Mila Teräs Jäljet – Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs Jäljet – Romaani Helene Schjerfbeckistä

Karisto 2017. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Mila Teräksen Jäljet ei ole elämäkerta, vaan romaani, fiktio, joka peilaa lyyrisesti yhden Suomen rakastetuimman taidemaalarin, Helene Schjerfbeckin (1862-1946), muotokuvan, sen mitä mikään ei voi sammuttaa, taiteilijan kauneudenkaipuun. Mila Teräs on kulkenut taiteilijan jalanjäljillä ja esimerkiksi vuosiluvut ovat ainakin noin faktaa.

Viime vuosina on ilmestynyt useita vastaavia teoksia. Omasta hyllystäni löytyvät Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika, Katja Kaukosen Kohina, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja Venla Hiidensalon Sinun tähtesi.

On syksy 1945 ja Gösta Stenman on kuljettanut Helene Schjerfbeckin pakoon Helsingin pommituksia Ruotsin ”Rivieralle”, Saltsjöbadenin Grand Hotelliin, jossa hän yrittää piirtää yhtä viimeisistä omakuvistaan.

Olen liian heikko seisoakseni, saati kävelläkseni, mutta istuen voin kenties piirtää vielä vähän.

Peilissä välähtää eksyneen lapsen katse. Vedän hiilellä pari viivaa, mutta jälki on niin jännittynyttä, että rytistän roskakoriin syntyneen luonnoksen.

Muistot ovat voimakkaampia kuin nykyhetki, eikä oikeastaan kukaan ennen elänyt ole kuollut. Hän käykin mielessään keskusteluja taiteilija-kirjailija Helena Westermarckin kanssa. Aluksi palataan aivan lapsuuteen, Helsinkiin 1860-luvulle, jolloin traaginen onnettomuus mursi Helenen lonkan, mistä hoitamattomana jäi elinikäinen vamma. Helene käy läpi järkyttäviä tapahtumia, mitä hänen elämänvarrelleen sattui: hänen molemmat isosiskonsa ovat kuolleet, nälkävuodet, sortovuodet, ensimmäinen maailmansota, sisällissota, toinen maailmansota. Silti Helene ei lakkaa uskomasta ihmisen pohjimmaiseen kauneuteen ja hyvyyteen.

Toisaalta hän pääsee jo nuorena, vähän yli kymmenvuotiaana vapaaoppilaaksi Ateneumin taidekouluun, on tämän jälkeen Adolf von Beckerin yksityisoppilaana, opiskelee Pariisissa, työskentelee Bretagnessa ja St Ivesissä, käy Firenzessä ja asuu hetken Cornwallin rannikolla.

Helenen taiteellisuuden huomaa jo kymmenvuotiaana Lina Ingman. Palava halu taiteilijaksi vetää Heleneä puoleensa alalle, jonne naisilla ei ole ollut sijaa. Hän arvosteli omia töitään ankarasti ja yritti maalata sielunsa kankaalle.  Lopulta miespuolisten taidemaalarienkin täytyi hyväksyä Helenen teokset.

Ainoa, jotka eivät Helenen maalaamista hyväksyneet, olivat vanhemmat ja veli Magnus, joka valitti, että Helene pääsee liian helpolla, kun isän kuoltua varhain, köyhä perhe joutui pitämään kotiaan täysihoitolana.

Suomeen palattuaan Helene opetti Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, mutta muutti vuonna 1902 äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Helene olisi tarvinnut rauhaa maalatakseen ja häiriö saattoi estää inspiration pitkäksi aikaa. Hyvinkäällä hän joutui törmäyskurssille äitinsä kanssa, kun arkiaskareet kutsuivat ja niinpä hän alkaa viettää kesiä Tammisaaressa.

Jäljet kertoo Helenen maalamisesta ja maalamisen intohimosta, Hän maalasi paljon lapsia ja loppuaikoinaan omakuvia. Oma suosikkini on Toipilas vuodelta 1888.