Margaret Atwood Oryx ja Crake
Oryx ja
Crake on kanadalaisen Margaret Atwoodin (1939) tulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Kirja
on MaddAddam-trilogian aloitusosa. Muut osat ovat Herran tarhurit (2010) ja Uusi
maa (2015). Atwood on itselleni yksi tärkeimpiä kirjailijoita, jonka
teokset omistan ja monet myös englanniksi. Yritin aloittaa lukemisen uusimmasta, mutta
olisin tehnyt hallaa teokselle, joten luin nämä kaksi ensin.
Lumimies luulee maailman yli
pyyhkineen ruton jälkeen olevansa ainoa henkiin jäänyt ihminen. Hän elää
”Crakelaisten” kanssa meren rannalla jossain kuvitellun New Yorkin tietämillä.
Meren pinta on noussut ja vain pilvenpiirtäjien huiput ovat näkyvissä. Crake
on antanut hänelle tehtäväksi huolehtia kehittämästään uudesta ihmisrodusta.
Crake on geeniteknologian nero, joka on muokannut näihin ihmisen näköisiin
olentoihin muun muassa märehtimisen kyvyn eli syödä ruohoa ja lehtiä. Olentoja
on kehitetty ilmalukolla suljetussa kuplahallissa, Paradiisissa ja vain
Lumimies ja MaddAddamin sisäpiiri tietää hankkeesta.
Crake
oli tutkinut kehräystä monta vuotta. Keksittyään, että kissaeläinten
kehräyksessä on sama taajuus kuin luunmurtumien ja ihoruhjeiden hoitoon
käytetyssä ultraäänessä – jolloin kissoilla on vakiovarusteena oma
parannusmenetelmänsä – niin hän oli pannut koko kapasiteettinsa likoon
saadakseen mainitun piirteen asennetuksi. Oli modifioitava kieliluumekanismi ja
siihen liittyvät tahdonalaiset hermoradat sekä säädettävä neokortekstin
hallintajärjestelmää sen puhekeskusta.
Kirjassa seurataan Jimmyn
(eli Lumimiehen) elämää noin viisivuotiaasta aina Vedettömän tulvan nousuun eli
miten Jimmy ja Crakelaiset jäävät yksin maailmaan. Kirja etenee Lumimiehen
muisteluna ja aina välillä palataan sen hetkiseen todellisuuteen. Välillä
tuntuu, että Lumimiehen muisteluita ja tilannetta kuvataan turhankin tarkkaan. Jimmy tapaa Glennin (eli myöhemmin Craken) kouluvuosina. Crake pestataan
huippuyliopistoon, mutta nahjusmainen Jimmy joutuu menemään sinne mihin pääsee.
Suuri
osa siitä, mitä Martha Grahamissa tapahtui, oli kuin latinan tai
kirjansidontataidon opiskelua – omalla tavallaan miellyttävää, mutta ei enää
millään muotoa merkittävää puuhaa.
Maailma on eriarvoistunut.
Parempiosaiset asuvat Piireissä, jotka ovat aidattuja ja tarkasti vartioituja
ja rajan voi ylittää vain kulkuluvalla. Tavallinen kansa asuu Rahvaalassa.
Kouluaikana pojilla oli tapana katsella internetistä kaikenlaista väkivaltaa ja
pornoa. Muun muassa teloitukset tapahtuvat livenä ja lapsiporno on
normaalia. Siellä he ensi kertaa näkevät Oryxinkin.
Kirja antaa tulevaisuuden
maailmasta hyvin kurjan
ja pessimistisen kuvan. Lukeminen on paikoin hyvinkin ankeaa. Ruumiit
löyhkäävät kirjan sivuilla, kun kaikki kuolevat yhtä
aikaa. Ihmisen hengellä ei tunnu olevan juuri merkitystä. Tiede on niin
kehittynyttä, että jopa ihmissuhteet riippuvat siitä kenen joukkoon kuulut.
