lauantai 19. huhtikuuta 2014

Nigel Nicolson Virginia Woolf



Luin Nigel Nicolsonin kirjoittaman elämäkerran Virginia Woolfista ensimmäisen kerran sen ilmestyessä vuonna 2007. Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja journalisti, joka toimi kustantajana miehensä Leonard Woolfin kanssa pariskunnan perustamassa Hogarth Pressissä. Hän oli keskeisenä jäsenenä Lontoossa vaikuttaneessa ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuului useita kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Woolfin tunnetuimpia teoksia ovat ehkä Mrs. Dalloway (1925), Majakka (1927), Orlando (1928), Oma huone (1929) ja Aallot (1931). Yhtä hyvin rinnalle voi nyt nostaa Savukeitaan julkaisemat Vuodet, Yön ja päivän sekä Menomatkan. Woolfia pidetään James Joycen ohella merkittävimpinä modernin kirjallisuuden ja erityisesti ns. tajunnanvirtatekniikan uranuurtajana Euroopassa. Kirjan on suomentanut Ruth Jakobson.

Nigel Nicolson on kirjailijapari Harold Nicolsonin ja Vita Sackville-Westin (Woolfin ex-rakastajar) poika. Vita Sackville-Westin yhteydessä on pakko muistaa Sissinghurstin puutarha ja aiheen kirjat. Nicolson pystyy taustansa takia kertomaan asioita eletystä elämästä, muistamaan itsekin tuokiokuvia. Tämä fragmentaarinen elämäkerta ei ole ehjin eikä paras, mutta muutakaan ei ole suomeksi, vaikka parempia ovat kirjoittaneet mm. Quentin Bell (Virginian sisarenpoika) ja Hermione Lee. Miksi näitä ei suomenneta?

Nicolson kuvaa aluksi Woolfin nuoruusvuosia, kun perhe asui Kensingtonin alueella arvostetussa osoitteessa 22 Hyde Park Gate. Virginia syntyi 25.1.1882 Leslie ja Julia Stephenin kolmantena lapsena. Virginian vanhemmille heidän avioliittonsa oli toinen, joten kumpikin toi lapsia edellisestä liitostaan. Ylemmän keskiluokan perheessä Julialla eli Virginian äidillä oli seitsemän palvelijaa. Virginia oli äiti Julian kuollessa viidentoista ja isän kuollessa 22-vuotias. Virginia valitti lapsuudestaan, että hän ei saanut Vanessan kanssa opiskella veljiensä tavoin.

Leslien kuoltua Virginian sisar Vanessa järjesti heidän muuttona Bloomsburyyn, osoitteeseen 46 Gordon Square. Vanessan mennessä naimisiin Cliven kanssa Hyde Park Gatessa asunut kymmenhenkinen perhe supistui kahteen, kun jäljellä oli Virginia ja Adrian. Virginia pääsi matkustamaan elämänsä aikana Ranskaan, Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin jne.

Kun Leonard kosi tammikuussa 1912, niin hän sai kieltävän vastauksen, mutta uusiessaan kosinnan toukokuussa, hän sai vieläkin epäröivän Virginian suostumaan kosintaan. Virginia toi julki, että hänen terveydentilansa ja mielensä oli epävakaa, ja hän olisi vain taakaksi miehelleen. Heidän avioliittonsa jäi lapsettomaksi ja hieman oudoksi, mutta pariskunnan kirjeenvaihdon perusteella on pääteltävissä, että Leonard pysyi uskollisena koko heidän 30-vuotisen avioliittonsa ajan. Leonardin juutalaistausta ei välttämättä ollut Virginian mieleen kaikissa tilanteissa, mutta joskus hän hyödynsi sitä. Virginia oli poliittisissa kannanotoissaan yhtä epävarma kuin Leonard oli järkkymätön omissaan. Nicolson tuo kirjassa esiin Hermione Leen näkemyksen kautta Virginian asennoitumisen sotaan.

Virginia suhtautui sotaan eri tavoin kuin Leonard. Hän ei yrittänytkään tuoda esiin näkökantaansa; historian merkittävin sota, jossa kuoli 10 miljoonaa nuorta miestä, oli hänen kannaltaan merkityksetön. Se vain vahvisti hänen epäluuloisuuttaan miesten hallitsemaa yhteiskuntaa kohtaan. Hänen mielestään sota oli ”luonnoton miehinen kuvitelma” ja patriotismi ” halpamainen tunne”. Taistelun täytyy jatkua, jos se on välttämätöntä, mutta hänen mielestään ihmiset käyttäytyivät kuin ”outo keskiafrikkalainen heimo”.

Nigel Nicolson avaa Virginian ja äitinsä suhdetta kirjassa: Mikä sitten sai tämän hämmentävän seurustelun kehittymään rakkaussuhteeksi? Mikä Vitassa oikein veti Virginiaa puoleensa? Ensinnäkin Vitalla oli kiehtova tausta. Hän oli hienoa syntyperää, ja Sackvillen suvun upea linnamainen kartano, Knole, herätti Virginian historiantajun kuin tuoksuva hajustesekoitus arvokkaassa vanhassa kulhossa.


