Amos Oz Älä kysy yöltä

En ole blogannut aiemmin Amos Ozin kirjoja, sillä olen lukenut niitä ennen blogiaikaani. Oz sijoittuu suhteellisen keskelle kirjastohuoneeni seiniä kiertävissä kirjahyllyissä. Ozin ympärillä on vaikuttava määrä muhkeita kirjoja, joista moni kuuluu Keltaiseen kirjastoon. Hyllyille on kertynyt lähekkäin Munroa, Murakamia, Ozia, Pamukia – perin hyvää kirjallisuutta.  Minä olen ihastunut, rakastunut Ozin tuotannossa muistelmateokseen Tarinaan rakkaudesta ja pimeydestä.

Älä kysy yöltä on toisaalta tyypillistä Ozia ja toisaalta ei.  Tästä pidetään tai ei.  Tartuin tähän kirjaan tarkoituksella, sillä tunnen Ozin kielen. Ozista on sanottu, että hän hallitsee tunnelma- ja tilannekuvat, mutta itse tartuin kirjaan kielen ja sanojen takia. Tosin luin välissä uutuuden, joka yllätti saapumisellaan minut. Toki odotin sitä, mutta hiukkasen myöhemmin (Rachel Joycen kirjan). Sekin palveli hakemaani, koska tunsin tarinan tietyllä tasolla, niin tiesin sen toimivan. Miten lie kauniisti muotoilisin ajatukseni? Mihin tarvitsin kieltä? Unohtaakseni epämiellyttävän lukukokemukseni. Tarvitsin jonkin puhdistautumisriitin. Lue nyt vaikka seuraava lainaukseni.

Kuutamo langettaa kuolinnaamion lähimmille kukkuloille, jotka eivät enää ole harjanteita vaan kuin vaimennetun sävelkulun nuotteja. Tällainen voisi olla paikka, johon maailma loppuu. Ajatus, että asuu maailman lopussa, miellyttää häntä. Hän on jo tehnyt sen, mihin pystyy, tästä eteenpäin hän tyytyy odottamaan.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1980–90-lukujen vaihteen kesään, josta takaumien avulla kerrotaan taaksepäin. Tapahtumien miljöönä on Tel Kedarin kaupunki, Negevin autiomaan laidalla. Kirjan keskeiset henkilöt ovat Theo ja Noa.  Theo on kuusikymmenvuotias arkkitehti, jolla on pieni suunnittelutoimisto. Noa on hänen viisitoista vuotta nuorempi avovaimonsa, joka opettaa kirjallisuutta paikallisessa koulussa. Tarinassa vuorottelevat Theon ja Noan minä-muotoinen kerronta, jonka takia lukijan on oltava tarkkaavainen tietääkseen, kumman kerronta on vuorossa. Toisaalta lukija saa tietää kummankin osapuolen tuntemukset, mutta toisteisuus synnyttää tautologiaa. Noassa leiskuu elämän ilo, eloisuus, kun Theo on alusta lähtien jähmeä, ohjaileva ja lähes holhoava.

Muistatko, kun kerran Caracasissa sanoit, että olisimme lapseton opettajapariskunta joka viettää kaiken aikansa oikoen toinen toisensa sanoja. Ja sanoit, ettei meillä olisi helppoa, mutta ei ainakaan tylsistyttävää. Niin sinä sanoit, Noa. Siitä huolimatta on hetkiä, jolloin minä todella olen sinun kengissäsi ja toivon, että sinä olisit minun kengissäni.

 Joku voi sanoa, että kirjassa ei tapahdu paljon ja toisaalta tapahtuu. Onko tarina parisuhdedraamaa vai ovatko he allegoria muulle?   Olen lukenut kirjan allegorisuudesta Israelin ja Palestiinan suhteen, mutta jätän tuon tähän toteamukseen.  Keskiössä ovat pariskunnan suhde, heidän elämänodotukset, mutta Ozin ollessa kyseessä uskon parisuhteen olevan kulissi myös yhteiskunnalliselle kontekstille. Parisuhde on väljähtynyt vuosien mittaan, muuttunut arjeksi. Kumpikin häätää toista sen sijaan että lähentyisi. Toinen nukkuu ja toinen valvoo kuunnellen Radio Londonin uutisia. Toinen on vaiti ja pakenee sulkien oven jälkeensä, oman huoneensa oven. 

Mutta tänä iltana pidän huolen, että hän jättää väliin Lontoon, sillä minä käyn ensin suihkussa ja menen sitten hänen luokseen pimeässä.

Jokainen jolla on hyvää tahtoa löytää hyvää tahtoa kaikkialta. Minulla ei edelleenkään ole harmainta aavistusta siitä, mitä se tarkoittaa, mutta sanojen sointi miellyttää minua yhä vain enemmän.

 Edellisessä lainauksessa on lause: jolla on hyvää tahtoa, löytää hyvää tahtoa kaikkialta. Lause toistuu kirjassa useamman kerran kytkeytyen eri yhteyksiin. Tasaisesti soljuvan arjen rikkoo Noan oppilaan, nuoren Immanuel Orvieton kuolema. Pojan isä Abraham Orvieto tarjoutuu perustamaan kaupunkiin nuorten narkomaanien hoitoklinikan, mutta hanke herättää vastustusta.

Amos Ozin kuvaus parisuhteesta on koskettavaa, hellän hapuilevaa, kun kaksi ihmistä yrittää tavoittaa toinen toistaan ja samalla itseään. Pikkukaupungin miljöö on kiinnostava, mutta eksoottinen. Olen lukenut tämän alueen kirjallisuutta niukasti.

Älä kysy yöltä on käännetty englanninkielisestä teoksesta Don't call it night. Kirjan on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen Nicholas de Langen englanninkielisestä versiosta. Kirjan lopussa oleva henkilöstöluettelo olisi ollut toimivampi alussa. En tullut etsineeksi sitä lukiessa. Mielestäni minulla on paljon Ozin kirjoja, mutta en löytänyt yhtään alkuperäiskielestä käännettyä teosta, mutta suomentaja edustaa minulle vahvaa käännöstyötä.

Sanastossa on monia vieraampia sanoja, hietatuuli, koirien haukku jne. Mietin, että minkä verran välikielellä on vaikutusta? Amos Oz on usein esillä Nobel-pohdinnoissa ja en minä ainakaan tiedä yhtään syytä, miksi hän ei ole valittujen joukossa. Toivottavasti ikä ei tee hänelle samaa kuin Andre Brinkille. Kirja täytti lukutavoitteeni, mutta en voi olla sanomatta, että yhden alun episodin olisi voinut jättää kirjoittamatta. Fiktiivinen kirja, konfliktiherkkä miljöö ei tarvitsisi tuota jännitteeksi / tehosteeksi, Noan passiivinen käytös hermostuttaa minut kärsimyksen edessä. Kirjan eroottiset kohtaukset puhuttelevat kauniisti. Oz vain maalaa tapahtumat niin, että aistii polttavan kuumuuden, autiomaan hehkun, aavikkohiekan tuoksun, beduiinien paimenkoirien kulun ja kulkukoirien haukun. Kaikesta huolimatta, vaikka olet vieraassa yhteiskunnassa, niin ymmärrät tarinan ja otat lukemasi haltuusi.

Amos Oz Älä kysy yöltä

Tammi 2010. Kotikirjasto