Piirit huolehtivat omistaan, mutta kenellekään muulla ei ole asiaa toisen
reviirille. Jopa ruokatarvikkeet määräytyvät Piirin tason mukaan. Suurin osa
maailman eläinlajeista on hävitetty sukupuuttoon. Tilalle on kehitetty uusia
kuten pesunäätä (pesukarhun ja näädän yhdistelmä), lemmas (leijona &
lammas) ja gemakko, johon on ympätty ihmisen aivokudosta. Terroristit keksivät
uusia tapoja, kuten asfalttia syövä mikrobi, joka rapauttaa moottoriteitä.
Kirja antaa monenlaista
ajattelemisen aihetta eriarvoistumisen lisääntyessä. Ympäristön muutokset,
merenpinnan nousu, eläinlajien sukupuuttoon kuoleminen ja ylipäätään
geeniteknologian kehittyminen ovat tätä päivää.
Atwoodin teksti on tuttua ja
palkitsevaa, vaikka hänen tulevaisuudenkuvauksensa on synkkä. Näen teoksen myös tuttujen teemojen kautta,
jotka toistuvat Atwoodin kirjoissa. Hän tuskin kirjoittaa tätä viihteeksi tai
meidän huviksi. Yhtä vähän meidän tulisi sivuuttaa olkia kohautellen Erin Hunterin
Etsijät, eläinfantasiaa hah.
Margaret
Atwood Oryx ja Crake
Alkuperäisteos
Oryx ja Crake (2003)
Suomennos
Kristiina Drews
Otava
2003. Kotikirjasto.
Kirjan ovat lukeneet mm.
Margaret Atwood Herran tarhurit
Herran tarhurit jatkaa Margaret Atwoodin (1939)
tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaa. Kirja on MaddAddam-trilogian toinen osa. Trilogian
ykkösosalla Oryx ja Crake (2003) ja
kolmososalla Uusi maa (2015) on ikäeroa kymmenen vuotta. Joissain kohdissa
aloitusosan huomaa olevan jo jopa vanhentunut tekniikan kehityksen suhteen
(tietokoneet, puhelimet). Lukija huomaa
dystopiaa lukiessaan, lukevansa jo paikoin historiaa, mikä osaltaan vahvistaa
kirjailijan omia näkemyksiä, sillä hän kieltää kirjoittavansa scifiä, ja katsoo
kirjoittamansa tekstin ensiaskeleiden jo toteutuneen tai ilmentyneen jossain
muodossa. Atwood hyödyntää kirjoissaan myyttisyyteen,
mytologiaan ja ympäristökritiikkiin liittyviä teemoja.
Oryx
ja Crake on
Lumimiehen (eli Jimmy) ja Craken (Glenn) muistelua elämästään miten tapahtumat
johtivat Vedettömään tulvaan. Tarina kerrotaan Piirien puolelta. Herran tarhurit on edellisen
rinnakkaisteos eli vastaava kertomus kahden rahvaalan naisen kertomana eli Toby
ja Ren muistelevat elämäänsä, miten selvisivät Vedettömästä tulvasta ja miten
he ovat pärjänneet sen jälkeen. Luonnonvarat ovat loppumassa, suurin osa
eläimistä kuollut sukupuuttoon, merenpinta noussut ja ilmasto muuttunut. Korruptoituneessa
maailmassa voidaan geenimanipulaation keinoin tilata lapsille haluttuja
ominaisuuksia. Rahvaan elämään kuuluu myös väkivalta ja pornoteollisuus.
