Sivut

maanantai 25. toukokuuta 2015

Justin Go Katoava aika




Harkitsin Adam Anthony Doerrin kirjan Kaikki se valo jota emme näe ja Justin Gon Katoava ajan välillä, kumman luen. Katoavassa ajassa minua häiritsi kansi, mutta mietin samalla Sadie Jonesin kirjaa Ehkä rakkaus oli totta. Olin hylätä sen kirjan nimen ja ulkoasun perusteella – erittäin mahtavan kirjan. Päätin pyytää kustantajalta kuitenkin kummankin kirjan. En vain pitänyt Katoavan ajan kannesta. Luin ensin Doerrin kirjan, koska Katoava aika huijasi minua. Eli minulla on vielä toinen kritiikin aihe ennen kuin pääsen edes kirjan sisältöön. Katoava aika antaa vaikutelman, että on pienempi kuin Doerrin kirja. Tämä on harhaa, kirja on pienempi kooltaan, mutta sivumäärä paljastaa totuuden. Sivut ovat epämiellyttävää ”Gabaldon paperia” eli sivujen kääntäminen on hankala, sillä tiiviitä sivuja riittää 558 sivun verran. Doerrin kirjassa sivuja on 544, mutta se on kooltaan hulppea.


Katoava aika kertoo rakkaustarinan, joka vie amerikkalaisen Tristanin kulkemaan kadonneen rakkauden jäljillä halki Euroopan.  Nuori amerikkalainen Tristan Campbell saa englantilaisesta asianajotoimistosta kirjeen, jonka mukaan hänellä on vain 7 viikkoa aikaa selvittää, kuka hänen isoäitinsä todella oli.  Menneisyyden tarina laittaa Tristanin kilpajuoksuun aikaa vastaan nykyhetkessä.
Katoava aika kulkee nykyajan ja menneisyyden aikatasoilla. Olen harvoin lukenut yhtä hyvin kirjoitettua eri aikatasojen kirjaa. Lisäksi Justin Go pystyy kuljettamaan kaksi tarinaa yhtä mielenkiintoisena. Kappaleet ovat lyhyitä. Kirjan rakenne on erinomainen. Kirjan takakannen teksti kertoo selkeästi, että kirjan aihe on rakkaustarina, ja minä lähdinkin lukemaan rakkaustarinaa, joten en pettynyt kirjaa lukiessa. Sotakirjaa etsiessäni olisin valinnut Claude Simonin Akaasian, niin olisin saanut hautautua tekstiin ilman dialogien riesaa.



Englantilainen kiipeilijä jättää omaisuutensa naiselle, jonka on tuntenut viikon. Lekandin kesämökki kunnostetaan talvella 1916. Ja yhdistävä tekijä on isoäitini, nainen, jonka ehdin nähdä kolmisen kertaa, kun olin vielä hyvin pieni.


Katoavan ajan keskeisiä henkilöitä ovat nuori kalifornialainen Tristan ja menneisyyden aikatasolla Ashley Walsingham ja Imogene Soames-Andersson. Ashley Walsingham menehtyy Mount Everestin retkikunnan reissulla vuonna 1924. Hän jättää omaisuutensa kadonneelle rakastetulleen Imogenille, mutta 80 vuotta myöhemmin testamentti on umpeutumassa ja omaisuus menossa hyväntekeväisyyteen. Minne Imogen katosi?  Oliko hänellä sittenkin jälkeläisiä?
On tuhat tapaa kuolla, Ashley tietää, ja toiset tavat ovat parempia kuin toiset. Parasta, mitä rohkea mies voi toivoa, on haavoittua kunniakkaasti. Edes typerykset eivät kuvittele selviävänsä vammoitta.

Tristanin äiti on kuollut, isoäitiä ei ole, eikä Tristan tunne englantilais-ruotsalaisia sukujuuriaan. Tarina kuljettaa Tristania nykyajan reppureissaajan matkassa Lontooseen, ruotsalaiseen saaristoidylliin, Berliinin, Islannin laavakentille ja Pariisiin, jossa hän kohtaa Mireillen. Vastaavasti menneisyys vie lukijan 1900-luvun Lontoon hienostopiireihin, ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoihin, rakastavaisten kirjeenvaihtoon ja huikeille vuoristokiipeilyretkille.


