Verkko suljettu & Sosiaalisen median lyhyt historia

Verkko suljettu käsittelee internetin avoimuutta, toimintaympäristöjä ja käytön rajoja eri puolilla maailmaa. Teos sisältää suomalaisen ja ruotsalaisen uuden polven informaatioajan ajattelijoiden tekstejä. Tekstin tekijöinä ovat Hanna Nikkanen, Johanna Vehkoo, Kim Viljanen, Antti Rautiainen, Christopher Kullenberg, Rasmus Fleischer, Karl Palmås, Mathias Wåg & Jiri Nieminen.

Verkko suljettu Internet ja avoimuuden rajat sisältää kahdeksan kirjoitusta verkon luonteesta, käytöstä ja merkityksestä. Rasmus Fleischer: Vastavallankumous, Christopher Kullenberg: Verkon tunnelit ja niiden kaivajat, Mikael Brunila: Runsauden räjähdys – internet hakutalouden jälkeen.

Hanna Nikkanen: Massavalvonta ja puolivarjoisat tilat, Pontus Purokuru: Nettinimettömyyden politiikka, Mathias Wåg: Verkkopopulismi 2.0, Antti Rautiainen: Idässä internetkin on toista –Venäjän tietoverkot ja verkostot Kimmo Kallio: Tie, avaruus, putkisto – kolme metaforaa Internetin tilasta.

Internetin tieto ei aina halua olla vapaata. Se ei ole missään nimessä avoimuuden ilmentymä, vaan siellä on myös rajansa. Erilaiset informaatiovirtaa ohjaavat portit, kuplat ja tunnelit ovat aina olleet tiedon valtatien perusrakennepalikoita. Internet muuttuu yhtä aikaa avoimemmaksi ja suljetummaksi. Jaamme itsestämme yhä enemmän tietoa, toisaalta suurin osa verkon liikenteestä kulkee harvempien solmukohtien kautta. Esimerkiksi sosiaalista mediaa hallitsevien suuryritysten takia tieto keskittyy yhä harvempien käsiin. Kasvava osa koko verkon liikenteestä kulkee sosiaalisia verkkopalveluita tarjoavien jättien Facebookin, Googlen ja Twitterin kautta. Verkko suljettu on ensimmäinen suomenkielinen teos, joka kartoittaa avoimen ja suljetun ristiriitaa. Mitä avoimuus tai sulkeutuneisuus tarkoittavat ja miten niihin tulisi suhtautua digitaalisissa tietoverkoissa? Kirjassa selvitetään internetin luonnetta ja sen muutoksia.

Otan kirjan aiheista lähempään tarkasteluun sellaisia, jotka kiinnostavat tavallisia verkonarkikäyttäjiä. Internetin palveluista käytän itse päivittäin s-postia, twitteriä, bloggeria, facebookia, joten keskityn niihin. Kirjassa on paljon tietoa somessa toimivalle. Itse perustin kotisivut vuonna 1995, eikä mieleeni tulisi edes ajatus palata niihin. Eniten haen lähdekirjallisuutta, sillä monet sarjajulkaisut ovat kaikkien saatavilla, luen kustantajien luetteloita ja lehdistä eniten Hesarin kulttuurisivuja. Internetistä tietoa etsivän on itse kyettävä arvioimaan tiedon laatu, valikoimaan ja arvottamaan. Olen itse tiedonhaun ammattilainen ja sitä kautta tottunut arvioimaan tiedon laatua. Informaatioähkystä puhuttaessa viitataan tarjolla olevan tiedon määrään. Internet voi toimia myös portinvartijana.


Vallankumous

Fleischer tuo esiin näkemyksen, että Internetissä on meneillään vastavallankumous. Tämä merkitsee, että internetillä ei ole tiettyä annettua toimintalogiikkaa. Internet ei ole hyvä, huono, eikä varsinkaan neutraali. Sen sijaan silllä on historia, joka käynyt jo useamman vaiheen läpi. Fleischer katsoo, että mitään digitaalista vallankumousta ei koskaan ole ollut, vaikka tietynlaisia kapinaa on ollut havaittavissa. Sen sijaan voimme todistaa digitaalisen infastruktuuurin massiivisia keskittymiä. Arkipäiväistä kommunikaatiotamme välittävät, suodattavat ja valvovat yhä suuremmissa määrin muutama harva taloudellinen toimija. Tätä kehitystä kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi.

Tietovirtojen keskittyminen liittyy verkon rakenteeseen ja taloudelliseen monopolisaatioon, jossa kourallinen yrityksiä on saanut etusijan: Amazon, Apple, Facebook ja Google sekä Spotify ja Twitter. Verkko suljettu -kirjassa tuodaan esille e-kirjan kohtaloa, kuinka se on hiipumassa vastaavien musiikkilaitteiden tavoin älypuhelimien ja tablettien kehittymisen myötä. Tietynlaiset kytkyt ovat yleisiä, sillä moni on sitouttanut itsensä sopimukseen, jotka sitovat tiettyyn yritykseen vuosikausiksi.

Google oli aluksi vain hakukone, yksi muiden joukossa, jonka kehitys lujittui 2007. Facebookin myötä erilaiset pikaviestimet kävivät tarpeettomiksi, kun Facebook tarjosi chatin.

Verkon tunnelit ja sen kaivajat

Internet ei ole yksi tila vaan monta. Avoimen verkon rinnalta löytyy suojattujen tunneleiden maailma. Tunnelit suojaavat tietojamme kun asioimme verkkopankissa tai syötämme salasanan Facebookiin. Internet on muuttumassa avoimemmaksi ja suljetummaksi. Tästä on esimerkkinä Facebookin suljetut keskusteluryhmät.

Emme miellä protokollia, mutta verkkoselain kätkee kaikki protokollat meiltä, jonka takia emme koe tilaa, vaan aikaa. Jos surffaamme Facebookissa, meiltä kätketään se tosiasia, että kun avataan Facebook, niin kuljetaan ensin kymmenien palvelimien kautta johonkin palvelinkeskukseen Kaliforniassa, jossa Facebookin tietokoneet sijaitsevat.

Runsauden räjähdys – internet hakutalouden jälkeen

Googlen tavoitteena tuntuu olevan juuri täydellistä informaation tuottaminen. Personalisoidut hakutulokset ja mainokset kohdennetaan sen mukaan, miten olemme aikaisemmin toimineet verkossa. Googlen tavoite on hallita verkon jatkuvasti kasvavaa runsasta tietoa. Linkit eivät ole huvin vuoksi eli Page-Rank arvo eli sivun arvo määrittyy, kuinka usein sivua likataan, jossa olennaista on myös verkkosivujen suhde toisiin verkkosivuihin, sille liikenne hyödyttää ja palvelee mainostajia.

Massavalvonta ja puolivarjoisat tilat

Jatkossa tehokas suojautuminen valvonnalta saattaakin olla mahdollista vain, jos käyttäjä on joko erittäin perehtynyt tai hyvin varakas - esimerkiksi taitava hakkeri tai teollisuusvakoilun vakavasti ottava suuryritys.

Anonyymiksi luultu keskustelu verkkofoorumilla on kaukana anonyymistä, jos sekä viranomaiset että kymmenet mainostajat osaavat yhdistää nimettömät viestit henkilöön, jonka Facebook-profiili, kotiosoite, puhelinnumero ja pankkitili ovat tiedossa. Samaan pakettiin voidaan yhdistää sähköposti- ja muiden viestien sisällöt, hakuhistoria, luottokorttiostokset ja puhelimen keräämä paikkatieto.


Nimettömyyden politiikka

Internetissä pyritään yhä enemmän omalla nimellä esiintymiseen. Todennäköisesti se alkoi Facebookista. Nimettömänä eli anonyymeinä kommentoijat ovat yhä yleisiä esim. bloggerissa. Anonyyminä on helpompi sanoa asioita, joita ei sanottaisi omalla nimellä. Anonyymius ei ole uutta, sillä sitä on esiintynyt kirjallisuudessa kautta historian. Nimettömyys on johtanut törky- ja vihapuheisiin ja blogihäiriköihin.

Bloggaajan ei tarvitse olla hajuton ja mauton nimellään blogatessaan. Useimmilla oman nimen käyttö on suodatin, mitä jakaa itsestään. Oikealla identiteetillä esiintyminen alistaa kuitenkin yksilön automaattiselle tiedonkeruulle. Twitterillä tuskin olisi mitään merkitystä anonyymi-statuksella. Omassa nimessäni ei ole mitään vikaa, että sitä pitäisi sievistellä. Twitter-nimeni oli luontainen valintani. Joskus olen miettinyt Facebook avatartani, mutta tullut tulokseen, että haluan kissakansan tunnistavan minut maailmalla, sillä sinnehän minäkin olen suuntaamassa. Ei minulla ole tarvetta, että minut liitettäisiin kasveihin tai sieniin eli ammatti-identiteetti väistyy harrastuksissa. Bloginimeni on tylsä ja ihailenkin monien iskeviä nimiä, joista jotenkin hahmottuu kirja.

Vaatimus nimellä esiintymisessä on korostunut 2000-luvulla. Erityisesti yhdysvaltalaisten sosiaalisen median palveluiden suosio on muokannut käsityksiä anonymiteetista ja julkisesta esiintymisestä. Miksi nimet kiinnostavat meitä? Nimimerkkien taakse piiloudutaan yleensä poliittisten, uskonnollisten, henkilökohtaisten tai työelämään liittyvien syiden takia. Tuiki tavallinen Virtanen haluaa erottautua edes netissä. Anonyymius on kuitenkin vaikeaa, sillä IP-osoite on verraton jäljitin.

Verkkopopulismi

Yksinkertaisen perusmääritelmän mukaan populismi viittaa kuvitelmaan, jossa yhteiskunnan keskeinen vastakkainasettelu on kansan ja eliitin välillä. Populismi voidaan nähdä työkaluna, jolla massat voidaan mobiloida hallitsevaa ideologiaa vastaan.

Yhdistetyt sosiaaliset verkostot kuten Facebook, Google+, Twitter, Wordpress, Flikcr, Instagram, Vine ja Snapchat ovat aidattuja puutarhoja. (eng. Walled gardens), joissa suurin osa verkon sosiaalisesta kanssakäymisestä tapahtuu. Tavallinen käyttäjä liikkuu yhä enemmän "aidattujen puutarhojen" saaristossa: Vaikka ihmiset jakavat itsestään jatkuvasti enemmän tietoa, Tieto ja sen käytöstä päättäminen keskittyy yhä harvempiin käsiin. Jokapäiväisestä elämästämme kerääntyy yhä enemmän keskitettyä tietoa, jota emme välttämättä itse koskaan näe, ja edesottamuksiamme saattaa tietämättämme seurata laaja näkymätön yleisö. Verkkopopulismi jaetaan useaan kategoriaan.

Bloggaaminen alkoi yleistyä 2000-luvulla. Blogin muoto sopi hyvin 2000-luvun vaihteen yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska blogi oli helppo tapa ilmaista päivänpoliittisia kommentteja sekä antaa palautetta valtamedian artikkeleihin.

Bloggaaja. Olen miettinyt, montaako bloggaajaa seuraat? Minkä verran käytät ajastasi muiden blogien seuraamiseen päivässä? Seuraan itse aktiivisesti noin 30 blogia, yleensä bloggerin ja twitterin kautta bloggerin päivityksiä. Uskon enemmän laatuun kuin määrään, että pystyn hahmottamaan blogin kirjoittajan. Yritän löytää ihmisen blogin takaa. Liikun aika suppealla aihetasolla eli seuraan luonto-, kasvi-, puutarha- ja kirjablogeja. Pidän eniten aiheessa pitäytyvistä blogeista, jotka eivät rönsyile sinne tänne. Olen enemmän vaivaantunut kuin utelias. Käytän päivässä ehkä 5-15 minuuttia muiden blogeihin.

Idässä internetkin ovat toista

Internetin kansainvälisyydestä huolimatta kansalliset normit ja lainsäädäntö sanelevat sen käyttöä ja toimintaa kaikkialla. Internetistä povattiin aluksi maailmaverkkoa, mutta nykyhetki osoittaa, että sosiaalinen mediaa käytetään eri maissa eri tavoin. Kansainvälisyydestä huolimatta kansalliset normit ja lainsäädäntö ohjaavat Internetin käyttöä ja toimintaa. Venäjällä internet on aina ollut erilainen kuin muualla, sillä suuret ihmismassat ja kielimuuri ovat mahdollistaneet paikallisten teknisten ja käytännöllisten ratkaisujen kehittymisen. Artikkelissa viitataan historian havinaan, että omat asiat on totuttu pitämään itsellä. Todennäköisesti vastaavia esimerkkejä löytyisi muualtakin.

