Jack Kerouac Matkalla

Sal Paradise / Jack Kerouac (Sam Riley) & Dean Moriarty / Neal Cassady (Garrett Hedlund)

Jack Kerouac Matkalla

Alkuperäisteos On the Road - The Original Scroll

Suomentaja Markku Lahtela

Esipuheet ja lisätyt kohdat suomentanut Markus Jääskeläinen

Tammi, 6. täydennetty painos 2007. Kotikirjasto.

Lukematon klassikko

Tarkoitukseni on lukea elokuun aikana muutama klassikko. Olen valinnut tämän kirjan painottaen klassikoiden keskeisimpiä peruspiirteitä. Klassikolta edellytetään, että teosta luetaan sukupolvesta toiseen, käännetään, esitetään ja tunnetaan. Ja olen valinnut sitten kiinnostavimman mieleeni tulevan klassikon. Jack Kerouacin teos Matkalla on ollut minulle nimenä tuttu, mutta en vain ole lukenut sitä.  Kirjasta kertominen on puuduttavaa, sillä se on niin analysoitu, että kyseessä on lähinnä oman elämänpinnan noukkiminen. Oma kirjani on Tammen julkaisema alkuperäisversio.  Olen nähnyt tämän elokuvana. Itse asiassa hämmästyin, että katsomani elokuva oli vuodelta 2012 eli olin odottanut vanhempaa.  Kristen Stewart säväytti minua Deanin nuoren vaimon (Maryloun) roolissa.  Teoksen klassikkoasemaa puoltaa sekin, että viisikymppisestä kirjasta on tehty äskettäin elokuva.

Esipuheet

Matkalla-teoksen alussa on neljä pitkää esipuhetta: Howard Cunnell Vauhdilla tällä kertaa, Penny Vlagopoulos Amerikkaa uudelleen kirjoittamassa, George Mouratidis Asioiden ytimeen, Joshua Kupetz Suora viiva johtaa vain kuolemaan. Itse teos alkaa vasta sivulta 111 ja jakautuu viiteen osaan. Nimensä mukaisesti se on matkagenren edustaja eli siinä liikutaan koko ajan.

Beat-sukupolvi 

Matkalla-teosta kuvataan  beat-sukupolven kirjana.  Entä mitä tarkoittaa beat-sukupolven teos?  
Wikipedian määritelmän mukaan beat-sukupolvi oli 1950- ja 60-luvuilla vaikuttanut beatnik-kirjailijoiden, -runoilijoiden ja muiden taiteilijoiden liike. Termiä beat käytti ensimmäisen kerran Jack Kerouac vuonna 1948. Tämän suhteellisen pienen kirjailijoista, taiteilijoista, kadun asukkaista ja huumeaddikteista koostuvan joukon kutsuminen "sukupolveksi" pyrki luomaan kuvaa jostakin ajanhengelle tärkeästä ja edustavasta - aivan kuten Gertrude Stein, joka puhui kadonneesta sukupolvestaan. Beat-sukupolveen lukeutuvat ihmiset olivat uusia boheemeja, spontaanin luovuuden puolestapuhujia. 

Jack Kerouac ja myytti

Jack Kerouac naputtamassa kirjoituskonettaan on muodostunut myyttiseksi ikoniksi jo ennen kuin olemme lukeneet kirjan.  On miltei mahdoton löytää kirjalistaa kirjoista, jotka jokaisen olisi luettava ilman, että siinä ei olisi  tätä kirjaa. 

Näin alkaa teoksen ensimmäinen kirja virheineen.

Nealin näin näin ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen kun isäni kuoli. Olin juuri toipunut vaikeasta sairaudesta, josta ei kannata puhua sen enempää kuin että se jotenkin liittyi isäni kuolemaan ja siihen kammottavaan tunteeseen, joka minulla sitten oli, nimittäin että kaikki oli  kuollutta.

Tie vie

Matkalla kuvaa toisen maailmansodan jälkeisen sukupolven villiä elämänjanoa, hurjia liftausmatkoja ja vanhan arvomaailman hylkäämistä. On the Road  ilmestyi vuonna 1957 ja suomeksi noin 50 vuotta sitten. Oma kirjani on Tammen julkaisema  6. täydennetty painos vuodelta 2007.  Käytän henkilöhahmojen oikeita nimiä, mutta laitan variaatiot sulkuihin. Teoksen keskiössä ovat Dean Moriarty (Neal Cassady), Allen Ginsberg (Carlo Marx) sekä tietenkin minäkertoja Jack Kerouac (Sal Paradise).  Matkalla sisältää omakerrallista materiaalia, joten se on avainromaani ja aikalaiskuvaus.

