin hengenvaarallisiin tilanteisiin, pakenemaan kylmäverisiä rikollisia ja lopulta salaisiin Jääkarhun juhliin.

En koe huumebisnestä kovin kiinnostavaksi, mutta lukioaika ei ole muuttunut omistani. Kyllä tuo ongelma oli omanakin lukioaikana voimissaan, kuka sen sitten myönsikin ja näkikin. Simukka pitää lukijan otteessaan. Kirjan salamyhkäinen ilmapiiri, Lumikin takaumat menneeseen viestivät lukijalle, että päähenkilön  menneisyys on opettanut ja kasvattanut häntä. Lumikki on erakkomainen selviytyjä, joka ajautuu tapahtumien keskiöön tahtomattaan. Dekkarigenressä kirja on minulle liian toiminnallinen.

Kaipaan Anna Janssonin Gotlantia, kansanuskoa, luontoa ja ajatuksia. Tässä kirjassa  tietynlainen lapsellisuus häiritsi ja ruokki lähinnä ajanvietettä.

Salla Simukka Punainen kuin veri

Tammi 2013  Kirjasto

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Tutustuin Muriel Barberyn kirjoittamaan Siilin eleganssiin löytäessäni kirjan pokkaritarjouksena. Lukukokemuksen jälkeen tiesin valintani epäonnistuneeksi. Tämä kirja olisi pitänyt ehdottomasti ostaa kovakantisena ja pysyväksi.

Luin Siilin eleganssin sana sanalta, lause lauseelta. 

Vähän väliä piti hengähtää, miettiä lukemaansa ja viivyttää etenemistä. Pitkästä aikaa löysin lukunautinnon. Joku näkee kertomuksen kahden kerroksen väen näkökulmasta. Katson mieluummin kirjaa ulkopuolisuuden tai sivullisuuden teeman kontekstissa. En näe katkeruutta. Renée kysyy lukijalta, mikä elämässä on tärkeää?

Renée Michel on toiminut 27 vuotta pariisilaisen hienostokerrostalon portinvartijana. Lyhyt ja pyylevä leskinainen elää kissansa Leon (Tolstoin mukaan) kanssa. Renée luo mielikuvaa näkymättömästä ja tyhmästä portinvartijasta. Tätä omakuvaa hän esittelee julkisesti, mutta kulissien takana hän hykertelee sille ironisesti. 

Talossa asuu varakkaan perheen Paloma Josse, joka on kaksitoistavuotias pohdiskelija. Hän on päättänyt väistää tyhjänpäiväisen porvarillisen kultakalamaljaan johtavan kohtalonsa. Paloma päättää tehdä itsemurhan kouluvuoden lopussa ennen seuraavaa syntymäpäivää. Kahden erakon elämä muuttuu japanilaisen herra Kakuro Ozun muuton myötä. Ozun kissojen nimet ovat Kitty ja Levin (Tolstoin mukaan).

Pelkistetty kerronta kuljettaa tarinan vahvana loppuun asti. Alusta lähtien tiesin löytäneeni helmen. Tarinaa kertoi niin  Renée kuin Paloma. Paloman loppuratkaisu yllättää. Loppuun jää tavaton haikeus. Pidin kirjasta alusta lähtien.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Gummerus 2013 Suomalaisen pokkariale

Genova Edelleen Alice

Luin Lisa Genovan kirjoista ensimmäisenä kirjan Edelleen Alice. Kirjan päähenkilö on Alice Howland. Hän viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori Harvardissa. Hän on älykäs ja viehättävä nainen, jolla on lukenut aviomies ja kolme aikuista lasta. Alice on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä.  Kirjan alussa hän pitää Stanfordissa  luennon vierailevan puhujana ja havahtuu tilaisuudessa yksinkertaisen sanan katoamiseen. Luennon jälkeen hänellä on kiire Los Angelesin koneeseen, sillä hänellä on tapaaminen nuorimman tyttärensä Lydian kanssa. Lydia etsii näyttelijäntöitä ja tekee töitä tarjoilijana. Äidin ja tyttären suhde on kiemurainen. Ravintolassa he havahtuvat salamavalojen välkkeeseen. Äiti ei tunnista kuvattavaa hahmoa, joten Lydia kertoo tämän olevan Jennifer Aniston. Tässä tapauksessa Alice ei ole unohtanut mitään, vaan hän ei tunnista henkilöä.

Alice haluaisi, että Lydia kulkisi hänen polkuaan, eläisi hänen arvojaan, kuten kaksi vanhempaa sisarusta on tehnyt menemällä toinen oikeustieteelliseen ja toinen lääketieteelliseen. Sen sijaan Lydian isä antaisi tyttären tehdä omat valinnat. John jopa rahoittaa tämän draamaopintoja.

