Kadonnut kieli, Kielen taju, Kokonaisvaltainen kirjoittaminen

Rax Rinnekangas Kadonnut kieli

LURRA Editions 2016, Kustantajalta. Kiitoksin.

Kadonnut kieli – esseekokoelma on matka kieleemme.  Se on päätösosa tekijän kolmiosaista sanan ja kuvan olemusta käsittelevää teossarjaa, jonka aiemmat osat ovat Nocturama – Sebaldia lukiessa (LURRA Editions, 2013) ja Luciferin viimeinen elämä – erään elokuvan prosessi (LIKE Kustannus, 2013).

Rinnekankaan teos ei helpoimpia, vaan varmasti vaikein häneltä lukemani kirja. Rinnekangas noukkii ajatuksiaan juuri sellaisten kirjojen tai kirjailijoiden kautta, joita minä en ole lukenut. 

Silti paikoin teos on jopa hauska. Rinnekangas kertoo asiakkaasta, joka kulkee eksyksissä kirjapöytien keskellä etsien edes yhtä (edes yhtä, mitä tahansa) Thomas Berhnardin tai Peter Handken kirjaa. Onneksi meillä on osaavat myyjät, sillä asiakas saa vastauksen: "Meille ei tilata niitä, koska turkulaiset eivät lue niitä.”  Itse etsin talvella Eeva Joenpellon kirjaa Helsingin antikvariaatista, mutta pitäjä kertoi, että helsinkiläiset eivät lue sellaisia. Mietin kitkeränä, että hän varmaan rajasi joukon junantuomiin, että stadilainen kulkee omia polkujaan ja lukee omien halujensa mukaisesti.

Rinnekangas lainaa kääntäjä Tarja Roinila (1964) esittämää ajatusta, että nimenomaan suomennettu kirjallisuus on kehittänyt ja rikastuttanut ratkaisevalla tavalla suomen kieltä. Käännösten monialaisuus on taannut sen. Myös kaunokirjallisuuden kapea-alaistuminen muistuttaa tuota prosessia.  Kun eurooppalaisen kirjallisuuden myynti on laskenut ja anglosaksinen viihde ja ruotsalainen rikoskirjallisuus ja bestsellerit ovat asettuneet perusmedian tekijöiden arkilukemistoksi ja niiden sisältämistä arvoista ja kertomuksista ja kovista efekteistä on tullut heidän käsityksensä julkisuuden ansaitsevasta ulkomaisesta kirjallisuudesta, niin Suomi on tilanteessa, jossa tämä pieni tiedottajaporukka päättää koko eurooppalaisten kirjallisuuden ensimmäisestä elämästä reservaatissamme – tuntematta lainkaan sen sisältöä. Rinnekangas ruotii surutta kirjamaailmaa ja sen henkilöpalvontaa, kirjailijan paistattelua kekkereillä ja yksityiselämän levittelyä.

Teos pohtii uhanalaisen ajattelun kielen todellisuuksia elämän eri alueilla: kirjallisuudessa, kustantamisessa, kuvissa, mediassa, rakkaudessa, uskossa, maailmanpolitiikassa, filosofioissa, ihmisessä ja ihmisyydessä itsessään. Kustantamisessa oma huomioni on kiinnittynyt siihen, että käännöskirjallisuus hiipuu kotimaisten nimekkeiden rynnistäessä laajalla rintamalla. Luen kotimaisia kirjoja murto-osan ilmestyvien määrästä, kotimaisia esikoisteoksia ei taida yhtäkään pinossani.

Rinnekangas on yrittänyt tehdä lähtemisen helpoksi jättäen minut aina epäröimään, sillä hän saattaa sanoa ”Lähdin saman tien paikalta. Emmekä tavanneet enää koskaan”. Rinnekangas käsittelee lapsen puhumattomuutta omakohtaisella tasolla. Auschwitzissäkin Frankl oli uskonut, että ihmisyys ei koskaan elä ilman toivoa eikä ilman uskoa edessä odottavaan täyttymykseensä. Sen usko oli pelastanut hänet.