Kerouac on elämänjanoinen nuori mies, joka odottaa kiihkeästi kaikkea sitä, mitä tie vain tarjoaa osakseen. Miten voi kuvata kirjan teemoja? Kirjassa naidaan, ryypätään viinaa, imetään huumeita, liftataan ja keskustellaan. Mitä sitten odotin? Odotin elämänjanoa, jazzin sykettä, kulkemista ja ennen kaikkea sitä, että tie vie pitkin mannerta Meksikoa myöten. Moriarty hakee juoppoa isäänsä.  Juonta ei ole, sillä tajunnanvirta vie. Hämmästelin väkivallan vähyyttä.  Tarina ei rypenyt edes niin pohjamudissa kuin oletin, elämä oli arvoituksellinen ja antoisa kaikesta huolimatta.  Matkalla on tarina elämännälästä, ystävyydestä, rakastamisesta ja oman itsensä etsimisestä.

Niinpä kun aurinko laskee Amerikassa ja minä istun vanhalla rikkinäisellä jokilaiturilla katsoen New Jerseyn suurta, suurta taivasta ja aistin koko tuon raa’an maan, joka yhtenä uskottoman suurena pullistumana vierii kohti länsirannikkoa, tien, koko tuon pitkän tien, ja kaikki ihmiset jotka uneksivat sen valtavuudesta, ja kun tiedän että Iowassa iltatähti laskeutuu ja valaa kipinöivää himmeää valoaan preerialle, jonne ihan kohta tulee täydellinen yö joka siunaa maan, pimentää kaikki joet, peittää huiput lännessä ja sulkee laskoksiinsa viimeisen lopullisen rannan eikä kukaan, ei kukaan tiedä mitä kenellekin tapahtuu lukuun ottamatta tuota kurjaa epätoivoista repaleista vanhenemista, minä ajattelen Neal Cassadya, ajattelen vieläpä vanhaa Neal Cassadya, isää jota emme koskaan löytäneet, minä ajattelen Neal Cassadya minä ajattelen Neal Cassadya.

Kirjan luettuani tunsin jälleen kerran, että haluan yrittää Marcel Proustin Swannin tien lukemista. 

Elokuvan etu- ja takansi

Matkalla On the Road etukansi

Matkalla On the Road takakansi

Osallistun tällä kirjalla  Ompun David Bowien suosikkikirjat -haasteeseen.

Liitän tämän tekstin osaksi omaa lukuhaastettani.

Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Sitten, varovasti, kuin pienen tauon jälkeen kuulin, kuinka joki alkoi taas soida. Kuulin pajulinnun kysyvän kuin lupaa, ennen kuin se aloitti surumielisen laulunsa Kaukomielen ja hänen sukunsa muistolle. Musta perhonen lepatti silmieni ohitse. Se ei pysähtynyt tälle aukiolle. Täällä oli aivan liikaa kuolemaa.

Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Luin aiemmin Päivi Alasalmen teoksen Joenjoen laulu (2013), jossa on kolme erillistä kertomusta. Kertomukset ajoittuvat eri vuosisadoille ja pidin ensimmäisestä kertomuksesta eniten ja totesin, että olisin lukenut sitä kirjan verran. Sainkin vinkin, että Soruian tarina jatkuu Pajulinnun huudossa, joten päätin lukea myös sen. Viihdyin erinomaisesti Joenjoen laulun parissa. Alasalmen kerronnassa on paljon samaa miljöötä ja ajankuvaa kuin Paula Havasteen kirjoissa (Kymmenen onnen Anna ja Tuulen vihat). Mietin tartuttiko Kazuo Ishiguro minuun selittelyn makua, kun yhä edelleen sanon, että en pidä historiallisista romaaneista tarkoittaen, että en halua lukea  kotimaista kartanoromantiikkaa. 

Joenjoen laulun tarinan miljöönä on 1525-luvun saamelaiskylä Aanaarissa Joenjoen suulla. Kirjan minäkertojana on jälleen päällikön tytär Soruia, joka elämää värittää edellisen kirjan häpeällinen tapahtuma.

Kun pääsimme kotiin Aanaariin, Uddasin siitaan, vein poikani isälle ja äidille nähtäväksi. Oli syntynyt uusi Uddas, Uddasin-Moruk, kuten isänikin oli nimeltään. Sisareni Toijâ itki ilosta, kun näki meidät taas, ja niin itkin minäkin.

