Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Sitten, varovasti, kuin pienen tauon jälkeen kuulin, kuinka joki alkoi taas soida. Kuulin pajulinnun kysyvän kuin lupaa, ennen kuin se aloitti surumielisen laulunsa Kaukomielen ja hänen sukunsa muistolle. Musta perhonen lepatti silmieni ohitse. Se ei pysähtynyt tälle aukiolle. Täällä oli aivan liikaa kuolemaa.

Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Luin aiemmin Päivi Alasalmen teoksen Joenjoen laulu (2013), jossa on kolme erillistä kertomusta. Kertomukset ajoittuvat eri vuosisadoille ja pidin ensimmäisestä kertomuksesta eniten ja totesin, että olisin lukenut sitä kirjan verran. Sainkin vinkin, että Soruian tarina jatkuu Pajulinnun huudossa, joten päätin lukea myös sen. Viihdyin erinomaisesti Joenjoen laulun parissa. Alasalmen kerronnassa on paljon samaa miljöötä ja ajankuvaa kuin Paula Havasteen kirjoissa (Kymmenen onnen Anna ja Tuulen vihat). Mietin tartuttiko Kazuo Ishiguro minuun selittelyn makua, kun yhä edelleen sanon, että en pidä historiallisista romaaneista tarkoittaen, että en halua lukea  kotimaista kartanoromantiikkaa. 

Joenjoen laulun tarinan miljöönä on 1525-luvun saamelaiskylä Aanaarissa Joenjoen suulla. Kirjan minäkertojana on jälleen päällikön tytär Soruia, joka elämää värittää edellisen kirjan häpeällinen tapahtuma.

Kun pääsimme kotiin Aanaariin, Uddasin siitaan, vein poikani isälle ja äidille nähtäväksi. Oli syntynyt uusi Uddas, Uddasin-Moruk, kuten isänikin oli nimeltään. Sisareni Toijâ itki ilosta, kun näki meidät taas, ja niin itkin minäkin.

Soruia on aviossa Matten kanssa, mutta Soruian pieni poika Moruk on vieraalla verellä merkitty. Matte otti tahritun Soruian omakseen, sillä hän oli itsekin tullut Oggen hylkäämäksi. Kukaan muu ei olisi heitä huolinut. Ogge oli jättänyt Matten, koska he eivät saaneet lasta yrityksistä huolimatta. 

Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenten henki.

Pirkkalainen Kaukomieli palaa miehineen saamelaisten kylään turkisten ja kullan himon vallassa takaisin. Kaukomielellä on mukana myös poikansa Tornia. Tornialta Soruia saa kuulla heidän asuvan Tornion pitäjässä Kukkolankoskella ison lohikosken ääressä.

 Joukkion mukana saapuu myös Pirkkalaisten munkki Tuomas, joka kastaa väkipakolla pakanoita kristinuskoon Hiesuksen voimalla. Saamelaisilla on oma vahva uskonsa, jossa noitarumpu ja uhraaminen ovat keskeistä. Soruia omaa näkijän kyvyt ja saa etiäisiä. Syntymän jumala Sarakan seita oli Joenjoen niemessä toisella puolella jokea, jolle uhrattiin ja jolta odotettiin myötämielisyytä. Tarinassa on taikuutta ja hurjaa symboliikkaa, kuinka käy Kaukomielen tuomalle punaisen kankaalle, josta jokainen nainen hamuaa palasta.

Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän henkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois.

Mutta kuolleen joutsenen henki halusi mennä meihin ja kiittää kauneimmalla lahjalla sen puolison ja poikasten elämän säästämisestä. Me toteutimme sen hädässä huudetun pyynnön, ja se toteutti meidän hartaimman toivomuksemme. Sen, jota emme olleet tohtineet edes lausua ääneen.

Ilahduin Joenjoen laulun ensimmäisen tarinan jatkumisesta. Alussa kerroin, että olisin halunnut lukea kirjan verran ensimmäistä tarinaa. Kirjasta olisi syntynyt ehjempi kokonaisuus, jos Soruian tarina olisi ollut yhdessä kirjassa alusta loppuun tai kenties jatkoon. Pajulinnun huuto on julman kaunis tarina. Alasalmen kuvaus on elävää ja uskottavaa. Erityisesti Alasalmen luontokuvaus ja luonnon kiertokulussa eläminen viehättivät minua.

Blogeissa toisaalla:  Tuijata ja Kirjapolkuni

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla.