Timo Sandberg Murhakuja ja Bonnie MacBird Veren taide

Timo Sandberg Murhakuja

Karisto 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Timo Sandberg (s. 1946) on nastolainen kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Unta ei voi tunnustaa julkaistiin vuonna 1990. Sen jälkeen häneltä on julkaistu parisenkymmentä romaania. Ylietsivä Otso Kekistä kertovan Lahteen sijoittuvan Mustamäki-sarjan aloitti Mustamäki vuonna 2013. Olen lukenut aiemmin Sandbergin teoksista sarjan toisen osa Häränsilmä ja Heittola-sarjan Yövieraan.

Murhakujan tarina sijoittuu vuoteen 1932. Pirtutrokarit ovat edelleen häikäilemättömiä, vaikkakin tiedetään, että kieltolaki tullaan kumoamaan vuoden 1933 alusta. Tarinan alussa harrastelijanäyttelijä Lars Kuivanen siepataan yöllä kotoaan ja mukiloidaan kuoliaaksi läheisellä sorakuopalla. Kuivasen rooli työväenteatterissa on herättänyt huomiota jopa jumalanpilkkaan asti, joten tätä epäillään tapon motiiviksi. Toisaalta kuolemaa selitetään pirtutrokarien välien selvittelyksi, sillä Kuivanen on muuttanut entiseen pirtukauppiaan taloon.

Tapaus herättää mielenkiintoa Helsinkiä myöten, sillä sanomalehdet kirjoittavat ja pohtivat liittyykö asiaan poliittisia vaikuttimia. Kaupungin johto painostaa poliisia ratkaisemaan jutun mahdollisimman nopeasti. Poliisimestari Koskenpää määrääkin jälleen kerran Kekin johtamaan tutkimuksia, koska osa poliiseista kuuluu suojeluskuntaan ja poliisimestari epäilee, että kaikilla poliiseilla ei ole halua rikoksen ratkaisemiseen. Kekki epäilee määräyksen herättävän pahaa verta poliisin sisällä, mutta ottaa tehtävän vastaan.

Lapuan liike on voimissaan ja äärioikeisto ja –vasemmisto ovat törmäyskurssilla. Muualta tulleet Lapuan liikkeen aktivistit ja muutama paikallinen kannattaja järjestävät muilutuksia ja sieppauksia. Vanha tuttu Ismo Torni siepataan myös kotoaan. Kyseessä on enemmän kosto, kuin poliittinen toiminta, vaikka Ismo toimii Rautateollisuudessa ja työväen teatterissa aktiivina. Ismo seurustelee toimitusjohtaja Pekkolan tyttären kanssa ja tuohon aikaan punaisten ja valkoisten muodostamia pareja ei sallittu. Nyky-Suomen levoton liikehdintä muistuttaa osittain tuota aikaa, sillä väkivaltainen toiminta ääriliikkeiden parissa nousi esiin muutaman viikon takaisessa  asema-aukion kuolemaan johtaneessa väkivallanteossa.

Tilanne oli todella kiusallinen. Poliisilaitoksella oli jo vuosia naljailtu hänelle muhinoinnista venäläisen naisen kanssa. Nyt hän oli tehnyt samaisen naisen kanssa lapsen ja eli susiparina. Viimeksi eilen hän oli kuullut Mantereen julistavan jollekin järjestyspoliisille, ettei se venäläinen huorakaan sitä huoli, pitää vain elättäjänä.

Murhakuja käsittelee laajasti Lapuan liikkeen ja suojeluskunnan toimintaa, vähemmän punaisten toimia. Kirjaa mainostetaan jännitysromaanina, mutta genreltään se voisi olla historiallinen romaani. Dekkarin ystävä saattaa hieman pitkästyä tarinaa lukiessa, sillä luokkayhteiskunnan kuvaukset ovat pitkiä jännitysromaaniin sijoitettuna. Vastapainoa tuo Kekin ja Veran parisuhteen kuvaus, jossa ilmenee ongelmia. Kekki ja Vera eivät ole naimisissa ja kumpikin asuu eri osoitteissa, vaikka heillä on jo Urho-poika. Venäläisiä on alettu syrjiä, kaduilla huudellaan ja venäläistaustainen Vera halajaa takaisin Venäjälle. Ajankuva on todellisentuntuinen ja tulevaankin kirjassa yritetään tähytä.

Kun he kävelivät takaisin käsi kädessä, Urho hyppeli ja kertoili innoissaan, miten Leevi oli tehnyt pojille puhelimen ja he olivat koko päivän leikkineet roistoa ja poliisia.

- Jos se tekisi sellaisen puhelimen, missä ei olisi lankaa välissä, sen voisi ottaa oikean poliisin käyttöön, Kekki naurahti.