Rinnekangas nostaa esiin uutisproosan, kun julkisesti kaikkein näkyvimmillä ja sen johdosta myös taloudellisesti menestyneimmillä päivän kirjailijoilla, menee yhtä lujaa kuin päivän uutisilla itsellään, jotka eivät kerro mitään ihmisyydestä, vaan samoista päivänpolttavista tapahtumista ja aikamme ilmiöistä, joiden esittelemisestä ja kertaamisesta uutisten tekijät elävät. Kyseinen menestymisen uusmetodi tekee tuhoisaa jälkeä myös kirjailijoiksi aikovien keskuudessa. Kirjailija-lehdessä ryhmä näitä kirjoittajia perustelee kirjoittamisensa lähtökohtaa huolella siitä, että pitäisi kirjoittaa jokin kuuma, ajankohtainen aihe romaaniksi ennen kuin joku toinen ehtii napata sen. En tiedä, onko Rinnekangas huomioinut, että ainakin kouluampuminen on ainakin ehditty kirjoittaa. Miten olisi dekkari? Mielessäni pyörii yksi kurjin dekkariaihe, että kuka lataa sen ensimmäiseksi, sillä materiaalissa olisi runsaudenpula pysyvien otsikoiden takia ?

Rinnekangas herätti kiinnostukseni Hannah Arendtin tuotantoon. Jaan kiinnostukseni niin Handkeen, Bernhardiin kuin Kertesziin.

Kimmo Svinhufvud Kokonaisvaltainen kirjoittaminen

Arthouse 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

FT Kimmo Svinhufvud toimii äidinkielen yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Hän on tullut tunnetuksi innovatiivisista kirjoittamisen kursseistaan ja oppimateriaaleistaan. Hän on julkaissut myös kirjat Gradutakuu (2009, 2015) ja yhdessä Carol Kiriakosin kanssa kirjan Tohtoritakuu (2015).

Lähes jokainen meistä osaa kirjoittaa, ja meistä moni kirjoittaa päivittäin erilaisia tekstejä, ostoslappuja, tekstiviestejä ja päivyrimerkintöjä. Työelämän tekstit ovat osa työtä, kun kirjoitamme sähköposteja, raportteja, muistioita, pöytäkirjoja, tarjouspyyntöjä, PP-esityksiä. Ilman kieltä me emme osaa perustella itsellemme emmekä muille, mitä maailmalle ympärillämme tapahtuu.

Kirjoittaminen on monipuolisempi taito kuin usein ajattelemmekaan. Kirjoittamisessa yhdistyy monia eri asioita: teksti itsessään, kirjoittamisen vaiheet, kirjoituskulttuuri ja useat erilaiset käsitykset kirjoittamisesta. 

Teoksen ensimmäisessä osiossa selvitetään kirjoittamista ilmiönä, erilaisia kirjoittamiskäsityksiä ja kokonaisvaltaista kirjoittamisen opetusta.

Mitä kirjoittaminen on?

Kirjoittaminen voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: tekstiin, kirjoittamisen prosessiin sekä kirjoituskulttuuriin. Teksti on helpoimmin hahmoteltavissa ja sillä on jokin fyysinen olomuoto: se voi olla sanoja tai virkkeitä tietokoneen ruudulla, A4-arkille tulostettua kirjoitusta, lehtijuttu, e-kirja tai kokonainen julkaistu perinteinen kirja. Teksti muodostaa muodollisen kokonaisuuden, sillä se voi olla kirje, pakina tai pöytäkirja. Tekstilaji tarkoittaa käytännössä samaa kuin genre.  Perinteisesti tekstilajeista on puhuttu romaanina, novellina tai proosarunona, mutta nykyisin se liitetään myös paljon arkisempaan tekstilajiin: resepti, sanomalehtiuutinen tai tekstiviesti. Kirjoittamisen prosessilla tarkoitetaan sitä prosessia, jonka seurauksena teksti syntyy. Kirjoittamisen prosessi pitää sisällään muun muassa ideointia, luonnostelua, ensimmäisen version kirjoittamista, muokkausta ja oikolukua. Kirjoituskulttuurilla tarkoitetaan kirjoittamiseen liittyviä tapoja ja arvostuksia: kirjoitetaanko käsin vain tietokoneella, minkälaisia tekstejä kirjoitetaan sekä arvotetaanko kaunokirjallisuutta, talousuutisia vai molempia. Kirjoituskulttuuri voi kohdistua pienen yhteisön kirjoituskulttuurista kansalliseen ja jossain määrin se voi olla jopa globaali.