Verkko suljettu on erinomainen kirja internetin monialaisuudesta eli se koskettaa aivan tavallista käyttäjää, jonka olen pyrkinyt tuomaan esille oman henkilökohtaisen internetin käytön kautta. Periaatteessa sosiaalisessa mediassa käyskentelevän on hyvä tietää internetin pelimerkeistä. Kirja on yleistajuinen jokaiselle nettiä käyttävälle, sillä ei ammattilaisten kannata kirjoittaa tekstejään toisilleen. Tämän rinnalla suosittelisin lukemaan Stubbin ja Enbusken Twitterkirjaa, joka on erittäin hyvä ja helppotajuinen kirja osaavilta ihmisiltä, sillä hekin ovat aloittaneet tyhjästä somen.


Mikael Brunila & Kimmo Kallio (toim.) Verkko suljettu Internet ja avoimuuden rajat
Into 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.



Sosiaalisen median lyhyt historia

Kirjan kirjoittajat ovat digitaalisen kulttuurin tutkijoita ja opettajia. He ovat aikaisemmin kirjoittaneet yhdessä teoksen Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria (2009).


Sosiaalinen media arjessa


Sosiaalinen media on läsnä lähes jokaisen suomalaisen elämässä tavalla tai toisella. Vielä 2000-luvun alussa sitä ei ollut edes olemassa. Sosiaalisen median lyhyt historia kartoittaa sosiaalisen median voittokulkua ja läpilyöntiä meidän elämäämme. Yhteiskunnan eri osa-alueet ovat kytkeytyneet niin voimakkaasti sosiaaliseen mediaan eli lyhyemmin someen, että somesta kieltäytyminen aiheuttaa jopa syrjäytymistä.


Mihin ihmeeseen tarvitaan historiaa näin nuoren ilmiön kuvaamisessa? Kirjan nimenä Sosiaalisen median lyhyt oppimäärä olisi vanhentunut jo ilmestyessään, joten sitä on syytä katsoa historian turvin. Sosiaalisen median historia on ajallisessa mittakaavassa lyhyt, mutta sen kulku on kehittynyt, muuttanut muotoaan niin nopealla vauhdilla, että monet käytännöistä ovat vanhentuneet. Mihin katosivat IRC-Galleria, MySpace, Jaiku? Kuka jaksaa päivittää enää kotisivujaan? Multimediateokset jäivät alkutaipaleelle. Facebook on yksi sosiaalisen median suosituimmista sovellutuksista, mutta kuka osaa ennustaa Facebookin elinkaaren tai Google+:n nousun? Suomessa Twitter on jäänyt Facebookin jalkoihin.


Jälkimmäistä käyttävät ”massat”, kun taas sosiaalisen median eliitit eli nettitrendien edelläkävijät suosivat Twitteriä.


Sosiaalinen media aikajanalla


Sosiaalisen median lyhyt historia etenee vuosittain lähtien liikkeelle vuodesta 2003 ja ulottuu vuoteen 2012. Todennäköisesti kännyköiden tekstiviestiominaisuudet muovasivat ihmisten valmiuksia netinkäyttöön ja sosiaaliseen mediaan. Ehkä puhelinvastaajat palvelivat tavallaan jatkuvaa tavoitettavuutta. Tässä luotiin perusta jatkuvalle läsnäololle, että toisen voi tavoittaa reaaliaikaisesti. Monessa asiassa maailma tuli tutummaksi, ihmiset lähemmiksi maantieteellisiä rajoja murtaen, yhteydenpidon helpottuessa ja halventuessa.

Sosiaalinen media on käytöissä ja puheissa vakiintunut tarkoittamaan netinkäytön uutta vaihetta, jossa käyttäjän rooli on erilainen – kenties aktiivisempi kuin aiemmin.

Sosiaalinen media – sellaisena kuin se tällä hetkellä yleisesti ymmärretään – viittaa siis tietyn aikakauden digitaaliseen verkkoviestintään sekä viestinnän multimodaalisuuteen eli monikanavaisuuteen ja –aistisuuteen. Sosiaalinen media ankkuroituu muutamiin kansainvälisiin suosikkipalveluihin, jotka perustuvat sisältöjen jakamiseen sekä verkostojen ja yhteisöjen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Tämäkään määritelmä ei ole pysyvä.

Leiritulien paluu

Some on nähty kansalaisjournalismina, oppimisalustana, talouskasvun välineenä tai identiteetin rakenteluna, toisinaan taas hömppänä tai jopa kommunikaation vallankumouksena. Some on tuonut yhteisöllisyyden takaisin arkeen monin tavoin. Yhteisöpalvelimien kautta pidetään yhteyttä, jaetaan kuvia ja videoita. Facebook toi omalla nimellä esiintymisen nettietikettiin.


Blogien edeltäjinä oli nettipäiväkirjat. Blogien keskustelevuus, vuorovaikutus toisten kanssa on olennainen osa bloggaamista. Kuinka moni on opiskellut somen kautta? Kuinka moni on tehnyt verkkotenttejä, kuunnellut luentoja, kommentoinut reaaliaikaisesti luennoitsijaa, suorittanut verkko-opintoja tai palauttanut oppimistehtäviä verkon välityksellä? Kielitoimiston yritykset suomentaa somen termistöä on osoittanut hyvin epäonnistuneeksi, vai tulisiko mieleesi livertää twitatessasi tai päivittää naamakirjan statusta? Jokin aika sitten internet kirjoitettiin oppikirjoissa isolla alkukirjaimella.

Joskus edelläkävijöiksi mielletyt käyttäjäryhmät ovat saattaneet tulla suosikkipalveluun jälkijunassa. Näin kävi esimerkiksi Facebookille, josta alkujaan puuttuivat Suomessa teini-ikiset käyttäjät. He ovat siirtyneet muun muassa IRC-Galleriasta vahvemmin Facebookiin vasta viime vuosina. Kaiken kaikkiaan Facebookista on tullut sosiaalisen median tai jopa internetin synonyymi. Nuoret saattavat olla kuitenkin vain käymässä ja siirtymässä jonkin muun suosikkipalvelun pariin.

Sosiaalisen median tulevaisuus

Sosiaalisessa mediassa ei ole portinvartijoita, joten sen tunteminen on monin tavoin omankin toiminnan kannalta perusteltua. Toisaalta tiedon oikeellisuus ja sen laatu korostuu aina vain enemmän. Internetissä on myös väärinkäytöksiä ja rikollisuutta, sen toimijoissa niin hyviä kuin pahoja, niin oikeita identiteettejä kuin varastettuja ja tekaistuja. Itsestään jaetun tiedon tallentuminen on myös riski, sillä jaettua tietoa hyödyntävät myös viranomaiset ja palveluntarjoajat. Facebookissa jaettu teksti välittyy myös työnantajalle eli on merkitystä mitä, milloin ja missä kunnossa jaat tietoa itsestäsi ja perheestäsi. Ennen kiusaaminen päättyi työ- tai koulupäivään, nyt se jatkuu ympärivuorokautisena. Digitaalisen jalanjäljen jättäminen on pysyvää, joten on pystyttävä katsomaan omaan ja perheenkin tulevaisuuteen.

Sosiaalinen media on tunkeutunut ihmisten arkeen ja muuttunut tuttavallisimmin someksi. Sosiaalisesta mediasta on tullut lähes ubiikkia, kaikkialla läsnä olevaa, ja muutos on tapahtunut alle kymmenessä vuodessa.

Sosiaalisen median lyhyt historia –kirjassa on vuosittainen jäsentely, joka tuo haasteensa kirjaan, toisaalta yksilö pysty hahmottamaan omaa kehitystä somelaisena, mutta jonkinlainen yleisaikajana olisi helpottanut tiedon omaksumista. Näin lähiaikainen historia on mielenkiintoista, sillä monet ovat olleet mukana alusta lähtien. Myös ilmiön globaalisuus ja samanaikaisuus tekee ilmiöstä mielenkiintoisen. Sosiaalisen median lyhyt historia tuo hyvin esiin muutoksen vauhdin, liikkuvuuden, kuinka toiminnot muuttuvat, kehittyvät ja korvautuvat aina kehittyneemmillä käytännöillä. Aiheenmukainen esitystapa olisi ollut helpompi omaksua ja kokonaiskuvallisempi. Somessa oleva ja siinä toimiva tarvitsee myös tietoa ja tällainen teos on omiaan jokaiselle somen käyttäjälle. Kirjan rinnalla on hyvä lukea Stubbin ja Enbusken Twitterkirjaa sekä Brunilan ja Kallion toimittamaa Verkko suljettu -kirjaa (Into 2014).


Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski & Riikka Turtiainen: Sosiaalisen median lyhyt historia
Gaudeamus 2014. Kustantajalta

Tanja Pohjola Lintu pieni ja Eeva-Kaarina Aronen Edda

Tanja Pohjola (1980) on helsinkiläinen esikoiskirjailija, kasvatustieteen maisteri ja käsityön- ja kuvaamataidonopettaja.

Lintu pieni on historiallinen romaani, psykologisesti syvälle pureutuva kuvaus sisaruudesta, lapsen hädästä ja menneisyyden kulkeutumisesta luoduissakin tarinoissa. Luin tästä kirjasta esittelyn Mustikkakummun Annan ja Sinisen linnan kirjaston blogeissa ja kiinnostuin kirjasta.

Lintu pieni kulkee kahdessa aikatasossa. Dora on lapsi Viipurissa vuonna 1944 ja Dorotea, aikuinen nainen Helsingin kantakaupungissa vuonna 1953. Tarina on todentuntuinen ajankuva sotavuosissa ja sodan jälkeisessä ajassa ja miljöössä Viipurilahden rapistuvassa rantahuvilassa ja Helsingin kivisessä kaupungissa. Ajankuva välittyy läpi kirjan kaikessa niin tunteissa, tuoksuissa, vaatteissa, rakenteissa, tavoissa - kaikessa.

Viipurissa kaksitoistavuotias Dora on isosisko kaksivuotiaalle Marille, Marseille. Rapistuneessa talossa hän on sisaren kanssa suljetussa tilassa, vierashuoneessa, kun äidillä on arvovieras. Isää ei enää ole. Lasten rooli on olla olematta, sillä heidän on oltava lukitussa huoneessa hiirenhiljaa. Dora kertoo tarinoita sisarelleen saadakseen ajan kulumaan. Ester kaitsee lapsia ja taloa ehtimisten mukaan, kun äiti Valerie Ahola on hieno nainen ja kiireinen arvovieraansa kanssa.

Dora tietää olevansa tuhkanharmaa lapsi. Olematon.

…

Minun nimeni on Karl Meuer. Minä taidan olla se arvovieras, josta olette kuulleet. Vaikka ei minussa mitään arvokkaampaa ole kuin kenessäkään toisessa.

Helsingissä Dorotea on jättänyt menneen taakseen keksimällä itselleen menneisyyden. Hän on naimisissa, musiikille omistautuneen Otto Rasin kanssa, suin päin avioliittoon syöksyneenä. Kosinta osui oivalliseen ajankohtaan. Dorotean opinnot Ebeneserissä olivat päättymäisillään, eikä hänellä ollut tietoa tulevasta. Dorotea on kotirouva, mutta ei kykene rakastamaan tai ottamaan vastaan rakkautta.

Hän oli nyt helsinkiläinen nainen ja hän oli luonut itsensä uudelleen piharatamojen suomuista, talojen rapatuista julkisivuista, lokkien kirkunasta ja sinisen taivaan valkeina väreilevistä rihmoista.

Tavattuaan Oton viime talvena Dorotea oli keksinyt menneisyytensä pala palalta. Hän oli rakentanut tarinoillaan uuden naisen, jonka nimi ei ollut enää Dora vaan Dorotea, joka oli luonnontieteilijäisän orvoksi jäänyt tytär. Ja niin helposti menneisyys oli lakannut olemasta.

Kasautuneet paineet purkautuvat, kun puolison vieraaksi saapuvat Taimi ja tämän tyttärentytär, keuhkotautinen Lahja. Taimi oli asunut tyttärensä kanssa Oton perheessä siirtolaisena neljätoista vuotta sitten Lappajärvellä. Taimin tytär Ansa oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä mukana olleen Lahjan. Nämä vieraat repivät muutetut muistot mieleen ja esille.

