Beth Lewis Suden tie

Beth Lewis Suden tie

Suomentanut Elina Koskelin

Alkuperäisteos The Wolf Road (2016)

LIKE 2017. Ennakkokappale kustantajalta. Kiitoksin.

Lewisin kirjan ensimmäinen kappale:

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa. Naamataulu kuvia täynnä, ei lainkaan ihoa näkyvissä, pelkkää mustetta ja verta vain. Minua hän etsi. Aina etsimässä minua. Hänen kalaveitsestään putoili punaisia tippoja valkeuteen. Ei mitään kalanverta. Ihmisen verta. Pojan verta. Tuolla veitsellä sipaistiin tucketilaisen pojan päänahka irti. Miehen vyöllä roikkui kaistale hiuksia ja vaaleanpunaista. Sekin valui edelleen, kuumana ja tuoreena. Hän oli jättänyt ruumiin tiheikköön susien löydettäväksi.

Suden tie on lontoolaisen Beth Lewisin esikoisromaani. Kirja on psykologinen trilleri, hyvin tummasävyinen ja dystopia, joka sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, BeeKoo:hon Hiton typeryyden eli Toisen konfliktin ja ryssän pommien jälkeen, jotka ovat osuneet pohjoisemmaksi kuin oli tarkoitus. Erämaahan on muodostunut kraatereita, irtolohkareita on sinkoillut ja myrkkyjärviä on syntynyt. Kaupungit ovat hävinneet pieniksi kyliksi, ihmiset asuvat erämaassa sen ehdoilla. Villinlännen aika on palannut ja laki on jokaisen omissa käsissä. Kulkuvälineet ovat harvinaisia, yleensä matkataan kävellen. Sääolosuhteet ovat muuttuneet: ukkosmyrskyt ovat kovia ja voimaltaan äärimmäisen koettelevia, talvisen lumipeite on metrejä paksu.

Ihmiset, jotka kasvoivat täällä pienestä pitäen, olivat tahraantuneet, heidät tunnisti yhtä vikkelään kuin punkin nitistäisi. Kelmeät posket ja vääntyneet selkärangat, useimmilla hakkaava yskä, joillain kierot kampurajalat. Näin yhden, jolla ei ollut ollenkaan käsiä.

Seitsemänvuotias tyttö asuu mummonsa tykönä lautamökissä, kun hänen vanhempansa ovat lähteneet pohjoiseen kullan perään. Raju ukkosmyrsky hajottaa mökin ja kantaa tytön kauaksi erämaahan, josta hän löytää nälissään, kylmissään ja väsyneenä yksinäisen mökin. Tyttö varastaa terassilta kuivumassa olevan lihansuikaleen, mutta mökin omistaja,  yksinäinen tatuoitu mies saa hänet kiinni ja ottaa asumaan kanssaan. Tyttö alkaa kutsua miestä isäkseen (yksinään ansastajaksi) ja mies antaa tytölle nimen Elka. Omaa, oikeata nimeään tyttö ei muista.

Ansastaja opettaa Elkalle kaiken metsästämisestä, jäljittämisestä ja yleensä erämaasta selviämisestä. Jossain kohtaa kirjaa mainitaan, että myös syötävät ja myrkylliset kasvit, mutta näitä ei mainita Elkan kuitenkaan hyödyntävän, ainoastaan parissa kohtaan noukitaan muutama hilla syötäväksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin Elka on käymässä Dalstonissa vaihtamassa turkiksia ammuksiin, kun hän näkee etsintäkuulutuksen ja törmää rauhantuomari Lyoniin. Elkan  maailma romahtaa ja hän joutuu talvea vasten vaiherikkaalle pakomatkalle, josta tapahtumia ei puutu.

”Tykkäätkö siitä?” Hän oli kysynyt. Tykkäsin. Tykkäsin kyllä. Siksi hän piti minut. Tiedän sen nyt. Koska tykkäsin hänen elämänsä mausta.

Mummo… avasin silmät ammolleen. Se verinen säkki, täynnä hänen kaupungista hankkimaansa sianlihaa, jonka hän pani minut leikkelemään.

Pidin kirjasta, luin ahmien. Välillä teksti hirvitti, mutta luin silti onnessani. Erittäin hyvä pohjoiseen luontoon sijoittuva tarina, joka tuskin maistuisi kesähelteellä. Talven ja viiman tunnelma ovat niin läsnä. Ihastuin täysillä  kirjan ulkoasuun ja värimaailmaan.

Blogeissa toisaalla: Krista ja Annika