Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja 

WSOY 2017. Arvostelukappale. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ja silti siinä kaikessa olisi virhe. Sillä suorat voivat olla samansuuntaiset ja kulkea lähellä tai etäällä toisistaan, mutta jos ne leikkaavat toisensa, ne tekevät sen vain kerran. Sitä tarkoittaa ikuisuus.

Marisha Rasi-Koskinen on tamperelainen kirjailija ja psykologi. Eksymisen ja unohtamisen kirja on hänen neljäs kaunokirjallinen teoksensa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta novellikokoelman Vaaleanpunainen meri, joka oli Runeberg-ehdokkaana. Romaani  Valheet  sai Tiiliskivi-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. 

Osasin odottaa hyvää kirjaa, joka ei välttämättä päästä lukijaansa helpolla. Pidän kirjailijan tyylistä, sillä siinä sekoittuvat niin tajunnanvirta, maaginen realismi, kehyskertomukset sekä lukijan eksyttäminen. Kaikkea ei kerrota, jotain jää aukikin. Nautin tällaisesta kirjallisuudesta. Nykyhetken lisäksi on menneisyys. 

Pidän siitä, että Eksymisen ja unohtamisen kirja leikkii ajan käsitteellä, jonka se saa sen muuttamaan suuntaa. Tapahtumat vaikuttavat osittain erillisille. Julia on lähdössä huviretkelle isän ja äidin kanssa. Retkelle lähdetään aamuyön hämärissä. Päivästä toiseen ajetaan jonnekin ilman sen kummempaa päämäärää pitkin hiljaisia teitä, vältellen suuria kaupunkeja.  Eksymisen ja unohtamisen kirja kerää niin limittäisiä kuin lomittaisia muistoja ja leikittele vaihtuvilla kertojaäänillä. Niin menneisyydellä ja muistoilla on tarkoituksensa, joissa unohtaminen antaa joskus rauhan. Onko sanottu, että jokaisessa ihmisessä on kaikki tulevatkin kerrokset, jokaisella tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus silloinkin kun hän ei elänyt vanhaksi?

Jan on kiinnostuneempi numeroista kuin ihmisistä. Poikien vaellusretki muuttuu selviytymistaisteluksi erämaassa. Parin päivän teoriaopetuksen jälkeen heille annettiin kompassi ja kartta, yhdet kutakin ryhmää kohti. Matkapuhelimet kerättiin pois niiltä, joilla sellainen oli.

Eksymisen ja unohtamisen kirjassa kohtalot sekoittuvat toisiinsa, sillä  Julian ja Janin unet elävät Juliassa.

Julia lakkaa näkemästä unia. Talo imee itseensä hänen unensa kuin painava ja musta kivi veden pohjassa, sylkee tilalle omiaan. Joka yö todellisuuden palaset sekoittuvat ja tarjoilevat hänelle kuvia jotka ovat vain irrallisia kappaleita maailmasta sen sijaan että vain kertoisivat jotain, että antaisivat edes yhden vihjeen siitä mitä tapahtui. Ja kun hän herää yö yön jälkeen huutamaan, niin ne mitä hän näkee, ovat jonkun toisen unia. Talon jälkeen hän ei muista yhtä ainoaa oikeaa unta.

Kun Jan ensimmäisen kerran ymmärsi maailman ja sitä esittävien kuvien yhteyden, hän alkoi kerätä karttoja. Hän oli neljän tai vähän enemmän, ei kuitenkaan kuutta eikä se ollut tämä elämä tai edellinen.

Rasi-Koskinen kirjoittaa ihmisistä, jotka joutuvat tekemään valintoja muistamisen ja unohtamisen välillä selviytyäkseen. Joskus on helpompi ajelehtia ja unohtaa. Mukana on niin rankkaakin perhetarinaa, talousongelmia, pelättyjä puheluja, laskuja, bensavarkauksia, pieniä tekoja, jotka kasvavat lumipalloefektin tavalla, huolia ja ongelmia, jotka painavat kulkijaa.

Kun nykyhetki alkaa, se alkaa äkkiä ja varoittamatta, niin kuin jokin keskipisteen ja laitimmaisen kehän väliin äärimmilleen pingotettu kuminauha katkeaisi. Muistojen värit vaihtuvat, kaikki muuttuu selkeäksi. Aika asettuu tavanomaiseen juoksuunsa, maanantain jälkeen tulee tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja niin edelleen sunnuntaihin saakka.

Luen harvoin joka päivä eli teen osan blogiteksteistä ajastuksella. Saatan olla päiviäkin lukematta mitään, sillä lukeminen vaatii ymmärtämistä ja lukukokemus saa syventyä rauhassa. Nyt lukuaikaa siivitti niin sunnuntainen Lukurauhan päivä ja Ystävänpäivän lukumaraton. Lukeminen todella maistui nyt minulle.

Blogeissa toisaalla: Pieni kirjasto