Mutta sitä hän ei ymmärrä, miksi äiti on lukinnut huoneeseen myös Marseillen, jonka nimi on muistutus äidin syntymäkaupungista, minne he kaikki vielä joskus matkustaisivat.

Viime hetkellä lapsuudessa Dorotea pakenee läheneviä pommituksia kohti Helsinkiä Pertteli-tädin luo. Kirjan läpi kulkee lintujen allegoria. Sen kautta katsotaan kuolemaa, vapautta ja enteitä. Lintu pieni on hyvin hienovireinen kirja, jonka hauraudessa on uskomattoman paljon voimaa. Laura Noponen on siirtänyt tuon tunnelman myös kansiin. Lintu pieni on taas kerran osoitus, kuinka retkeni kotimaiseen kirjallisuuteen on palkittu.


Tanja Pohjola Lintu pieni
Atena 2014. Kustantajalta.







Eeva-Kaarina Aronen Edda

Luin Eddan viime vuonna, mutta päätin lukea kirjan uudelleen. Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2005 ja toinen Hän joka näkee vuonna 2007. Arosen kolmas romaani, Kallorumpu, oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011.

Eddan miljööksi mainitaan esittelyssä Töölön kivipihat 1950-luvulla. Aivan Töölön sydämeen tarina ei sijoitu, vaan Taka-Töölön laitamille, kantakaupunkiin kumminkin. Miksi ihmeessä jäin tätä miettimään? Tarina liikkuu niin lapsuuteni maisemissa, että hätkähdin sitä. Vain vuosikymmen on minulle vieras. Silti tarina ja sen maisema ovat tuttuja. Tarinassa liikutaan Runeberginkadun varrella, Leppäsuon ja Hietaniemen hautausmaan ympäristössä, kävellään Lapinlahdenkatua, kuljetaan Mechelininkatua. Kaasukellon kuja mainitaan usein ja kaasukello sijaitsi Domman jatkeena, mutta purettiin jo vuonna 1967. (kadunnimen kirjoitustapa ihmetyttää). En pysty hahmottamaan kaasukellon sijaintia mielessäni. Kirjassa liikutaan paljon myös Kampin alueella, jonka tunnen hyvin lapsuudestani. Edda on kertomus muistoista, ystävyydestä, lapsuudesta ja elämästä.

Olen lukenut muitakin Helsinkiin sijoittuvia kirjoja. Muita mieleeni tulevia Helsinki-aiheisia kirjoja ovat muun muassa Pirkko Saision Elämänmeno, Anja Snellmanin Sonja O. kävi täällä, Anna-Liisa Lehtosen Kengät kuin Tuhkimolla, Tanja Pohjolan Lintu pieni, Runar Schildtin Noitametsä. Lisäksi luin syksyllä kirjan Helsinki 1950-luvun väreissä, joka hahmotti tämän kirjan ajan Helsinkiä.


Tarinan kertojana on Edda, tarinankertoja hiekkalaatikon reunalta, jonka kaverina on puhumaton Aatu, joka kirjoittaa sanat. Tarina kulkee kahdella tasolla vuorotellen, toisella tasolla Edda on lapsi ja leikkii Aatun kanssa kivipihoilla ja porttikongeissa ja välillä he juoksevat kellarien tiilikäytävillä. Toisella tasolla Edda on yksinäinen, miehiä tapaileva nainen.

Kirja tulvii ajankuvaa ja muistoja kantakaupungin taloista. Muistatko kanaverkkohäkit? Muistatko mankelihuoneet, joissa pyöri suuri kone, jonka edessä, sisällä ja takana mankelitelat puristivat lakanoita ja pöytäliinoja sileiksi laatoiksi? Monissa taloissa oli kellareissa pommien jäljet vielä vuosikymmeniä myöhemminkin, muistona ajoilta, jolloin Helsinki oli liekeissä.

Toisella tasolla aikuinen Edda työskentelee koulumuseossa. Edda, kuten me muutkin, kannamme elämänrepussa mukanamme niin hyvät kuin pahat muistot. Eetulla ja Aatulla on oma tarujen maailma, josta seikkailut ammentuvat. Maagiset elementit, saagat, riimusauvat, Yggdrasil elämänpuu, josta kaikki tarinat lähtevät verhoavat tarinaa. Lapsina he olivat viattomia, eivätkä tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys. Sitten, kun oli liian myöhäistä, ymmärsimme, ettemme olleet koskaan olleet viattomia. Tapahtumat johtavat siihen, että ne muuttavat Eetun ja Aatun elämänkulun. Eetusta tulee Edda, joka aikuisena ryhtyy selvittämään kotitalonsa mysteeriä.

Meitä oli kaksi tyttöä. Pieni lause, kaira, joka poraa sydäntäni. Kun kairalla kairataan, jäästä rupea lentelemään ohuita lastuja. Avannon reikä syvenee, musta reikä, jonka pohjalla on sykkivä sydän.

Eddan aikuisvaiheen ympäristö ei ole kaukana hänen lapsuuden maisemista. Aikuisena Edda on Edda Rós, koulumuseon työntekijä, elävöittäjä. Hän lähti aamuisin museolle, mutta odotti vain iltaa. Tarina on hieman surullinen, menneisyyteen katsova tarina naisen yksinäisyydestä. En halua kertoa juonesta enempää tai avata tarinaa enempää.


Aikuisena Edda on työssä koulumuseossa, jossa hän on ollut abiturienttikeväästä lähtien. Museoviraston alainen koulumuseo sijaitsi Eerikinkadun päässä, lähellä Hietalahden toria. Talosta, jossa se oli ollut 30-luvulta lähtien, voi sanoa vain että se oli museaalinen, yksi niistä vanhoista, pitkistä kaksikerroksista 1800-luvun´puutaloista, jotka sinnittelivät vielä keskustassa purku-uhan alla..


En ole lukenut Aroselta aiemmin mitään, mutta haluan tutustua hänen tuotantoon. Edda oli minulle yllätys lukukokemuksena, pidin siitä paljon. Toivoisin, että moni lukisi tämän helmen, etenkin, jos juuresi ovat Helsingin nurkilla. Lähiöt niin Pakila ja Herttuaniemi ovat kaukana. Edda on monisäikeinen naisen kuvaus, lapsuudesta aikuisuuteen.


Eeva-Kaarina Aronen Edda
Teos 2014. Kustantajalta. Kiitollisuudella.

Tuomas Kyrö Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Viimeinen tahto on hyvä panna paperille, isävainaan mustekynällä, joka hänelle jäi omalta isältään.

Tuomas Kyrö (1974) on suomalainen kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä. Hän on kirjoittanut romaaneja, kolumneja, pakinoita ja draamaa sekä piirtänyt ja tuottanut sarja- ja pilakuvia.


Kyllä minä niin mieleni pahoitin jo alkuvuodesta, kun blogeissa vilahteli jutut Mielensäpahoittajasta, joka ei sanonut minulle kerrassaan mitään. Olen kertonut tutustuvani tänä vuonna kotimaiseen kirjallisuuteen. Olen kokenut monia huikeita lukuelämyksiä. Kotimainen kirjallisuus on ollut minulle kummajainen viime vuosina, jota olen vältellyt tietoisesti. Nyt olen nauttinut paljon Kytömäen Kultarinnasta, Kaukosen Kohinasta, näista ehkä eniten. Mieleen on jäänyt myös Kinnusen Neljäntienristeys, Rinnekankaan Käyttämättömät tunteet sekä Kannon Pala palalta pois. Odotan malttamattomana, että ehdin lukea Havasteen Tuulen vihat loppuun. Syksyn pinossa on useampi kiinnostava kotimainen uutuus. Mutta sitten eteeni sattui tulppakirja, joka ei vain istu omaan ajatusmaailmaan, huumori ei pure. Kaikki muut ylistävät, mutta minä kummastelen lukemaani. Tämä ei suinkaan ole ainoa lajissaan. Vika on lukijassa ja hänen mieltymyksissään. Olen lukijana mieltynyt ns. vaikeampaan kirjallisuuteen ja ulkomaiseen nykykirjallisuuteen, millä sitten lukemaani genreä halutaankin luokitella. Luen kuitenkin laaja-alaisesti, joten ns. korkeakirjallisuus ei sitä ainakaan kuvaa, maailmankirjallisuuskaan ei iske terminä. Olen pystynyt lukemaan paljon tänä vuonna, kun työprojektini ovat olleet viimeistelyä, asioiden ja faktojen tarkistelua ja kuva-asemien kanssa askartelua eli raaka työ on tehtynä ja kohteet kuljettuna. Kieltämättä olen ujuttanut blogiini kirjoja, jotka palvelevat myös edellistä projektia. Toisilta lukijoilta puuttuu fantasiageeni, mutta minulta lienee kadoksissa korpifilosofingeeni. Toisaalta mietin Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia, kuinka se toimi kohdallani eli pääsin kirjassa poikien souturetkelle Kustavista Hailuotoon ilman vaikeuksia.


Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -romaanin esittelyssä sanotaan, että kirjassa pysytään sysisuomalaisten perusasioiden äärellä. Elämän, kuoleman ja elementtirakentamisen. Tässä kohtaa kaikki on vielä hyvin. Eli aihepiirin osalta. Aiemmista Kyrön uutuus Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja eroaa lajityyppinsä avulla, sillä edelliset ovat olleet pakinakokoelmia, kun uusin on juoniromaani.


Nyt Mielensäpahoittaja tekee oman arkkunsa ja vuoraa sisuksen sametilla, kirjoittaa testamentin tarkkoine ohjeistuksineen. Mielensäpahoittaja haluaa itse päättää kuka perii talon, kuka voortti eskortin ja kummalle miniälle kumpi emännän koruista. Loppujen lopuksi arkusta ei oikein tule sopivaa. Sinänsä kirjan ideassa ei ole mitään uutta, sillä arkkuja tehtiin itse osana elämää ennen vanhaan. Lammillakin muinoin pitäjän mahtimies testaili etukäteen hautakappeliaan.

Arkkuja ei saisi tehdä. Poikani mielestä minun pitäisi vain istua ja toljottaa saksalaista rosvo – ja poliisisarjaa teeveestä. Jos jotain oli lupa rakentaa niin linnunpönttöjä taikka seinäkelloja. Sanoin, että kelloja minulla on jo jokaisessa huoneessa, makuuhuoneessakin kaksi. Pönttö on se, joka pyytää tekemään lisää pönttöjä.

Mielensäpahoittajan emäntä eli Anneli makaa hoitokodissa Alzheimerin kynsissä ja poika miniänsä kanssa katsoo isänsä perään. Taisin pitää kirjan lopusta eniten, miten tuo ukkeli on osannut kuitenkin elämänsä arjen järjestää kirkonkylään. Kirjassa hän käy elämäänsä läpi, sen niin parhaita muistoja kuin nurjempia osia. Emännän kirjeet lopussa antaa äänen hänelle.

Puhelin herätti minut todellisuuteen. Kello oli puoli kahdeksan, pojan soittoaika. Joka aamu samaan aikaan hän tarkasti olenko kunnossa, mitä olen tehnyt, mitä aion tehdä

...

Harvoin täällä käy sama kodinhoitaja. Toissaviikolla oli yönmusta mies, joka puhui suomea ja oli kotoisin Äänekoskelta.

Vanhempi päähenkilö on toistunut monissa lukemissa kirjoissa. Näinhän oli Daphne Kalotayn Bolsoin perhosessa, Sara Gruenin Vettä elefanteille, Lindgrenin Ehtoolehdoissa jne. Kyrön luoma juntturamainen tervaskanto ei ehkä enää niin istu rooliinsa nykypäivänä. Nämä vanhan kansan jäärät alkavat olla jo manan maille menneitä. Ärsyynnyn enemmän tekstistä kuin huvituin. Eniten taisin väsähtää kirjan jaarittelevaan tyyliin ja toiseksi ageismiseen huumoriin. ATK-vitsit alkavat olla jo aikansa eläneitä. Seiskakymppinen tätini käy vuosittain Italian oopperajuhlilla, kyllä hänen suussaan ääntyy f-kirjain, sillä ei hän sano koskaan vikaro. Juuri tällä viikolla hoitelin virallisia asioita kahden kasikymppisen kanssa, joista toinen tokaisi, että laittaisi mieluummin tarvitsemani dokumentin s-postiini scannattuna kuin etanapostiin (tädin käyttämä termi). En ole koskaan saanut makua Veikko Huovisen teoksiin, vaikka olenkin joutunut kuuntelemaan isäni lukemia otteita. Tartuin kirjaan uteliaisuudesta, mutta hulvaton hauskuus ei tarttunut minuun. Tämä varmaankin edustaa juuri sitä kotimaisen kirjallisuuden genreä, jonka takia olen sitä kartellut.