Nousemme Mortmartren portaat sankassa aamusumussa. Kävelen Mireillen perässä, tarraan kaiteeseen pysyäkseni vauhdissa ja seuraan hänen pystyyn nostettua takinkaulustaan. Mireille kääntyy oikealle, mukulakivikadulle, ja sitten äkisti vasemmalle.


Hänellä ei ollut edes matkalaukullista muistoesineitä kannettavaksi mukana maailmalla. Mutta tätä hän oli halunnutkin. Tämän elämän hän oli halunnut.


Ja loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan pystynyt. Siihen oli syynsä, miksi he elivät erillään, eivätkä ne syyt olleet vuosien saatossa menneet mihinkään. Ja lisäksi oli vielä ihmisen kiintymyksen oikullisuus – muut ihmiset, joita tuli heidän väliinsä, tai ne, jotka tulisivat myöhemmin heidän rakkautensa hiipuessa.


Mietin, milloin olen lukenut rakkauskertomuksen, joka kulkisi kahdella aikatasolla? En pysty ottamaan verrokiksi A.S. Byattin kirjaa Riivaus, sillä se on yksinkertaisesti liian suuri minkään verrokiksi. Ehkä tämä kulkee lähimpänä Jessica Brockmolen kirjaa Kirjeitä saarelta. Justin Gon vuolas sanavirta hiertää hieman minua. Kokeilin tänä keväänä erästä kotimaista kirjaa, turhauduin sen ensimmäisessä kappaleessa, luin kirjaa noin kaksikymmentä sivua ja uuvahdin. Jos kirjan jokaisesta lauseesta olisi poistettu yksi sana ja yksi adjektiivi, olisin voinut selvittää kirjan. En karta kuvailua, mutta se vaatii osaamista. Go lörpöttelee ehkä liikaa, mutta kuvaukset eivät ärsytä minua, mutta selitykset sitäkin enemmän poste restanten tyyliin. Jonkin verran tätä kirjaa olisi voinut tiivistää. Tämä on myös hyvä esimerkki juonivetoisesta lukuromaanista. En katso oikeudekseni juonenkulun enempää avaamista. Tämä on erinomainen kesäkirja, lukumaraton kirja, pihakirja. Katoava aika kulkee hallitusti loppuun ja tarjoaa onnistuneen ja uskottavan lopun. Katoava aika tarjoaa hyvän lukuelämyksen rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta. Suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan.

Alkuperäisteos on The Steady Running of the Hour 2014. Kirjan on suomentanut Anna Lönnroth. Los Angelesissa syntynyt Justin Go muutti yliopiston jälkeen Berliiniin kirjoittamaan ensimmäistä romaaniaan. Go asuu Pariisissa ja kirjoittaa toista kirjaansa.  

Justin Go Katoava aika
Tammi 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

 Kirjan on lukenut mm. Kaisa Reetta

11 kommenttia:

  1. Toisin kuin sinä, minä ihastuin kirjan kanteen, mutta romaani oli minulle pettymys. Liikaa selittelyä ja pieniä epätarkkuuksia. Ärsyynnyin, mutta kyllä tässä kiehtovia teemoja on.

    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ärsyynnyin paperista. Hylkäsin aikanaan Gabaldonit paperin perusteella. Luen siististi, olen ihan toivoton siinä. Inhoan kirjastonkirjoja ja niiden ruokalistoja. Ja sitten luettuani tämän kirjan huomasin saaneeni halkeaman alun sivuun, mun uuteen kirjaan. Puolisolleni saatan sanoa aamulla, otatko kirjan, otatko kameran, katsotko, että kansipaperi ei mene rikki, ota reppu.

      Joo huomasin nuo epätarkkuudet. Ja jonkun verran voisi luottaa lukijan ymmärrykseen. Niitä oli Mortimerin kirjassakin viime kesänä, Suomi oli jääkarhujen maa, villi pohjola, lumen ja susien maa - ruotsalaisten näkökulma.