Bonnie MacBird Veren taide – Sherlock Holmes seikkailu

Alkuteos: Art in the Blood (2015)

Suomentanut Virpi Kuusela

HarperCollinsNordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä Holmesin kanssa on kuin kävelisi köysien varassa olevaa riippusiltaa pitkin viidakossa olevan rotkon yli. Adrenaliini saattaa tuntua virkistävältä, mutta kukaan ei tiedä, mitä alapuolella on, ja on jatkuvasti vaarassa menettää jalansijansa.

Bonnie MacBird on yhdysvaltalainen käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän asuu nykyisin Los Angelesissa ja hänellä on pitkä Hollywood-ura takanaan. Hän on rakastanut kymmenvuotiaasta lähtien Sherlock Holmes –tarinoita. Hän on luovan kirjoituksen opettaja ja pitää säännöllisesti luentoja Sherlock Holmesista. Kirjailijan sivuilta löytyy Art in the Blood Annotations –tietopaketti, joka on tarkoitettu oheislukemistoksi. Sitä ei pidä lukea etukäteen, sillä se sisältää juonipaljastuksia.

Tarina alkaa  lumisena  joulukuun päivänä Lontoossa vuonna 1888. Tohtori Watson saa kiireellisen viestin ystävänsä Sherlock Holmesin taloudenhoitajalta. Holmes on taas sortunut käyttämään kokaiinia. Watson ei saa ystäväänsä valveille, vaikka valvoo tämän vieressä vuorokauden. Jotain kuitenkin tapahtuu, kun Pariisista saapuu yllättäen kaksinkertaisesti salattu viesti kabareetähti, mademoiselle La Victoirelta. Viestin selvittäminen saa Holmesin piristymään ja hän päättää sillä silmänräpäyksellä lähteä Pariisiin. Mademoisellen kadonnut poika osoittautuu olevan vain pisara meressä murhien ja valheiden verkostossa, johon kumppanukset Holmes ja Watson sotkeutuvat. Tarinaan kuuluu myös Holmesin vanhempi veli Mycrof, joka on salaisessa hallituksen virassa. Tarinaan mahtuu niin amerikkalainen mafia kuin Louvreen pistäytyminen.

Holmes pyysi kuljettajaa suuntaamaan joen etelärannalle. Siellä rakenteilla oleva Eiffelin torni häämötti oikealla puolellamme lumisateen keskeltä. Se muistutti naurettavasti jotain, mitä Jules Verne olisi saattanut suunnitella tikapuiksi kuuhun.

”Millainen rumilus!” minä totesin. Holmes hymyili. Minä mietin, miten kauan pariisilaiset sietäisivät moista rakennelmaa.

Viime aikoina olen lukenut useampia vanhojen sankareiden uudelleen lämmittelyjä. Salvatore herätti Tarzanin.  Sophie Hannah ei vakuuttanut minua Hercule Poirotilla Nimikirjainmurhissa,  ja samoin kävi Anthony Horowitzin James Bondin kanssa Trigger Mortisissa. Näissä uusissa viritelmissä on vauhtia, raakuuksia ja monimutkaisia juonikuvioita, mutta se jokin jännityksen kutkuttava elementti jää puuttumaan. Edellisestä lukemastani Conan Doyle –tarinasta on aikaa, mutta Baskervillen koiran aito jännite ja aidon goottikauhun tuntu ei ole haalistunut.

Yhteistä näille vanhojen sankareiden uusille kirjoille on myös pohdiskelu, jota on näin jälkikäteen helppo tehdä:

(Watson) ”Pohdin tätä asiaa hetken. Jos ihminen saattoi valjastaa teknologian kuvion luomiseen (kutomakone), mitä muita toimia tai prosesseja moisella reikäkorttivalikoimalla voisikaan tehostaa? Voitaisiinko joku monimutkainen teko tai päätös purkaa sellaiseen muotoon, että sen voisi kirjoittaa samanlaisella koodilla synnyttämään se uudelleen? Kenties ratkaisemaan palapeli tai matemaattinen haaste, joka vaatisi monien jatkuvasti muuttuvien laskutoimitusten toistamista?”

(Holmes) ”Kuten tiedät Watson, en ole teknologian ja edistyksen vihollinen, teoriassa, enkä todellakaan vastusta niiden käyttämistä. Esimerkiksi puhelin saattaa hyvinkin kuulua meidänkin tulevaisuuteemme Baker Streetillä.”

Veren taide on vanhahtavan tyylinen ja pidin sen lukemisesta, vaikka se ei ylläkään alkuperäisen tasolle, niin se viehätti minua.