Tästä lienee tekeillä elokuvakin, jolla en aio itseäni kiusata. Minulle on jäänyt kaksi kammottavaa leffakokemusta, kun Mel Brooksin Mieletön maailmanhistoria tai Rakkaus ei sula sateessa sai minut tylsistyneeksi katsomon hirnuessa ilosta. Sen sijaan Antti Litjan roolityö kiinnostaa minua aina.

Tuomas Kyrö Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Sydämeni laulut & Vuosi kuvina Elokuu

Sydämeni laulut
Kauneimmat suomalaiset runot

Kauneimmat suomalaiset runot on kokoelma rakastetuimpien runoilijoiden säkeitä luonnosta, rakkaudesta ja elämän suloisesta haikeudesta. Mukaan on valittu kauneimpia runoja mm. Eino Leinolta, Edith Södergranilta, Saima Harmajalta, J. H. Erkolta Uuno Kailaalta ja muilta suomalaisten suosikkirunoilijoilta.

Sydämeni laulut on kaunis lahjakirja, usein runokokoelmat ovat paksuja ja hankalia käsitellä. Tämä antologia on pieni, jota lukee illalla viimeiseksi, joka kulkee päivällä mukana. Monet runot ovat tuttuja, jotka osataan ulkoa: Elegia, Nocturne, Kaikkiin nejään tuuleen, Jumalien keinu, Ensi kerran… Runojen sävyt tummuvat iltaan, loppua kohden
♥

Kukan sielu tuoksussa,
linnun sielu laulussa
siirtyy taivaaseen.
mutta itse kukkanen,
itse laululintunen
painuu turpeeseen.

- J. H. Erkko

♥
Minä kuulen, kuin kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja touot muut.

- Eino Leino


♥
Ensi kerran kun äänesi kuulin,
luulin lintusen laulavan,
kun näin silmäsi tuikkeen, luulin
armaan päivyen nousevan.


- Uno von Schrowe


♥


Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,

tavoittamattomia käpyjä täynnä,

minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,


ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät

ja valmiit kuolemaan;

minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin

heittävän arpaa elämänsä onnesta

ja näin hänen häviävän arpansa.

- Edith Södergran


Sydämeni laulut Kauneimmat suomalaiset runot

´Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.



Vuosi kuvina: Elokuu

Ensimmäinen herkkutatti löytyi tänään.

Gillian Flynn Paha paikka

En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen.

Gillian Flynn on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli aiemmin Entertainment Weeklyn tv-kriitikkona. Hän on julkaissut kolme kehuttua psykologista trilleriä: Sharp Objects (2006), Dark Places (2009) Paha paikka (ilmestyi suomeksi kesäkuussa 2014, suomentaja Maria Lyytikäinen) ja Gone Girl (2012) eli Kiltti tyttö (ilmestyi suomeksi 2013). Flynnin tuorein kirja Gone Girl on ollut kansainvälinen menestys. Flynnin käsikirjoittama, Reese David Fincherin ohjaama elokuvaversio saa ensi-iltansa lokakuussa 2014. Olen lukenut aiemmin tekijältä Kiltin tytön, mutta se ei säväyttänyt minua täydellisenä dekkarina, mutta pidin siitä kuitenkin kovasti. Kiltti tyttö herätti kiinnostuksen kirjailijan tuotantoon.

Pieni Libby Day menettää perheensä, äitinsä ja kaksi vanhempaa sisartaan hirvittävässä veriteossa. Hän menettää tavallaan veljensäkin, sillä tämä tuomitaan tuosta hirmuteosta elinkautiseen.


Jostain syystä minulle nousee mieleen Sue Graftonin aakkosdekkarit ja näiden yksityisetsivä Kinsey Millhone ja jopa Robert Galbraithin Käen kutsu. Se kumpuaa kirjoitustavasta eikä niinkään sisällöstä tai edes kielestä. Kutsun itseäni hyvin krantuksi dekkareiden suhteen, vaadin siistiä kieltä, ei raakuutta, ei väkivaltaa. Tästä lienee harvoja poikkeuksia Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini. Jotenkin pystyn kääntämään siinä asiat sen verran mystisiksi, että siedän sen maagisena. Nyt halusin puhdistaa ajatukseni ja lukea kunnon dekkarin, joten tartuin tähän kirjaan.

Kirjan kertojana on nykyajassa Libby Day. Sen sijaan Patty Day ja veli Ben Day valottavat tapahtumahetken käänteitä. Toisin sanoen näkökulmat vaihtuvat ja lukija pystyy hahmottamaan tarinaa laajemmin. Libbyn perheen asuttama maatila sijaitsi tunnin pyöräilymatkan päässä Kinnakeen kaupungista.

Orpoa tukeneiden hyväntekijöiden rahahanat ehtyvät, kun Libby ei ole enää urhea seitsemänvuotias punapäinen tyttörukka.

Kun täytin kahdeksantoista, perin 321 374 dollaria, kaikilta niiltä hyväntahtoisilta murheellisen tarinani lukeneilta maailmanparantajilta, joiden sydän oli läpättänyt säälistä minua kohtaan.

Lahjoituksilla elänyt, aikuistunut Libby on raivostuttavan työtä vieroksuva. Uusien murhien eloonjääneet "uhrit" ovat kiilanneet väliin. Libbyn velttous ja joutenoloinen asenne ärsyttävät minua. Libbyä ei mitenkään voi kutsua sympaattiseksi hahmoksi.

Olin elellyt niillä rahoilla yli kolmetoista vuotta mutta nyt ne olivat hupenemassa olemattomiin.

Libbyllä on kiire tienata vielä jokunen ropo traagisella menneisyydellään, sillä kirjankin myyntitulot ovat ehtyneet. Libby saa yhteydenoton Lyle Wirthiltä ja tutustuu yhteistyötyötarjouksen kautta murhamysteerejä harrastavaan ryhmään. Ryhmän jäsenet ovat vakuuttuneita Benin syyttömyydestä. Palkkiota vastaan Libby tarjoutuu haastattelemaan kohtalokkaaseen murhapäivään liittyviä ihmisiä ja raportoi näistä ryhmäläisille. Vihdoin hän alkaa miettii itsekin surmayön tapahtumia. Mitä surmayönä oikein tapahtui? Kykenisikö oma veli murhaan? Libby joutuu arvioimaan omien muistojensa paikkansa pitävyyttä ja huomioimaan vieraiden henkilöiden päätelmien oikeellisuutta.

Ottaisin mitä ikinä Lyle Wirth minulle tarjoaisi, koska muuten joutuisin hankkimaan oikean työn, todella pian, eikä minusta olisi siihen. Minä en ole niitä, joihin voisi luottaa viitenä päivänä viikossa. Maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina? En edes nouse sängystä viitenä peräkkäisenä päivänä - en usein muista edes syödä viitenä peräkkäisenä päivänä.

Ryhmän aikaansaamana Libby valmistautuu kohtaamaan myös veljensä. Hän oli parikymmentä vuotta kieltäytynyt miettimästä, millainen paikka se oli. Libby kysyy itseltään monia kysymyksiä. Onko veljen syyttömyyteen uskominen vain toiveajattelua? Ja jos olikin syytön, enkö minä silloin ollut kaikkien aikojen pahin kusipää?

Pidin Flynnin dekkarista ja aion lukea niitä jatkossakin, sillä psykologiset ja älykkäät dekkarit vetoavat minuun. Olen niitä, jotka rentoutuvat lukemalla. Gillian Flynn pystyy rakentamaan mielenkiintoisen juonen ja tunnelman kirjoihinsa, vaikka tämän kirjan loppuratkaisu ei ole aivan sellainen, jota odotin.


Gillian Flynn Paha paikka WSOY 2014.

Osallistun tällä Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Maanväki. Totta ja tarua

Maa kantaa ja kätkee uumeniinsa monenmoisia jumalia ja haltijaolentoja. On kääpiöitä, ja jättiläisiä, maahisia ja menninkäisiä, peikkoja ja hiisiä. Maan jumalat ja haltijat muodostavat maanväen, jota eri uskomusten mukaan saamme kiittää monista maanantimista.

Marjut Hjelt on oululaissyntyinen toimittaja ja kirjailija. Hän on opiskellut Helsingin yliopistossa kansanperinnettä ja uskontotiedettä ja valmistunut filosofian maisteriksi. Hjeltin tuotannossa on korostunut suomalaisen kansanperinteen merkitys ja tuntemus. Kirjan kuvittaja on Christer Nuutinen.

Olen lukenut useita Marjut Hjeltin kirjoittamia tai toimittamia kirjoja, kuten mm. Lapsuuden sadut ja seikkailut (Into 2014), Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta (SKS 1995) Tonttu. Tonttusuvun tarinoita suuresta metsästä (SKS 1997) Taikametsä. Taikoja ja tarinoita suomalaisesta metsästä (SKS 2000), Pieni taikakirja (toim.) (SKS 2002), Komiaa miestä kattoo viikon syömättäkin (toim.) (Nemo 2005) sekä Enkelivuosi (toim.) (Nemo 2006).

Maanväki on matka maanväen salaiseen maailmaan.

Luonto on täynnä elämää, näkyvää ja näkymätöntä. Maailmassa on yhä kansoja, jotka kertovat tarinoita luonnonhengistä, niiden kohtaamisesta ja työn aikaansaannoksista. Tarut ja myytit luovat maailmasta hyvin mustavalkoisen kuvan, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Tällaisten tarujen tehtävä on opettaa erottamaan hyvä pahasta.

Maanväki tutustuttaa lukijan eri puolilla maailmaa asuviin jumaliin, haltijoihin, maahisiin, jättiläisiin, kääpiöihin ja lohikäärmeisiin. Miltä maan hallitsijat ja haltijat näyttävät? Minkälainen on tavis maahinen? Millaisia ne ovat luonteeltaan ja tavoiltaan. Miten ne tulevat toimeen ihmisten ja eläinten kanssa? Runsaasti kuvitettu tietoteos esittelee mm. suomalaista haltijaväkeä, muinaisskandinaavien kääpiöitä, antiikin myyttien jumalia sekä runsain mitoin peikkoja, fauneja ja kentaureja.

Luonnonhenkien elämä on kiinnostavaa, ja siksi ne houkuttavat kaikenikäisiä ihmisiä kertomaan yhä uusia tarinoita ja kertomuksia, maalaamaan ja piirtämään yhä uusia kuvia, laatimaan yhä uusia sävelmiä ja näytelmiä sekä tekemään kansanuskon olennoista pelihahmoja. Tietämätön voi luulla kirkonkellojen kuminan karkottaneen kaikki peikot, maahiset, kääpiöt ja jättiläiset ja saattaakin siksi yllättyä metsässä vaeltaessa.

Maan ja metsän muinaisia hallitsijoita -osuudessa tutustutaan Antiikin ajan jumalattariin ja jumaliin, Metsänkuninkaan väkeen sekä Maan jumaliin ja jumalattariin maailman ääriltä. Suomalaisen metsänkuningas Tapion ja hänen monia tehtäviä suorittava haltijaväkensä on aina ollut tärkeä meille kansanuskossa ja kansanperinteessä. Yhtä tuttu on myös Mielikki, metsänkuninkaan vaimo, metsän ehtoisa emäntä.

Metsänhaltijat ovat yleisiä kaikissa pohjoismaisissa metsissä. Ne asuvat muurahaispesissä, puissa tai tiheissä kuusikoissa. Jos metsässä näkee kaksi ristissä olevaa ja toisiaan vasten hankaava puuta, on nähnyt haltijoiden keinun.

Maanhaltijoita-osuudessa keskitytään Metsän hengettäriin ja suojelijoihin. Metsän henkiin läheltä ja kaukaa sekä Maahisten sukukuntaan. Puiden mahti perustuu niiden viisauteen, ne ovat eläneet pitkään ja nähneet paljon. Puut ovat olleet uhripuita, haltioiden asuinsijoja ja ne ovat parantaneet voimallaan.

