Genova Edelleen Alice

Luin Lisa Genovan kirjoista ensimmäisenä kirjan Edelleen Alice. Kirjan päähenkilö on Alice Howland. Hän viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori Harvardissa. Hän on älykäs ja viehättävä nainen, jolla on lukenut aviomies ja kolme aikuista lasta. Alice on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä.  Kirjan alussa hän pitää Stanfordissa  luennon vierailevan puhujana ja havahtuu tilaisuudessa yksinkertaisen sanan katoamiseen. Luennon jälkeen hänellä on kiire Los Angelesin koneeseen, sillä hänellä on tapaaminen nuorimman tyttärensä Lydian kanssa. Lydia etsii näyttelijäntöitä ja tekee töitä tarjoilijana. Äidin ja tyttären suhde on kiemurainen. Ravintolassa he havahtuvat salamavalojen välkkeeseen. Äiti ei tunnista kuvattavaa hahmoa, joten Lydia kertoo tämän olevan Jennifer Aniston. Tässä tapauksessa Alice ei ole unohtanut mitään, vaan hän ei tunnista henkilöä.

Alice haluaisi, että Lydia kulkisi hänen polkuaan, eläisi hänen arvojaan, kuten kaksi vanhempaa sisarusta on tehnyt menemällä toinen oikeustieteelliseen ja toinen lääketieteelliseen. Sen sijaan Lydian isä antaisi tyttären tehdä omat valinnat. John jopa rahoittaa tämän draamaopintoja.

Kotiin palattuaan hän lähtee juoksemaan lenkkiä kotoaan Poplar Streetiltä. Aina samaa reittiä - ensin Massachusetts Avenueta, Harvard Squaren poikki Memorial Drivelle, Charlesjoen rantaa Harvard Bridgelle teknillisen korkeakoulun luo, ja siitä takaisin - vähän yli kahdeksan kilometriä, neljänkymmenenviiden minuutin kierros.

...

Tapansa mukaan hän lopetti juoksemisen päästyään JFK:n puistoon.

Alice tiedostaa seisovansa varsin hyvin Harvard Squarella. Hän olisi halunnut kävellä edelleen, mutta jäikin jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei tiennyt missä hän oli. Hän rauhoittuu. Hän avasi silmänsä. Aivan yhtä äkisti kuin se oli häneltä kadonnut, maisema napsahti paikalleen. Kun hänellä oli molemmat jalat kotikadulla ja oma talo näköpiirissä, olo oli paljon turvallisempi.

Alice kohtaa koko ajan outoja asioita, muistihäiriöitä, eksymisiä ja erehtymisiä. Hän miettii ajan varaamista lääkärille, hän googlaa vaihdevuosien oireita, etsii stressistä syitä.  Seuraavana päivänä hän paneutuu työhuoneessaan tehtävälistaansa. Merkintä Eric ei avaudu, vaikka Eric Wellman on Harvardin psykologian laitoksen päällikkö. Alice myöntää itselleen, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän tarvitsee apua. Hän saa saman tien jatkolähetteen Massachusettsin keskussairaalan muistiyksikköön tutkimuksiin.

Lääkäri pyytää painamaan mielen nimen ja osoitteen John Black, West Street 42 Brighton.  Alice toistaa kertoo päivänmäärän, ikänsä, paikan, kerroksen, vuorokauden ajan, luettelee kuukaudet, toistaa sanaryhmiä, piirtää kellonaikoja. Joidenkin tehtävien jälkeen Alicen tulee toistaa nimi ja osoite, mutta hän muistaa vain nimen ja Brihgtonin.

Aluksi hän miettii, miten hän kertoisi sairaudestaan Johnille. Hänhän osaa yhä lukea ja kirjoittaa ja käyttää vessaa. Kymmenen päivää myöhemmin Alice kertoo diagnoosinsa Johnille. He aloittavat yhdessä tutkimuksissa käynnin. Alice tekee itselleen tiedoston, jota hän kertaa läpi eli kuukauden, osoitteen, työpaikan, Annan syntymäpäivän sekä lapsien määrän. Hän nimeää tietokoneeseen myös kansion nimeltä Perhonen. Perhonen on tiedosto, jonka hän käskee avata, jos edellisten kysymysten vastaukset epäonnistuvat, vielä kun hän kykenee avaamaan tiedoston.

