Aino Kivi Maailman kaunein tyttö ja Laura Gustafsson Korpisoturi

Aino Kivi Maailman kaunein tyttö
Into 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Aino Kivi on 30-vuotias teatteriohjaaja. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja tehnyt dramatisointeja. Kivi on valmistunut Teatterikorkeakoulun lisäksi teatteritieteestä Helsingin yliopistosta ja Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalta. Maailman kaunein tyttö kisaa HS:n esikoiskirjallisuuspalkinnosta, jonka voittaja julkistetaan 16. marraskuuta. Olen lukenut vain kaksi kotimaista esikoiskirjaa, jotka ovat mukana tavoittelemassa tuota palkintoa. Kiven lisäksi olen lukenut Johannes Ekholmin teoksen Rakkaus niinku. Ja Hanna Weseliuksen teoksen Alma! haluaisin vielä lukea. 

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhui.

Maailman kaunein tyttö on perhetarina ja sisarustarina. Neljä tytärtä, jotka pääsivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaimpiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa. Teos on intohimoinen romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta. Se seuraa neljää sisarta kolmella vuosikymmenellä. Täydellisen perheen neljä kaunista tytärtä ovat Aliisa, Ada, Alma ja Anni.

Äiti puhuu siitä illalla, kun koko perhe istuu ruokapöydän ääressä, tummilla tuoleilla kaikki kuusi: neljä äidin tytärtä ja äiti ja isä. Se on kuin muotokuva. Täydellinen potretti täydellisestä perheestä. Keskellä istuu äiti. Hänellä on pyöreä salaperäinen ilme. Äidin oikealla puolen istuu Aliisa, neljätoista vuotta. Maailman kaunein tyttö.

Kesän puolivälissä me lähdemme saareen.

Tarina alkaa vuodesta 1994, jolloin grungepioneeri Kurt Cobain kuolee oman kätensä kautta toivonsa menettäneenä narkomaanina. Cobain kulkee läpi tarinan. Kesän puolivälissä täydellisen onnellinen perhe viettää kesälomaa saaressa, kun isän kesäloma alkaa juhannuksena. 14-vuotias Aliisa on maailman kaunein tyttö.  Ada on pian kolmetoista, Anni viisivuotias ja Alma vuoden.  Toiset matkaavat Espanjaan tai mökille Keski-Suomeen, mutta tämä perhe ei.

Merkillistä, miten hän ehtii moneen. Minun sisareni Aliisa Amanda. Sillä vaikka hän on maannut koko päivän laiturinnokassa ottamassa aurinkoa, joku on käynyt vuoraamassa mökkihuoneemme seinät Kurt Cobainin kuvilla.

Me vaan puhuttiin, hän sanoo. Me vain puhuttiin, äiti kiltti.

Vuotta nuorempi sisko Ada vihaa sisartaan sydämensä pohjasta. Aliisan keho on valmiimpi kadehdittavaksi, hänen laiturilla makaava kuparinruskeaksi paahtuva keho ärsyttää, nukkumaan mennessä  Adan oma keho ujostuttaa. Perhe viettää yhteistä aikaa, pelataan seurapelejä, ongitaan ja ollaan yhdessä. Tukahduttavaa.  Naapurin opettajaperheen piipahdukset kylään tuovat vaihtelua. Aliisan syntymäpäivä on kohokohta.  Jotain kesässä sattuu.

Ja sitten koittaa se päivä. Viimeinen päivä saaressa. Sen jälkeen me emme saareen mene, vaikka isä käykin hakemassa mökistä tavarat ennen kuin kaupungin miehet tekevät kuntotarkastuksen ja vuokraavat sen eteenpäin. Silloin on jo tosin seuraava kevät, helmikuun alku, ja isä kulkee jäätä pitkin mökille, vaikka on pyhästi luvannut hoitaa asian ennen lumen tuloa.

Kun ihmiset vanhenee, ne unohtaa millaista on olla tällainen.

Kahdeksan vuotta myöhemmin perheen kolmas lapsi, Anni Irina Katariina, tulee murrosikään ja on valmis tekemään melkein mitä tahansa tullakseen näkyväksi.  Hän kirjoittaa päiväkirjaa, havainnoi itseään ja haaveitaan. Ja on Susannan seuraa, jonka kanssa kuljetaan Helsingissä ja kokeillaan kaikkea. Lojutaan Alppipuiston kalliolla, makaillaan Josafatinkadun talon katolla ja eksytään Nuuksiossa kommuuniin.