Hongatar on suomalainen mäntyjen suojelija. Hongattaren huolenpidon alla olevat männyt voivat suhteellisen hyvin.

Kallioiden ja vuorten asukkaita -osuudessa tutustaan Hiisiin ja peikkoihin, Kääpiöihin ja vuorenväkeen ja lopuksi selvitetään Jättiläisten olemusta.

Hiisi edustaa peikon ja jättiläisen välimuotoa. Se on suuri, karvainen, terävähampainen ja pitkähäntäinen olento, joka kävelee raskain askelin. Hiidellä on kunniakas nimi, sillä alun perin hiisi tarkoitti metsää tai metsässä ollutta pyhää palvontapaikkaa.

Trollit ovat perhepeikkoja. Usein perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi kaksi lasta. Ne asuvat mukavissa kodeissaan vuorien uumenissa, luolissa tai vanhoissa kaivoksissa.

Jättiläiset ovat ihmisen kaltaisia, noin kolmimetrisiä tai jopa niin suuria, että niiden pää hipoo pilviä. Jättiläisiä tunnetaan kaikissa maanosissa. Ne ovat jättäneet itsestään merkkejä muun muassa kallioihin, joihin jättien jaloista on jäänyt painaumia.

Osa kirjan hahmoista ovat vieraita, joista kuulee ensi kerran. Monet hahmot ovat tulleet tutuksi tarustoista. Monilla on myös tärkeä sija kansanperinteessä. Esimerkiksi jättiläiset ovat kunnostautuneet kivikirkkojen rakentajina suomalaisessa kansanperinteessä.

Yksi jättiläisryhmistä on Kalevanpojat eli Kalevinpojat. Viron kansalliseepoksessa Kalevipoegissa he ovat kuninkaan poikia. Suomessa pitkähiuksiset ja vahvat Kalevanpojat muistetaan kahdella tapaa: inhimillisinä, keskiaikaisia kivilinnoja ja -kirkkoja rakentaneina sankareina sekä jättiläisinä, jotka saivat monenlaisia luonnonilmiöitä aikaan.

Kirjan kuvitus on hieman itämaisvaikutteinen ja hahmot hieman peikkomaisia, hirviömäisiä tai leijonakuningasmaisia. Olisin pitänyt enemmän perinteisemmästä kuvituksesta. Muutoin tarina ja kuvitus on toimivia. Kirjan tarinat pohjaavat eri maiden tarustoihin ja kansanuskoon. Maaväen kieli on rikas ja eri maat huomioidessaan monipuolinen. Pidän Hjeltin tavasta tarjota kansanperinnettä. Niin suositussa fantasiagenren kirjallisuudesta tutut hahmot saavat suomenkielisen nimen ja tulevat myös tutummiksi.


Marjut Hjelt & Christer Nuutinen Maanväki. Totta ja tarua
SKS 2014. Arvosteltavaksi kpl. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa ja 3. Savuvuori

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Etsijät on Soturikissat-kirjoista tunnetun Erin Hunterin toinen eläinfantasiasarja. Matka alkaa on trilogian aloitus. Iso Karhujärvi on trilogian toinen osa ja aloitin lukemiseni siitä.

Matka alkaa ilmestyi helmikuussa 2013. Kolmas osa Savuvuori ilmestyi 2014 pian Iso Karhujärven jälkeen. Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjan on suomentanut Mika Renvall. Halusin tutustua Etsijöihin, sillä olin nähnyt, kuinka ahmimisikäisten silmät paloivat uuden Soturikissan saapuessa. Kissa sankarina oli heille jotain niin mahtavaa.

Sarjan alkuperäinen nimi on Seekers ja osan The Quest Begins. Sarja seuraa neljän karhunpennun seikkailuja. Alku käynnistyy keräämällä kirjan karhut yhteen eli kukin liittyy joukkoon vuorollaan. Pentujen nimet tulevat intiaanikielisistä sanoista, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq kuuta. Kirjassa on shamanistista ajattelua, henkien olemassaoloa ja johdatusta ja voimaeläimiä.

Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää sen toisen pennun kuoltua. Lusa on mustakarhunpentu, joka on syntynyt Karhulinnassa, ja joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viesti Toklolle. Lusa päättää jättää Karhulinnan tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja ravinnon. Lusa tietää että paluuta ei koskaan ole. Lattanaamojen (ihmiset) lisäksi hän tulee kohtaamaan tulipedot (autot). Lusa on hemmoteltu Karhulinnan lemmikki, jolle avara luonto on tyystin vieras.

Kukaan muu hänen perheestään ei kokisi koskaan tällaista suurta seikkailua - he eläisivät koko elämänsä samojen muurien ympäröiminä, samoissa puissa ja samoilla "vuorilla". Hän saisi sen sijaan nähdä jotain ällistyttävää. Hän näkisi maailman. Vaikka häntä pelotti. Karhunkatsoja katseli häntä. Hän ei ollut yksin.

Matka alkaa on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Asioita yritetään lähestyä karhunsilmin.

Kirjassa on selkeä ekologinen aspekti. Kaikki Pohjois-Amerkian karhut kärsivät elinympäristössään muutoksista. Mustakarhut pärjäävät yleisesti ottaen paremmin kuin jääkarhut ja harmaakarhut.

Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sisällön huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat aivan osin tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen seikkailukirja, realistisemman suunnan eläinfantasiaa, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon, antaa fantasiageenin palaa. Kerään sarjan omaan kirjahyllyyni.


Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa
Jalava 2013. Työkappale-leimalla. Kiitollisena.

Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori




Savuvuori on Etsijät sarjan kolmas osa. Se ilmestyi Mika Renvallin suomentamana keväällä 2014.
Mustakarhu Lusa, harmaakarhu Toklo ja jääkarhu Kallik lähtevät Isolta Karhujärveltä Pisimmän päivän vietosta muotoaan muuttavan harmaakarhu Ujurakin opastamana kohti Ikijään paikkaa. Mukaan liittyy pitkinhampain myös Kallikin veli Taqqiq. Kukin pennuista seuraa opastavia henkiä oman lajinsa lähtökohdista: Lusan henget ovat puissa, Toklon virtaavassa vedessä ja Kallikin tähdissä. Samoin he kukin kutsuvat kesää eri nimellä, Lusalle se on lehtiaika, Toklolle kalanhyppyaika ja Kallikille palavantaivaanaika. Taqqiq ei sopeudu joukkoon, joten tämä päättää palata Kallikin vastusteluista huolimatta jo alkumatkasta takaisin Sulavalle merelle.

”Mutta jospa tämä onnistuisi sittenkin”. Kallik yritti vielä kerran. ”Lupaan kuunnella sinua tästedes enemmän. Ehkä… ehkä me sittenkin tulisimme kaikki jotenkin toimeen keskenämme, vaikka sinä tulisitkin mukaan. Taqqiq, minulla on kovin yksinäistä Ikijään paikassa ilman sinua.”

...

”Katso noita neljää oksaa. Ne ovat nuoria oksia ja kaikki lähtevät rungosta samaan suuntaan.”
Toklo puuskahti. ”Tuo on yhtä hölmöä kuin jos lähtisi seuraamaan perhosta!”

Kallik intti. ”Etkö sinä huomaa? Neljä oksaa olemme me, me olemme pentuja, joten olemme kuin nuoria oksia, ja mekin kuljemme yhdessä. Ne näyttävät meille tien.”

Pennut löytävät kuolemaisillaan olevan vanhan jääkarhu Qopukin, joka kertoo, että matkalla viimeiseen erämaahan täytyy ylittää Isojoki ja Savuvuoret. Savuvuorten ylittäminen on vaarallista muun muassa siksi, että siellä asuu jättiläislattanaama, joka paistaa karhuja vartaassa vuoren loimussa.

”Mistä tiedät että se paikka on tässä?” Toklo kysyi.
”Joessa on pikku saaria pitkin matkaa”, Ujurak sanoi kääntyen katsomaan virtaa.
”Onko?” Lusa kysyi siristellen silmiään pimeässä. ”Onko niissä lattanaamojen pesiä? Tai tulipetoja”
”Ei, ne ovat autioita. Siellä on joitain lattanaamojen rautatekeleitä, mutta ne eivät tee mitään. Me voimme levätä saarilla”, Ujurak selitti.
”Pyh”, Toklo murisi. ”Näädänpäiseltä tämä minusta tuntuu.”

Lusan loukkaannuttua joen ylityksen jälkeen, pennut joutuvat Savuvuorelle ja Lusa pelkää kuolevansa mutta saa unessa hengiltä tehtävän:

”Paitsi että… etten minä pääse perille asti”.
”Ei pikku karhunvatukka”, Ashia sanoi. ”Sinun aikasi ei ole vielä.”
”Sinun pitää pelastaa erämaa.”

Lusan sairastaessa Toklo alkaa kuntouttaa häntä:

”Venytä etujalkojesi varpaita.”…
”Hyvä nyt takajalkojen varpaat”…
”Mene nyt makaamaan ja potki käpälilläsi kuin uisit vedessä”, hän käski.
”Ilman vettäkö”
”Niin”, Toklo sanoi. ”Tällä tavoin.” Hän laskeutui vatsalleen ja alkoi tehdä uimaliikkeitä.

Savuvuorella:

Heidän otetuaan siellä pari käpälänaskelta Kallik alkoi yskiä ja hieroa silmiään. Käpälistä jäi mustia tahroja hänen naamaansa. Toklo katsoi alas ja huomasi maan olevan mustana noesta.

Välillä ihmetellään:

Hän nuuhkaisi jokaista tulipetoa, jonka ohi he hiipivät, mutta melkein kaikki näyttivät nukkuvan lattanaamojen pesien ulkopuolella. Niiden kova turkki oli joko hopeanvärinen tai punainen tai vihreä tai kirkkaansininen tai musta – ja kerran Lusa näki yhden auringonkeltaisenkin. Hän pohti, tulivatko ne kaikki toimeen keskenään vai olivatko vain samanväriset ystävällisissä väleissä toistensa kanssa.

Miten pentujen käy, selviävätkö he viimeiseen erämaahan? Esteenä on pohjoinen, ankara luonto ja ihmisen aikaansaamat esteet: mustapolut (asfalttitiet ja niiden ylittäminen), tulipedot ja kaivannot sekä metsästäjät, joita pitää paeta henkensä kaupalla. Ilmasto lämpiää, jää pakenee pohjoisemmaksi, erämaa pirstoutuu. Karhunpentujen ”puhe” ottaa kantaa luonnon tuhoutumiseen. Etsijöissä viehättää kirjojen mytologia, historia sekä maantieteellinen, geologinen ja globaalisesti vaikuttava ilmastonmuutosaspekti. Sarjan neljäs osa ilmestyy syksyllä.


Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kristín Steinsdóttir Omaa tietä

Sigþrúuðrin pujahti Hateigurin kirkon ovesta sisään juuri ennen yhtä.

Olen asettanut itselleni tavoitteen lukea laajemmin ja tein sen ympärille projektin Kirjailijat maailmankartalla. Islannin tyhjyyttä ajattelin paikata lukemalla Kolmannen merkin uudelleen, mutta sitten löysin tämän kirjan ja pyysin sen.

Reykjavikissa asuva Kristín Steinsdóttir (1946) on toiminut vuodesta 1988 alkaen vapaana kirjailijana. Hän on kirjoittanut lastenkirjoja ja toiminut kääntäjänä. Teos oli Islannin ehdokas Pohjoismaiden Kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007. Islanninkielinen alkuperäisteos Á eigin vegum. Teoksen on suomentanut Marjakaisa Matthiasson.

Minulle kirjasta välittyi sama tunnelma kuin Muriel Barberyn Siilin eleganssista. Steinsdóttirin kirjassa ei ole portinvartijaa, mutta se ei ole olennaista, sillä Ionescon Erakossa on portinvartija, mutta se ei nouse mieleeni tästä kirjasta. Eli kirjan tunnelmassa, itseironiassa ja kielessä on samoja karuja sävyjä.

Omaa tietä on kertomus leskeksi jääneen naisen elämästä hänen itsensä valitsemassaan yksinäisyydessä. Sigtrud Ólafsdóttir on vähäpuheinen vanhempi nainen, joka asuu Reykjavíkissa kellariasunnossa. Hän elää yksin, mutta hän ei ole yksinäinen. Hänellä on hänen oma tapahtumarikas, sisäinen maailmansa. Teos on myös kuvaus Islannin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta maatalousmaasta moderniksi yhteiskunnaksi.