Vähä vähältä Alice menettää oikeutensa opettaa.  Hän lukee Danin väitöskirjaa vaikeuksien kautta. Hän jää sairaslomalle. Hän on yksin kotona, etsii vessaa löytämättä. John tulee liian myöhään, mutta rauhoittaa ja auttaa vaihtamaan kuivat vaatteet.

Eräänä kertana Alice selaa kirjaa ja sen kappaleita huomauttaen Johnille, että on tainnut lukea kirjan. John vastaa, että Alice on tehnyt enemmän. Alice silmäilee kirjan nimeä From Molescules to Mind tekijät John Howland ja Alice Howland. Alice sanoo muistavansa kirjoittaneensa kirjan.

”MINULLA ON IKÄVÄ ITSEÄNI.” Alice toteaa miehelleen.

Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä.

En minä aikonut tulla tällaiseksi.

Minä tiedän.

Edelleen Alice on paras lukemani tämän aihealueen kirja. Alice käy kirjassa keskustelua identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Alice näyttää kadottavan otteen elämään, vaikka itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. Genova jättää aviomiehen ehkä tarkoituksella sivurooliin. John tuntuu paneutuvan uraansa voimallisesti, vaikka lähellä olisi häntä tarvitseva ihminen. Genova antaa äänen vertaisryhmälle, tautia sairastaville, eikä omaisille. Tunnen maailman, jossa Alice elää ja kirjoittaa, joten siihen on helppo sopeutua. Kirjan nimi on erinomainen. Se kiteyttää kirjan sisällön. Kirja kertoo tarinan Alicen näkökulmasta, todellisuudessa kertojaksi vaihtuisi loppua kohden John, kun yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Genova muuttaa loppua kohden tekstin tyyliä, sillä John muuttuu mieheksi, kysymykset toistuviksi, saadut vastaukset katoaviksi. Alicen näkökulma pitää kirjan mielekkäänä. 

Pidän Genovan tavasta kirjoittaa, mutta sairausgenre voi tylsistyttää ajan mittaan. Kirjailijana hänen olisi astuttava oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänen tyylinsä on eleetön, mutta missään nimessä se ei ole tylsä tai liian tieteellinen. Tämä kirja on huomattavasti parempi kuin Puolinainen. Puolinainen venyttelee turhia asioita ja hassuttelee asioilla, jotka eivät ole sen tarpeessa. John Bayleyn kirja Elegia Irikselle on tätä Genovan kirjaa parempi. Loppujen lopuksi lääkärin ja asiantuntijan kyvyt ovat vaillinaiset ja rajalliset. Bayley hallitsee ehkä termistön vajavaisesti, mutta tuossa kirjassa on ihminen kohteena eikä mallinukke. Ihmisellä on tunteet ja niitä ei voi mallintaa tiedollisesti, siksi Puolinainen on paikoin hyvin pinnallinen.

John Bayley Elegia Irikselle

Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. 

Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta, arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.

Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on saatava oma ääni tässäkin.

Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä.  Iris on parin tavatessa kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan.  Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.

 Se tapaus merkitsi suhteessamme käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä  tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista ystävyyssuhdetta.

 Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan, ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.

 Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs herra repimässä vaatteita pois.

 Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle:  En mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan ilmeettömänä.

 Bayley kuvaa Iristä: Ja vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.

 Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.

 Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua 25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee hienoisesti.

 Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet kynän kädestään.

Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin kiltit lapset nukkumaan mennessään.

Bayley kertoo muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä rituaali korvaa muistin.

... Iris tulee nukkumaan sikeästi. Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.

John Bayley Elegia Irikselle

Wsoy 2001. Kotikirjasto

Kristina Ohlsson Tuhatkaunot

Olin lukenut kirjasta oheisen mainostekstin.

 Ikääntynyt pappi puolisoineen löydetään kuolleena kotoaan Tukholman keskustasta. Tapaus vaikuttaa tyypilliseltä perhetragedialta: mies on ottanut hengen ensin vaimoltaan, sitten itseltään. Samaan aikaan Ali istuu pimeässä asunnossa lukkojen takana. Hän on paennut Irakin sekasortoa ja toivoo uuden elämän alkua Ruotsissa. Hänen hyväntekijänsä odottaa häneltä vain pientä vastapalvelusta.

