Kazuo Ishiguro Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro Menneen maailman maalari

Englanninkielinen alkuteos An Artist of the Floating World
Suomentaja Helene Bützow

Tammi. 1988. Kotikirjasto

Jos tulette jonakin aurinkoisena päivänä sille pienelle puusillalle, jota kutsutaan täälläpäin vieläkin Epäröinnin sillaksi, ja lähdette nousemaan sen luota alkavaa jyrkkää polkua, teidän ei tarvitse kävellä pitkällekään ennen kuin minun taloni katto jo pilkottaa neidonhiuspuiden latvojen välistä. Vaikka talo ei sijaitsisikaan niin hallitsevalla paikalla kukkulalla, se erottuisi silti kaikista lähiseudun rakennuksista, niin että polkua kavutessanne huomaisitte ehkä miettivänne, kuka rikas mies sen mahtaa omistaa.

Kazuo Ishiguro tuntuu yllättävän joka kerran aihevalinnallaan. Ishiguron Menneen ajan maalari on hyvin japanilainen tarina. Se sijoittuu Nagasakiin, Japaniin. Tarina alkaa lokakuusta 1948 ja etenee kesäkuuhun 1950. Toinen maailmansota on päättynyt, Japanin jälleenrakennus on alkanut ja amerikkalaistuminen vaikutteet ovat nähtävillä.  Ajoittain tunnelma on raivostuttava, ihmisten keskustelut ovat niin pidättyväisiä ja eleettömiä. Perheenjäsenten keskustelut ovat niin muodollisia, kun kaikessa sanomisessa on jonkinlaista kiertelyä.

Sillä Setsuko, juuri sinä itsehän painostit minua siihen viime vuonna. Juuri sinä ehdotit, että minä ryhtyisin ”varotoimiin” niin ettei meille kävisi Saitojen kanssa yhtä hullusti kuin Miyakeiden jutussa. Etkö sinä nyt muista?

- Minä olen epäilemättä erittäin huonomuistinen, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mistä isä puhuu.

- Mutta Setsuko, tämähän on käsittämätöntä.

Äkkiä Setsuko seisahtui ja huudahti: - Kuinka kauniita vaahterat ovatkaan tähän aikaan vuodesta!

Tarinan kertoja on vanheneva taidemaalari Masuji Ono, joka asuu talossaan yhdessä tyttärensä Norikon kanssa. Onon vaimo ja poika menehtyivät sodan aikana. Vanhempi tytär, Satsuko, on naimisissa toisessa kaupungissa.

On ehkä ikääntyminen merkki, että minulle on tullut tavaksi kuljeskella huoneesta toiseen ilman mitään syytä. Kun Setsuko sinä iltapäivänä – toisena vierailupäivänään – työnsi auki olohuoneen oven, minä olin varmasti seissyt siellä ajatuksiini vaipuneena jo hyvän tovin.

Masuji Ono oli ennen sotaa maineikas taidemaalari, mutta sodanjälkeinen aika on ollut vaikeaa, sillä hänen taulunsa ovat vääränlaisia ja propagandistisia.  Ono kantaa huolta tyttärestään Norikosta, sillä tämä on kaksikymmentäkuusivuotias, joka tarkoittaa käytännössä, että hän on vanheneva, kun ajatellaan avioliittomarkkinoita. Avioliittoneuvottelun, miain, tulisi onnistua pikimmiten, sillä aiemmat yritelmät ovat kariutuneet.

Tarinan teemat ovat selvät, sillä Noriko pitäisi saada avioliittoon. Kirjasta voisi sanoa, että se on keskusteluromaani ja taparomaani. Tapahtumia ei oikeastaan ole. Ono kävelee, matkustaa raitiovaunulla ja keskustelee tyttärenpoikansa Ichiron kanssa ja tapailee entisiä työkavereitaan ja tuttujaan kartoittaen, minkälaisia haasteita tyttären taustan tarkistaminen nostaa mahdollisesti esille. Avioliitto on eräänlainen avioliittohanke, johon isällä on velvollisuutensa. Isä joutuu käymään läpi menneisyytensä virheitä, että tyttären maine ei saisi kolhuja tai tahriintuisi. Muistoissaan Ono kertaa opiskeluaikoja, suhdettaan taiteeseen ja omaa uraansa.

Ishiguro kirjoittaa niin menneisyydestä kuin nykyajasta, sillä menneisyyden ihanteet eivät sovi nykyaikaan. Avioliiton järjesteleminen tuntuu kovin vanhanaikaiselle ja vaikealle, kuinka vanhempien tyrimiset vaikuttavat nykyhetkeen, sillä Ono on tehnyt ikäviä asioita.  Menneen maailman maalari jää mieleen. Ishiguron uutuus on huomattavasti haasteellisempi aihepiiriltään, mutta tuon sen piakkoin blogiini.

Blogeissa toisaalla: Donna mobilen kirjat

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä –lukuhaasteeseen.