Caroline Eriksson Kadonneet

Caroline Eriksson Kadonneet

Alkuteos De försvunna 2015

Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Caroline Eriksson on sosiaalipsykologi ja kirjailija. Hän on kirjoittanut tietokirjan sekä historiallisia rikosromaaneja, mutta tämä lienee kirjailijan ensimmäinen fiktiivinen trilleri.

 

Valitsin tämän kirjan viime viikonlopun lukumaratonille, mutta luettuani muutaman ensimmäisen sivun siirsin kirjan syrjään. Ymmärsin, että en tekisi kirjalle oikeutta sarjalukuna. Tämän kirjan oli tarkoitus pitää minut virkeänä ja ehkä hieman varuillani, mutta tunsin tämän vaativan paljon enemmän. Voit jatkaa tekstini lukua rauhassa, sillä en spoilaa.

Loppukesän myöhäisessä illassa Greta, Alex ja nelivuotias Smilla veneilevät Maranin järvellä. Alex sammuttaa veneen moottorin ja he soutavat rantaan.  Alex tarinoi Maranin synkästä menneisyydestä, sillä se on vienyt ihmisiä mukanaan. 

- Kuikka, hän kertoo. – Jotkut sanovat sitä esihistorialliseksi linnuksi. Liittyy varmaan ääntelyyn. Monien mielestä se kuulostaa pelottavalta.

Alex ja Smilla nousevat rantaan Gretan jäädessä veneeseen Alexin houkutteluista huolimatta.  Tästä alkaa tarina. Kaksikkoa ei kuulu takaisin ja hämmennyn Gretan tekemään päätelmään, että nuo kaksi eivät palaa. Kaksikon katoaminen lienee kuitenkin ongelmista pienin.  Jos kaksikko kerran katoaa, niin sitten he ovat kadonneita. 

Eikö olisi loogisinta soittaa poliisille? Eikö kaksikkoa pitäisi etsiä?

Greta hätääntyy auringon laskiessa ja astuu maihin kiertäen saaren löytämättä ketään. Palatessaan mökille Greta löytää vain kissan, Trithin. Aamulla Greta palaa saarelle.

Hiljaisuus lepää puiden keskellä raskaana ja pahaenteisenä. Sitten heinikosta kuuluu äkkiä rapinaa, vain parin metrin päässä minusta. Säpsähdän ja puristan vaistomaisesti kädet nyrkkiin. Sitten huomaan siilin, joka lyllertää tiehensä niin kovaa kuin pienet jalat vain kantavat. Kun tähyilyn taas eteenpäin, heinikossa ei näy merkkiäkään siitä, että sitä olisi työnnetty sivuun tai tallattu. Mikään ei viittaa siihen, että tässä olisi hiljattain kulkenut mies ja pikkutyttö. Käännyn ympäri ja katson tulosuuntaani. Ja taas eteenpäin. Sivuille. Mutta missään ei näy mitään jälkiä, ei sen paremmin muista ihmisistä kuin omista liikkeistänikään.

Tarina elää nykyajassa, mutta kännykät ovat kateissa, tietenkin. Vähitellen jouduin inttämään itselleni, että oliko veneessä edes muita? Psykologinen trilleri on mielilajini, mutta pidän siitä enemmän kauhugenressä. Sen sijaan epäilen sen yhdistämistä mieleen.

Kirjan takakannessa on seuraava lause, jota lainaan tekstiini. Piinaava psykologinen trilleri saa lukijan epäilemään jokaisen henkilön motiiveja. Tämä lause kertoo oikeastaan kaiken. Tuohon voisi aiheellisesti lisätä senkin, että lukijaparka ei pääse sen helpommalla, sillä hän joutuu epäilemään myös omaa ymmärrystään.

Greta menee poliisiasemalle tekemään ilmoituksen kadonneista. Poliisit vetävät puolestaan maton altani ja muksahdan kumoon heidän soittaessa myöhemmin Gretalle. Poliisit esittävät kysymyksiä, joihin he tuntuvat tietävän myös vastaukset. He toteavat asioita, joita kukaan ei haluaisi kuulla.

- Greta, nainen aloittaa arvovaltaisesti, - me tapasimme juuri poliisiasemalla. Minä olen… hmm, sanotaan vaikka, että tutkin asiaasi hieman tarkemmin. Ja sain selville jotain outoa. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

…

Minun olisi luonnollisesti pitänyt tarkistaa tietosi samalla, kun olit täällä, mutta… niin, sinähän lähdit aika äkkiä. Tein äsken haun rekistereistämme, ja se, mitä löydän tai pikemmin en löydä, on… hämmentävää, voisi sanoa. Tarvitsen apuasi tämän sotkut selvittämiseksi.

Äidin ja tyttären keskustelut eivät ainakaan selvennä tilannetta. Gretan lapsuudessa tapahtui jotain ja lukijana minä mietin isän kuolemaa.  Mitä oikein tapahtui isän kuoleman yhteydessä? Greta on empaattinen, ei pelottava. Hän on uuvuksissa ja menneisyyden kahleissa. 

Viimeinen ilta. Ilta, jona isä katosi, jona hän putosi meidän elämästä. Kun ajattelee, kuinka vahvasti nuo tapahtumat ovat muovanneet minua, voisi luulla, että mieleeni nousevat kuvat olisivat selviä ja tarkkoja. Hahmoltaan veitsenteräviä. Mutta ei. Mitä ratkaisevampi jokin tuon illan yksityiskohta on, mitä lähemmäs pääsen totuutta siitä, mitä tapahtui, sitä läpitunkemattomammalta juuri sitä illan hetkeä ympäröivä sumu tuntuu? 

Kirjailija onnistui toden totta eksyttämään minut. Kadonneet on erinomainen kirja, jonka tunnelma yrittää upottaa lukijankin. Eriksson osaa luoda inhottavan pelon ilmapiirin, jossa on valmis epäilemään kaikkia ja kaikkea. Tästä kirjoittaminen on kiusallista, koska jokaisen on tarkoitus itse purkaa teksti. Kadonneet pitäisi lukea syksyisessä pimenevässä illassa, jossa takan lieskat luovat tunnelmaa, jossa haluaa kuulla ainoastaan kissojen äänettömän hiiviskelyn.

Blogeissa toisaalla:  Annika