Soruia on aviossa Matten kanssa, mutta Soruian pieni poika Moruk on vieraalla verellä merkitty. Matte otti tahritun Soruian omakseen, sillä hän oli itsekin tullut Oggen hylkäämäksi. Kukaan muu ei olisi heitä huolinut. Ogge oli jättänyt Matten, koska he eivät saaneet lasta yrityksistä huolimatta. 

Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenten henki.

Pirkkalainen Kaukomieli palaa miehineen saamelaisten kylään turkisten ja kullan himon vallassa takaisin. Kaukomielellä on mukana myös poikansa Tornia. Tornialta Soruia saa kuulla heidän asuvan Tornion pitäjässä Kukkolankoskella ison lohikosken ääressä.

 Joukkion mukana saapuu myös Pirkkalaisten munkki Tuomas, joka kastaa väkipakolla pakanoita kristinuskoon Hiesuksen voimalla. Saamelaisilla on oma vahva uskonsa, jossa noitarumpu ja uhraaminen ovat keskeistä. Soruia omaa näkijän kyvyt ja saa etiäisiä. Syntymän jumala Sarakan seita oli Joenjoen niemessä toisella puolella jokea, jolle uhrattiin ja jolta odotettiin myötämielisyytä. Tarinassa on taikuutta ja hurjaa symboliikkaa, kuinka käy Kaukomielen tuomalle punaisen kankaalle, josta jokainen nainen hamuaa palasta.

Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän henkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois.

Mutta kuolleen joutsenen henki halusi mennä meihin ja kiittää kauneimmalla lahjalla sen puolison ja poikasten elämän säästämisestä. Me toteutimme sen hädässä huudetun pyynnön, ja se toteutti meidän hartaimman toivomuksemme. Sen, jota emme olleet tohtineet edes lausua ääneen.

Ilahduin Joenjoen laulun ensimmäisen tarinan jatkumisesta. Alussa kerroin, että olisin halunnut lukea kirjan verran ensimmäistä tarinaa. Kirjasta olisi syntynyt ehjempi kokonaisuus, jos Soruian tarina olisi ollut yhdessä kirjassa alusta loppuun tai kenties jatkoon. Pajulinnun huuto on julman kaunis tarina. Alasalmen kuvaus on elävää ja uskottavaa. Erityisesti Alasalmen luontokuvaus ja luonnon kiertokulussa eläminen viehättivät minua.

Blogeissa toisaalla:  Tuijata ja Kirjapolkuni

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

Päivi Alasalmi Joenjoen laulu ja arvontamuistutus

Päivi Alasalmi on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja, luovan kirjoittamisen ohjaaja ja luennoitsija.  

Kiinnostuin Kansojen juurilla-lukuhaasteesta. Nähtäväksi jää, saanko blogattua vaaditut kolme teosta. Pitäisi ehtiä kirjoittaa kahden kirjan tekstit. Luin lukumaratonilla saamelaiskirjan, jonka lukeminen oli kuin tervanjuontia, joten hylkäsin sen. Alasalmi on minulle kirjailijana vieraampi, mutta joitakin teoksia olen häneltä lukenut ja muutama on myös lukupinossani. Joenjoen laulun lukeminen eteni alusta alkaen vaivattomasti.

Joenjoen laulussa on kolme saamelaistarinaa, jotka kulkevat kolmessa aikatasossa, 1500-luvulta nykypäivään. Tarinan pohjoinen aspekti on kiinnostava. Muinaisusko ja kristinuskon varhaiset vaiheet kiinnostavat minua myös omien projektieni kautta.

Ensimmäinen tarina sijoittuu 1500-luvun Aanaariin (Inariin). Tarinan minäkertoja on saamelaistyttö Soruia, joka rukoilee, anoo ja uhraa kiviseidallaan. Hän havahtuu verisiin jälkiin, jotka johdattavat lammen rantaan pahasti haavoittuneen vihollisen, pirkkalaisen miehen luo. Soruia päättää, että Kaukomieli on hänelle annettu. Tämä päätös on kohtalokas, sillä vaikka Soruia vie miehen kotaansa ja parantaa tämän, niin mies ei lupaile mitään. Saamelaisyhteisössä miestä karsastetaan, sillä hän on muualta tullut muukalainen, joka ei kuulu joukkoon.  Soruia tekee oman valintansa ja toistaa myöhemmin virheensä.  Luonnonuskonto ja luontoyhteys riitteineen elävät tarinassa vahvana.

