Kuoleman kulttuurit Suomessa

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa.



Kerroin Aaloesta öljypuuhun esittelyn ensimmäisessä kappaleessa tietokirjojen tuomisesta blogiini.Toisin sanoen kerron siellä, kuinka olen rakentanut siltani Kuoleman kulttuurista elävään kulttuuriperintöön.


Kuoleman kulttuurit Suomessa on monitieteellinen työ, joka lähestyy kuolemaa kokonaisvaltaisesti kulttuurisena, sosiaalisena, uskonnollisena ja filosofisena ilmiönä. Kuolemaa tarkastellaan niin lääketieteen, biologian, arkeologian, historian, geenitutkimuksen, taiteen kuin populäärikulttuurin kautta. Kirjan teemana on kuolemaan valmistautuminen yhteiskunnasamme, kuolemiseen suhtautumisen muutokset yhteiskunnassamme sekä erilaiset kuoleman riitit ennen ja nyt. Kirjassa etsitään vastausta hyvään kuolemaan, jos sellaista on edes on olemassa. Teoksen kirjoittajat edustavat laajasti eri tieteenaloja lääketieteestä ja mediatutkimuksesta teologiaan ja uskontotieteeseen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on 19 tekstintekijää.


Paikoin kirjan nimeksi olisi soveltunut paremmin Kuolemisen kulttuurit Suomessa, koska aiheet rajautuvat enemmän kuolemisen fokukseen. Itseäni kiinnostaa enemmän, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen yksilön kontekstin kautta ja vastaavasti jälkeen jäävien kautta. Toisin sanoen kuolemiseen liittyvät rituaalit, yksilön muiston säilyminen ennen ja nyt. Juha Pentikäinen on kirjoittanut hyvin tyhjentävän selvityksen pohjoisesta kuolemankulttuurista kirjassaan Suomalaisen lähtö (1990). Kuolemaa on käsitelty valtavan paljon, kuten bibliografia Kuolema suomalaisessa perinnetieteellisessä kirjallisuudessa osoittaa. Kirsti Paavolan väitöskirja Kepeät mullat valaisee hyvin suomalaista hautauskulttuuria ja sen kehittymistä. Janne Vilkuna kirjoittaa Suomalaisten vainajien karsikoista ja ristinpuista (1992) ja Katariina Koski kirjoittaa Kuoleman voimista (2011). Hautausmaiden aihetta lähestyvät mm. Voitto Viro Vanha hautausmaa (Hietaniemi) (1997), C. J. Gardberg Maan poveen (2003) ja Pentti Lempiäinen Viimeiset leposijamme (1990) sekä Ilmari Wirkkala Suomen hautausmaiden historia 1945. Heli Hulmi on kirjoittanut kirjan Kuoleman horisontti kirjoittamisen ohjaamiseen liittyen. Heikki Lehikoisen Manalan syvä kannu käsittelee kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa (2011). Kuoleman kulttuurit Suomessa on hieman hajanainen, sillä siinä liikutaan aiheesta toiseen hieman liian laajalla skaalalla.


Kuoleman kulttuurit Suomessa jakautuu kolmeen päälukuun johdannon lisäksi.

Johdannossa tuodaan esiin, että Kuolema ymmärrettiin vielä 1960-luuvlla hengityksen lakkaamiseksi ja sydämen pysähtymiseksi, mutta nykylääketieteen keinoin sekä hengitystä että sydämen sykkimistä on mahdollista ylläpitää keinotekoisesti... Voidaan sanoa, että kuolemme osittain joka hetki, eikä varsinaista lopullista tyhjiin raukeamisen ajankohtaa oikeastaan ole ennen kuin ruumis on täysin hajonnut ja ihmisten muistot meistä hävinneet.

Myöhäiskeskiajalla kuolemaa kuvattiin maalaustaiteessa kuolemantanssina. Kuolemantanssin avulla pyrittiin hallitsemaan kuolemanpelkoa aikana, jolloin kuolema päivittäin niitti kaikenikäisiä ihmisiä.


