George Saunders Joulukuun kymmenes ja Milan Kundera Merkityksettömyyden juhla

George Saunders (s. 1958 Amarillossa Teksasissa) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on  myös geofyysikko. Kirjailija ei ole ennestään minulle tuttu, mutta kriitikoiden ylistyslaulut innoittivat minut tutustumaan kokoelmaan. Saunders on julkaissut laajalti arvostettuja ja palkittuja novelli- ja lyhytproosakokoelmia sekä lastenkirjoja, ja kirjoittanut säännöllisesti muun muassa The New Yorker -, Harper’s- ja The Guardian -lehtiin.

Luen suhteellisen vähän novelleja, joten yritän tietoisesti lukea niitäkin. Saundersin kymmenen novellin kokoelma ei ole helpoimpia omaksuttavia, sillä hänen tyylinsä on hyvin omaperäinen.  Hän käyttää aseenaan terävää satiiria, kun hän sukeltaa syvälle amerikkalaislähiöiden pohjamutiin rahvaan keskuudessa, jopa niin syvälle, että lukijasta huumori ei välttämättä tunnu enää soveliaalle.  En nimittäisi tekstiä hauskaksi, vaan ehkä paremmin ilakoivaksi. Eniten ehkä yhdistän tekijän Kurt Vonnegutin tai Don DeDillon tyyleihin.

Saundersin teemat liikkuvat erilaisissa aihepiireissä kertoen sieppauksesta, raiskauksesta, itsemurhasta, sotatraumoista, mielen matkoista, olemassaolon vaikeudesta. Tietynlainen epätodellinen tunnelma syntyy Saundersin visioista dystopisten tulevaisuuskuvien keinoin.

Kokoelman ensimmäisessä novellissa Kunniakierros  teinipoika seuraa 15-vuotiaan naapurintytön, Alison Popen, sieppausyritystä. Kyle näkee tilanteen, hänellä olisi tilaisuus väistää tilanne. Kylien elämä on sääntöjen riivaama isän ja äidin toimesta. Näkökulmien avulla luodaan vaihtoehdot, mitä tehdään tai jätetään tekemättä.

Se oli kamala juttu mitä heille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin. äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

Semplica-päiväkirjat -novellista voin vain todeta sen olevan timantti. Kunniakierroksen ja Joulukuun kymmenen tavoin.

Kotiin – novellissa sotaveteraani kamppailee sopeutuakseen takaisin siviiliin. Mikey tuntuu vieraantuneen kaikista ja kaikesta, lastina hän kantaa myös katkeruutta ja sodan traumoja. En tiedä, kertooko tämä mitään uutta.

Sitten jokin minun sisälläni yhtäkkiä pehmeni, ehkä siksi että äiti näytti niin heikolta, ja minä painoin pääni ja laahustin säyseästi niiden mitättömyyksien seuraan. Selvä, olkoon, te lähetitte minut sinne, nyt saatte auttaa minut tänne takaisin. Te mulkut saatte keksiä miten minä pystyn elämään täällä taas tai saatte katua katkerasti koko paskasakki.

Joulukuun kymmenes on kokoelman niminovelli, jossa syöpäpotilas vaeltaa talviseen metsään saadakseen itsensä hengiltä.  Robin on omalla mielikuvituksellisella retkellään löytäessään mytyn penkiltä ja huomatessaan laihan miehen: Mikä ihmeen tyyppi riisuu takkinsa tällaisena päivänä? Joku mielisairas, kuka muukaan. Tyyppi tosiaan näytti vajakilta. Auschwitzin asukilta tai sekaisin menneeltä papparaasulta.

Jotakin oli vialla. Ihmisellä pitää olla takki päällä. Aikuisellakin. Lampi oli jäässä. Ankkamittarin mukaan lämpötila oli miinus kaksitoista. Jos äijällä oli päässä vikaa, se oli sitä suurempi syy auttaa, sillä eikö Jeesuskin sanonut, että siunattuja ovat ne jotka auttavat niitä jotka eivät voi auttaa itseään vaan jotka tutisevat, ovat sekaisin tai vammaisia?