Tekstilajit ovat kulttuuriin vakiintuneita käytäntöjä ja konventioita erilaisten kulttuuristen tavoitteiden saavuttamiseksi.  Ne ovat eräänlaisia kulttuurissamme ja samalla kirjoittajien ja lukijoiden mielessä olevia abstraktioita, jotka toteutuvat tekstin tasolla. Tekstilajien kulttuurisidonnaisuuden osoituksena ne ovatkin hyvin erilaisia eri kulttuureissa. Kirjoittajaidentiteettiin sisältyy erilaisia käsityksiä itsestämme kirjoittajana, ja nämä käsitykset ovat väistämättä kulttuurisidonnaisia: muiden ihmisten mielipiteet ja arvostukset vaikuttavat identiteettiimme.

Tekstin tuottaminen vaatii laajaa kielitaitoa, tietoa sanastosta ja sanavalinnoista, kieliopillista taitoa, kykyä tuottaa ymmärrettäviä ja kieliopillisesti oikeita rakenteita, lauseita ja virkkeitä.

Erilaiset kirjoittamiskäsitykset

Kirjoittamisen  taito on käsitteenä perinteinen. Sen mukainen opiskelu on pitkälti oikeinkirjoituksen, oikeakielisyyden ja kieliopin opiskelua. Siinä kirjoittaminen ja kirjoittamisen opetuksen fokus on tekstissä, kirjoittamisen lopputuloksessa, ei esimerkiksi kirjoittamisen prosessissa.  Kirjoittamisen katsotaan muodostuvan selkeärajaisista tehtävistä ja etenevän lineaarisesti aina tietyssä järjestyksessä.

Vastaavasti osiota voidaan tarkastella myös seuraavien näkökulmien kautta: Kirjoittaminen on luovuutta / prosessi/tekstilajien tuottamista/ sosiaalista tuottamista/ sosiopoliittista toimintaa.

Kokonaisvaltainen kirjoittamisen opetus

Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen opetuksessa tulee huomioida kaikki luvussa I esitellyt kirjoittamisen osa-alueet niin tekstin taso, kirjoittamiseen liittyvät prosessit ja kirjoituskulttuuri. Kirjoittamista opetettaessa tulisi olla myös tietoinen erilaisista kirjoittamiskäsityksistä ja soveltaa niitä käytännössä. Käytössä oleva aika voi olla rajallinen käytettävissä oleva aika, joten opettajan pitää pyrkiä antamaan opiskelijoille kokonaiskuva kirjoittamisen taidosta ja eri kirjoittamiskäsityksistä, vaikka jollakin kursseilla olisi tietyt painotusalueensa ajan puutteen takia.

Minkälainen on hyvä kirjoittaja? Minkälainen on hyvä teksti. Erilaisissa kirjoittamiskäsityksissä on varsin poikkeavat käsitykset siitä, minkälainen on hyvä teksti, ja siten myös siitä, millainen on hyvä kirjoittaja. Yhden käsityksen mukaan hyvä kirjoittaja osaa normit ja konventiot eikä tee virheitä. Toisen käsityksen mukaan hyvä kirjoittaja kirjoittaa luovasti ja ehkäpä rikkoo konventioita, hänellä on oma ääni. Kolmannen käsityksen valossa hyvä kirjoittaja taas tuntee kirjoittamiseen liittyvät sosiaaliset rakenteet ja konventiot ja pystyy saavuttamaan kirjoittamisen avulla erilaisia sosiaalisia tavoitteita.

