Minna Lindgren Ehtoolehdon tuho

Poista. Välittömästi. Pilaantunut. Maitoa. Puoli. Litraa. Viimeinen. Käyttöpäivä. Tänään."

Siirin jääkaappi oli nuori nainen, melko reipas mutta pikkuisen täynnä omaa erinomaisuuttaan. Irma oli ehdottomasti halunnut ääneksi vanhemman miehen, ja se vasta hauskaa olikin, sillä hänen jääkaapillaan oli Yleisradion entisen pääkuuluttajan ääni, heille kaikille hyvin tuttu valuuttakursseista ja merisäästä vuosien takaa. Irma oli välittömästi ryhtynyt kutsumaan jääkaappia suosikkikavaljeerikseen, ja hän oli epätoivoisesti yrittänyt opettaa sen sanomaan "kaakku" eikä "kakku".

Ehtoolehdon tuho on Ehtoolehto -trilogian kolmas osa. Olen viihtynyt Munkkiniemeläisen palvelutason parissa. Olen miettinyt, miksi minuun ei kolahda millään tavoin Kyrön Mielensäpahoittajan ja Lindgrenin kirjojen myötä olen ymmärtänyt oman ajatteluni vajeet. Lindgrenin huumori on sarkastista, osuvaa ja vanhuksia kunnioittavaa. Ehtoolehdon vanhukset ovat iäkkäitä, älykkäitä, monin tavoin huomispäivän vanhuksia. Koulutusyhteiskuntamme alkaa näkyä myös vanhuksissa. Heille viisastelu ei onnistukaan. Heillä on omakin elämä. He voivat rakastua vielä uuteen kumppaniin. He voivat käyttää itse omaisuutensa omaan hyvinvointiin ja palveluihin. Tekstini Ehtolehdon pakolaisista voit lukea täältä.

Lindgren on ottanut on uutena piirteenä dystopian mukaan, sillä evakkoaikansa jälkeen Siiri, Irma, Anna-Liisa ja kumppanit palaavat upouuteen palvelutalo Ehtoolehtoon. Se toimii nyt uudella tulevaisuuden palvelukonseptilla, monitoroidun hoivan pilottiyksikkönä. Hoitajat ovat käyneet tarpeettomiksi. Lattia-anturit hälyttävät kaatuvasta vanhuksesta, älyhousut kertovat hädän laadusta reaaliajassa  ja ruoka saadaan 3D-ruokatulostimesta.  Anna-Liisan kuolema on kaunis Thomas Mannin Taikavuorta lukiessa, mutta onko kenenkään suurin onni kuolla yksin? Eikö valmius kuolemaan pitäisi olla jokaisen vanhuksen oma päätös? Jos haluaakin nähdä vielä kappaleen matkaa suonensisäisten antibioottien tai tahdistimen avulla, jos ihminen on vielä läsnä oleva.

Lindgrenin kuvaus on hyvin uskottavaa. Olin ennen pääsiäistä kaksi yötä ja kolmannesta päivän Porvoon sairaalassa. Tilat olivat uusittu, mutta vanhat ongelmat olivat jäljellä, koska ihmiset eivät muutu, niin tietyt lakiin perusoikeudet jäävät toteutumatta. Jokaiseen huoneeseen oli saatu WC ja vastaanotin. Perinteisiä televisioita ei ollut, vaan monitoimivastaanotin. Ensimmäisenä yönä huonekaveri käytti puhelinta kovaäänisenä eli hän ei tiennyt äänen kulkevan mikrofonista. Television äänensäädön volyyminäppäimen avulla hän  tarjosi ohjelmat koko osastolle. Toisena yönä, seuraavassa huoneessa huonekamuni keskittyi nukkumiseen, koska hän ei tajunnut rakkineesta mitään. Kokeilin sitä itsekin, mutta enhän minä tarvitse mitään, minulla on älypuhelin, läppäri ja kuulokkeet musiikille.  Havaitsin kuitenkin laitteen monimutkaiseksi ja en usko sen tuovan huonokuntoiselle pienintäkään iloa. Eli Lindgrenin tarina on totta jo nyt.

Ehtoolehdon tuhossa ilmapiiri oli erilainen kuin edellisissä. En aio kirjoittaa tiettyjä asioita selkokielellä. Mutta voinhan minä kysyä, mistä tämä Jerry on tehty? Tahattomasti vai tahallisesti? Vai onko se vain minun outo huumorintajuni joka hersyi kukkimaan?  Ehtoolehdon pakolaisissa eli edellisessä osassa oli erittäin osuvaa huumoria kotihoidon Jeminan ja Emilia raskauden kustannuksella, joista jälkimmäinen ei edes ymmärtänyt tilaansa.

Ehtoolehdon  vapaaehtoistyöntekijät eli uskonnontarjoajat ovat hieman outo elementti, sillä  automaattinen tietojenkäsittely ja automatisaatio olisivat riittäneet pelkästäänkin.  Vapaaehtoistyöntekijät pitävät sairaanhoidon asemesta huolta sielujen tämän- ja tuonpuoleisesta hyvinvoinnista.  Anna-Liisa on huolissaan raha-asioistaan ja perinnöstä, hoidokkeja menehtyy robottien käsittelyyn, homopareilla ei voi olla yhteistä vanhuutta, joten Siirin ja Irman on aika ryhtyä jälleen toimeen. Ovatko Ehtoolehdon päivät luetut?

Olen tuonut esiin aiempien osien yhteydessä sen, että Neil Hardwick ohjaa ja käsikirjoittaa Helsinkiläiseen palvelutaloon sijoittuvan tarinan elokuvaversion, joka perustuu Minna Lindgrenin kirjaan. Odotan siltä paljon. Kuitenkin sanon myös sen, että ikä ei ole oleellinen asia Lindgrenin kirjoissa ja niiden ymmärtämisessä, mutta ne helpottavat lukijan omaksumista. Yhteiskunnassamme elää paljon kaksi-kolmekymppisiä  nuoria ihmisiä vaikeiden etenevien sairauksien kanssa, lukeneita sivistyneitä ihmisiä, joille kuntoutuslaitokset, kotihoidot ja epämääräiset avustajat ilman koulutusta tekevät elämästä onnelan tai helvetin – valitettavasti aivan hyväksytysti.   Heidän kykyään äitinä tai puolisona kyseenalaistetaan päivittäin. Omaishoitajia, jotka hoitavat työn ohessa puolisonsa, pidetään pilkan kohteena muutaman sadan euron korvauksella.

Ehtoolehdon tuho on erinomainen kuvaus tämän päivän yhteiskunnasta. Tämä kuvaus sopii muihinkin erityisryhmiin kuin vanhuksiin. Erityisesti tämä tuo esiin sen, että myös vanhukset muuttuvat tietoyhteiskunnassa ja sen myötä myös heidän tarpeensa. Lindgrenin yhteiskuntasatiiri on purevaa hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan. Geroteknologia nähdään yksityisen puolen kukoistavaksi bisnekseksi, kun julkinen puoli ei kykene hoitamaan vanhuksiaan, ikäihmisiään, hyväkuntoisia vanhuksiaan, senioreitaan.  Yhteisöllinen hoiva maistuu yhtä hirveälle kuin hoiva- ja terveysteknologia sekä tahtotila. Robotin kädenpuristus ei korvaa toisen ihmisen kättä.

Minna Lindgren Ehtoolehdon tuho

Teos 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin

Kirjan ovat lukeneet mm. Krista ja Kirjavuori