Kun Kaukomieli nukkui, minä valvoin kuunnellen tulvivan Kemijoen laulua. Joki puhui minulle vierasta kieltä. Se oli pelottavan leveä, ja sen raivoisa kohina kuiskutti minun tulleen suureen maailmaan. Sellaiseen, missä vesiraukka oli voimakkaampi ja vaarat vaikeammin vältettäviä. Haaveeni olivat muuttuneet todeksi. Minun oli kasvettava niiden kokoiseksi.

Toinen tarina sijoittuu 1800-luvulle Pajalan pappilaan, jossa tulisieluinen saarnamies Lars Levi Laestadius haluaa pelastaa Lapin ihmiset viinan himosta. Hän on puoliksi saamelainen, puoliksi ruotsalainen. Omiensa joukossa hän on liian oppinut mies ja toisaalla taas metsäläinen. Hän kamppailee verenperintönsä kahtaalle vetävien voimien kanssa, samoin kuin kahden uskonnon välillä. Kaksinaisuus kulkee läpi tarinan. Muinaisusko ja kristinusko kohtaavat, mutta muutosprosessi on hidas ja vaiheittainen.  Lars Levi Laestadius on minulle tutuin kasvitieteilijänä kuin muuten.

Kukaan ei ole vielä tähän päivään asti tullut kertomaan, minkälaista elämä on Herra Jumalan huomassa taivaassa ja tuonpuoleisessa. Mutta kun Lapin tietäjä sanoo, että jos tammikuussa maa on paljas, se on kuolemaksi, niin senhän he näkevät todeksi heti. Porot kärsivät ja kulkevat epätietoisina etsien syömäpaikkaa.

Siinä koko ongelman ydin olikin. Kun saamelaisilta kiellettiin heidän oma uskontonsa ja tuotiin kristinusko tilalle, ei Jeesus Christus kerennyt aluksi heidän sydämeensä asti. Ja miten olisi voinutkaan, kun heillä ei ollut yhteistä kieltä? Kuinka he olisivat voineet ymmärtää sanaakaan Raamatusta, ennen kuin heidät opetettiin puhumaan ja lukemaan norjaa?

Kolmas tarina kertoo tamperelaistuneen Sami Uddaksen elämästä. Hänen elämä on sotkuista ja päämäärätöntä velttoilua. Kelan tuet eivät elätä, joten hän suuntaa pohjoisen junaan. Pohjoisen mies tuntee tunturien kutsun. Pohjoisessakin elämä voi olla kovaa, sillä kuka sielläkään haluaa ketään elätikseen? Sami kohtaa nuoren, vakavamielisen Ingan, joka taistelee saamelaisten oikeuksista nykyaikaisin menetelmin. Sami ihastuu Ingaan. Luuserin on kuitenkin vaikea saada otetta elämästä, kun huumeet ovat kuviossa ja vankilakin koettu. Sami Uddaksen tarina on aika ankeaa luettavaa, vaikka Lapin luonto elää tässäkin tarinassa voimallisena mukana.

Lappiin. Mennään sitten sinne. Ihan sama. Ostin lipun Parkanoon ja menin ravintolavaunuun. Istuin siellä Seinäjoelle asti. Möin Leathermannin kahdellakympillä ravintolavaunussa ja sain lippurahat seuraavalle asemalle. Sitten menin nukkumaan ja kun heräsin olin Lapissa.

Joenjoen laulussa alkuperäiskansan asema, saamelaiskulttuuri ja heidän oikeutensa ovat läsnä. Kirjan keskimmäisin tarina on irrallisin. Tarinoissa on yhteneväisyyttä toisiinsa, sillä Uddas toistuu tarinoissa. Kunkin kirjan kertomuksista olisi voinut laajentua kokonaiseksi kirjaksi. Ensimmäinen tarina on teoksen vahvin ja olisin lukenut sitä kirjan verran. Naiskohtalot ovat vahvoja, joskaan onni ei pysy kenenkään hyppysissä pitkään. Joenjoen laulussa on tärkeä sanoma.

Blogeissa toisaalla Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Arja, Jonna ja  Kirjakaapin kummitus
 

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

HUOM. 
Olethan huomioinut arvontani 3.8. Linnean nimipäivänä. 
Pääset osallistumaan arvontaan tästä.