Teoksen toisessa osiossa keskitytään palautteeseen. Palaute on keskeinen osa kirjoittamista ja sen ohjaamista. Osiossa keskitytään tekstien analysointiin, palautteen antamiseen. Niin palautteen antaminen kuin vastaanottaminen vaatii opettelua. Palaute kohdistuu yleensä keskeneräiseen tekstiin. Se on siis usein kirjoitusprosessin yksi vaihe, jonka tavoitteena on kirjoittajan ja prosessin tukeminen sekä tekstin kehittäminen. Arviointi tapahtuu puolestaan yleensä kirjoitusprosessin lopuksi, valmiista tekstistä, on se lähtökohtaisesti dialogia palautteen antajan ja kirjoittajan välillä, tavoitteena tekstien ja kirjoittamisen edistäminen. Palautteet voivat kohdistua koko tekstiin tai osaan. Ne voivat olla kielteisiä, muutosehdotuksia, tarkentavia tai korjaavia kysymyksiä tai reflektiivisiä kommentteja.

Monesti palautteen vastaanottajat kaipaavat kehujen lisäksi konkreettisia muutosehdotuksia.  Keskustelevassa palautteessa palautteen antaja ja kirjoittaja osallistuvat keskusteluun ja tuovat esille omat näkemyksensä. Myös kirjoittajan tulisi ottaa vastuu tekstistä ja hyväksyä epävarmuus, joka seuraa tekstiin tehtävien muutosten päättämisestä.

Kolmannessa osiossa käsitellään kirjoittamisen ongelmia.

Miksi kirjoittaminen tuottaa ongelmia?

Kirjoittamisen ongelmilla tarkoitetaan tässä teoksessa sitä, että kirjoittaminen ei suju. Osaamme kirjoittaa, mutta silti tekstin tuottaminen estyy. Ilmiöstä käytetään termiä kirjoittajan blokki. Blokki voi olla täydellinen tai osittainen, jolloin kirjoittaminen onnistu vain kohtuuttomien ponnistusten ja ahdistuksen myötä. 

Kirjoittamiseen liittyy paljon hiljaista tietoa (eng. tacit knowledge). Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan sitä, että kirjoittamiseen liittyviä vaatimuksia, käytäntöjä ja konventioita ei useinkaan verbalisoida vaan ne täytyy oppia hitaasti oman havainnoin kautta. Hiljainen tieto karttuu vähitellen. Kirjoittamisen helpottamiseen liittyy monenlaisia strategioita. Oman tekstin luettaminen on hyödyllistä, myös keskeneräisen. Kirjoittaminen vaatii harjaantumista, joten päivittäinen ja säännöllinen kirjoittaminen ovat hyödyksi. Ensimmäinen versio ei ole julkaisuversio, tekstiä muokataan. Kirjoittamisen opiskelu on mahdollista ja myös kirjoittamisessa voi kehittyä. Koskaan ihminen ei tule valmiiksi, joten kirjoittaminen ei muutu koskaan helpoksi.

Kirjoittamista estäviä blokkeja ovat mm. sisäinen sensuuri, epäonnistumisen pelko, täydellisyyteen pyrkiminen eli perfektionismi, aikaisemmat negatiiviset kokemukset, lykkääminen ja mielenterveyden ongelmat.

Sisäistä sensuuria pidetään yleisimpinä kirjoittamisen esteenä. Kirjoittaja hylkää kirjoittamistuotoksensa tulokset ennen kuin kirjoittaminen pääsee edes vauhtiin. Kirjoittaja arvioi tekstiään liian varhaisessa vaiheessa. Teksti ei välttämättä pääse edes paperille asti.