Herran tarhurit on tiukkojen
normien säätelemä uskonnollinen lahko. He ovat kasvissyöjiä, joilta eläinproteiini
on kielletty ja kaikki vaatteista lähtien on hyvin vaatimatonta, lähinnä
kierrätystavaraa. Toby joutuu kosketuksiin lahkon kanssa vanhempien kuoltua ja jouduttuaan
töihin SalaBurgeriin, jossa käytetään lihana jotain, jonka alkuperää voi vain arvella. Toby joutuu esimiehensä seksiorjaksi, mutta
lahko pelastaa hänet joukkoonsa. Toby epäilee uskoaan, mutta kohoaa lahkon kermaan
lääkitsijäksi ja hänet nimitetään Eeva Kuudenneksi. Lahkon johtaja on Aatami
Ensimmäinen.
Korporaatioiden pillerit olivat tarhurien keskuudessa tabu, joten Toby
käytti pajunlehtiuutetta sekä valeriaanaa, johon oli sekoitettu hieman unikkoa
– ei kuitenkaan liikaa, koska se saattoi aiheuttaa riippuvuutta.
…
Seuraavana aamuna Tobylla oli tunti Hyvänolon klinikalla: psyykeen
vaikuttavat yrtit ja niiden käyttö ikäryhmille kahdestatoista viiteentoista.
Lapset kutsuivat oppiainetta nimellä aivorehut.
…
Renin
nukkuessa Toby tutkii kuivattujen sienien varastoaan. Hän valitsee
immuunijärjestelmää vahvistavia lajeja, kuten lakkakääpää, koppelokääpää,
siitaketta, pökkelökääpää, zhu lingia, leijonanharjaa, kiinanloisikkaa,
pakurikääpää. Hän panee ne kuumaan veteen likoamaan. Iltapäivällä hän valmistaa
sieniuutteen. (Minulla ei ole tätä kirjaa
englanniksi, mutta ihmettelen laji ja lajike sanojen viljelyä sekä yhtäkkistä common
namen käyttöä zhu lingin-kohdalla, koska lajihan on meikäläinen).
Ren puolestaan joutuu tarhurien
pariin jo lapsena, kun hänen äitinsä Lucerne rakastuu Zebiin, yhteen
tarhureiden särmikkääseen johtohahmoon ja he karkaavat Piiristä tarhureiden
pariin.
Kirjan lukujen aloituksena on
aina Aatami Ensimmäisen puhe jonkin pyhimyksen päivänä. Herran tarhurit ovat
muun muassa ennustaneet Vedettömän tulvan tulon ja keränneet itselleen
turvapaikkoja. Jokaisen puheen jälkeen veisataan Herran tarhurien suullisen
perimätiedon virsikirjan virsi. Ekologis-uskonnolliset saarnat ovat kirjan
puisevimpia osuuksia ja turruttivat minua.
Meidän
tulee olla valmiit kun koittaa aika, jolloin ne, jotka ovat pettäneet Eläinten
luottamuksen – aivan, pyyhkäistään ne pois Maan pinnalta, jonne Jumala ne
aikanaan asetti – joutuvat puolestaan pois pyyhkäistyksi Vedettömässä tulvassa.
Tarhurit viljelevät kasvejaan
Eedeninhuipun kattopuutarhassa. Heillä on myös viljelmiä autioituneissa
taloissa, kuten sieniviljelmät Buenavistan kellareissa. (mykorritsasienen
viljely kellarissa!).
Sieniä
oli kolmea eri tyyppiä, sanoi Pilar: aina syötävät, varovasti ja taiten
käytettävät ja varottavat. Lajikkeet piti opetella ulkoa. Tuhkelot ja kuukuset,
kaikki lajit: aina syötäviä. Psilosybiinisienet: varovasti ja taiten
käytettäviä. Kaikki kärpässienet, etenkin kavalakärpässieni, kuolemanenkeli:
varottavia.
Lopulta maailmaan on jäänyt vai
muutama harhailija, lähinnä tarhureita, koska he osasivat ennakoida pandemian.