Ensimmäisessä osiossa teemaa lähestytään Hyvän kuoleman kautta, jonka aiheina ovat Suomalainen kuolema, Luonnollinen vai joudutettu kuolema, Kuolevan kohtaaminen sekä Kuoleman kokemus.

Ursula Vala tuo esiin näkemyksen, että alkoholin aiheuttama kuolema on usein kaikin puolin huono kuolema. Onnekkaimmat kuolevat nopeasti kaaduttuaan humalassa siten, että saavat kohtalokkaan vamman. (…) Vaikeinta on kuolla hitaasti alkoholisairauksien heikentämänä, kun asianomainen on jo menettänyt perheen, työn, asunnon ja ystävät. Jäin miettimään, miten väsynyt kaiken nähnyt on?

Mikko Salmela katsoo, että omakohtainen kokemus on tärkeä psykologinen edellytys kyvylle samastua toisen asemaan ja kokemuksiin. Hänen näkemyksensä mukaan mikään aiempi kärsimys ei kuitenkaan valmista yksilöä kohtaamaan oman lähestyvän kuoleman aiheuttamaa ahdistusta, joka syntyy oman olemassaolon päättymisestä. Hän perustelee näkemystään, että syöpä pysäyttää ihmisen, mutta siitä selviytyminen on kohentunut paljon. Vertaukset ovat hieman ontuvia, koska onnistuessaan hoidot palauttavat yksilön jopa entisenlaiseksi ehkä yhtä kokemusta rikkaampana. Kuitenkin etenevät sairaudet valmistavat ihmistä erilaisen tulevaisuuden hahmotukseen, jos ihminen on kolmekymppisenä pyörätuolissa syötettävä, puettava ja pestävä, niin ehkä eläkeikä ei häily mielessä auvoisena. Olen nähnyt niin paljon nuoria tuollaisessa elämäntilanteessa, että uskon tuollaisen kokemuksen pysäyttävän. Myös monet sairaudet, kuten aivohalvaus ja aivoinfarkti lamauttavat ihmisiä kesken elämän, joista ainakin osa kokee elävänsä jatkoajalla, elämää rajoittavien kipujen ja puutteellisen toimintakyvyn kanssa kenties lukittuna pystyäkseen ilmaisemaan millään tavoin itseään.

Toinen osio käsittelee Yhteisöllistä kuolemaa seuraavien teemojen kautta: Kuolemanrituaalit Suomessa, Sosiaalinen kuolema, Perinnön jakaminen ennen ja nyt sekä Urheilusankarin kuolema.

Yhteiskunnassa on tapahtunut etääntyminen kuolemasta. Seurakuntien hautausmaat ovat perinteisesti sijainneet kirkkojen yhteydessä. Kun Suomessa 1700-luvulta alkaen kiellettiin vainajien hautaaminen sisälle kirkkoon, hautausmaiden merkitys korostui entisestään. Etenkin tiheämmin asutuilla alueilla kirkossa käytiin säännöllisesti. Kun kirkkoon viikoittain kuljettiin hautausmaan halki, kuolemasta oltiin alati tietoisia, vaikka haudat eivät olisi kovin syvällisiä kuolemanajatuksia aina herättäneetkään. Kirkosta erillään sijaitsevat hautausmaat loitontivat entisestään kuolleita omaisistaan.

Perinteinen käsityksemme kuolemisesta on, että omainen kuolee, minkä jälkeen häntä surraan ja hänet haudataan. Kuolemaa ennakoiva liminaalinen tila joko vanhainkodissa tai sairaalassa ei kuitenkaan noudata tätä vanhaa kulttuurista mallia.