Neljännessä osiossa keskitytään sujuvaan kirjoitusprosessiin.

Kirjoittamisen edistämiseksi ja kirjoittamisen esteiden vähentämiseksi on olemassa systemaattinen OOIS-malli ja sen osa-alueet ovat osallistuminen, ohjelmallisuus, itseohjautuvuus ja sosiaalinen verkostoituminen.

Sujuvan kirjoittamisen yksi perusta on osallistuminen, jolla tarkoitetaan aktiivista osallistumista sen yhteisön toimintaan, jossa kirjoitetaan. Osallistumista voi olla kirjoittajaryhmät kaunokirjallisissa tuotoksissa.  

Ohjelmallisuudella tarkoitetaan toisaalta suunnitelmallisuutta ja toisaalta säännöllisyyttä. Tekstien ja kirjoittamisen suunnitteleminen puolestaan on sekä aikatauluttamista että sisällöllistä suunnittelemista.  Aikatauluttamiseen kuuluvat niin lyhyen kuin pidemmät välin aikataulut. Aikataulut ovat kirjoittamisen apuvälineitä, jotka on tehty tarkistettaviksi aika ajoin. Lyhyemmän aikavälin aikatauluttaminen voi tarkoittaa jonkinlaisten päivä- ja viikkotavoitteiden asettamista. On havaittu, että tekstien sisällön ja rakenteen suunnittelu edistää kirjoittamista, ja on yksi niistä tekijöistä, jotka poistavat kirjoittamisen esteitä. Aikatauluttamiseen liittyy kiinteästi ohjelmallisuuden toinen puoli eli säännöllisyys. Itsehallinta tarkoittaa, että pystyy tarkkailmemaan ja arvioimaan käsityksiään ja toimintatapojaan sekä muuttamaan niitä tarpeen vaatiessa. Käytännössä se on oman toiminnan pohdiskelua ja omien asenteiden tarkistamista. Kirjoittamiseen liittyvään tutkimukseen ja kirjallisuuteen tutustuminen on yksi tapa reflektoida omaa kirjoittamistaan. Tottumus ei palvele kirjoittamista. Sosiaalinen verkostoituminen lähestyy ensimmäistä eli osallistumista.  Se on näistä epävirallisinta ja vähemmän mihinkään instituutioon sitoutunutta. Vertaistuki ja kokemuksien vaihto antaa uusi näkökulmia omaan tekstiin ja sen tulkintaan.

Kirjoittamista helpottavia apuvälineitä ovat mm. kirjoittamispäiväkirjat, kirjoittamisen tavoitteiden laatimiset, ideointipaperit (miellekartta) ja lukeminen.

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on uudenlainen kirjoittamisen opas kaikille kirjoittamisen ja kirjoittamisen ohjauksen parissa työskenteleville sekä kirjoittamisesta kiinnostuneille. Kirjassa on jokaiselle kirjoittajalle monipuolisia työkaluja oman työskentelyn arvioimiseen, kehittämiseen, suunniteluun ja muokkaamiseen.

Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen Kielen taju

Vuorovaikutus, asenteet ja ideologiat

Arthouse 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Käytetty kieli on osa jokaista puhujaansa ja yhteisöllistä toimintaa.  Kielen taju tutkii, kuinka kieli toimii vuorovaikutuksen ja vallan välineenä ja kuinka se on osa laajempaa sosiokulttuurista ajatteluamme. Samalla kirjassa ravistellaan luutuneita uskomuksia ja perättömiä myyttejä.

Miksi helsinkiä puhuvaa pidetään leuhkana ja mietä puhuvaa avarasydämisenä? Ovatko niinku, pliis ja alkaa tekemään kielenkäytössä haitallisia ja turhia? Mikä helsinkiläisessä ässässä on kuviteltua? Miten tasa-arvo liittyy kielenkäyttöön? Millä tavoin kansallisvaltion idea riivaa kieltenopetusta?