Oryx ja
Crake –teoksen lukeminen ennen Herran
tarhureita ei ole välttämätöntä, mutta se helpottaa asioiden ymmärtämistä,
koska tapahtumat ovat rinnakkaisia, eri kertojien äänellä kerrottuja. Tulevaisuutta ennakoivia dystopioita
julkaistaan jatkuvasti, toinen toistaan hurjempina. Atwoodin teksti on kolkkoa
ja pessimististä ja käytetty huumori hyvin mustaa. Herran tarhurit kiinnosti minua enemmän kuin Oryx ja Crake. Atwood luo
hyisen kuvan tulevasta. Hänen tuotannossa ekokriittinen teksti tulee muissakin teoksissa
esiin, niin ihmisen luontosuhteessa ja ympäristönäkökulmissa. Erityisen hyvin se ilmee teoksessa Yli veden. En koe tätä trilogiaa parhaimmaksi
elämykseksi kirjailijan tuotannossa, mutta trilogia täydentää Atwoodin kirjailijakuvaa.
Margaret Atwood Herran tarhurit
Alkuperäisteos The Year of The Flood (2009)
Suomennos Kristina Drews
Otava 2011. Kotikirjasto.
Muistan lukeneeni Atwoodin kirjan Oryx ja Crake sen ilmestymisaikoina. Ostin sen omakseni, mutta koin sen kuitenkin kovin ahdistavana. En edes enää muistanut, mitä kirja käsitteli (palautui mieleen, vasta luettuani sinun tekstisi), mutta muistan sen synkän fiiliksen, joka kirjasta jäi. Kirjoittamasi perusteella Herran tarhurit jatkaa samalla linjalla, joten luulen, että en ole palaamassa sarjan pariin ainakaan lähitulevaisuudessa. :/
VastaaPoistaOlen ostanut Atwoodin kirjat niiden ilmestyessä. En ollut lukenut noita kahta, en tiennyt edes aionko lukea. Olin kuin tienristeyksessä. Pidin enemmän Herran tarhureista ja lukemani perusteella pidän siitä enemmän kuin uusimmastakin.
PoistaPaljon enemmän minulle merkitsevät hänen muut kirjansa. Siksi toin nuo kaksi (Sokea surmaaja ja Yli veden) tähän lähelle. Pystyin kirjoittamaan ja palauttamaan ne mieleeni helposti. Kun kerran Atwood merkitsee minulle paljon, niin on hölmöä, että tuon blogiini trilogian, joka ei ole tärkeintä.Niiden välittämä kuva ei ole ruusuinen.
Mutta noiden jälkeen kaipaan muuta, joten hautaudun Harknessin Lumottuun.
Tiedän tunteen, kun "joutuu" kirjoittamaan vähemmän kiittelevää tekstiä lempikirjailijastaan, mutta toisaalta, osoittaahan Atwoodkin, että hän taipuu kirjoittamaan keskenään hyvin erityyppista kirjallisuutta. Taianomaisia lukuhetkiä Lumotun parissa!
VastaaPoistaNiin ja periksikään en voinut antaa. Hesse ei sentään laittanut minua koskaan näin lujille.
PoistaKiitos, viihdyn Lumotussa joukossa. Hieman epäröin, kun hain koiran sisään...tuossa pimeydessä.
Luin Oryxin ja Craken ja mun piti jatkaa tuohon Herran tarhureihin, mutten millään jaksanut, tuntui niin ahdistavalta tuon ensimmäisen osan jälkeen jo. Mutta palaan Atwoodin kirjoihin, koska olen aikonut ne lukea jälleen - osan uudelleen ja osan ensimmäistä kertaa.
VastaaPoistaHerran tarhurit oli minusta parempi, kiinnostavampi. Mutta minä olen ja pysyn vieraana noiden kirjojen kanssa. Minun Atwood on minulle muuta. Luin jonkin matkaa Herran tarhureita englanniksi. Kieli oli helppoa, ehkä tilaan ne ja luen jossain välissä.
Poista