Tanja Pohjola Lintu pieni ja Eeva-Kaarina Aronen Edda

Tanja Pohjola (1980) on helsinkiläinen esikoiskirjailija, kasvatustieteen maisteri ja käsityön- ja kuvaamataidonopettaja.

Lintu pieni on historiallinen romaani, psykologisesti syvälle pureutuva kuvaus sisaruudesta, lapsen hädästä ja menneisyyden kulkeutumisesta luoduissakin tarinoissa. Luin tästä kirjasta esittelyn Mustikkakummun Annan ja Sinisen linnan kirjaston blogeissa ja kiinnostuin kirjasta.

Lintu pieni kulkee kahdessa aikatasossa. Dora on lapsi Viipurissa vuonna 1944 ja Dorotea, aikuinen nainen Helsingin kantakaupungissa vuonna 1953. Tarina on todentuntuinen ajankuva sotavuosissa ja sodan jälkeisessä ajassa ja miljöössä Viipurilahden rapistuvassa rantahuvilassa ja Helsingin kivisessä kaupungissa. Ajankuva välittyy läpi kirjan kaikessa niin tunteissa, tuoksuissa, vaatteissa, rakenteissa, tavoissa - kaikessa.

Viipurissa kaksitoistavuotias Dora on isosisko kaksivuotiaalle Marille, Marseille. Rapistuneessa talossa hän on sisaren kanssa suljetussa tilassa, vierashuoneessa, kun äidillä on arvovieras. Isää ei enää ole. Lasten rooli on olla olematta, sillä heidän on oltava lukitussa huoneessa hiirenhiljaa. Dora kertoo tarinoita sisarelleen saadakseen ajan kulumaan. Ester kaitsee lapsia ja taloa ehtimisten mukaan, kun äiti Valerie Ahola on hieno nainen ja kiireinen arvovieraansa kanssa.

Dora tietää olevansa tuhkanharmaa lapsi. Olematon.

…

Minun nimeni on Karl Meuer. Minä taidan olla se arvovieras, josta olette kuulleet. Vaikka ei minussa mitään arvokkaampaa ole kuin kenessäkään toisessa.

Helsingissä Dorotea on jättänyt menneen taakseen keksimällä itselleen menneisyyden. Hän on naimisissa, musiikille omistautuneen Otto Rasin kanssa, suin päin avioliittoon syöksyneenä. Kosinta osui oivalliseen ajankohtaan. Dorotean opinnot Ebeneserissä olivat päättymäisillään, eikä hänellä ollut tietoa tulevasta. Dorotea on kotirouva, mutta ei kykene rakastamaan tai ottamaan vastaan rakkautta.

Hän oli nyt helsinkiläinen nainen ja hän oli luonut itsensä uudelleen piharatamojen suomuista, talojen rapatuista julkisivuista, lokkien kirkunasta ja sinisen taivaan valkeina väreilevistä rihmoista.

Tavattuaan Oton viime talvena Dorotea oli keksinyt menneisyytensä pala palalta. Hän oli rakentanut tarinoillaan uuden naisen, jonka nimi ei ollut enää Dora vaan Dorotea, joka oli luonnontieteilijäisän orvoksi jäänyt tytär. Ja niin helposti menneisyys oli lakannut olemasta.

Kasautuneet paineet purkautuvat, kun puolison vieraaksi saapuvat Taimi ja tämän tyttärentytär, keuhkotautinen Lahja. Taimi oli asunut tyttärensä kanssa Oton perheessä siirtolaisena neljätoista vuotta sitten Lappajärvellä. Taimin tytär Ansa oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä mukana olleen Lahjan. Nämä vieraat repivät muutetut muistot mieleen ja esille.

Mutta sitä hän ei ymmärrä, miksi äiti on lukinnut huoneeseen myös Marseillen, jonka nimi on muistutus äidin syntymäkaupungista, minne he kaikki vielä joskus matkustaisivat.

Viime hetkellä lapsuudessa Dorotea pakenee läheneviä pommituksia kohti Helsinkiä Pertteli-tädin luo. Kirjan läpi kulkee lintujen allegoria. Sen kautta katsotaan kuolemaa, vapautta ja enteitä. Lintu pieni on hyvin hienovireinen kirja, jonka hauraudessa on uskomattoman paljon voimaa. Laura Noponen on siirtänyt tuon tunnelman myös kansiin. Lintu pieni on taas kerran osoitus, kuinka retkeni kotimaiseen kirjallisuuteen on palkittu.


Tanja Pohjola Lintu pieni
Atena 2014. Kustantajalta.







Eeva-Kaarina Aronen Edda

Luin Eddan viime vuonna, mutta päätin lukea kirjan uudelleen. Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2005 ja toinen Hän joka näkee vuonna 2007. Arosen kolmas romaani, Kallorumpu, oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011.