      Poista
  2. Samaa mieltä kannesta ja nimestä. Halvan oloista. Miten ihmeessä ehdit vuorokaudessa tehdä mitään muuta tällä lukutahdillasi ja kirjoitustahdillasi, sitä ihmettelen? Luet ilmeisesti 500 sivua noin parissa tunnissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ollut kadehdittavan "tehokas tämän" kevään. En pysty etenemään yksin, jos toinen pää ei etene, en viitsi pyöritellä sormiani. Kun saan palani ja osuuteni takaisin suljen kaiken muun vaikka blogikirjan kesken. Lisäksi pääsiäistä edeltävä sairaalareissuni ja nyt kahden viikon tahallisesti minuun tartutettu flunssa antoi oivan syyn lukea. Tartutin kostoksi flunssan myös mieheeni. Yskin, röhin ja köhisen yhä, en saa nukuttua, joten minusta ei ole maata kääntämään tässä kunnossa, joten luen.
      Saatan vaikuttaa äreälle tänään postauksissani, mutta minua sieppaa tänään ihan kaikki. Minusta apurahan eteen on tehtävä töitä ja haluaisin homman luistavan jouhevammin.. arghhh. Olen työntämässä tällä viikolla tänne aika hurjaa kamaa, jotka olen lukenut lähdeaineistona ihan täysipäiväisesti tekemättä mitään muuta. Paitsi mitä nyt olen kunnioittanut aurinkoa. Ihan sama kuka tämän lukee. Minua suututtaa, kun asiat eivät etene.

      Poista
  3. Tunnen samaa tällä hetkellä, flunssan suhteen. Mieheni tartutti treeneistä tuomansa pöpön, ei tahallaan, mutta harmittaa kun yritin niin kovasti suojautua omalla keittiöpyyhkeellä, voiveitsellä, hänellä hengityssuojain aamupöydässä etc. Mutta täällä makaan ja köhisen enkä jaksa muuta kuin pyyhkiä nenääni joka on punainen ja kohta rikki. Hesan reissuni peruuntuu, bussilippu jää käyttämättä jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Flunssa keväällä ei ole kivaa. Minä sain flunssani ihan terveydenhuollon ammattilaiselta, joku todella ärhäkkä, sain oireet pe aamuna ja sunnuntaina mieheni alkoi pärskiä. Nyt vasta elämä voittaa.

      Poista
  4. On totta, miten voimakkaasti kansikuva voi vaikuttaa mielikuvaan kirjasta. Minulla on jäänyt moni kirja aloittamatta huonon kannen takia, ja taas monen kirjan sisältö on ollut silkka pettymys, vaikka kansi olisi ollut upea. Olen myös samoilla linjoilla kanssasi, että liika kuvailu ja lörpöttely tekstissä on tehtävä tosi taiten, jotta sitä jaksaa lukea ärsyyntymättä. Ps. Samanlaisen punanenäflunssan kävin minäkin läpi viime viikonloppuna, onneksi oli nopeasti ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin David Vannin Kylmän saaren ja sen kansi häiritsi. Alkuperäiskirjan kansi on täydellinen. Kannella on merkitystä.

      Poista
  5. Minäkin tykkäsin tästä kirjasta, Go osasi pitää kahen aikatason juonen hyvin hyppysissään.
    Piän myös tästä paperilaadusta, se tuntuu sormiin ihanan ylelliseltä, muistaakseni kansikin oli mukavan pehmeän tuntuinen.

    Huomasin juuri, että olin vahingossa kirjautunut lukijaksesi toisella googletililläni, nimimerkillä Kareta.... Huomasin tämän äsken, kun kirjauduin toiseen sähköpostiosoitteeseeni ja jouduinkin sen tilin bloggeriin.. Siellähän ne kaikki sinun pävityksesi näkyivätkin, ihmettelinkin tässä kerran, kun juttusi eivät tulleet kirjablogini 'blogilistalle' näkyviin.. No nyt näkyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Go kuljetti todella hienosti kahden aikatason kerrontaa alusta loppuun.

      Bloggerin sielunelämä kulkee jossain sfääreissä, tänäänkin se tervehti aamulla antamalla tiedon, että käyttää evästeitä ja meinasi jämähtää siihen.
      Eniten minua kiusaa, kun saa auki lukijapaneelia entiseen tapaan auki.

      Minulla tuo hieno paperi särkyy.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!