Minulle annettiin mahtipontinen nimi Alma Marina.

Vuonna 2014 perheen nuorin tytär, Alma, on jo aikuinen, hän syntyi kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Eloonjääneistä siskoksista Anni asuu New Yorkissa ja kirjoittaa romaaniaan. Hän voitti kirjoituskilpailun ja käytti rahat matkaan. Rakastui kaupunkiin ja jäi sille tielle. Alma tapaa sisartaan usein, sillä Ada on käytännönläheinen ja onnellinen. Alma opiskelee kirjallisuuden historiaa ja kirjallisuustiedettä. Aliisa sairastui aikuisiän kynnyksellä skitsofreniaan. Aliisa oli laitoshoidossa melkein kaiken aikaa ja kotona ollessaan pysytteli huoneessaan. 

Vähitellen me unohdimme Aliisan ja totuimme elämään, jonka kulkua hänen lomansa eivät rytmittäneet. Mutta Aliisa ei unohtanut meitä. Hän kulkee mukanani vaativampana kuin kumpikaan elossa olevista siskoistani.

Almalla on vain vähän muistoja Aliisasta. Alma on opiskellut viisi vuotta humanistisessa ja tehnyt kandidaatintutkielman Sylvia Plathin romanista Lasikellon alla. Hän osallistui graduseminaariin, mutta lopulta se johti umpikujaan aiheen valinnan tullessa ajankohtaiseksi.

Onnellisimpia ovat ihmiset, jotka eivät mieti liikoja. He täyttävät elämänsä Hyvätuulisella krääsällä, pienellä puuhastelulla. Minulla on vai rutiini. Ne pitävät minut pinnalla. Aliisa on maannut jo yhden kevään mullan alla.

Sisarukset eivät vapaudu sisarestaan. Aliisa ei unohda sisariaan. Hän kulkee mukana vaativampana kuin elossa olevat sisaret.  Alma kyselee Adalta, millainen sisar oli ennen sairastumistaan. Elokuun lopulla Anni palaa New Yorkista ja sisarukset menevät Adan tila-autolla Annia vastaan.

Ada kysyy yllättäen:

Tiedätkö, miksi minusta tuli lääkäri.

Et ole kertonut, vastasin.

Halusin selvittää, mistä siinä oli kyse, hän sanoi.

Missä niin, kysyin.

Aliisassa, Ada vastasi. Sinä taidat vielä miettiä häntä, eikö vaan?

Maailman kaunein tyttö on tyttöyden kehitystarina. Se säkenöi nuoruutta, nuoruuden energiaa ja vimmaa niin, että teosta on verrattu Jack Kerouacin ja J.D. Salingerin teoksiin. Tarinasta ei voi oikeastaan kertoa enempää. Voin vain kehottaa lukemaan tämän intensiivisen ja hehkuvan kirjan. Kirjaa lukiessani mieleeni tulvi Jeffrey Eugenideksen kirja Virgin suicides –Kauniina kuolleet sekä sama Virgin suicides elokuvana.

Laura Gustafsson Korpisoturi
Into 2016. Kustantajalta.

Laura Gustafssonin (s. 1983) esikoisromaani Huorasatu julkaistiin 2011. Korpisoturi on kertomus, yksilöstä yhteisön jäsenenä ja selviytymisstrategioista tiukan paikan tullen.

Musta varjo kallioiden ja kivikkojen kyljessä.

Korpisoturi tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.  Ahma on erämaan eläjä, tiettömien taipaleiden kävijä. Hän muuttaa itärajalle omavaraiseksi erakoksi, mutta jonkin verran kontakteja ilmaantuu silti hänen reviirille. Ahma elää ilman mukavuuksia, viljelee vanhoja suomalaisia hyötykasveja, härkäpapua, spelttivehnää ja lanttua, kerää marjoja ja sieniä varmuusvarastoksi. Läheinen järvi on sikafarmarin pilaama. Vietin itse lapsuuden kesät hämäläisessä kylässä ja olen nähnyt järven umpeenkasvun, kun sikatilallinen laski kaiken suruitta pieneen järveen.

Ei Ahma tietenkään olisi tässä, omalla maallaan, ilman rahaa. Mummu kuoli, perintö jaettiin. Ahma lunasti vapautensa. Kun tonttikauppa oli selvä, nimet paperissa ja kuvitteelliset numerot avaruudessa siirtyneet toisen hallintaan, tuntui keveys, selkään kasvoi siivet. Hän lakkasi pitämästä yhteyttä työttömyyskassaan ja Kelaan.