Kirjan päähenkilö on Sigþrúður. Ainakin aluksi lukemistani haittasi, kun en saanut mieleeni henkilöiden nimiä. Yritin tallentaa muistiini erilaisia merkkijonoja. Sigþrúður kertoo omasta elämästään ja arjestaan. Hän jakaa aamuisin lehtiä. Aamulehden luettuaan hän tekee suunnitelmia päivän varalle. Hän käy taidenäyttelyissä ja museoissa, osallistuu avajaisiin niin varmana, että kenellekään ei tule edes mieleen kysyä kutsukorttia. Hän osallistuu hautajaisiin ja saattelee tuntemattomia ihmisiä viimeiselle matkalleen. Hän hellii ja hoivaa kissojaan, Caesaria ja Kleopatraa. Tómaksen kuoltua hän muokkaa elämänsä omanlaisekseen.

Eräänä iltana hänen ei onnistunut herättää Tómasta enää sen jälkeen, kun tämä oli nukahtanut istualleen sohvalle television eteen. Hän avasi ikkunan päästääkseen hengen ulos, sytytti kynttilät ja istuutui Thómasin viereen.

Sigþrúður muistelee mennyttä ja miettii elämänvaiheitaan. Äidin jättämiin kirstun tavaroihin sisältyy viittaus ranskalaisiin juuriin, joita Sigþrúður yrittää selvittää. Hänen vasen kätensä on evämäinen, ja se on haitannut häntä koko elämän, eristänyt ja erottanut. Petrina, hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Sigþrúður eli kasvattiäitinsä hoivissa. Hallfriður oli hänelle hyvä ja nimesi lapsen oman äitinsä mukaan. Sigþrúðurin elämä saattaisi vaikuttaa ankealle, mutta hän ei valita. Hän on vieras hautajaisissa, hän laulaa kauniisti, nauttii kahvitilaisuuksien annit ja kiirehtii kotiin.

Sitten hän pujahti vuoteeseen, etsi lehdestä muistokirjoitukset ja kävi ne lävitse. Kissat hiipivät vuoteeseen ja käpertyivät kerälle hänen jalkopäähänsä. Huoneeseen laskeutui rauha, ja koko joukko torkkui aamupäivään.

Omaa tietä on hienovireinen, nopealukuinen ja älykäs kertomus. Omaa tietä on osin karu, mutta se osoittaa, että hyvin vähin mahdollisuuksin pystyy rikkaaseen elämään. Sigþrúður on uhrautunut koko elämänsä muiden edessä, miehensäkin. Hänen sisäinen elämäntulensa on roihunnut oikeista juuristaan, jotka olisivat hänen todellinen elämänsä. Itse asiassa ruotsinkielisen teoksen nimi Sin egen väg kuvaa paremmin kirjaa ja kiteyttää sen kolmeen sanaan. Tämä kirja on yksi kirjavuoteni parhaimpia lukuelämyksiä. Älä ohita tätä kirjaa.


Kristín Steinsdóttir Omaa tietä
Lurra Editions 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kate Morton Hylätty puutarha

Täti oli sanonut, että hänen piti odottaa, ettei ollut vielä turvallista, että oli oltava hiljaa kuin hiiri.

Löysin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin myötä ja vaikutuin teoksesta täysin. Odotin todella Hylätyn puutarhan lukemista malttamattomana. Sainkin sen käsiini ennakkokappaleena. En ole lukenut sellaista koskaan aiemmin, joten lukukokemus oli jännittävä. Hilkka Pekkasen suomennosta on ilo lukea. The Forgotten Garden ilmestyi vuonna 2008.

Hylätty puutarha johdattaa lukijan läpi vuosikymmenten, raottaen tapahtumia vähitellen. Kirjan kertojat vaihtuvat, aikakaudet ja tapahtumapaikat lipuvat. Henkilögalleria on laaja, mutta lukija pysyy hyvin mukana. Oli vain elämys aina hypätä ajasta toiseen. Lukujen otsikot vuosilukuineen ja tapahtumapaikkoineen helpottavat lukemista.

Kate Mortonin tarina on houkutteleva ja lumoava, ja se on täynnä salaperäisyyttä, mysteriaa ja jännitystä. Hylätty puutarha on perhetarina, sukutarina, muistojen tarina, joka ammentaa voimansa ihmisten eletyistä hetkistä ja kokemasta. Tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 1900-luvun alkuun, vuosiin 1975 ja 2005. Tapahtumapaikkoina ovat Lontoo, Brisbane, Maryborough, Intian valtameri, Cornwall,.. Miljöönä englantilainen Blackhurstin kartanomiljöö ja maaseutu hieman goottilaisella mausteella ovat omiaan minulle.

1900-luvun alussa Nell on pieni tyttö. Hän lipuu Australiassa satamaan Englannista saapuvalla valtamerialuksella. Pian kirjan alussa Nell käy noita muistoja läpi ja sama kohtaus toistuu myös kirjan lopulla. Cassandra näkee, kuinka isoäiti kamppailee menneen muistoissa lopun edellä ja miettii: Miksi isoäidin päässä nyt elämän lopulla soivat kauan sitten kadonneiden ihmisten äänet?

Pieni tyttö rypisti otsaansa. Kirjailijatar ei ollut tullut takaisin koko sinä aikana, jona hän oli totutellut merenkäyntiin. Tämä ihmetytti pientä tyttöä, sillä Kirjailijatar oli antanut paljon tiukkoja ohjeita siitä, kuinka he pysyisivät aina yhdessä eivätkä eroaisi koskaan, vaikka tapahtuisi mitä. Ehkä Kirjailijatar oli piilossa. Ehkä se kaikki oli osa leikkiä.

Nell saa tietää 21-vuotiaana, että hän ei olekaan vanhempiensa biologinen lapsi. Paljon myöhemmin Nell ottaa vastuun tyttärentyttärestä, Cassandrasta. Vuosikymmeniä myöhemmin Cassandra perii isoäitinsä, jolloin mystinen Cliff Cottage Englannin Cornwallissa siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin selvittääkseen isoäitinsä menneisyyden ja avatakseen salaisuuden verhot. Niin Nell kuin Cassandra yrittävät selvittää kukin vuorollaan menneisyytensä elämäntarinat. Kuka oli salaperäinen Kirjailijatar, satujenkertoja Eliza Makepeace, entä Ivory? Cassandra löytää puutarhan, jonka Eliza teki, ja jonka Nell otti takaisin, mutta löytääkö Cassandra tulevankin?

Rantatalo oli yksinäinen paikka, eristyksissä päiväsaikaan, mutta vieläkin enemmän pimeyden laskeutumisen jälkeen. Tie ei ulottunut koko matkaa kallionharjalle asti, kätketyn puutarhan sisäänkäynti oli suljettu, ja sen toisella puolella oli sokkelo, jonka läpi oli vaikea löytää. Siellä saattoi asua näkemättä koskaan ainuttakaan ihmistä.

Yritän kuvitella mielessäni kirjan tulevaa kovakantista asua. Ainakin tämän ennakkokappaleen ulkoasu on vastustamaton, joka erottuu kirjahyllyssä. Kate Morton on punonut jälleen intensiivisen ja unohtumattoman lukukokemuksen. Nautin matkasta hylättyyn puutarhaan. Kirjan lukemisessa ei kannata kiiruhtaa, sillä tarina avautuu parhaiten ajatusten kautta. Istuin terassin katveessa lukien ja nautin joka hetkestä tämän kirjan seurassa omassa salaisessa puutarhassani, jossa ei vietetä avoimien ovien päiviä. Totta kai tämä luo mieleen lapsuuden Burnettin Salaisen puutarhan. Mortonin puutarhan aistii sielullaan ja näkee edessään silmillään. Kate Morton on kirjoittanut monitahoisen ja viihdyttävän lukuromaanin. Luen mieluummin viihdyttävän kirjan kuin etsin piinaavaa jännitystä dekkareista. Joskus vain on osattava rentoutua tarinan kuljettamana. Jään odottamaan, että Mortonin The Distant Hours suomennettaisiin..


Kate Morton Hylätty puutarha
Bazar 2014. Ennakkokappale. Kiitoksin.

Elegia on lukenut tämän englanniksi jo aiemmin.

Anilda Ibrahimi Ajan riekaleita

Kuulemme sisimmässämme heidän äänensä, joka kulkee elämän ja joskus kuolemankin läpi ja sanoo, että emme voi paeta minnekään. Se sanoo, että kaikki tiet ovat suljetut siitä hetkestä lähtien, kun on katsonut omaa lastaan silmiin. Ja että on olemassa vain kylvön aika ja sadonkorjuun aika. Ja kun ne molemmat on tehty, kierto on päättynyt. Silloin vanhempi yrittää kaikin keinoin tehdä sen ainoan asian, mikä on vielä mahdollista: siirtää muistonsa siihen ihmiseen, josta tulee oma muisti.

Luin Anilda Ibrahimin teoksen Ajan riekaleita heinäkuisessa lukumaratonissa, mutta sen tuominen blogiin on kestänyt. Koneen äärellä istumiseen ei ole halunnut tai ehtinyt paneutua. Lukukokemukseni kärsi myös sarjaluvussa. Eli jatkossa paneudun lukumaratonissa yhteen tai kahteen kirjaan. Huomaan, että saan kirjoitettua blogitekstin paremmin kirjan luettuani kuin viiveellä.

Anilda Ibrahimi on syntynyt Albaniassa vuonna 1972. Nykyisin hän asuu Italiassa, Roomassa. Anilda Ibrahimi on journalisti, joka on aiemmin julkaissut runoja äidinkielellään. Punainen morsian (2010) on hänen ensimmäinen proosateoksensa. Ajan riekaleita eli L'amore e gli stracci del tempo ilmestyi vuonna 2009. Kirjan suomentanut Helinä Kangas. Ibrahimi kirjoittaa italiaksi. Minusta on erityistä huomata, kun Ibrahimi mainitsee haastatteluissa, että ei toivo kirjojensa kääntyvän albaniaksi ennen tuloerojen tasoittumista, koska kirjat ovat niin pienen eliitin mahdollisuus.

Tapahtumien miljöö on Balkanin niemimaa ja ajankohtana 1970-luvun lopusta 1990-luvulle. Taustalla on lähihistoria, yhteiskunnallinen kriisi, nationalistinen jakavuus, juurettomuus ja sodan vaikutus ihmisen elämään. Onko tämä sitten rakkauskertomus vai kehityskertomus on jokaisen itse ratkaistava. Sota ja kansalaisuudet repivät ihmisiä. Keskiössä on kahden perheen lapset Zlatan ja Ajkuna, jotka kasvavat yhdessä veljenä ja sisarena. Heidän isänsä, Miloš ja Besor ovat ystäviä ja kollegoja, vaikka toinen on serbi ja toinen albaani.

He olivat tutustuneet Belgradissa seitsemänkymmentäluvun lopulla. Miloš opetti siinä yliopistossa jossa Besor opiskeli lääketiedettä. Hän oli professoreista nuorin, niin nuori, että usein häntä luultiin opiskelijaksi.

Besor joutuu kahakoiden takia kymmeneksi vuodeksi vankilaan vuonna 1981. Besorin Donika-vaimo sekä tytär Ajkuna päätyvät asumaan Milošin perheeseen Prištinan keskustaan, mikä johdattaa Zlatan ja Ajkunan yhteen. Vuonna 1999 perheet ajautuvat eri puolille sisällissotaa, mutta Zlatan ja Ajkuna vannovat, etteivät koskaan eroa, mutta aika muuttaa asioita ja tuo muutoksia ihmisiin. Miten kukin selviää kokemastaan? Henkilöhahmoista Ajkuna nousee voimakkaimpana mieleen.

Sellaiseksi Ajkuna ei ollut Zlatanin paluuta kuvitellut. Hän oli selvinnyt isänsä kuolemasta, sodasta, perheensä menettämisestä ja monista muista asioista siksi, että hän oli odottanut Zlatania.

Ajan riekaleita on minulle merkittävämpi ja vaikuttavampi kirja kuin Punainen morsian. Tämä tarina on niin todentuntuinen ja realistinen, jossa elämä ei anna enempää kuin lupaa. Albania on minulle täysin mysteeri ja kirja jo sen takia kiinnostava. Ibrahimin tyyli ja kieli ovat upeita. Kirjan kansi on erittäin kaunis. Taustalla väijyy sota ja sen runtelemat ihmiset, mutta silti elämässä säilyy toivo ja rakkaus. En olisi halunnut lopettaa tämän kirjan lukemista.