En usko, että olisin aloittanut kirjan lukemista tuolla tekstillä. Viittaus maahanmuuttajien salakuljetusbisnekseen ei innostanut dekkarissa. Olin lukenut kuitenkin jo aiemmin Kristina Ohlssonin Nukketalon.

Tuhatkaunosta sanotaan, että se on itsenäinen jatko-osa Nukketalolle. En muista, sanotaanko näin myös kolmannessa osassa Varjelijassa. Luulisin, että mukaan pääsee vielä Tuhatkaunossa, mutta aloittaessaan Varjelijasta, menettää voimakkaasti rakennetun ihmissuhdekudelman. Ohlsson panostaa henkilökuvauksiin, tutkijoiden yksityiselämään ja valottaa näiden toiminnan taustoja, joka vaikeuttaa hajalukua. 

Tein itse virheen Henning Mankellin kirjoissa, että en lukenut niitä kronologisesti ja huomasin lukiessani menettäväni paljon.

Fredrika Bergman  on siviilitaustainen rikostutkija, joka työskentelee tiukan Alex Rechtin erikoisryhmässä. Tutkimusryhmälle valkenee varhaisessa vaiheessa, että heillä on itsemurhaa  paljon monimutkaisempi tapaus. 

Kirjassa edetään välillä maan rajojen ulkopuolelle, myös pappisperheen tyttärillä on roolinsa. Fredrika paljastaa lukijalle salaamansa roolin, että hän on toinen nainen,  elänyt  pitkään  salasuhteessa itseään vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tämä suhde jää järkyttävään vaiheeseen kirjan lopussa. Tämä osa todella koukuttaa jatkamaan.

 Olen todella ihastunut Kristina Ohlssonin kirjoittamiin dekkareihin. Fredrika Bergmanin hahmo on erinomainen.

Kristina Ohlsson Tuhatkaunot
Schildts 2011. Kotikirjasto

Saniainen kukkii juhannuksena

Otin Niemensivun uusimman sarjakuva-albumin kirjaston uutuushyllystä nimekkeen ja kannen perusteella. Kerron suoraan joutuneeni sen kanssa oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. En voinut vastustaa aihetta eli juhannuksen taikoja, uskomuksia ja kirkon seutua. Tämä on Niemensivun kolmas albumi. Hän ammentaa aiheensa kotiseutunsa historiasta. Vuonna 1928 Parkanon kirkkoon iski salama kesken tyttöjen ripille pääsyn. Rytäkässä kuoli yksi ja useampi loukkaantui.

Niemensivu kertoo tästä juhannuksesta uudessa albumissaan. Albumin nimi viittaa siihen, että ennen uskottiin, että voimallinen saniainen kukkii ainoastaan juhannusyönä, ja kukan näkevää ja siementen löytäjää odottivat kaikki aarteet. Ongelmana on saniaisen kukkiminen.

Juhannuksena nuorilla pyörivät mielessä erilaiset juhannustaiat, kuten kukkien kerääminen tyynyn alle, alasti pellossa kirmaaminen, kukkivan sananjalan etsintä, virvatulet sekä mystiset juhannustaiat. Joukko nuoria lähtee kirkolle katsomaan tyttöjen ripille pääsyä. Parkanon kirkko onkin täpötäynnä. Nuorten lempi leiskuu ja uusi pappi tärkeilee ensisaarnansa kanssa. Ukkonen tekee tuhojaan ja sytyttää kirkon.


Sarjakuvia luen vähän, seuraan Kamala luonto -sarjakuvaa, aina kun näen. Jarkko Vehniäisen piirtämä ja käsikirjoittama sarja ilmestyy esimerkiksi Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla ja Metro- lehdessä.


Uteliaisuudesta luin Niemensivun uutuusalbumin. Fontti oli paikoin lukea. Alareunassa repliikit kulkevat englanniksi. Niemensivu kuljettaa vanhat kansanuskomukset hyvin onnistuneesti tarinassa. Joskus on hyvä olla avoin ja tarttua hieman vieraampaankin genreen. Viehätyin kuvituksesta, väreistä ja kansanperinteen aiheesta.

Reetta Niemensivu
Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri Kurpitsa
2013 Kirjasto

Marianne Cedervall Ajattelen sinua kuolemaasi asti

Vanhassa kappelissa juhlii kaksi naista samppanjaa juoden. Maanläheinen Mirjam on lääkäri ja palannut hiljattain kotisaarelleen vuosien jälkeen. Hänen ystävättärensä Hervor on Mirjamin täydellinen vastakohta. Elämä ei ole kohdellut Mirjamia silkkihansikkain, ja nyt hän on todellakin päättänyt antaa takaisin samalla mitalla. Aseinaan Hervorin salaiset kasviuutteet ja ripaus naisellista juonikkuutta Mirjam toteuttaa kostosuunnitelmansa.