Kotiin palattuaan hän lähtee juoksemaan lenkkiä kotoaan Poplar Streetiltä. Aina samaa reittiä - ensin Massachusetts Avenueta, Harvard Squaren poikki Memorial Drivelle, Charlesjoen rantaa Harvard Bridgelle teknillisen korkeakoulun luo, ja siitä takaisin - vähän yli kahdeksan kilometriä, neljänkymmenenviiden minuutin kierros.

...

Tapansa mukaan hän lopetti juoksemisen päästyään JFK:n puistoon.

Alice tiedostaa seisovansa varsin hyvin Harvard Squarella. Hän olisi halunnut kävellä edelleen, mutta jäikin jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei tiennyt missä hän oli. Hän rauhoittuu. Hän avasi silmänsä. Aivan yhtä äkisti kuin se oli häneltä kadonnut, maisema napsahti paikalleen. Kun hänellä oli molemmat jalat kotikadulla ja oma talo näköpiirissä, olo oli paljon turvallisempi.

Alice kohtaa koko ajan outoja asioita, muistihäiriöitä, eksymisiä ja erehtymisiä. Hän miettii ajan varaamista lääkärille, hän googlaa vaihdevuosien oireita, etsii stressistä syitä.  Seuraavana päivänä hän paneutuu työhuoneessaan tehtävälistaansa. Merkintä Eric ei avaudu, vaikka Eric Wellman on Harvardin psykologian laitoksen päällikkö. Alice myöntää itselleen, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän tarvitsee apua. Hän saa saman tien jatkolähetteen Massachusettsin keskussairaalan muistiyksikköön tutkimuksiin.

Lääkäri pyytää painamaan mielen nimen ja osoitteen John Black, West Street 42 Brighton.  Alice toistaa kertoo päivänmäärän, ikänsä, paikan, kerroksen, vuorokauden ajan, luettelee kuukaudet, toistaa sanaryhmiä, piirtää kellonaikoja. Joidenkin tehtävien jälkeen Alicen tulee toistaa nimi ja osoite, mutta hän muistaa vain nimen ja Brihgtonin.

Aluksi hän miettii, miten hän kertoisi sairaudestaan Johnille. Hänhän osaa yhä lukea ja kirjoittaa ja käyttää vessaa. Kymmenen päivää myöhemmin Alice kertoo diagnoosinsa Johnille. He aloittavat yhdessä tutkimuksissa käynnin. Alice tekee itselleen tiedoston, jota hän kertaa läpi eli kuukauden, osoitteen, työpaikan, Annan syntymäpäivän sekä lapsien määrän. Hän nimeää tietokoneeseen myös kansion nimeltä Perhonen. Perhonen on tiedosto, jonka hän käskee avata, jos edellisten kysymysten vastaukset epäonnistuvat, vielä kun hän kykenee avaamaan tiedoston.

Vähä vähältä Alice menettää oikeutensa opettaa.  Hän lukee Danin väitöskirjaa vaikeuksien kautta. Hän jää sairaslomalle. Hän on yksin kotona, etsii vessaa löytämättä. John tulee liian myöhään, mutta rauhoittaa ja auttaa vaihtamaan kuivat vaatteet.

Eräänä kertana Alice selaa kirjaa ja sen kappaleita huomauttaen Johnille, että on tainnut lukea kirjan. John vastaa, että Alice on tehnyt enemmän. Alice silmäilee kirjan nimeä From Molescules to Mind tekijät John Howland ja Alice Howland. Alice sanoo muistavansa kirjoittaneensa kirjan.

”MINULLA ON IKÄVÄ ITSEÄNI.” Alice toteaa miehelleen.

Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä.

En minä aikonut tulla tällaiseksi.

Minä tiedän.

Edelleen Alice on paras lukemani tämän aihealueen kirja. Alice käy kirjassa keskustelua identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Alice näyttää kadottavan otteen elämään, vaikka itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. Genova jättää aviomiehen ehkä tarkoituksella sivurooliin. John tuntuu paneutuvan uraansa voimallisesti, vaikka lähellä olisi häntä tarvitseva ihminen. Genova antaa äänen vertaisryhmälle, tautia sairastaville, eikä omaisille. Tunnen maailman, jossa Alice elää ja kirjoittaa, joten siihen on helppo sopeutua. Kirjan nimi on erinomainen. Se kiteyttää kirjan sisällön. Kirja kertoo tarinan Alicen näkökulmasta, todellisuudessa kertojaksi vaihtuisi loppua kohden John, kun yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Genova muuttaa loppua kohden tekstin tyyliä, sillä John muuttuu mieheksi, kysymykset toistuviksi, saadut vastaukset katoaviksi. Alicen näkökulma pitää kirjan mielekkäänä. 