Eddan miljööksi mainitaan esittelyssä Töölön kivipihat 1950-luvulla. Aivan Töölön sydämeen tarina ei sijoitu, vaan Taka-Töölön laitamille, kantakaupunkiin kumminkin. Miksi ihmeessä jäin tätä miettimään? Tarina liikkuu niin lapsuuteni maisemissa, että hätkähdin sitä. Vain vuosikymmen on minulle vieras. Silti tarina ja sen maisema ovat tuttuja. Tarinassa liikutaan Runeberginkadun varrella, Leppäsuon ja Hietaniemen hautausmaan ympäristössä, kävellään Lapinlahdenkatua, kuljetaan Mechelininkatua. Kaasukellon kuja mainitaan usein ja kaasukello sijaitsi Domman jatkeena, mutta purettiin jo vuonna 1967. (kadunnimen kirjoitustapa ihmetyttää). En pysty hahmottamaan kaasukellon sijaintia mielessäni. Kirjassa liikutaan paljon myös Kampin alueella, jonka tunnen hyvin lapsuudestani. Edda on kertomus muistoista, ystävyydestä, lapsuudesta ja elämästä.

Olen lukenut muitakin Helsinkiin sijoittuvia kirjoja. Muita mieleeni tulevia Helsinki-aiheisia kirjoja ovat muun muassa Pirkko Saision Elämänmeno, Anja Snellmanin Sonja O. kävi täällä, Anna-Liisa Lehtosen Kengät kuin Tuhkimolla, Tanja Pohjolan Lintu pieni, Runar Schildtin Noitametsä. Lisäksi luin syksyllä kirjan Helsinki 1950-luvun väreissä, joka hahmotti tämän kirjan ajan Helsinkiä.


Tarinan kertojana on Edda, tarinankertoja hiekkalaatikon reunalta, jonka kaverina on puhumaton Aatu, joka kirjoittaa sanat. Tarina kulkee kahdella tasolla vuorotellen, toisella tasolla Edda on lapsi ja leikkii Aatun kanssa kivipihoilla ja porttikongeissa ja välillä he juoksevat kellarien tiilikäytävillä. Toisella tasolla Edda on yksinäinen, miehiä tapaileva nainen.

Kirja tulvii ajankuvaa ja muistoja kantakaupungin taloista. Muistatko kanaverkkohäkit? Muistatko mankelihuoneet, joissa pyöri suuri kone, jonka edessä, sisällä ja takana mankelitelat puristivat lakanoita ja pöytäliinoja sileiksi laatoiksi? Monissa taloissa oli kellareissa pommien jäljet vielä vuosikymmeniä myöhemminkin, muistona ajoilta, jolloin Helsinki oli liekeissä.

Toisella tasolla aikuinen Edda työskentelee koulumuseossa. Edda, kuten me muutkin, kannamme elämänrepussa mukanamme niin hyvät kuin pahat muistot. Eetulla ja Aatulla on oma tarujen maailma, josta seikkailut ammentuvat. Maagiset elementit, saagat, riimusauvat, Yggdrasil elämänpuu, josta kaikki tarinat lähtevät verhoavat tarinaa. Lapsina he olivat viattomia, eivätkä tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys. Sitten, kun oli liian myöhäistä, ymmärsimme, ettemme olleet koskaan olleet viattomia. Tapahtumat johtavat siihen, että ne muuttavat Eetun ja Aatun elämänkulun. Eetusta tulee Edda, joka aikuisena ryhtyy selvittämään kotitalonsa mysteeriä.

Meitä oli kaksi tyttöä. Pieni lause, kaira, joka poraa sydäntäni. Kun kairalla kairataan, jäästä rupea lentelemään ohuita lastuja. Avannon reikä syvenee, musta reikä, jonka pohjalla on sykkivä sydän.

Eddan aikuisvaiheen ympäristö ei ole kaukana hänen lapsuuden maisemista. Aikuisena Edda on Edda Rós, koulumuseon työntekijä, elävöittäjä. Hän lähti aamuisin museolle, mutta odotti vain iltaa. Tarina on hieman surullinen, menneisyyteen katsova tarina naisen yksinäisyydestä. En halua kertoa juonesta enempää tai avata tarinaa enempää.


Aikuisena Edda on työssä koulumuseossa, jossa hän on ollut abiturienttikeväästä lähtien. Museoviraston alainen koulumuseo sijaitsi Eerikinkadun päässä, lähellä Hietalahden toria. Talosta, jossa se oli ollut 30-luvulta lähtien, voi sanoa vain että se oli museaalinen, yksi niistä vanhoista, pitkistä kaksikerroksista 1800-luvun´puutaloista, jotka sinnittelivät vielä keskustassa purku-uhan alla..


En ole lukenut Aroselta aiemmin mitään, mutta haluan tutustua hänen tuotantoon. Edda oli minulle yllätys lukukokemuksena, pidin siitä paljon. Toivoisin, että moni lukisi tämän helmen, etenkin, jos juuresi ovat Helsingin nurkilla. Lähiöt niin Pakila ja Herttuaniemi ovat kaukana. Edda on monisäikeinen naisen kuvaus, lapsuudesta aikuisuuteen.


Eeva-Kaarina Aronen Edda
Teos 2014. Kustantajalta. Kiitollisuudella.