Ostin kirjan tuon esittelytekstin perusteella. Hervor ja Mirjam olivat tavanneet Kuivalihavaarassa, jossa Mirjan työskenteli kahdeksan vuotta terveyskeskuslääkärinä. Nyt kaksikko on tullut yhdessä Gotlantiin, Kajpe Kviarin maalaiskylään.

Nyt naiset kunnostavat kappelia asunnokseen. Kaksikon saapumisen myötä kylän kirkonkellot alkava kutsua kyläläisiä hautajaisiin tiuhaan tahtiin. Sopivasti magiaa ja rohtoja, opetellaan erottamaan valkokärpässientä herkkusienestä.

Kirjan kansi on houkutteleva, neito unikkopellossa. Kirja sopii kesäiltaan seuralaiseksi ilman, että pitää keskittyä kuuntelemaan jokaista rapsahdusta.

Gotlantilaissyntyinen Marianne Cedervall kunnostaa itsekin vanhaa kappelia. Tämä on Cedervallin esikoiskirja. Heikkouteni on lumoava Gotlanti ja skandinaaviset naisdekkarit. Cedervallin kirja on hyväntuulinen kirja, mutta en niinkään luokittele sitä puhtaaksi / pelkäksi dekkariksi.

Toivoisin, että Hervorin ja Mirjamin tarina, viisikymppisten naisten tarina saisi jatkua myös suomeksi. Cedervallin kirjoissa on lämpöä ja älyllisyyttä. Cedervall ei ammenna tarinaa väkivallasta. Eikö viiskymppinen naispari sovi dekkariin?


Marianne Cedervall Ajattelen sinua kuolemaani asti

Atena 2011 Kotikirjasto

Stefan Casta Sohvin puukirja

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä on kolmas Sohvin luontokirjastossa. Aiemmat ovat Sohvin marjakirja ja Sohvin kukkakirja. Samaan sarjaan kuuluisi vielä Sohvin sienikirja, mutta sitä ei ole valitettavasti suomeksi. Toivottavasti olisi oikein kirjoittaa, että ei ole vielä.

Sohvin puukirjassa opastetaan tunnistamaan puulajeja. Miten eri puulajit voi tunnistaa?  Sohvi tutustuttaa 16 puulajiin kuvin ja sanoin. Puulajit ovat  haapa, koivu, tammi, ruotsinpihlaja, lehmus, vaahtera, hevoskastanja pyökki, tervaleppä, jalava, mänty, kuusi, saarni, pihlaja, raita ja pähkinäpensas. 

Etukansissa lehdet ovat kesäasussa ja takana syysväreissä. Usein jo ruotsalaisissakin lastenkirjoissa lajit ovat liian eksoottiset meille. Sohvin omat tietoruudut täydentävät tietoa kasvioppimaisesti. Sovi tarjoilee myös visaisen pähkinän lukijalle jokaisella aukeamalla. Hevoskastanjan kerrotaan olevan kaikkien lasten puu, koska siemenet ovat mukavan sileitä, niitä voi painaa poskea vasten. Siinä voi tulla poru, että saadaan hedelmys rikki ja siemenet esille.

Tutkimusretki johdattaa lukijan puiden lisäksi sieniin, jäkäliin ja pikkunisäkkäisiin, perhosiin, lintuihin ja pikku ötököihin. Stefan Castan teksti on asiantuntevaa ja helppotajuista. Bo Mossbergin kauniit kuvat ovat tuttuja monille hänen kukka- ja sienikirjoista sekä etenkin kämmekkäkirjoista.

Parempaa puukirjaa ei helpolla löydä, joitakin kiehtovia on englanniksi. Sovin puukirja sopii lapselle tai aikuiselle, itse ostin itselleni.

Stefan Casta Bo Mossberg Sohvin puukirja
Kustannus Mäkelä 2007 Kotikirjasto

Heli Hulmi Kuoleman horisontti

Kuljin kirjastossa ja löysin Hulmin Kuoleman horisontin. Luin sen kerralla ja luin sen paloissa. Pidän harkiten uusia kirjoja eli myyn turhaa koko ajan pois. Tämän haluan omistaa itse - pysyvästi.