Kirja jakautuu kahdeksaan osioon.

1. Kielen kuva

Kielen kuvassa tutustutaan kirjan keskeisimpiin käsitteisiin ja lähtökohtiin. Kieltä lähestytään toimintana, joka kytkeytyy keskeisesti asenteisiin, arvoihin ja ideologioihin, joten kieltä ei arvioida vain hyvän tai huonona ja oikeana ja vääränä, vaan sosiaalisena resurssina, jonka käyttö ja arvolataukset vaihtelevat tilanteesta toiseen.

2. Koskaan et muuttua saa

Toisessa luvussa käsitellään kielen muutosprosessia. Maailma muuttuu ja kieli sen mukana. Kielet ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, ja niin yhteisön sisältä kuin sen ulkopuoleltakin tulevat uudennokset muokkaavat jatkuvasti kielimaisemaa.

Kieli on toimintaa, joka sopeutuu kulloiseenkin tilanteeseen ja toimintaan.  Tämä koetaan yleensä uhkana. Julkisissa keskusteluissa surraan kielen muuttumista ja rappeutumista.  Kieli siis elää ja muuttuu kaiken aikaa.  Kieleen syntyy jatkuvasti uusia sanoja käyttäjien tarpeisiin.

Sanojen syntymisen ja olemassa olevien sanojen muuttumisen lisäksi sanoja luonnollisesti myös häviää.  Yleistetysti sanan voi sanoa kuolleen, kun kielenkäyttäjät eivät enää käytä  eivätkä tunne sitä.

Sanojen syntyminen, muuttuminen ja häviäminen eivät siis ole muusta maailmasta erillisiä kielen ilmiöitä. Ne ovat päinvastoin yksi osoitus siitä, että kieli on käyttäjilleen joustava resurssi, joka muuttuu jatkuvasti ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan mukana vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Tässä prosessissa kieliyhteisön yleisestä tietoudesta on hävinnyt paljon sanastoa, joka oli keskeistä vanhassa agraariyhteiskunnassa. Samalla on tullut luonnollista tietä valtava määrä sanastoa, jolla on käyttöä nykyisessä media-, palvelu-, palvelu- ja tietoyhteiskunnassa.

Osa uusista sanoista ja merkityksistä on pitkäikäisiä, kun taas toiset  jäävät päiväperhoiksi. Mihin esimerkiksi tarvitaan sanaa VHS-laite? Joitakin vuosi sitten se oli tavanomainen sana.

3. Murtuvat murteet ja murreasenteet

Luvussa keskitytään murteiden sosiaalisiin merkityksiin. Suomen murrealueisiin liittyy nille kullekin ominaisia symboliarvoja, joista ainakin suomalaisessa kulttuurissa kasvaneet ovat kollektiivisesti tietoisia, sukupolvesta toiseen: savolaisten lupsakkuudesta, lappilaisten rehellisyydestä, karjalaisten iloisuudesta ja helsinkiläisten ylimielisyydestä. Heimostereotypiat ovat luonteeltaan kestäviä, ja murteet liittyvät niihin olennaisella tavalla.

Jokainen stadilainen on saanut kuulla kielestään osansa aina jossain vaiheessa. 

Suomen kansan lapsi tuntee itsensä melkein joka paikassa Helsingissä muukalaiseksi. ”Vieras kieli” siellä korvaan kajahtaa, puhuuko hän itse sitten vierasta kieltä, vai helsinkiläinen, Suomen pääkaupungin asukkaiden kielikö se on vierasta? Savo-Karjala 13.11.1888.

4. Vieraat ja vaaralliset

Luvussa paneudutaan kielen kontakteihin ja lainautumiseen vierauden näkökulmasta. Vieraat ainekset nähdään uhkana kielen yhtenäisyydelle ja säilymiselle.  Lisäksi luvussa puretaan myyttiä alkuperäisestä, puhtaasta suomen kielestä, joka on tuhon partaalla englannin kielen ylivallan alla. Kuitenkin muualta tulleita sanastollisia ja rakenteellisia vaikutteita on ollut aina. Kieli uudistuu sekä kotoperäisin keinoin että lainasanojen avulla tarpeen mukaan.