Koska kuolema ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, kuolemanrituaalit eivät oikeastaan kerro kuolemasta vaan elämästä. Miten elämässä saavutettu yhteiskunnallinen asema vaikuttaa kuolemanrituaaleihin, keitä ja miten kuoleman ajatellaan koskevan ja millainen suhde kuolleilla ajatellaan olevan eläviin? Tästä syystä kuoleman historia on koko yhteiskunnan historiaa

Sosiaalinen kuolema saattaa olla jopa lähentynyt sosiaalisen median kautta. Kuolema on eristetty virallisten toimijoiden tehtäväksi, mutta saatamme tehdä päivityksen Facebookin tilapäivitykseen: Äiti kuoli. Yksilö saattaa liittää kuvan kukkavihkon laskusta. Yleensä nämä muistamiset R.I.P, Rainbow Bridge kohdistetaan Internetissä perheen lemmikeille ja painetussa mediassa henkilöiden muistolle: In memoriam.

Urheilijasankarin kautta lähestytään kuolemaa, josta tuli osa kollektiivista ja yhteistä kansallista kokemusta ja kultturista muistia. Vastaavia esimerkkejä ovat presidentti Kekkonen ja globaalisella tasolla John F. Kennedyn murha ja prinsessa Dianan kuolema. Prinsessa Dianan hautajaisia oli mahdollisuus seurata eri puolilta maailmaa televisiovastaanotinten äärellä, jolloin yleisö samanaikaisesti pirstaloitui ja levittäytyi. Kensingtonin palatsin kukkameret välittyivät kaikkialle. Myös Mannerheimin hautajaiset ja hautajaissaattue Hietaniemeen oli voimakas kokemus aikalaisilleen.

Kolmas osuus kuvaa kuolemaa ilmiönä: Lopullinen kuolema muun muassa uskontojen kautta, biologisena ilmiönä, kuten Kuolemattomuus uskonnoissa, Kuoleman ja kuolemattomuuden biologia, Itsemurha, Kuoleman pahuus.

Epilogi on Helena Rannan kirjoitus aiheesta Ammattina kuolema. Hän kertoi, että työ kuoleman parissa on opettanut minut ymmärtämään läheisensä menettäneiden omaisten tuskaa ja kunnioittamaan heidän oikeuttaan tietää, mitä on tapahtunut. Jotta eloonjääneet voisivat sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa tulevaisuutta raunioille, heidän täytyy tietää totuus.

Kirjassa on lisäksi tietolaatikot aiheista Kuolevien vanhusten omaishoiva, Tapaus Garp sekä Koulusurmat ja paikallisyhteisöt.

Moni lukija koskee kirjan aiheen vastenmieliseksi, sillä kuolemaa ei haluta ajatella. Ohjelmasarja Viimeiset sanani nousi otsikoihin ja sen tekemistä arvosteltiin. Monilla on halu ajatella elävänsä ikuisesti ja kuolema siirretään kellarin varastoon.


Kuoleman kulttuurit Suomessa käsittelee kuolemiseen liittyviä käsityksiä eri uskonnoissa, mutta kirjan kannalta toimivampi lähtökohta olisi ollut kuoleminen monikulttuurisessa Suomessa eli miten nämä käsitykset heijastuvat suomaiseen yhteiskuntaan. Kuoleman kulttuurit Suomessa lähestyy suomalaisen kuoleman erityispiirteitä, kuoleman kokemusta, kuolevan kohtaamista sekä kysymyksiä itsemurhasta ja kuoleman jouduttamisesta. Kirjassa käsitellään myös koulusurmat, sodan uhrien tunnistaminen ja urheilusankarin kuolemalle annetut merkitykset.

Kuolemankulttuurit Suomessa antaa laaja-alaisen näkemyksen kuolemankulttuuriin meillä. Kirjan aihe ravisuttelee nykyihmistä ajattelemaan elämänkulkuaan. Helena Rannan osuutta olisin lukenut mielelläni enemmänkin, sillä hyvin harvalla on niin laaja-alaista näkemystä ammattina kuolemaan.

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa
Gaudeamus 2014. Mediakappale.