Kuoleman horisontti ja kirjoitus lähestyy kuolemasta kirjoittamista. Kirja sopii sekä kirjoittajaohjaajille että kirjoittamista harrastaville. Hulmi rikkoo taitavasti genrerajoja, sillä esseenomaisessa tekstissä yhdistyy lyyrisyys sekä konkreettiset kirjoitustehtävät. Kirjassa on mm. Tomas Tranströmerin, Leena Rantasen, Raija Siekkisen, Helinä Siikalan, Solveig von Schoulzin ja Bo Carpelanin tekstikatkelmia.

Hulmi kuljettaa tottunein ottein lukijaa Hietaniemen hautausmaan kortteleissa, astelee hiekkakäytäviä tuntien sen sokkelot. Hän pysähtyy kappelin edustalla samojen auringonkukkien eteen kuin minäkin. Hän kertoo, että Hietsu merkitsee hänelle uimarantaa ja hautoja, kuten niin monelle. Itse lisään, että olen polvistunut monen ruusupuskan eteen sankareilla satoi tai paistoi. Hulmi kyselee vainajan sielun paikkaa, tavoittaako sielun myös mullan alta, kollektiivisilta surumailta, jyhkeistä kivimetsistä? Tuntuu, että en halua edes kertoa enempää tästä matkaoppaasta, jokaisen on kuljettava se itse. Kivimuuri erottaa kaksi maailmaa, elävien ja kuolleiden, kuten se erottaa myös eri uskontokuntien lepääjät. Kirjoittavat kulkevat ohjeiden mukaisesti etsien sopivat kohteet, jotka taltioivat mieleensä kuvina ja kirjoittavat muistamansa paperille. Joku kirjoittaa kirjeen kuolleelle äidilleen, joku tuntemattomalle, jonka tarinan tuntee.


Samaan aikaan luin kirjan Mikään ei häviä - Kirjoituksia kuolemankulttuurista, mutta sen sekavuus hajotti minua. Hulmin kirja oli eheä kokonaisuus. Hän kiihdyttää vauhtiin dance macabreen vanitaksen kontekstissa ja ujuttaa kuoleman symbolit eteemme.


Tiesitkö, että ennen Hietaniemen portista astuttiin sisään Kalmistokadulta, nykyisin Mechelininkadulta? Marian sairaalan imagoon sopi paremmin uudistettu nimi. Hulmi kuljettaa kirjoittajiaan lapsuuteni maisemissa ja maalaa Lapinlahden jyhkeän sairaalan silmien eteen, joka sekin toimi Helsinki liekeissä näyttämönä. Vastapäätä sairaalaa on portaat veteen, joilla istuin lapsena miettien, mihin valtakuntaan ne vievät?

Hetkessä Hulmi sieppaa lukijan mukaansa maailmalle ja johdattaa British Museumin käytäville ja kertoo Virginia Woolfin, Ted Hughesin, Sylvia Plathin ja T. S Eliotin asuneen aikoinaan näillä samoilla kulmilla. Näiden talojen asujalaatat innostavat kulttuurituristeja ihan sinä missä Buckingham Palace.


Heli Hulmi Kuoleman horisontti
Kansanvalistusseura 2012. Keskustakampuksen kirjaston kirja.

Mikkola Malinka Kuuntytär & Crawley Cat poems

Marja-Leena Mikkola kertoo Malinka Kuuntyttären, Birman pyhän kissan tarinan. Malinkan on aika löytää sulho vierelleen. (Tekstini sisältää juonipaljastuksia). Sanottakoon tässä, että Malinka on harvinaista rotua. Hänet turkkinsa kuvataan olevan silkkinen, beigenvärinen ja pitkäkarvainen. No olkoonkin, että oikeasti puolipitkäkarvainen, huomautan. Naama on tummanruskea ja silmät kirkkaansiniset. Kuvassa katti näyttää valkoisilta osiltaan näyttelytasoiselle, hieman on ronskit valkoiset osat. Tyypiltään katti sijoittuisi paremmin CFAn mittelöissä kuin FIFEn. Malinka on ruskeanaamio pyhä birma.
En malta olla sanomatta, että Kotus (Kotimaisten kielten keskus) lanseerasi 30.1. 2014 sanapoimintoja vuodelta 2013. Poiminnoissa esitellään sana naamiokissa. Naamiokissoista on puhuttu vuosikymmeniä eri rotujen keskuudessa, tämä mihin nyt viitataan on vain muutaman viime vuoden perua. Kate Palmgren (Stierncreutz) ja Toini Tikkanen kirjoittavat kirjassa Rotukissat vuonna 1967 naamiokissoista. Sanaa ei voida omia yhden tulokasrodun käyttöön.