Anilda Ibrahimi Ajan riekaleita
Tammi. 2014.

Osallistun tällä Opuscolon Keltaiseen kesään.

Kuoleman kulttuurit Suomessa

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa.



Kerroin Aaloesta öljypuuhun esittelyn ensimmäisessä kappaleessa tietokirjojen tuomisesta blogiini.Toisin sanoen kerron siellä, kuinka olen rakentanut siltani Kuoleman kulttuurista elävään kulttuuriperintöön.


Kuoleman kulttuurit Suomessa on monitieteellinen työ, joka lähestyy kuolemaa kokonaisvaltaisesti kulttuurisena, sosiaalisena, uskonnollisena ja filosofisena ilmiönä. Kuolemaa tarkastellaan niin lääketieteen, biologian, arkeologian, historian, geenitutkimuksen, taiteen kuin populäärikulttuurin kautta. Kirjan teemana on kuolemaan valmistautuminen yhteiskunnasamme, kuolemiseen suhtautumisen muutokset yhteiskunnassamme sekä erilaiset kuoleman riitit ennen ja nyt. Kirjassa etsitään vastausta hyvään kuolemaan, jos sellaista on edes on olemassa. Teoksen kirjoittajat edustavat laajasti eri tieteenaloja lääketieteestä ja mediatutkimuksesta teologiaan ja uskontotieteeseen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on 19 tekstintekijää.


Paikoin kirjan nimeksi olisi soveltunut paremmin Kuolemisen kulttuurit Suomessa, koska aiheet rajautuvat enemmän kuolemisen fokukseen. Itseäni kiinnostaa enemmän, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen yksilön kontekstin kautta ja vastaavasti jälkeen jäävien kautta. Toisin sanoen kuolemiseen liittyvät rituaalit, yksilön muiston säilyminen ennen ja nyt. Juha Pentikäinen on kirjoittanut hyvin tyhjentävän selvityksen pohjoisesta kuolemankulttuurista kirjassaan Suomalaisen lähtö (1990). Kuolemaa on käsitelty valtavan paljon, kuten bibliografia Kuolema suomalaisessa perinnetieteellisessä kirjallisuudessa osoittaa. Kirsti Paavolan väitöskirja Kepeät mullat valaisee hyvin suomalaista hautauskulttuuria ja sen kehittymistä. Janne Vilkuna kirjoittaa Suomalaisten vainajien karsikoista ja ristinpuista (1992) ja Katariina Koski kirjoittaa Kuoleman voimista (2011). Hautausmaiden aihetta lähestyvät mm. Voitto Viro Vanha hautausmaa (Hietaniemi) (1997), C. J. Gardberg Maan poveen (2003) ja Pentti Lempiäinen Viimeiset leposijamme (1990) sekä Ilmari Wirkkala Suomen hautausmaiden historia 1945. Heli Hulmi on kirjoittanut kirjan Kuoleman horisontti kirjoittamisen ohjaamiseen liittyen. Heikki Lehikoisen Manalan syvä kannu käsittelee kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa (2011). Kuoleman kulttuurit Suomessa on hieman hajanainen, sillä siinä liikutaan aiheesta toiseen hieman liian laajalla skaalalla.


Kuoleman kulttuurit Suomessa jakautuu kolmeen päälukuun johdannon lisäksi.

Johdannossa tuodaan esiin, että Kuolema ymmärrettiin vielä 1960-luuvlla hengityksen lakkaamiseksi ja sydämen pysähtymiseksi, mutta nykylääketieteen keinoin sekä hengitystä että sydämen sykkimistä on mahdollista ylläpitää keinotekoisesti... Voidaan sanoa, että kuolemme osittain joka hetki, eikä varsinaista lopullista tyhjiin raukeamisen ajankohtaa oikeastaan ole ennen kuin ruumis on täysin hajonnut ja ihmisten muistot meistä hävinneet.

Myöhäiskeskiajalla kuolemaa kuvattiin maalaustaiteessa kuolemantanssina. Kuolemantanssin avulla pyrittiin hallitsemaan kuolemanpelkoa aikana, jolloin kuolema päivittäin niitti kaikenikäisiä ihmisiä.


Ensimmäisessä osiossa teemaa lähestytään Hyvän kuoleman kautta, jonka aiheina ovat Suomalainen kuolema, Luonnollinen vai joudutettu kuolema, Kuolevan kohtaaminen sekä Kuoleman kokemus.

Ursula Vala tuo esiin näkemyksen, että alkoholin aiheuttama kuolema on usein kaikin puolin huono kuolema. Onnekkaimmat kuolevat nopeasti kaaduttuaan humalassa siten, että saavat kohtalokkaan vamman. (…) Vaikeinta on kuolla hitaasti alkoholisairauksien heikentämänä, kun asianomainen on jo menettänyt perheen, työn, asunnon ja ystävät. Jäin miettimään, miten väsynyt kaiken nähnyt on?

Mikko Salmela katsoo, että omakohtainen kokemus on tärkeä psykologinen edellytys kyvylle samastua toisen asemaan ja kokemuksiin. Hänen näkemyksensä mukaan mikään aiempi kärsimys ei kuitenkaan valmista yksilöä kohtaamaan oman lähestyvän kuoleman aiheuttamaa ahdistusta, joka syntyy oman olemassaolon päättymisestä. Hän perustelee näkemystään, että syöpä pysäyttää ihmisen, mutta siitä selviytyminen on kohentunut paljon. Vertaukset ovat hieman ontuvia, koska onnistuessaan hoidot palauttavat yksilön jopa entisenlaiseksi ehkä yhtä kokemusta rikkaampana. Kuitenkin etenevät sairaudet valmistavat ihmistä erilaisen tulevaisuuden hahmotukseen, jos ihminen on kolmekymppisenä pyörätuolissa syötettävä, puettava ja pestävä, niin ehkä eläkeikä ei häily mielessä auvoisena. Olen nähnyt niin paljon nuoria tuollaisessa elämäntilanteessa, että uskon tuollaisen kokemuksen pysäyttävän. Myös monet sairaudet, kuten aivohalvaus ja aivoinfarkti lamauttavat ihmisiä kesken elämän, joista ainakin osa kokee elävänsä jatkoajalla, elämää rajoittavien kipujen ja puutteellisen toimintakyvyn kanssa kenties lukittuna pystyäkseen ilmaisemaan millään tavoin itseään.

Toinen osio käsittelee Yhteisöllistä kuolemaa seuraavien teemojen kautta: Kuolemanrituaalit Suomessa, Sosiaalinen kuolema, Perinnön jakaminen ennen ja nyt sekä Urheilusankarin kuolema.

Yhteiskunnassa on tapahtunut etääntyminen kuolemasta. Seurakuntien hautausmaat ovat perinteisesti sijainneet kirkkojen yhteydessä. Kun Suomessa 1700-luvulta alkaen kiellettiin vainajien hautaaminen sisälle kirkkoon, hautausmaiden merkitys korostui entisestään. Etenkin tiheämmin asutuilla alueilla kirkossa käytiin säännöllisesti. Kun kirkkoon viikoittain kuljettiin hautausmaan halki, kuolemasta oltiin alati tietoisia, vaikka haudat eivät olisi kovin syvällisiä kuolemanajatuksia aina herättäneetkään. Kirkosta erillään sijaitsevat hautausmaat loitontivat entisestään kuolleita omaisistaan.

Perinteinen käsityksemme kuolemisesta on, että omainen kuolee, minkä jälkeen häntä surraan ja hänet haudataan. Kuolemaa ennakoiva liminaalinen tila joko vanhainkodissa tai sairaalassa ei kuitenkaan noudata tätä vanhaa kulttuurista mallia.

Koska kuolema ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, kuolemanrituaalit eivät oikeastaan kerro kuolemasta vaan elämästä. Miten elämässä saavutettu yhteiskunnallinen asema vaikuttaa kuolemanrituaaleihin, keitä ja miten kuoleman ajatellaan koskevan ja millainen suhde kuolleilla ajatellaan olevan eläviin? Tästä syystä kuoleman historia on koko yhteiskunnan historiaa

Sosiaalinen kuolema saattaa olla jopa lähentynyt sosiaalisen median kautta. Kuolema on eristetty virallisten toimijoiden tehtäväksi, mutta saatamme tehdä päivityksen Facebookin tilapäivitykseen: Äiti kuoli. Yksilö saattaa liittää kuvan kukkavihkon laskusta. Yleensä nämä muistamiset R.I.P, Rainbow Bridge kohdistetaan Internetissä perheen lemmikeille ja painetussa mediassa henkilöiden muistolle: In memoriam.

Urheilijasankarin kautta lähestytään kuolemaa, josta tuli osa kollektiivista ja yhteistä kansallista kokemusta ja kultturista muistia. Vastaavia esimerkkejä ovat presidentti Kekkonen ja globaalisella tasolla John F. Kennedyn murha ja prinsessa Dianan kuolema. Prinsessa Dianan hautajaisia oli mahdollisuus seurata eri puolilta maailmaa televisiovastaanotinten äärellä, jolloin yleisö samanaikaisesti pirstaloitui ja levittäytyi. Kensingtonin palatsin kukkameret välittyivät kaikkialle. Myös Mannerheimin hautajaiset ja hautajaissaattue Hietaniemeen oli voimakas kokemus aikalaisilleen.

Kolmas osuus kuvaa kuolemaa ilmiönä: Lopullinen kuolema muun muassa uskontojen kautta, biologisena ilmiönä, kuten Kuolemattomuus uskonnoissa, Kuoleman ja kuolemattomuuden biologia, Itsemurha, Kuoleman pahuus.

Epilogi on Helena Rannan kirjoitus aiheesta Ammattina kuolema. Hän kertoi, että työ kuoleman parissa on opettanut minut ymmärtämään läheisensä menettäneiden omaisten tuskaa ja kunnioittamaan heidän oikeuttaan tietää, mitä on tapahtunut. Jotta eloonjääneet voisivat sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa tulevaisuutta raunioille, heidän täytyy tietää totuus.

Kirjassa on lisäksi tietolaatikot aiheista Kuolevien vanhusten omaishoiva, Tapaus Garp sekä Koulusurmat ja paikallisyhteisöt.

Moni lukija koskee kirjan aiheen vastenmieliseksi, sillä kuolemaa ei haluta ajatella. Ohjelmasarja Viimeiset sanani nousi otsikoihin ja sen tekemistä arvosteltiin. Monilla on halu ajatella elävänsä ikuisesti ja kuolema siirretään kellarin varastoon.


Kuoleman kulttuurit Suomessa käsittelee kuolemiseen liittyviä käsityksiä eri uskonnoissa, mutta kirjan kannalta toimivampi lähtökohta olisi ollut kuoleminen monikulttuurisessa Suomessa eli miten nämä käsitykset heijastuvat suomaiseen yhteiskuntaan. Kuoleman kulttuurit Suomessa lähestyy suomalaisen kuoleman erityispiirteitä, kuoleman kokemusta, kuolevan kohtaamista sekä kysymyksiä itsemurhasta ja kuoleman jouduttamisesta. Kirjassa käsitellään myös koulusurmat, sodan uhrien tunnistaminen ja urheilusankarin kuolemalle annetut merkitykset.

Kuolemankulttuurit Suomessa antaa laaja-alaisen näkemyksen kuolemankulttuuriin meillä. Kirjan aihe ravisuttelee nykyihmistä ajattelemaan elämänkulkuaan. Helena Rannan osuutta olisin lukenut mielelläni enemmänkin, sillä hyvin harvalla on niin laaja-alaista näkemystä ammattina kuolemaan.

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa
Gaudeamus 2014. Mediakappale.

Niina Hakalahti Sydänystävä

Niina Hakalahti on oululaissyntyinen, nykyisin Tampereella asuva suomalainen kirjailija, toimittaja ja kirjoittajakouluttaja. Hakalahti on valmistunut filosofian maisteriksi (pääaineena kirjallisuus, sivuaineena Rooman kirjallisuus sekä yleinen aate- ja oppihistoria) Oulun yliopistosta vuonna 1993 ja toiminut läänintaiteilijana Pirkanmaalla 1998–2002 ja Hämeen läänissä 1994–1997. Niina Hakalahden kaunokirjallinen tuotanto sisältää kolme runokokoelmaa ja kaksi romaania. Runoissaan hän käsittelee erotiikkaa ja rakkautta sekä arjen kauneutta ja vaikeutta nuoren naisen näkökulmasta.

