perjantai 15. huhtikuuta 2016

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut




Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirsi Alaniva on turkulainen toimittaja. Villa Vietin linnut on Kirsi Alanivan esikoisromaani. Se voitti Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän käsikirjoituskilpailun.

Villa Vietin linnut on salamyhkäinen, menneisyydestä kuiskiva kudelma, pienoisromaani ja sukupolviromaani. Se on sivujaan huomattavan paljon laajempi, monitahoinen ja monikerroksellinen teos.

Tarinan keskushenkilö on Ellie, joka syntyy 1980-luvulla äitinsä tarinoista keskelle mudan peittämää saarta. Siitä huolimatta suvun tarinoita ammennetaan paljon kauempaa. Ellie on jatkumo sukupolvien naisten ketjussa. Hänen mukana kuljetaan vuoteen 2013.

Äitini oli vai rikkinäinen kaiku omien isoäitiensä historiasta, ja minun tehtäväkseni jäi rakentaa tarina ehjäksi.

Jälleen kerran lukija kasailee fragmentaarisia palasia. Tarinoiden sävy on hieman tumma, groteski ja brutaali. Lahoavassa kartanovanhuksessa on läsnä menneisyyden painostava tunnelma. Toisaalta ammennetaan kansanperinteen kuvastosta, vanhoista uskomuksista.

Ellie syntyy sukupolvien ketjuun keskelle roudan peittämää saarta. Hän kertoo, kuinka äidillä oli tapana ajeluttaa lastaan punaisella Fiatillaan tammien varjostamilla teillä ja kertoa saarella tapahtuneista murhista. Ellielle oli jäänyt mieleen kaksosten hukuttaminen avantoon, jonne johti kolmet jäljet, mutta vain yhdet palasivat. Äidin tarinoiden todenperäisyydestä ei ollut aina varmuutta, mutta vanhalla kirkkomaalla on viisivuotiaiden kaksosten hautaristi vuodelta 1913.

Kun minun piti kuusivuotiaana neuvolassa piirtää kuva perheestäni, lisäsin harmaalla tussilla minun ja äidin selän taakse parikymmentä laihaa varjoa kuvaamaan niitä sukulaisia, jotka pitivät meille ilta toisensa jälkeen seuraa. Sain lähetteen jatkotutkimuksiin, joissa minulla todettiin olevan ylivilkas mielikuvitus ja loitontunut käsitys todellisuudesta.

Villa Vieti oli vielä 1960-luvulla kukoistava kartano, jossa isoäiti Saga järjesti upeita juhlia. Ellien äiti kasvoikin imelässä sherryn hajussa. Täytettyjen lintujen, soidinlaulujen huminassa, lintujen lasisilmien kyynelvirrassa ja kiinanruusujen keskellä eli nainen toisensa jälkeen vuosikymmenestä toiseen. Vanhimmat tarinat ovat 1900-luvun molemmilta puolin, kun Martha, Ingrid, Brita ja Milda saavat äänen. Milda (1929) oli kymmenenvuotias, kun hän tuli kartanoon pikkupiiaksi. Kartanon rapistuminen alkoi isoäidin kuollessa 1970-luvulla maksakirroosin aiheuttamaan syöpään. Lähes kolmestasadasta neliöstä Ellie ja äiti asuttivat enää kuuttakymmentä neliötä. Puutarha oli niin umpeenkasvanut, että sinne saattoi eksyä. Ikkunat tuuli oli piessyt rikki.
Ellie muistaa Erikin, joka kävi äitiä katsomassa, ainakin aluksi.  Erik oli äidin ja tyttären ainoa vieras. Tarinat lomittuvat sinne tänne, tullen yhä uudelleen esiin.

Mutta minulle aikaa ei ollut olemassa. Elämäni oli kiertynyt liikkumattomien kuvien tarinoihin, ja varsinkin kesäisin päivät tuntuivat takertuvan toisiinsa. Ne liimaantuivat ja venyivät niin, että väliin jääviä saumakohtia oli mahdoton erottaa. Vasta elokuussa aloin aistia, että syksy on tulossa, mutta kuihtuvan kartanon kosteissa nurkissa oli helppo hukata ajantajunsa.

Alanivan kieli on kaunista, voimakkaasti latautunutta, siinä on aistimusten ja luonnon makuja, hajuja, eritteitä. Huoneet täyttyvät tomusta ja suojaa etsivistä eläimistä. Nainen on kirjan keskiössä, eri aikoina eri kehyksissä, alttiina rakkauden ansoihin, valmiina toistuviin raskauksiin, jotka työntävät uutta elämää tuskallisena. Kuolleet eivät pysy vaiti, vaan kulkeutuvat mykkinä varjoina, kunnes saavat äänensä kuuluviin.

Hiki ryöppysi rauhasistani kuin kuivuneesta suihkulähteestä edetessäni nelinkontin lattialla ja viimein, Erikin luiset sormet, villapaita niskalle kiertyneenä, minun hampaani hänen kaulalleen kuin lumiset marjat.

Villa vietin linnut tuo mieleeni Birgitta Trotzigin Liejukuninkaan tyttären. Ei niinkään tarinaltaan mutta ilmaisultaan. Osin tämä muistuttaa minua Kristiina Wallinin Valon painosta, vaikka se onkin runokirja, mutta siinäkin sukupolvet ovat läsnä.

4 kommenttia:

  1. Tämä on luettavana juuri nyt. Jokainen lause, jokainen kappale, voi miten tykkään tästä kirjasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat ja juuri siksi tämä oli tukala blogattava, koska jokainen lause ja jokainen kappale oli niin latautunut. Päätinkin jättää yksityiskohdat. Minä todella pidin tästä.

      Poista
  2. Tämä oli yllätyspoiminta kirjastosta, tykkäsin kovasti! Vahva tunnelataus, kaunis kieli ja taidokkaasti luodut elävät hahmot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllätyin kirjasta, todella hyvin kerrottu sukutarina. Hyvä yllätys kirjastosta sinulle.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!