Malinka ottaa kosijoita vastaan, ensimmäisenä saapuu Herra Xerxea de Dazling. Persialaisuros ei liiemmin tee vaikutusta saati tämän tähtitiede. Seuraava tulija oli hopeatabby Maharadja de Jaipur, jonka seura sai Malinkan unille. Seuraavaksi ilmaantui abessinialainen Amadeus Rhadamante, joka osasi kertoa hirmuliskoista, ihmisen esihistoriasta ja kissan kaikkivoipaisuudesta. Iltapäivällä Malinkalle esiteltiin venäjänsininen Ivan Volkonski. Tämä tarinoi samovaarista ja kissojen velvollisuudesta jatkaa sukua. Illallisen jälkeen Malinka näki ikkunasta Kuun, äitinsä. Orapihlajan huumaava tuoksu sai Malinkan hypähtämään ulos ja tutkimaan pensaasta kuuluvaa rapinaa. Hän löysi vieraan, joka kertoi, ettei tiedä, mistä tulee ja minne menee. Ahvenraitainen kulkuri kertoi nimekseen Kulkurikollin ja sanoi jäävänsä hetkeksi. Kun aamu valkeni Malinka hypähti sisään ja Kulkurikolli oli jatkanut jo matkaansa. Jonkun ajan kuluttua Malinka synnytti neljä rakastamaansa pentua, kaksi omanlaistaan ja kaksi ahvenraitaista.

En puutu tarinaan, tosihan se on. Kuuntyttäret ovat rakastuneet kulkureihin. Oma Arrheniani kertoi, kuinka ruskeanaamio pyhä birma rakastui valtavan upeaan maine cooniin. Olen jäävi arvostelemaan kirjaa, saisin niin monen sinisilmän vihat niskaani eli voin vain jakaa tarinan.

Marja-Leena Mikkola (teksti) & Matti Kota (kuvitus) Malinka Kuuntytär
Otava 1990 Kotikirjasto

Dave Crawley (teksti) & Tamara Petrosino (kuvitus) Cat Poems

Sain tämän kirjan joululhaksi. Kirjan sisä- ja takakansissa koreilevat rodut siamese, persian, devon rex, turkish angora, himalayan, american shorthair, japanese bob, spynx, scottisd fold, american curl, ragdoll, manx. Kissat on piirretty hyvin, että ei tuo tulos muutu tarkastamallakaan. Himalayan kissan sukat pysyvät tummina kuvassa, joten etsimäänsä rotua jää kaipaamaan.

Tarinoissa kerrotaan mm, kuinka kulkurikissa Tiger löytää kodin, Tandy täyttää 20 vuotta, kissan puheesta, kylpyreissusta, herkkuja napostelevasta Feliciasta, joka kavahtaa ajatusta hiirenpyynnistä. Tarinassa kuvataan elämää 17 kissan kanssa, kun jokaiselle on katettu omat ruokakipot ja lelut. Kerrotaan pienen koululaisen kamalasta koulupäivästä, jonka hän jakaa lemmikilleen kotiin päästyään. Kun leikkipuistossa komennot, nouda, istu, paikka saavat osakseen vain nuivan, syrjäkareisen katseen. Kirjassa paneudutaan kissan työsarkaan, kun kerrotaan samalla opaskoirista, paimenkoirista, vetokoirista, juoksukilpailusta. Kissan työksi on kuvattu kauneusmittelöt ruusukkeineen ja toisaalta uskollisuus, kun ystäväsi herättää sinut aamunkoitteessa puskien, kun tämä käpertyy syliisi kehräten, koiran töllöttäessä vieressä.

Oodi kissanystävälle, sitä tämä on. Kunnianosoitus noille mahtaville olennoille. Tekijät tuntevat kissan maailman.

Dave Crawley (teksti) & Tamara Petrosino (kuvitus) Cat Poems
Boyds Mills Press 2005