Uusimpia Kielitoimiston sanakirjaan päässeitä sanoja ovat hyönteisruoka, selfie ja virtuaalivaluutta.

Tiesitkö, että Stadin slangisanakirjan mukaan sanan pliis  tunnettu ensiesiintyminen julkisessa suomen kielessä tapahtui elokuvassa Suomisen Olli rakastuu, vuodelta 1944. Siinä tätä uutta slangisanaa käytettiin alleviivaamaan uutta kaupunkilaiskulttuuria.

5. Paha puhe

Luvussa käsitellään arkipuheen kielioppia ja sitä koskevia asenteita. Jyrkkä jako puheen ja kirjoituksen välillä on lopulta keinotekoinen, eikä vastaa usein todellisuutta. Niin puhe kuin kirjoitus vaihtelee paljon tilanteen mukaan, ja teknisen kehityksen myötä on syntynyt monia niin sanottuja hybridi-muotoja, joilla on sekä puheen että kirjoituksen piirteitä.

Puheen reaaliaikainen suunnittelu näkyy myös erillisissä suunnitteluilmauksissa, joita ei yleensä kirjoituksessa tapaa muuten kuin satunnaisina tyylikeinoina.  Tällaiset sanat jaksavat herättää paheksuntaa: mm, öö, niinku, tota.

6. Kielenohjailu on politiikkaa

Luvussa tarkastellaan kielenpiirteiden tietoiseen normittamiseen ja oikeakielisyyteen liittyviä asenteita ja arvostuksia. Kielenhuollossa on muun päätöksenteon tapaan esimerkiksi omat konservatiivinsa, liberaalinsa ja populistinsa. Vuosien mittaan runsaasti keskustelua aiheuttaneiden kielenpiirteiden kautta, kuten alkaa tekemään ja saada aikaiseksi, havainnollistamme kielenohjailun taustalla vallitsevia ideologioita.

7. Kahden kerroksen väkeä

Tässä luvussa keskitytään sukupuolittuneeseen kieleen. Kieltämme on pidetty erityisen tasa-arvoisena kielenä, josta puuttuvat esimerkiksi puhujan sukupuolta osoittavat persoonapronominit ja taivutuspäätteet meidän persoonaton hän ja englannin he / she. Luvussa asiaa tarkastellaan tarkemmin mm. seksististä kielenkäyttöä. Tarkempi kielen tarkastelu avaa sukupuoleen sitoutuneita sanoja.

8. Oppia ikä kaikki

Luvussa tarkastellaan kielitaitoa kieleen sosiaalistumisena. Luvussa pureudutaan äidinkielen ja vieraiden kielten oppimisen traditioihin ja ideologioihin sekä pohditaan kielitaidon olemusta ja opetuskäytänteitä muun muassa maahanmuuttajien kielikoulutuksen näkökulmasta. Työkieli ei ole kaikilla suomi tai ruotsi, sillä moninaistuva Suomi on totta.

Kirjassa tartutaan moniin sellaisiin ilmiöihin, joita usein pidetään huonona kielenä ja uhkana kielen säilymiselle. Kirja pyrkiikin laajentamaan ja haastamaan lukijan kielitietoisuutta ja käsitystä kielen roolista yhteiskunnassa. Paikoin rikotaan myyttejä ja havaitaan kielen muutosprosesseja.

Kirjan kirjoittajat ovat kielentutkijoita, jotka ovat tutkineet kielen käyttöä, kielellistä vaihtelua, kieleen liittyviä asenteita ja ideologioita sekä kielenopetusta. Teoksesta on iloa kaikille, joilla on tapana vihastua, ihastua tai muuten vain kiinnostua kieliasioista ja arkisesta vuorovaikutuksesta.