Tuulia Matilainen Hullu koira

Hullu koira kertoo hengistä, vainajien levottomista hengistä ja näiden taluttajista. Tarinan kertoja on Lena, joka on yksi taluttajista. Hullu koira ei ole kauhua, se ei pelota. Se ammentaa enemmän kansanperinteestä, saattajat ovat kuin Kharonin lauttureita, manalan virran viejiä. Viimeksi luin Jenna Kostetin nuortenkirjan Lautturi, jossa oli kuolemanvirran lauttureita.

Hullu koira viittaa Viron historiaan, kun Viro miehitettiin, toiset vietiin. Toiset henget jäävät kaipaamaan ikuisesti. Kaikki eivät kuoltuaan poistu täältä lopullisesti. Heistä jää henki elävien huoneisiin. Siksi tarvitaan taluttajia. He avaavat hengille ovet kuolleiden luo. Se on hyvin tavanomainen toimeksianto.

Hullu koira liikkuu Suomen ja Viron maisemissa. Kertoja on Lena, joka kuuluu taluttajarenkaaseen, joka on hänen työyhteisö. Naisia on kahdeksan ja miehiä yksi, jostain syystä naisilla on suurempi kyky taluttajiksi. Muuallekin ollaan yhteydessä eli neuvoja kysellään ja niitä annetaan. Vuosittaiset kokoukset ovat henkinen voimavara työhön. Vain toinen taluttaja pystyy ymmärtämään, miten kuluttavaa on työskennellä henkien kanssa.

Olen aistinut henkiä ympärilläni lapsesta saakka, mutta saatoin hengen ulos elävien maailmasta ensimmäisen kerran vasta ollessani jo kolmenkymmenen. Oli oikeastaan sattumaa, että löysin tehtäväni.

Taluttajat tekevät työtä menneen ajan maisemassa, mutta elävät itse modernissa toimintaympäristössä. He hyödyntävät sähköposteja, verkkosivustoja, matkapuhelimia.




Johanna oli elänyt väkivaltaisen miehensä kanssa ja surmannut tämän. Hänet oli viety pois – ehkä Seilin saarelle. Tämä oli palannut kärsimystensä koloon. Siperiaan leirille kyyditetty pikkupoika Rein kuoli ja haudattiin Siperiaan. Isä vietiin muualle. Poika oli palannut etsimään isää.

En tunne kättä omassani, mutta siinä se on. Poika ei katso minuun, suostuu vain mukaan askeleisiin kohti ovea. Astelen hitaasti, samalla puhuttelen.

Hengen kanssa työskennellään yleensä talossa, hengen vanhassa asumuksessa, mutta on Lena työskennellyt puistossakin hengen kanssa. Yhteyden saaminen henkeen on joskus oikukasta varmimmin saa yhteyden, jos on jokin aavistus, kuka henki oli. Taluttamista helpottaa hengen nimen, elämänvaiheiden ja kuolintavan tietäminen.

En juurikaan halua muistella tapaamiani henkiä. Menneisyydessä on liian monta kohdattua henkeä, liian monta sulkeutunutta ovea, jotta kaikki jaksaisi ajatella. Heitä ei saisikaan ajatella, ainakaan henkien nimiä. Henget pitää poistaa myös mielestään, kun heidät hyvästelee ja saattelee pois.

Majatalo Sibula Villan aaveet alkoivat olla jo haitaksi liiketoimelle. Mutta tällä kertaa Lena teki virheen. Tärkeintä on muistaa, että talutettavaa ei saa päästää liian lähelle omaa henkeä. Koskaan henkeä ei saa päästää liian lähelle omaa mieltä. Jos henki pääsee mielen sisään, se asettuu taloksi vallaten tilan ja vähitellen tappaa taluttajansa. Itseään ei sovi hukata menneeseen, sillä omat tunteet on hallittava.

Henki on ilmaantunut koirana. Se on epätavallista. Tunnen oloni hiukan epävarmaksi ja levottomaksi, sillä en ole koskaan aiemmin kohdannut eläimen hahmoon asettunutta henkeä, vaikka olen niistä kuullut. Tapaamani henget ovat aina olleet ihmisen muodossa. Ihminen tämä Sibula Villankin henki on ollut, mutta jos se haluaa ilmaantua koirana, se kokee hahmon jollain tapaa omakseen.

Tuulia Matilaisen kauniissa kerronnassa outous on osa elämää ja tuonpuoleiset hyvätahtoisia eksyksissä olevia ystävällismielisiä vainajia. Heidän matkansa on vain keskeytynyt syystä tai toisesta. Heidänkin on paras kohdata viimein taluttaja. Matilainen kertoo tarinan uskottavasti, ilman pelottelua mennyttä kunnioittaen.


Tuulia Matilainen Hullu koira

Haamu 2015. Kustantajalta. Kiitoksin