Pidän Genovan tavasta kirjoittaa, mutta sairausgenre voi tylsistyttää ajan mittaan. Kirjailijana hänen olisi astuttava oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänen tyylinsä on eleetön, mutta missään nimessä se ei ole tylsä tai liian tieteellinen. Tämä kirja on huomattavasti parempi kuin Puolinainen. Puolinainen venyttelee turhia asioita ja hassuttelee asioilla, jotka eivät ole sen tarpeessa. John Bayleyn kirja Elegia Irikselle on tätä Genovan kirjaa parempi. Loppujen lopuksi lääkärin ja asiantuntijan kyvyt ovat vaillinaiset ja rajalliset. Bayley hallitsee ehkä termistön vajavaisesti, mutta tuossa kirjassa on ihminen kohteena eikä mallinukke. Ihmisellä on tunteet ja niitä ei voi mallintaa tiedollisesti, siksi Puolinainen on paikoin hyvin pinnallinen.

John Bayley Elegia Irikselle

Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. 

Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta, arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.

Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on saatava oma ääni tässäkin.

Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä.  Iris on parin tavatessa kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan.  Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.

 Se tapaus merkitsi suhteessamme käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä  tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista ystävyyssuhdetta.

 Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan, ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.

 Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs herra repimässä vaatteita pois.

 Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle:  En mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan ilmeettömänä.

 Bayley kuvaa Iristä: Ja vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.

 Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.

 Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua 25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee hienoisesti.

 Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet kynän kädestään.

Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin kiltit lapset nukkumaan mennessään.

Bayley kertoo muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä rituaali korvaa muistin.

... Iris tulee nukkumaan sikeästi. Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.

John Bayley Elegia Irikselle

Wsoy 2001. Kotikirjasto

Kristina Ohlsson Tuhatkaunot

Olin lukenut kirjasta oheisen mainostekstin.

 Ikääntynyt pappi puolisoineen löydetään kuolleena kotoaan Tukholman keskustasta. Tapaus vaikuttaa tyypilliseltä perhetragedialta: mies on ottanut hengen ensin vaimoltaan, sitten itseltään. Samaan aikaan Ali istuu pimeässä asunnossa lukkojen takana. Hän on paennut Irakin sekasortoa ja toivoo uuden elämän alkua Ruotsissa. Hänen hyväntekijänsä odottaa häneltä vain pientä vastapalvelusta.

En usko, että olisin aloittanut kirjan lukemista tuolla tekstillä. Viittaus maahanmuuttajien salakuljetusbisnekseen ei innostanut dekkarissa. Olin lukenut kuitenkin jo aiemmin Kristina Ohlssonin Nukketalon.

Tuhatkaunosta sanotaan, että se on itsenäinen jatko-osa Nukketalolle. En muista, sanotaanko näin myös kolmannessa osassa Varjelijassa. Luulisin, että mukaan pääsee vielä Tuhatkaunossa, mutta aloittaessaan Varjelijasta, menettää voimakkaasti rakennetun ihmissuhdekudelman. Ohlsson panostaa henkilökuvauksiin, tutkijoiden yksityiselämään ja valottaa näiden toiminnan taustoja, joka vaikeuttaa hajalukua. 

Tein itse virheen Henning Mankellin kirjoissa, että en lukenut niitä kronologisesti ja huomasin lukiessani menettäväni paljon.

Fredrika Bergman  on siviilitaustainen rikostutkija, joka työskentelee tiukan Alex Rechtin erikoisryhmässä. Tutkimusryhmälle valkenee varhaisessa vaiheessa, että heillä on itsemurhaa  paljon monimutkaisempi tapaus. 

Kirjassa edetään välillä maan rajojen ulkopuolelle, myös pappisperheen tyttärillä on roolinsa. Fredrika paljastaa lukijalle salaamansa roolin, että hän on toinen nainen,  elänyt  pitkään  salasuhteessa itseään vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tämä suhde jää järkyttävään vaiheeseen kirjan lopussa. Tämä osa todella koukuttaa jatkamaan.

 Olen todella ihastunut Kristina Ohlssonin kirjoittamiin dekkareihin. Fredrika Bergmanin hahmo on erinomainen.

Kristina Ohlsson Tuhatkaunot
Schildts 2011. Kotikirjasto