John Bayley Elegia Irikselle

Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. 

Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta, arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.

Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on saatava oma ääni tässäkin.

Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä.  Iris on parin tavatessa kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan.  Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.

 Se tapaus merkitsi suhteessamme käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä  tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista ystävyyssuhdetta.

 Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan, ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.

 Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs herra repimässä vaatteita pois.

 Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle:  En mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan ilmeettömänä.

 Bayley kuvaa Iristä: Ja vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.

 Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.

 Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua 25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee hienoisesti.

 Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet kynän kädestään.

Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin kiltit lapset nukkumaan mennessään.

Bayley kertoo muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä rituaali korvaa muistin.

... Iris tulee nukkumaan sikeästi. Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.

John Bayley Elegia Irikselle

Wsoy 2001. Kotikirjasto