Osat vaihtuvat kuitenkin, kun itsemurhaa suunnitteleva Eber muuttuukin pienen Robinin pelastajaksi tämän pudotessa veteen.  Tämä novelli myös päättää novellikokoelman, ja on aiheeltaan vakavin, mutta samalla myös vaikuttavin. Ihminen on vain niin yksin pelkojensa kanssa, että hän ei kykene ottamaan edes lohtua vastaan. Eber tulee kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä hänen on parempi olla taakkanakin kuin poissa.

Molly oli keskittynyt hänen hoivaamiseensa niin täysin ettei ollut huomannut, miten kovasti hän pelkäsi. Nyt Molly oli kiukkuinen Eberin tempauksesta ja häpeissään, että oli ollut vihainen juuri silloin kun apua tarvittiin kaikkein kipeimmin, ja yritti päästä yli sekä häpeästä että suuttumuksesta jotta voisi tehdä mitä tarvittiin.

Kaikki se näkyi Mollyn kasvoilta. Eber tunsi ne hyvin.

Puhumattakaan huolesta.

Päällimmäisenä noilla rakkailla kasvoilla näkyi huoli.

Saundersin poljento on paikoin raskasta ja ankeaa. Kokoelma on peräisin eri ajoilta, joka repii sitä hajanaiseksi. Jos oikein ymmärsin, niin novelleja on julkaistu eri aikoina lehdissä. Novellin yhteinen nimittäjä on eksistentialistinen pahoinvointi, ihmiset voivat huonosti eri syistä. Viimeinen novelli on kuin viestikapula, joka kerii kokoelman kasaan. Joulukuun kymmenes on vahva novelli. Niminovellissaan Saunders pääsee lähimmäksi ihmisyyttä, lämpöä ja toiveikkuutta. En tiedä kokoelman nimen taustoja, että kytkeytykö nimi läheiseen talvipäivänseisaukseen ja valoon?  Joka tapauksessa viimeisessä ja ensimmäisessä tarinassa on keskinäistä kohtaavuutta. Lukija joutuu pohtimaan lukemaansa, mutta Saunders ei painosta tai saarnaa.  Joistakin kokoelman novelleista pidin paljonkin, mutta kokonaisuudesta  olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin.

George Saunders  Joulukuun kymmenes

Alkuteos Tenth of December
 Suomentaja Markku Päkkilä 
Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Saundersia on luettu vähän blogeissa, mutta laitan linkin Ompun tekstiin, sillä hän nautti kirjan lukemisesta. Ja Rakkaus on koira helvetistä  ihastui myös tähän kirjaan.

Elämässä ihmiset kohtaavat, juttelevat, kiistelevät ja riitelevät tajuamatta puhuvansa toisilleen kaukaa, kukin omasta tornistaan, jotka on pystytetty eri kohtiin ajassa.

Tshekkisyntyinen Milan Kundera (s. 1929) on asunut Ranskassa viimeiset 40 vuotta ja kirjoittaa nykyisin ranskaksi. Merkityksettömyyden juhla on enemmän pitkä novelli kuin romaani, vain hieman yli sata sivua.

Totta kai olen asenteellinen tarttuessani Kunderan kirjaan. En ole aikoihin lukenut hänen kirjoja ja en tiedä, miten kirjailija vastaa odotuksiini. Olemisen sietämätön keveys on parhaimpia lukemiani kirjoja. Tietoisesti en odota tältä kirjalta juonta tai vahvoja henkilöhahmoja, vaan paremminkin olen asennoitunut eksistentialistiseen pohdintaan, seksuaaliseen lataukseen ja esseen ja proosan hybridiin.

Merkityksettömyyden juhla on pienoisromaani, joka on älyllinen ja ajaton essee ystävyydestä. Tapahtumien miljöö on kerroksellinen Pariisi ja Luxembourgin puisto, josta käväistään juhlissa palaten puistoon, kepeyden tyyssijaan.  Keskeiset henkilöt ovat ystävykset Alain, Caliban, Charles ja Ramon, joiden hetkiä seuraamme.  Merkityksettömyyden juhla alkaa keskeisten henkilöiden esittelyllä, nämä esittelyt ovat tuokiokuvia, fragmentaarisia kohtaamisia. Lukijaa pääsee seuraamaan ystävysten tapaamisia, keskusteluita ja henkilöhistoriallisia ripotteluja. Kundera on nimennyt ensimmäisen luvun nimellä Sankarit esittäytyvät.

