Linn Ullmann Rauhattomat

Linn Ullmann Rauhattomat

Alkuteos: De urolige (2015)

Suomentanut: Kristiina Huttunen

LIKE 2016. Kotikirjasto. Lokakuun uutuusostos.

Äitini ja isäni eivät olleet koskaan olleet naimisissa, äitini tuli neljännen ja viidennen vaimon väliin, mutta he olivat olleet elinikäisiä ystäviä, työtovereita, ja kerran isä sanoi äidille että he olivat tuskallisesti kiinni toisissaan.

Linn Ullmann on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Hän on naimisissa kirjailija Niels Frederick Dahlin kanssa. Olen lukenut Ullmannin suomennetut teokset: Ennen unta, Kun olen luonasi, Armo, Siunattu lapsi ennen blogia ja blogiaikana teoksen Aarteemme kallis. 

Halusin  lukea Linn Ullmannin uusimman teoksen. Sitä on kehuttu hänen parhaimmaksi maailmalla. Haluaisin sanoa, että hahmota kirjan teemat ja lue, jos ne kiinnostavat. En voinut ajatella lainaavani tätä kirjastosta, sillä haluan merkitä kohtia myöhemmin löydettäviksi. Alusta lähtien tämän lukeminen kävi voimille niin kuin se käy, kun lukee koskettavaa kirjaa. Korostaisin tässä tekstissä lainauksiani.

Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme.

Linn Ullmann on isänsä tytär ja äitinsä tytär. Tytär on kuuluisan isän ja kuuluisan äidin tytär. Ullmann kertoo tarinansa hyvin suorasukaisesti. Hän kutsuu isää isäkseen ja sen voi kokea lähestyväksi, mutta yhtä hyvin etäännyttäväksi. Kummin vain lukija haluaa. Ilman nimeä hän on vain isä. Ulkopuolisin silmin nähtynä häntä nimitetään Mestariksi. Isällä on yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa.  Linn oli yhdeksäs, ja hän syntyi 1966 avioliiton ulkopuolella. Ajankuva ei muutu, vaan pysyy tuona samana, vaikka me luemme tekstiä tässä ajassa. Ei sillä ole merkitystä, miten tämä aika suhtautuu exiin, nyksiin ja uusioperheisiin. Edes kaikki papit eivät olleet valmiita kastamaan aviotonta lasta.

Tyttö kastettiin kaksivuotiaana, ja hän käveli itse kirkon lattiaa pitkin.

Kirjan teemat käsittelevät ihmissuhteita, läsnäoloa, muistoja, perhettä. Ullmannin kirja on helppolukuinen, sillä numerot ovat niin tunnistettavia. Isä oli neljänkymmenenkahdeksan tyttären syntyessä ja äiti kahdenkymmenenseitsemän.  Isä tuli Fårön saaren Hammarsin tilalle vuonna 1965 päättäen rakentaa talon sinne. Tyttö sai nimekseen Karin Beate, jota hän ei aina tunnista omakseen, toisen valitsi isä ja toisen äiti. Virallisessa arjessa avioliittoa solmittaessa tai avioeroa haettaessa tuo nimi aktivoituu.

Kun äiti ja minä asuimme USA:ssa ensimmäisen kerran, olin viisivuotias. Muutimme isoon taloon filmitähtien kaupunkiin, ja siellä minut opetti uimaan vartaloltaan vaijerimainen nainen jolla oli pitkä nenä ja uimalakki. Hän ei hymyillyt koskaan mutta antoi minulle jäätelötikun jokaisen uimatunnin jälkeen.

 Äiti panee minut asumaan isoon keltaiseen taloon joka on pienessä kaupungissa lähes kahden tunnin ajomatkan päässä New Yorkista. Pienessä kaupungissa on paljon puita. En tiedä mitä puita ne ovat. Isoja taloja, korkeita puita ja tummanvihreää ruohoa. Minulle selviää että äiti ei aio asettua asumaan kanssani samaan taloon, hän käy päivittäin töissä New Yorkissa tai yöpyy siellä, kun taas minun oli tarkoitus asua pikkukaupungissa puiden luona.

Tyttären on aikomus kirjoittaa kirja vanhenemisesta isän kanssa. Isä on kahdeksankymmentäseitsemän saadessaan ajatuksen kirjasta. "Lopputulos" on käsissäni, sillä aikaa ei ollutkaan yllin kyllin, joten syntyikin toinen kirja. Tarina muodostuu tyttären kertomuksesta ja osin tyttären ja isän äänitetyistä keskusteluista ja muistoista. Isän kunnon takia keskustelut ovat fragmentaarisia ja hauraita. 

Linn Ullmannin teos on hyvin vaikuttava kuvaus isän hiipumisesta. Ullmann rakentaa teoksen muistoista, kuulluista tarinoista ja kerrotuista hetkistä. Tämä tarina tulee hyvin liki lukijaa koskettaen. Tarina on myös tytön kehityskertomus kohti aikuisuutta. Ullmann kirjoittaa vanhemmistaan eli sitä hän ei salaa.  Toisaalta minäkertoja ei nimeä itseään, eikä vanhempiaan. Hän kirjoittaa omaelämäkerrallista fiktiota siten, että se koskettaa ketä tahansa. Missä on fiktion ja toden raja?  

Kaikesta huolimatta Ullman kertoo siitä kuinka elämä repii meitä eri suuntiin, mutta kuinka pohjimmiltaan kaipaamme  juuriamme. Pelkistetty kuvaus tytöstä, isästä ja äidistä tulee näin parhaiten esiin. Kertoja ei pidä vanhempiaan jalustoilla, vaan kirjoittaa niin hyvistä kuin huonoista muistoista. Hän kertoo sen käsityksen, joka hänellä on. Mitä muuta hän voisi edes tehdä? Minkä verran me tiedämme toisesta ihmisestä ja hänen tuntemuksistaan?  

Tämä on ihana lahjakirja ja ainakin itselleni täydellinen kirja. Kirjoitin tarkoituksella tekstini anonyymisti, sillä tarina on paljaampi näin. Tästä tarinasta löytyy useampia kirjoja eri laidalta katsottuna.