En ole lukenut aiemmin Hakalahden tuotantoa. Tämä kirja on osa tämän vuoden lukuprojektiani eli tutustumista kotimaiseen kirjallisuuteen. Sydänystävä kertoo kahdesta naisesta, ystävyksistä ja näiden perheistä. Nämä kaksi naista ovat olleet parhaita ystäviä lapsesta saakka. Nyt molemmat ovat äidinkielenopettajia, naimisissa, vaimoja ja kumpikin teini-ikäisen pojan äitejä. Ystävyys on kestänyt vuosikausia, mutta nyt on aika arvioida se uudelleen, kenen ehdoilla ystävyys toimii? Yhteinen hiihtoloma, sattumukset ja paritalon hankkiminen prosessoivat tilanteen uudelleen ja uusin silmin. Onko toisen hyviltä tuntuvat ehdotukset ja suunnitelmat parempia kuin toisen?

Kävelimme yhtä matkaa. Kävely oli aina yhdistänyt meitä, olimme Kaisan kanssa kävelleet varmasti maapallon ympäri. Pitkät, lumiset suorat olivat olleet ratkaisu, kun meillä oli ollut riitaa. Kaisan kiihkeä luennointi- ja yksinpuhelutaipumus ei häirinnyt silloin, kun kävelimme tasaista maisemaa. Päinvastoin. Ja jos kävelin yksin, kuulin usein Kaisan puheen päässäni.

Parhaat päivänsä nähnyt avioliitto, maailmantuskaa poteva ja irtiotoin oireileva teini, dementoituva äiti ja toimelias ystävä kuormittavat Minnan voimavarat äärimmilleen. Hakalahden teemana on ystävyys, elämänhallinta ruuhkavuosien keskellä ja Minnan kehityskertomus. Sydänystävä tapahtuu tässä ja nyt, arjessa, vaikka alussa ovat lapsuudenmuistot, jossa ystävyyden peruskivet ovat muokattu.

Ystävyys ei ole tasapainoisessa tilassa, sen dynamiikka on vinoutunut Kaisan voimakkuuden varaan. Minna on liian läheisriippuvainen ja saamaton pitämään puoliaan. Heidän symbionttinen ystävätärsuhde on kahlitseva, sisaruussuhdemaisen likeinen, tukahduttava. Itselläni ei ole kokemusta tuollaisesta ystävyydestä, ei edes lukiossa, että minulla olisi ollut paras ystävä. Meitä oli viisi tyttöä ja lopussa neljä. Ei ollut parinvaihtoa tai mahdollisuutta riitaan. Meillä oli koskettamattomuussuoja kiusaamiseen sukupuolen takia. Eikä minulla ole edes sisaruussuhdetta, mutta en ainakaan näe sitä kadehtimisenarvoisena kumppanini kautta. Opiskeluajan paras ystäväni oli Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja. Tiesin hänen vaeltaneen samoja ahtaita käytäviä ja aistineen yhtä pysähtyneen ajan.

Sydänystävän vahvimmat henkilökuvat ovat Minnan ja Kaisan, kummankin miehet ovat hyvin paperimaisia, pojat Eetu ja Leevi todentuntuisia. Hakalahti saavuttaa hyvin tämän päivän perhe-elämän kuvaamisen. Tapahtumat voisivat tapahtua Salkkareiden jaksoissa. Kirja saakin kiitoksen ajankuvastaan, että uskalletaan kirjoittaa kaikkien lukijoiden tuntemasta hetkestä tässä ja nyt.

Kirjan Minna antaa aivan liian suuren osan itsestään ystävälleen, mikä on poissa parisuhteesta, pojalta ja dementoituvalta äidiltään. Ystävyyden rajoja arvioidessaan Minna on tukeutumassa taas toisiin. Ainoa ryhdikkyyden osoitus on oman pojan puolustelu rehtori-isän edessä, joka tuntuu tuovan rehtoriuuden myös kotiin. Sen sijaan Kaisan piikikkyyden Minna nielee raivostuttavan kiltisti ja vähäeleisesti. Lopun ryhdikkyys selkiyttää ja Minna vihdoin ottaa vastuu itse elämästään.

Kaisa oli ollut osa minua ja nyt tunsin, kuinka tuo osa tuotti kipua. Kaisa sattui.

Olin aina ollut sitä mieltä, että laastari piti repäistä kerralla, nopeasti. Ja kylmään veteen piti mennä aikailematta, oli paha virhe jäädä seisomaan niin, että vesi ulottui vyötäisiin.

Mutta Kaisan kanssa en ollut osannut toimia niin. Ja nyt oli jo liian myöhäistä.

Sydänystävä on sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava lukukokemus. Kirjan ystävyys tuntuu perustuvan enemmän uskollisuuteen ja alistuvuuteen kuin ystävyyteen. Pesärikko tapahtuu enemmän tilannekuvauksilla kuin tunteiden selvittämisellä. Ehkä aiheiden keskinäinen suhteutus sivumäärään olisi ollut merkityksellisempi ihmisen elämässä.

Ihmiset puhuvat kirjassa paljon, mutta puhumisen sisältö ei käsittele tunteita. Kirjan ihmissuhteet ovat väljähtyneitä ja emotionaalisesti köyhiä. Hakalahti onnistuu tilannekuvauksissa hyvin. Hakalahden kirja saa lukijan ajattelemaan omia ystävyyssuhteitaan, kuinka turhia ja yhdentekeviä ihmissuhteita kukin meistä raahaa mukanaan elämänrepussa.


Niina Hakalahti Sydänystävä
Karisto 2014. Kustantajalta. Kiitollisena

Aaloesta öljypuuhun

Esittelen blogissani aika ajoin myös tietokirjoja. Esittelemäni kirjat liittyvät usein jollain tavoin luontoon, erityisesti kasveihin, niiden kulttuurihistoriaan, elävään kulttuuriperintöön sekä etnobotaniikkaan. Tätä kautta on luonnollista, että olen kiinnostunut myös historiasta, keskiajasta, rakennetusta kulttuuriympäristöstä ja hyisen häijystä aiheesta eli kuoleman kulttuurin kontekstista. Olen rakentanut siltani niihin keskiaikaisten kirkkotarhojen kautta, en ismeistä jne. Voitte kuvitella, kuinka hyvin Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen Aaloesta öljypuuhun – suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan asettuu aihepiiriltään blogissani esiteltäviin tietokirjoihin.

Aaloesta öljypuuhun tekijöistä Kaisa Häkkinen (s. 1950) on Turun yliopiston suomen kielen professori ja Suomalaisen tiedeakatemian jäsen. Terttu Lempiäinen (s. 1945) on Turun yliopiston kasvisystematiikan ja -ekologian dosentti. Hän on tutkinut kasvillisuuden historiaa ja julkaissut paleoetnobotaanisiin kasvijäännetutkimuksiin perustuvia selvityksiä Suomen ja Venäjän Karjalan kasvillisuuden historiasta kivikaudelta nykyaikaan. Olen lukenut aiemmin Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen kirjan Agricolan yrtit. Lisäksi olen lukenut useita Terttu Lempiäisen kirjoittamia etnobotanisia artikkeleita tai yhteisjulkaisujen osia, kuten Vallis Gratiae 1443-1648: Kasveja luostarin yrttitarhassa; Muinaisjäännös ja maisemakohde: Viljelyn jäänteitä Vanhalinnassa; Välähdyksiä keskiajasta: Suomyrttiolutta ja hullukaalirohtoa – keskiajan kasveja kasvijäännetutkijan näkökulmasta jne. Terttu Lempiäinen on ollut myös mukana toimittamassa Elias Lönnrotin Flora Fennica -sarjaa ja tekijänä lukuisissa ympäristö- ja asutushistoriaa käsittelevissä yhteisjulkaisuissa.

Teoksessa Aaloesta öljypuuhun Kaisa Häkkinen ja Terttu Lempiäinen esittelevät 70 Agricolan teoksissa esiintyvää kasvia. Kasvit on ryhmitelty mauste- ja rohdoskasveihin, eksoottisiin puihin ja pensaisiin, koristekasveihin sekä kotimaisiin hyöty- ja luonnonkasveihin. Jokaisessa kasvitekstissä on kasvitieteellinen osio, jossa kerrotaan kasvin ominaisuudet, levinneisyys ja erilaiset käyttötavat.

Suomalaisten ja eksoottisten kasvien lisäksi on perusteltua erottaa toisistaan luonnonvaraiset ja viljellyt kasvit. Suomessa ei ole yhtään endeemistä viljelykasvia, vaan kaikki hyötykasvit, niin viljat kuin puutarhakasvitkin, ovat muualta tuotuja. Koska uudet sanat usein tulevat sieltä mistä uudet asiatkin, on odotuksenmukaista, että viljelykasvien nimet ovat lainaperäisiä.

Yksittäisestä kasvista kerrotaan, millä nimellä Agricola on lajin maininnut ja millaisessa yhteydessä. Nimen esittelyn jälkeen on nimen etymologia eli tieto nimen iästä ja alkuperästä. Kielitieteellistä osuutta seuraa kasvitieteellinen osuus. Kasvitieteellisessä osuudessa kuvataan lajin ulkonäköä, ominaisuuksia, levinneisyyttä sekä käyttötapoja eri aikoina eri kulttuureissa. Agricolan aikaisten nimien tulkinta ei ole yksiselitteistä, joten joskus on jouduttu sisällyttämään useamman kuin yhden lajin kuvaus. Kasvien myrkyllisyys ja käyttöön liittyvät riskit on huomioitu.

Teoksessa on upea Agricolan aikainen kuvitus. Tärkein kuvalähde on Leonhart Fuchsin vuonna 1542 latinaksi julkaisema kasviopas De historia stirpium (Kasvien historia). Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset suomen kielellä painetut kirjat 1500-luvun puolivaiheilla, jolloin kasvitiede sanan nykyisessä merkityksessä oli vasta syntymässä. Kasveja kuitenkin tunnettiin ja käytettiin monin tavoin, ja niistä oli kertynyt runsaasti havaintoja ja kokemusperäistä tietoa. Ravintokasveja oli osattu viljellä osassa maailmaa jo ainakin 10 000 vuotta. Maailman vanhoissa sivistyskeskuksissa kasvitietämystä oli jo vanhalla ajalla kehitetty myös lääkintätaidon tarpeisiin.

Suomen kirjakielen vanhimmat kasvinimet löytyvät kirjakielen perustajan Mikael Agricolan teoksista. Vuonna 1544 ilmestyneessä Rucouskirjassa on alussa kalenteriosa, jossa esitellään terveydenhoitoa ja ruokavaliota koskevia ohjeita. Näissä mainitaan nimeltä yli kaksikymmentä kasvia.

Mauste- ja rohdoskasveissa esitellään mm. maarianverijuuri, rohtopähkämö, mustaselja, iisoppi, koiruoho, kynsilaukka. Eksoottisiin puissa ja pensaissa tutustutaan mm. laakeripuuhun ja granaattiomenaan. Koristekasveissa on mukana mm. lilja ja ruusu. Kotimaisissa hyötykasveissa on mukana mm. humala, kaali, kaura ja nauris. Kotimaiset luonnonkasvit esittelevät mm. kanervan, tammen ja halavan.

Sekä Raamatussa että Agricolan teoksissa mainitaan useaan otteeseen koiruoho ja sana esiintyy monessa eri merkityksessä. Näistä alkuperäisin on kasvin nimi. Esimerkiksi Rukouskirjan kalenteriosastossa koiruoho mainitaan terveyttä edistävänä kasvina yhdessä poleijan eli puolanmintun ja appiumin eli sellerin kanssa.

Kirjan ulkoasu edustaa korkeatasoista graafista suunnittelua. Aaloesta öljypuuhun on upea tietokirja, täydellinen. Kaikesta tiedostaan ja sisällöstään huolimatta kirja on innoittava ja helppolukuinen. Tämä kuuluu ehdottomasti kasvien seurassa viihtyvän omaan käsikirjastoon


Kaisa Häkkinen & Terttu Lempiäinen Aaloesta öljypuuhun.
Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan
Teos 2011. Kustantajalta. Kiitollisuudella.