Nicholson käsittelee kirjassa Virginian kirjojen kirjoittamisen vaiheita. Leonard oli lähellä Virginiaa, ja vain hän pystyy kertomaan, kuinka Virginia koki kirjoittamisen:
 En ole koskaan tuntenut ketään, joka paneutuisi työhönsä tiiviimmin ja väsymättömämmin kuin Virginia, varsinkin silloin, kun hän kirjoittaa romaania. Teoksesta tuli osa häntä, ja hän itse sulautui siihen. Hän kirjoitti sitä käsin aamupäivisin vain kymmenestä yhteen ja iltapäivällä yleensä kirjoitti tekstin puhtaaksi koneella. Kun hän sitten käveli Lontoon kaduilla tai South Downsin rannikkoseudulla Sussexissa, kirja kuitenkin liikkui hänen alitajunnassaan koko päivän ajan, tai hän itse liikkui unenomaisesti sen lävitse. Juuri tuo kiihkeä uppoutuminen teki kirjoittamisesta hänelle henkisesti niin uuvuttavaa.


Woolfit kustansivat kirjoja:
Ennen kuin he ottivat kustantaakseen Eliotin kokoelman Autio maa, heille tarjottiin vähintään yhtä uskaliasta teosta: James Joycen Odysseusta. He eivät kuitenkaan tarttuneet tuohon tarjoukseen useastakaan syystä. Ensinnäkin teoksen latominen olisi kestänyt heidän etanavauhdillaan kaksi vuotta, eikä Leonard löytänyt kaupallista painajaa, joka olisi ollut valmis ottamaan niskoilleen mahdolliset syytökset säädyttömyyksien levittämisestä. …

Virginian päiväkirjojen ja kirjeiden ansiosta tiedämme lähes päivä päivältä, mitä hän puuhaili. Päiväkirja oli hänelle kuin riippumatto pohdiskelua varten ja kirjeet kuin trampoliini kirjallisia harjoituksia ja juoruilua varten. Hänen päiväkirjojensa yleissävy oli alakuloinen; kirjeistä puolestaan välittyy provosoiminen ja ilo. Hän ei näyttänyt päiväkirjaansa kenellekään, ja monet hänen kirjeistään on varmaankin sysätty syrjään yhden ainoan lukukerran jälkeen. Ne kertovat siitä, kuinka toimeliasta hänen elämänsä oli sodan loppupuolella. Hän toimi aktiivisesti naisasialiikkeessä ja järjesti jatkuvasti tilaisuuksia tai kävi muiden järjestämillä kutsuilla.

Vanessa eli erilaista elämää kuin Virginia, sillä Vanessalla oli myös lapsia: Hän synnytti vuoden 1918 joulupäivänä kotonaan Charlestonissa tyttären. Angelica ei kuitenkaan ollut Cliven vaan rakastajansa, Duncanin lapsi, minkä kaikki bloomsburylaiset tiesivät tai arvasivat – paitsi Angelica itse, joka sai tietää oikean isänsä henkilöllisyyden vasta täyttäessään 17 vuotta. Aikuisena Angelica kirjoitti äidistään näin: ”Vaikka hän ei puhunut paljon, hänestä huokui valtaisa voima, kuin murskatun salvian pistävä tuoksu.”

Huhtikuussa 1920 Virginia alkoi kirjoittaa kolmatta romaaniaan Jaakobin huone, joka oli hänen ensimmäinen aidosti kokeileva teoksensa. Hän alkoi tavoitella ”sellaista mitä ei sanota” ja hioi taitoaan viitata olennaisiin asioihin epäsuorasti ja hahmottaa henkilöiden ominaisluonnetta suoraan kuvauksen sijasta heidän läheisyydessään olevien ihmisten käytöksen perusteella.

Virginia ihaili Katherine Mansfieldin osaamista, hän lienee ainoa, jota kohtaan Victoria tunsi kateutta. Kummallakin oli samankaltaisia pyrkimyksiä proosan uudistamiseksi. Kateus lienee ollut molemminpuolista. Katherine nimitti Virginian teosta Yö ja päivä vanhanaikaiseksi teokseksi, joka huokui hienostelua. Kun Katherine kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin vain 34-vuotiaana, Virginia kirjoitti hänestä liikuttuneena ja kertoi olevansa helpottunut, kun hänellä oli nyt ”yksi kilpailija vähemmän”. Samalla hän totesi: ”Minusta tuntui, että kirjoittamisessa ei ole mitään mieltä, kun Katherine ei ole enää lukemassa.”