Kazuo Ishiguro Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro Menneen maailman maalari

Englanninkielinen alkuteos An Artist of the Floating World
Suomentaja Helene Bützow

Tammi. 1988. Kotikirjasto

Jos tulette jonakin aurinkoisena päivänä sille pienelle puusillalle, jota kutsutaan täälläpäin vieläkin Epäröinnin sillaksi, ja lähdette nousemaan sen luota alkavaa jyrkkää polkua, teidän ei tarvitse kävellä pitkällekään ennen kuin minun taloni katto jo pilkottaa neidonhiuspuiden latvojen välistä. Vaikka talo ei sijaitsisikaan niin hallitsevalla paikalla kukkulalla, se erottuisi silti kaikista lähiseudun rakennuksista, niin että polkua kavutessanne huomaisitte ehkä miettivänne, kuka rikas mies sen mahtaa omistaa.

Kazuo Ishiguro tuntuu yllättävän joka kerran aihevalinnallaan. Ishiguron Menneen ajan maalari on hyvin japanilainen tarina. Se sijoittuu Nagasakiin, Japaniin. Tarina alkaa lokakuusta 1948 ja etenee kesäkuuhun 1950. Toinen maailmansota on päättynyt, Japanin jälleenrakennus on alkanut ja amerikkalaistuminen vaikutteet ovat nähtävillä.  Ajoittain tunnelma on raivostuttava, ihmisten keskustelut ovat niin pidättyväisiä ja eleettömiä. Perheenjäsenten keskustelut ovat niin muodollisia, kun kaikessa sanomisessa on jonkinlaista kiertelyä.

Sillä Setsuko, juuri sinä itsehän painostit minua siihen viime vuonna. Juuri sinä ehdotit, että minä ryhtyisin ”varotoimiin” niin ettei meille kävisi Saitojen kanssa yhtä hullusti kuin Miyakeiden jutussa. Etkö sinä nyt muista?

- Minä olen epäilemättä erittäin huonomuistinen, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mistä isä puhuu.

- Mutta Setsuko, tämähän on käsittämätöntä.

Äkkiä Setsuko seisahtui ja huudahti: - Kuinka kauniita vaahterat ovatkaan tähän aikaan vuodesta!

Tarinan kertoja on vanheneva taidemaalari Masuji Ono, joka asuu talossaan yhdessä tyttärensä Norikon kanssa. Onon vaimo ja poika menehtyivät sodan aikana. Vanhempi tytär, Satsuko, on naimisissa toisessa kaupungissa.

On ehkä ikääntyminen merkki, että minulle on tullut tavaksi kuljeskella huoneesta toiseen ilman mitään syytä. Kun Setsuko sinä iltapäivänä – toisena vierailupäivänään – työnsi auki olohuoneen oven, minä olin varmasti seissyt siellä ajatuksiini vaipuneena jo hyvän tovin.

Masuji Ono oli ennen sotaa maineikas taidemaalari, mutta sodanjälkeinen aika on ollut vaikeaa, sillä hänen taulunsa ovat vääränlaisia ja propagandistisia.  Ono kantaa huolta tyttärestään Norikosta, sillä tämä on kaksikymmentäkuusivuotias, joka tarkoittaa käytännössä, että hän on vanheneva, kun ajatellaan avioliittomarkkinoita. Avioliittoneuvottelun, miain, tulisi onnistua pikimmiten, sillä aiemmat yritelmät ovat kariutuneet.

Tarinan teemat ovat selvät, sillä Noriko pitäisi saada avioliittoon. Kirjasta voisi sanoa, että se on keskusteluromaani ja taparomaani. Tapahtumia ei oikeastaan ole. Ono kävelee, matkustaa raitiovaunulla ja keskustelee tyttärenpoikansa Ichiron kanssa ja tapailee entisiä työkavereitaan ja tuttujaan kartoittaen, minkälaisia haasteita tyttären taustan tarkistaminen nostaa mahdollisesti esille. Avioliitto on eräänlainen avioliittohanke, johon isällä on velvollisuutensa. Isä joutuu käymään läpi menneisyytensä virheitä, että tyttären maine ei saisi kolhuja tai tahriintuisi. Muistoissaan Ono kertaa opiskeluaikoja, suhdettaan taiteeseen ja omaa uraansa.

Ishiguro kirjoittaa niin menneisyydestä kuin nykyajasta, sillä menneisyyden ihanteet eivät sovi nykyaikaan. Avioliiton järjesteleminen tuntuu kovin vanhanaikaiselle ja vaikealle, kuinka vanhempien tyrimiset vaikuttavat nykyhetkeen, sillä Ono on tehnyt ikäviä asioita.  Menneen maailman maalari jää mieleen. Ishiguron uutuus on huomattavasti haasteellisempi aihepiiriltään, mutta tuon sen piakkoin blogiini.

Blogeissa toisaalla: Donna mobilen kirjat

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä –lukuhaasteeseen.