 Oli kesäkuu, aamuaurinko kurkisti pilvien takaa ja Alain asteli hitaasti eräällä Pariisin kadulla. Alan pohtii naisen seksuaalisuuta, viehätysvoiman eri aspekteja ja navallisuutta. 

Toisaalla Ramon seisoo Luxemburgin puiston kyljessä olevan museon edessä, missä oli ollut jo kuukauden ajan näytteillä Chagallin maalauksia. Samaan aikaan, kun Ramon jättää menemättä näyttelyyn, D’Ardelo astuu odotushuoneeseen lääkärin vastaanotolla. Kohta Ramon tapaa entisen työtoverinsa ja käy tämän kanssa oudon sananvaihdon. Herra D’Ardelo aikoo juhlia syntymäpäivänään, mutta myös pian lähestyvää kuolemaansa. D’Ardelo saa kuulla lääkäriltään, että hänen syöpänsä on taltutettu, mutta mitä hän tekee?  D’Ardelo ei ymmärrä itsekään omaa käytöstään, koska pian tavattuaan työtoverinsa Ramonin hän kertookin olevansa kuolemaisillaan. Hän pitääkin roolistaan kiinni huojentuneena ja pettyneenä. D’Ardelo tuntuu olevan vieras muillekin keskeisille henkilöille, ulkopuolinen, ei niin pidetty edes.

Ramonin ja Charlesin keskustelussa lähestytään aikaperspektiiviä:

Aika rientää. sen ansiosta me olemme aluksi elossa, toisin sanoen syytettyjä ja tuomittuja. Sitten me kuolemme, mutta pysymme vielä muutaman vuoden niiden  seurassa jotka tunsivat meidät. Varsin pian tapahtuu kuitenkin toinen muutos: kuolleista tulee vanhoja kuolleita, kukaan ei enää muista heitä ja he häviävät tyhjyyteen; ainoastaan muutamat, hyvin harvat, jättävät nimensä ihmisten mieliin, mutta vailla minkäänlaista autenttista todistusta, ilman ainuttakaan aitoa muistoa he muuttuvat marioneteiksi.

Merkityksettömyyden juhla on pureva, itsetietoinen ja terävä pariisilainen ajankuva. Merkityksettömyyden juhla jää etäälle Olemisen sietämättömästä keveydestä tai Naurun ja unohduksen kirjasta.  Silti teksti on hyvin kunderamaista, jossa hän tuosta noin vain lyöttäytyy Stalinin ja hänen kumppaniensa painajaismaiseen yölliseen illallispöytään peltopyineen.  Samalla tavalla keskeisten hahmojen tarinoiden aikatasot sivuavat mennyttä. Äidit ja äidin hylkäämä lapsuus takeltelevat yhä Alainin mielessä. Ja naiset, alati vaihtuvat naiset poistamassa ikävystymistä.. Kun tärkeinkin patsas muuttuu monumentiksi, massaksi muiden joukossa. Kun Edelfelt, de Beauvoir, Sartre ja Hemingway korvautuvat elävillä istuskelijoilla. Sinulla? Jokainen meistä etsii vapauden ja elämänjanon kaupunkia, jossa meitä suurempi on kulkenut, penkkiä jolla istunut, kahvilaa, jossa lipittänyt jotain. Illuusiota.

Merkityksettömyys, ystäväni, olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä: kauhuissa, verisissä taisteluissa, pahimmissa onnettomuuksissa. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkitsevyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.

En osaa olla ottamatta huomioon, että monet Kunderan edellisistä teoksista ovat ilmestyneet Aikamme kertojissa. Merkityksellistä tai ei, niin sen me näemme aikanaan. Muutaman lukukerran jälkeen viehätyin tästä teoksesta, sillä tämä teos on huomattavan monitahoisampi kuin sivumäärä antaa olettaa.

Milan Kundera Merkityksettömyyden juhla

Suomentaja Ville Keynäs.

La fête de l'insignifiance

Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Merkityksettömyyden juhla  on luettu mm. blogeissa Omppu, Kirjapolkuni ja Mari A.