 Ahma varautuu maailmanloppuun, mutta kaikki muuttuu todemmaksi nopeammin kuin mies osaakaan arvioida. Ahma puntaroi ihmisen luontosuhdetta ja varustautuu omavaraiseksi keräämällä varmuusvarastoa. Yhteiskunnanrakenteiden pettäminen ja sähköverkon romahdus katkaisee yhteydet, jonka jälkeen yhteys on vain toiseen ihmiseen. Kirjassa uhka tulee osin idästä ja osin EU-rakenteista.

Ahma ei kaivannut maailmaa eikä maailma häntä.

Itsenäinen Ahma viihtyy omissa oloissaan, sillä hän ei kaipaa seuraa tai seuranpitäjiä. Tahtomattaan hän ajautuu pienen lauman jäseneksi. Rautakaupan kassalla Ahma tutustuu Pamsuun.  Linnea auttelee hevosensa Pollen kanssa. Villiintynyt sikakin ottaa hänet omakseen, tosin lanttusatoa verottaen.

Tähän korkeaan havumetsään on joku joskus raivannut puuttoman puolikkaan hehtaarin. Tai silloin aukiota ympäröi eri metsä, yksikään pihaa varioivista männyistä ei vielä ollut olemassa. Näiden puiden keskeen Ahma teki pesänsä. Osti tontin muuttotappioiden kunnan perukoilta, kaukana palveluista, olemattomien liikenneyhteyksien päästä.

Sähköverkon kaatuessa yhteydet kaatuvat, tavarat loppuvat, pakasteet sulavat ja logistiikkaongelmien takia kaikesta on pulaa. Ei ole netin keskusteluryhmiä, mutta pattereilla toimiva radio välittää informaatiota. Kansalaisia kehotetaan käyttämään jokamiehenoikeutta. Se on tietenkin työläämpää kuin leipäjonoissa seisoskelu. Pakolaisten tulon rajoitukset johtavat EU:n kauppasaartoon.   Ahman luo hakeutuu myös Lynx, keskustelupalstan nimimerkki, joten ehkä se siitä, elämäkin. Jollain tavoin nämä naiset ja lastensaannit tuntuvat ylimääräisille kiviriipoille Ahmaan keskittymisen sijaan.

Siistiä talousmetsää, noista männyistä hän kuori nilat ja jälsit. Voisi pyrkiä siihen, ettei tarvitsisi puita syödä. Vaikka mitä oudompaa siinä on kuin eläinten syömisessä. Ehkä se, että puut jäävät seisomaan pystyyn, muistuttavat tehdystä rikoksesta. Eläimet katoavat. Kulkevat ruoansulatuselimistön läpi ja muuttuvat maaksi.

Elämä on oikeastaan vahinko tai onnekas sattuma. Jos sen siten haluaa ajatella, onnekkaana.

 Maailmanlopuista erotan kaksi erillistä linjaa, sillä dystopinen materiaali maistuu, mutta kulttiryhmien uskonnolliset maailmanloput jäävät lukematta. Parhaat lukemani apokalyptiset romaanit ovat olleet Neil Shuten Viimeisellä rannalla ja Walter M. Millerin Viimeinen kiitoshymni.  P. C. Jersildin teoksen Vedenpaisumuksen jälkeen lukemista olen harkinnut. Olenkin leikitellyt myös ajatuksella, että lukisin kertauksena Shuten blogiini, mutta en vain omista tuota kirjaa.

Korpisoturi on tärkeä ja ajankohtainen kirja, joka tuskin saa ansaitsemaansa huomiota. Itselleni kirjoissa kieli on merkityksellinen ja Korpisoturin realistinen ilmaisu ei viehätä minua. Uskoisin, että Korpisoturi on helpompi ohittaa kuin paneutua sen sanomaan. Olen viettänyt ehkä liian paljon eräelämää, että kuvaus jaksaisi innostaa minua ja kuitenkin selviäisin keskivertoa ihmistä paremmin luonnonantimilla. Kirjan ekologinen ja yhteiskunnallinen kritiikki ansaitsee kuitenkin huomiota.

Blogeissa toisaalla: Kanavaklassikko, Eniten minua kiinnosta tie, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Pihi nainen.