Virginia oli välillä liian sairas voidakseen työskennellä. Kesällä 1921 hän välillä pelkäsi elinpäiviensä olevan luetut, sillä hän oli kovin usein vuoteenomana vuoroin päänsäryn ja vuoroin unettomuuden vuoksi, mikä enteili hermoromahdusta. Toivuttuaan kohtauksista hän yleensä vietti toipilasaikaa Cornwallissa ja palattuaan Lontooseen ryhtyi heti viettämään seuraelämää.

Woolfien urat olivat nyt täydessä vauhdissa. Leonard oli ehdolla parlamentin jäseneksi, mutta ei tullut valituksi molempien helpotukseksi. ... Heidän haastavin uusi julkaisunsa oli Virginian romaani Jacob’s Room, joka herätti hämmennystä kirjallisuuspiireissä. Kerrontatyyli oli niin omintakeinen, että arvostelijat epäröivät moittia teosta, sillä he pelkäsivät, että heiltä saattaisi vahingossa jäädä huomaamatta mestariteos.

Seuraavaksi oli Orlandon vuoro. Mrs. Dalloway oli tehnyt Virginiasta tunnetun; Majakka toi hänet kaikkien tietoon; Orlandon myötä hänestä tuli nyt kuuluisa. Monimutkaisessa tarinassa oli vielä eräs juonne. Koska Virginia halusi Orlandon avulla tarkastella Englannin historiaa ja kirjallisuutta, kirjan piti käsittää monta vuosisataa. Se alkoi Vitasta pojan hahmossa Elisabet I:n hallituskaudella ja päättyi Vitaan naisena kirjan ilmestymisvuonna 1928. Vita vanhenee 350 vuoden kuluessa vain 20 vuotta.

Quentin Bell on todennut: ”Omassa huoneessa voimme kuulla Virginian puhuvan; romaaneissaan hän ajattelee.” Bell piti kumma kyllä Virginian sävyä liian pehmeänä ja sovinnollisena, vaikka se minun mielestäni on kohtuuttoman raju. Virginia syyttää miessukupuolta sen intohimosta sotaan ja rahaan.

Jopa Jane Austenin oli kätkettävä käsikirjoituksensa urkkivilta katseilta. Virginia itse toimi aivan samoin, sillä ennen julkistamista kirja on kaikkein suurin henkilökohtainen salaisuus. Oliko naisella todellakin oltava oma huone, ennen kuin hän saattoi kirjoittaa riviäkään? Virginia itse valitsi kirjoittamispaikakseen heidän Tavistock Squaren talonsa kellarikerroksessa sijainneen rauhattoman varastohuoneen, vaikka muissa kerroksissa oli useita huoneita, joissa hän olisi saanut olla rauhassa.

Virginia Woolf täytti 59 vuotta 25.1.1941. Hän ei kärsinyt ikääntyvien ihmisten tavanomaisista vaivoista kuten kuulon heikentymisestä tai huonomuistisuudesta... Virginia osasi lähes viimeiseen asti nauttia elämästään ja ahkerasta työnteosta. Hänen kuolemansa jälkeen Leonard löysi peräti kahdeksan luonnosta Mrs. Thralen elämäkertaa koskevaksi kirja-arvioksi, joka jäi Virginian viimeiseksi kritiikiksi. … Virginian päiväkirjasta kuitenkin löytyy synkempiä vihjeitä. Hän kirjoitti 26. tammikuuta olevansa ”epätoivon aallonpohjassa”, mutta se tuntuu jääneen lyhytaikaiseksi. Maaliskuun 8. päivänä hän kirjoitti ”toivottomuudestaan”, mutta totesi: ”Aion nitistää tämän mielialan ja pitää lippua korkealla loppuun asti.”

Virginian läheiset osasivat vasta jälkeenpäin tunnistaa lähestymässä olleen katastrofin. Virginian yhteydessä itsemurha korostuu aina tarpeettomasti. En näe sitä oleellisena. Hän ei lähtenyt kovinkaan kesken pois. Vanessa ei omien sanojensa mukaan kertaakaan epäillyt vaaraa. Virginia jätti jälkeensä kolme kirjettä, joissa hän ilmoitti itsemurha-aikeestaan. Hän jatkoi päiväkirjan kirjoittamista 24. päivään asti, mutta siitä ei käy lainkaan ilmi, mitä hän oli tehnyt tai suunnitteli tekevänsä. Leonard ymmärsi hänelle osoitetusta kirjeestä, että Virginia oli mahdollisesti vakavan hermoromahduksen partaalla. Virginia eli kirjeen kirjoittamisesta vielä kymmenen päivää. Vanessalle hän jätti samanlaisen kirjeen. Hän kirjoitti uuden kirjeen Leonardille 28.3.1941 jättäen sen puutarhamajaan ja jatkoi Ouse-joelle.

Hautakirjoituksessa ovat Aallot teoksen viimeiset sanat:

Sinua vastaan syöksyn,
voittamattomana ja taipumattomana,
oi kuolema!


Nigel Nicolson Virginia Woolf

Ajatus Kirjat 2007. Kotikirjasto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta minua kommentilla!